torstai 21. syyskuuta 2017

Kiukuttelijan PäiväKirja

Okei, joskus vaan tulee eteen, vaikka kuinka niitä yrittäisi vältellä, viikkoja, jolloin ainakin jotkut universumin planeetoista yrittävät viestiä "älä laita rahojasi lottokuponkiin tällä viikolla". Ei tarvitse tapahtua mitään järkyttävää, maata vavisuttavaa, peruuttamattoman surullista, tai kamalaa. Kunhan vaan sattuu ja tapahtuu asioita. Jotka saavat kiukuttelijan kiukuttelemaan. Ihan koko rahan edestä...

Kuten...

Unohdat tilata lapsellesi kuljetukset tilapäishoidon ja koulun välille: Tai siis et unohda asiaa. Unohdat vain tehdä sen ajoissa. Saat kuljetustilaukseesi armaalta kotikaupungiltasi kirjoitusvirheitä vilisevän vastauksen. Jossa todetaan pähkinänkuoressa, että olet myöhässä, ei onnistu. Siis voi luoja että alkoi kiukuttamaan! Ihan oikeasti! Laitoin miehelle (joka istui palaverissa) viestin, jossa luki "##### mä en jaksa tätä #####:n ######" (# kohdat saat korvata mieleen juolahtavilla sanoilla. Itsepuolustukseksi voin sanoa, että enpähän ainakaan lähettänyt ääniviestiä!). Kirjoitin kiukkuisen itkuisena ja itkuisen kiukkuisena sähköpostia sinne kotikaupungin kyytien-tilaamis-keskukseen, sekä kuljetusyhtiöön. En saanut vastausta. Mies pystyi ilmeisesti etäältä, sieltä neuvotteluhuoneesta käsin aistimaan kiukkuni määrän ja lupautui hoitamaan asian kuntoon. Uumoilin, että kyseessä on ihka oikea mission impossible. Olin väärässä. Jollain ilveellä mies sai asian hoidettua ja Topo lähti tilapäishoitoon aikataulujen mukaisesti. Asian hoitamiseen meni oikeasti lähestulkoon kaksi vuorokautta. Kiukun kulkiessa sievästi rinnalla koko tuon ajan...

Olet erittäin aamu-unisen lapsen äiti: Voi herramunjee: mikä on mahdollisuus, että kolmesta lapsesta kaikilla kolmella on jossain määrin erilaiset unirytmit? Topo käy nukkumaan (ja nukahtaa) iltakasin hujakoilla. Luonnollisesti, ihan viimeistään. Koska muutoin hän ei jaksa aloittaa uutta aamua, päivästä riippuen, nollakolmen ja nollakuuden välillä. Elias on mallia "vanhempien rytmiin sopiva": nukahtaa ysin aikaan, herätäkseen joskus seiskan jälkeen. Pahnanpohjimmaisen taas ollessa mallistosta: illan virkku, aamun torkku. Kello 21.30 on hänen mielestään varsin oiva aika aloittaa iltapalakierros numero kaksi. Jonka jälkeen todetaan "mun silmät ei halua vieläkään nukkua" ja pyydetään, että äiti-ihminen kertoo sadun/lukee kirjan/etsii kauko-ohjattavan auton kadonnutta kauko-ohjainta hänen kanssaan. Aamuisin on taas ihan eri meininki. Aamuisin "mun silmät haluaa vielä nukkua". Niinkuin eilen aamulla. Yritin vedota kilpailuhenkisyyteen "kumpi on eka alakerrassa, aamupalapöydässä, vaatteet päällä". Ei onnistunut. Yritin uhkailla karkkipäivän menetyksellä (saattoipa puheisiin lipsahtaa syksyn ensimmäisen kerran myös sanat "tonttu" ja "joulupukki"). Ilman minkään valtakunnan vastakaikua. Kohotin ääntäni. Johon ainoa responssi oli "mä en äiti ole enää sun kaveri, kun sä aina vaan huudat". Aamun päättyessä siihen, että kuulimme miten päiväkotikuljetus lähti pihastamme. Ilman päiväkotilaista... Kiukutti. Kiukutti oikeasti niin paljon, että saatoin vähän huutaa. Jonka jälkeen puin ulkovaatteet päälle ja lähdin viemään kuopusta bussilla. Matkalla käyden esitelmää aiheesta "kannattaisko illalla käydä aikaisemmin nukkumaan, niin ei aamulla niin väsyttäisi". Sampun nyökkäillessä hyväksyvän näköisenä. Se kyllä nyt pitää todeta tähän väliin, että mielestäni ei ole ehkä ihan reilua, että on ok seisottaaa kuusi vuotiasta kaveria pihalla, odottamassa taksia, 26 minuutin verran. Mutta taksin kuljettaja voi todeta, lapsen ollessa kaksi minuuttia myöhässä, että hän ei enää käännyt takaisin pihaan hakemaan lasta. Ymmärrän, että ajoissa pitää olla... Mutta sanonpahan vaan, että Sampun aamutaksi on noin keskimäärin ollut ehkä kahdeksan minuuttia myöhässä jokaikinen aamu. Paitsi tietenkin eilen.

Muuten vaan elämä: Onko lapsien pakko sotkea yksi vaatekerta per päivä? Koska kaikkein kiukuttavin kaikista maailman kotitöistä on pyykkääminen. Kierrokset nousevat pelkästä ajatuksesta. Kiukuttaa kun ei meinaa mahtua likapyykkisäkin kanssa pesukoneella: koska tiellä on pienen vuoren verran kaapitettavaa vaatetta. Kiukuttaa, kun elämän sisältö päivästä riippuen on suurinpiirtein sitä pyykkäystä. Tämä kotona oleminen ei vain ole minun juttuni. Arvatkaa mikä kiukuttaa vielä enemmän: se että tässä oli viritteillä varsin hyvä työkuvio.  Ehdin jo korkata kuohuviinipullon tohkeissani. Mutta loppupeleissä koko homma (luultavasti) kosahti palkkakeskusteluihin. En ole hankala, en kuvittele itsestäni liikoja, sekä ymmärrän varsin hyvin, että koska en ole avaruusinsinööri, en voi tienata avaruusinsinööri palkkaa... Mutta nyt vain kertakaikkiaan homma tuntuu kaatuvan raha-asioihin.

Kiukuttaa myös se, että m i k s i Kelan terapioita ei voi hakea pelikkä terapeuttien ja lääkäreiden lausunnoilla? Miksi ihmeessä pitää itse vielä väsätä erillisiä hakemuksia? Vaikka vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, niin minulla on täysi luotto siihen, että hyvä terapeutti tietää enemmän, kuin hyvin, milloin lapsen terapiaa olisi hyvä jatkaa. Tai kuten Eliaksen kohdalla: todeta, että nyt pyyhkii esimerkiksi puheen saralla niin hyvin, että terapiasta ei ole enää hyötyä. To-do-listalla arvatenkin täällä: Kelan terapiahakemukset. Kaikki hakemuksia tehtailleet voinevat yhtyä tähän: kiukuttaa!

Niin ja kun nyt vauhtiin pääsin... Sekin kiukuttaa ihan simona, että juuri tänään, kun olin sopinut yhdet lounastreffit, sekä odotin kylään hyvää ystävääni (kuin sitä kuuta nousevaa!) niin: bussit lakkoilevat! Ei lounastreffejä. Ei ystävää. Lohdutukseksi, Topon ollessa tilapäishoidossa, joudumme liene Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamaan pizzalle. Sekä ostamaan lauantaikarkit, jo torstaina. Tämä äiti-ihmisenä olemisen yksi ei-todellakaan-kiukuttava puoli on se, että voi hyvin päättää, että "lapset, jos haluatte niin tänään onkin jo karkkipäivä", juuri silloin kun itsellä on pakottava-irtokarkki-tarve...

Se ei muuten kiukuta yhtään, että roskiin joutumisen sijaan vanhat, vuosia hyvin palvelleet kumisaappaani päätyivät palvelemaan vielä tämän syksyn verran "pihasommittelman" virassa. Koska kierrättäminen on hyvä juttu. Ja hyvät jututhan harvemmin kiukuttavat.




maanantai 18. syyskuuta 2017

tindEri, Erityisvanhemman Deittisovellus

Tulipahan tässä taas kaikkien muiden tärkeyksien lisäksi mieleen aamulla puuhastellessa tämä tärkeys:

Tästä taitaa olla aikaa jo parisen vuotta, kun kaverimme kanssa ehkä lievästi yliväsyneenä päädyimme jotenkin ihmeessä keskustelemaan aiheesta: deittailu.  Kumpikaan yliväsyneistä keskustelijoista ei ollut statukseltaan "sinkku" (saatikka "eronnut"), joten varsinaisesti aihe ei edes koskettanut meitä. Paitsi sen, mitä oli tullut kuunneltua eronneiden ja karanneiden ystävien tarinoita siitä, minkälaista on alkaa deittailla lapsellisena, aikuisella iällä, pitkän parisuhteen jälkeen.

Koska tätä tärkeää deittailukeskustelua kävi kaksi erityislasten äitiä, meni keskustelu luontevasti urille, jossa aloimme pohtia hypoteettista tilannetta, jossa itse pitäisi jonain kauniina päivänä lähteä niin sanotutisti katsastamaan tiluksia. Ehkä tehdä ilmoitus Tinder:n.

Eihän sitä tietenkään halua, että tämä erilainen äitiys määrittää sinut ihmisenä. Mutta fakta kuitenkin on se, että vaikka kuinka yrittää olla "vain minä", joutuu se "vain minä" tekemään käsittämättömän määrän kompromisseja, mitä tulee menemisiin, tulemisiin, työntekoon, jaksamiseen. Elämä on ruuhkavuosia: mutta ruuhka ei vain helpota Se on "fudismutsina" olemista. Ainoa ero oikeaan fudismutsiuteen on se, että monesti nämä "tosi erityiset" eivät hengaa iltaisin ja viikonloppuisin jalkapallokentillä. Illat ja viikonloput nyt vain sattuvat olemaan täynnä ohjelmaa: keskittyen hoivaamiseen, huolehtimiseen ja viihdyttämiseen. Siinä määrin, että hetkittäin kateuden kohteena ihan oikeasti ovat fudismutsit. Mokkapalojen leipominen yömyöhään ja niiden myyminen vesisateessa, klo 08.15, sunnuntaiaamuna kuulostaa ajoittain melko hauskalta ajanvietteeltä, verrattuna... Noh: arkeen.

Itsellä deittailu ei ole millään tapaa ajankohtainen asia, enkä usko, että se sitä tulee olemaan vuosiin. Mutta sitten joskus, se joku kaunis päivä, kun pitää ehkä-mahdollisesti heittäytyä "deittimarkkinoille", haluan alusta asti tehdä selväksi, että minä olen pakettitavaraa. Pakettiin kuuluu kolme poikaa, joista eritoten kahdella on omat vahvat erityisyytensä. Bonarina pakettiin saa mustan koiran, joka merkkaa rakkaimmat matot, sekä sen huushollin yhden ainoan kalliin kaapin jalat. Säännöllisesti.

Tuon aikanaan käydyn deittailukeskustelun aivan täysin luonnollisena jatkumona totesimme, että maailma kaipaa selkeästi erityislasten vanhempien omaa deittailukanavaa.

Suomessa se voisi kulkea luontevasti vaikka nimellä tindEri.

tindErissä olisi ne perus maantieteelliset sijainnit, valokuvat, harrastukset, mahdollisuudet tykätä, tai olla tykkäämättä. Sekä tärkeänä lisätietona lapsen diagnoosi.

Ohessa kuvittellisen tindErin pari erilaista onnistumistarinaa:


  • Matti, 35 vuotta, Oulu
  • Tykkää moottoripyöristä, vaeltamisesta, sekä lätkän katselusta. 
  • Kuvioissa mukana Teemu, 12 v, autismi (Teemu kulkee omin jaloin, mutta vain siihen suuntaan, mihin Teemu haluaa jalkojensa vievän. Muiden ohjauksessa kulkeminen hankalaa ja kovaäänistä). 
  • Milla, 27 vuotta, Helsinki
  • Harrastaa crossfittiä (kun ehtii), tykkää kutomisesta, intohimoinen lukija
  • Kuvioissa mukana Saana, 4 v, cp vamma, (Iloinen, aurinkoinen luonne, pää pelaa, mutta jalat eivät). 
  • Riku 31 vuotta, Vantaa
  • Harrastaa elokuvia lasten mentyä nukkumaan, sekä juoksemista.  
  • Kuvioissa mukana kaksoset Iitu ja Peetu 7 v (Peetulla näkövamma) (Kaksoset menevät kokopäiväduunista. Peetun vamma menee melkein siinä sivussa). 
Koska tindErissä "osallistujamäärä" on vähän eri luokissa, kuin siinä aidossa ja alkuperäisessä sovelluksessa, eivät maantieteelliset sijainnit niinkään vaikuta "tykkäämiseen".  Matti ja Milla, satojen kilometrien välimatkasta huolimatta: päätyvät juttusille. Lasten ollessa tilapäishoidossa/ex-puolisoilla, he tapaavat Jyväskylässä. Koska sinne pääsee kätevästi, niin Oulusta kuin Helsingistäkin. Valitettavasti perhoset eivät lepattele vatsanpohjassa. He päättävät olla kavereita, ja kun Milla tulee kesällä käymään Oulussa lapsuudenkaverinsa luona, päättävät Matti, Milla, sekä lapset tavata. Kaikki neljä yhdessä. 

Vaikka Matin ja Millan romanssi ei päädy edes alkavaan kukoistukseen, ovat he ainakin löytäneet piireihinsä yhden erityislapsen vanhemman lisää. Onnistumistarina, koska: vertaistuen ei ole voittanutta! 

Milla myös totesi deittien jälkeen, että ehkä kuitenkin olisi helpompi deittailla ihmistä joka asuu lähempänä. Ja sopii Rikun kanssa tärskyt Stockan kellon alle. (alunperin siis Matin valokuva miellytti Millaa enemmän, kuin Rikun. Mutta Milla päättää antaa Rikulle mahdollisuuden. Koska ulkonäkö ei ole ihan kaikki kaikessa.). Vaikka Millan ja Rikun lapsilla on ihan erilaiset diagnoosit, ovat he kamppailleet samanlaisten tuntemusten kanssa, mitä tulee erityislapsen vanhemmuuteen. Lasten diagnooseista ja vammoista ei niinkään puhuttu, mutta samanlainen ajatusmaailma yhdistää. Sekä pari perhosta mahanpohjassa.  Riku ja Milla päätyvät sopimaan uudet deitit. 

Maailma tarvitsee rakkautta... Eikö? #tindEri






torstai 14. syyskuuta 2017

Mitä Muut Ajattelee

Yksi iso asia, miksi olen epäsopiva sirkustirehtööriksi, on se että, jostain kumman syystä olen elämässäni käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa miettiessäni "mitä muut ajattelee". Tämä piirre heräsi kunnolla henkiin siinä vaiheessa, kun Elias alkoi olla reilun vuoden ikäinen. Päätä pienemmät mennä juoksivat puistossa. Elias konttasi. Päätä lyhyemmät söivät itse kahviloissa, Elias osasi hädin tuskin pitää itse vielä maitopulloa. Olin siihen asti aina lykkinnyt kärryjä ja pyörinyt kylillä Eliaksen kanssa, ylpeyttä puhkuen. Nyt ylpeyteen alkoi myös sekoittua ajatus: "mitäköhän noi muutkin äidit ajattelee". Tuolloin minulla ei ollut edes olemassa syytä sille, että Elias ei ihan kyennyt kaikkeen mihin hänen ikäisensä kykenivät. Käytin siis tolkuttoman paljon (oikeasti täysin turhaa) aikaa "mitä muutkin ajattelee"-pohdintojen lisäksi, analysoiden joka ainoaa asiaa jota äitinä olen a) tehnyt b) ollut tekemättä. Joka siis voisi vaikuttaa siihen, että Elias ei pysy ikäistensä tahdissa.

Voitte kuvitella minkälaista nannaa on tällaisen luonteen omaavalle ihmiselle pyöriä leikkipuistoissa ja ruokamarketeissa lapsen kanssa, jonka lääkekokeilut ovat menneet päin helvettiä. Kun elämän pääasiallinen tehtävä on huutaa-huutaa-huutaa. Tyypin joka nelivuotiaani osaa sanoa "paa" (pallo), ja "kaa" (lentokone), sekä maata supermarkettien käytävällä ja kirkua, leikkipuistojen hiekkalaatikolla ja kirkua, omalla pihalla ja: kirkua. Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa tottunut katseisiin. Pääsemättä vieläkään, kuitenkaan, täysin yli siitä "mitä muut ajattelee"-ajattelumallistani.

Kun vielä omat parisuhdeasiat ovat huonohkolla tolalla, on se antanut tuolle, myönnän: täysin turhalle, ajattelumallilleni ihan uudenlaista potkua. Mitäköhän kaverit ajattelee. Mitäköhän naapurit ajattelee. Pahimpina päivinä tekee mieli hiipiä takametsän kautta omaan pihaan, ettei vaan törmää kehenkään pihateillä. Olen puhunut asiasta ihan oikean (ainakin nimikkeensä puolesta) ammattilaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että aina mahtuu porukkaan niitä ihmisiä ja naapureita, jotka oikeasti ajattelevatkin asiasta "jotakin". Siis sellaista jotakin, jota uumoilen tyyliin koko maailman ajattelevan. Negatiivisia ajatuksia. Tämä ammattilainen käski jättää tällaiset tyypit ja heidän mielipiteensä oman onnensa nojaan. Yritän kovasti noudattaa neuvoa. En ollut täysin onnistunut siinä hyvinä päivinä, enkä sinnepäinkään onnistunut siinä huonoina päivinä.

Kunnes... Erään melkoisen haastavan puisto-kauppareissun jälkeen sain ahaaelämyksen.

Syksy, tämä flunssien kultakausi. Kuten monessa muussakin perheessä, niin myös tässä osoitteessa on podettu räkätautia mallia lievä, sekä räkätauteja mallia "kaataa sänkyyn" viimeisten viikkojen aikana. Kun perheen kolme lasta on hajautettu kahteen eri kouluun ja lisäksi yhteen päiväkotiin, on mahdollisuus (ja todennäköisyys) imuroida valloilla olevia pöpökantoja melko korkea.

Tällä kyseisellä puisto-kauppakeikalla pahin potija oli Topo. Topo huuteli kun mentiin puistoon. Makasi maassa, tai huuteli kun olimme puistossa. Huuteli lähestulkoon koko kävelymatkan puistosta kauppaan. Sekä suureksi yllätyksekseni jaksoi ylläpitää konserttiaan koko kaupassa käynnin ajan. Myönnettäköön, että korotin pari kertaa ääntä sanoen vähemmän lempeään äänensävyyn: "hiljaa Topo". Tietäen, että oikeasti puhun seinille. Kun Topoa ärsyttää, Topoa ärsyttää. Piste. Siihen ei auta edes lauantaimakkarasade. Näin miten joku katseli vaivihkaa, toinen tuijotti vähän suorempaa. Mieleen hiipi tuttu ajatus: "mitä muut ajattelee", Sekä itsesoimaus: miksi en saa pidettyä sykkeitä alhaalla, itseäni tyynen rauhallisena. Miksi pinna kiristyy, ääni muuttuu kimeämmäksi ja tahti kaupassa rivakammaksi. Pitäisihän minun jo olla tottunut siihen, että tällaista se vaan välillä on.

Kuten kaikista muistakin keikoista tähän mennessä, myös tästä selvisimme hengissä. Kotona Topo rauhoittui jossain määrin. Sain hetken omaa aikaa. Aikaa ajatusteni seurassa. Silloin ajatus iski päähäni, melkein kuin se metrin halko: Kun olen liikenteessä, missä tahansa, milloin tahansa, en muista ikinä törmänneeni "toiseen Topoon". Omin jaloin tallaavaan, suht normisällin näköiseen kaveriin, joka huonoina päivinä huutaa kuin viitapiru, tai ulisee ulisemalla kuin hajonnut levy. Hyvinä päivinä kiertää läpi kaikki juna-asemalla junaa odottavat henkilöt, katsoen heitä sievästi silmiin, samalla moikaten. Kaveria joka pistää maaten keskellä ruokakaupan käytävää, tai katsoo velmuillen hampparipaikassa ja ilkikurisella äänellä sanoo kovaan ääneen "kakka". Topoa ei ole oikeasti kymmentä tusinassa. Ei yhtä tusinassa. Ei edes yhtä sadassa. Se että häntä jaksamme kaikesta huolimatta ns. säännöllisesti ulkoiluttaa ihmisten ilmoilla, sen täytyy tarkoittaa sitä, että niistä Eliaksen vauva-aikojen "mitä muutkin ajattelu"-mallista oln melko paljon kasvettu. Koska tiedän, että on olemassa noin 85% prosentin mahdollisuus saada ainakin muutama ylimääräinen katse, pohdinta, tai aiheuttaa ainakin lievää hämminkä aiheuttava tilanne, aina kun Topon kanssa lähtee kotipihaa pidemmälle. Eli ihan hyvin tässä vedetään.

Mietin yhä kovasti, että mitä muut ajattelee. Naapurustossa on onneksi ystäviä, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä elämässäni tapahtuu. Heidät voin aina kohdata niin sanotusti pää pystyssä. Hyvinä päivinä en jaksa niin edes ajatella, "mitä ne kaikki muut ajattelee". Huonoina pidän yhä matalaa profiilia: Moikkaan iloisesti naapureita, en jää vaihtamaan kuulumisia. Mutta joka päivä, edes pienen hetken verran muistan ja tiedän, että olen kasvanut ajattelumallistani melko hyvin eroon. Ja tunnen edes pienen hetken verran ylpeyttä siitä, että vaikka Topo on antanut minulle ikuisen roolin sirkustirehtöörinä, kannan sitä viittaa melko vahvana, piiloutumatta kotiin. Noina pieninä, välillä jopa ohikiitävinä hetkinä en ajattele: "mitä muut ajattelee", vaan ajattelen: "testatkaapa ite tätä, ei ole aina helppoa".