sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hetki Yksin

Tein jotain minulle hullun villiä eilen: Miehen ottaessa päiväksi täyden vetovastuun triosta (tai tivolista, kuten hän asian ilmaisi. Rakkailla lapsilla on monta nimeä, ja sitä rataa...) ostin bussilipun Porvooseen. Huristelin sinne viettämään aurinkoista lauantai-iltapäivää. Ilman kummempaa seuraa, kuin me, myself and I. Ilman suunnitelman suunnitelmaa, saatikka yhtäkään "pakko nähdä"-paikkaa, kauppaa, tai taidenäyttelyä.

Päädyin ensin istumaan joen rantaan terassille. Tunsin oloni noh… yksinäiseksi. Räpläsin puhelintani, enkä osannut oikein nauttia siitä, että sain tehdä tasan tarkkaan mitä m i n ä haluan. Mihinkään ei ollut kiire. Laineet liplattivat, aurinko porotti, kuulin jopa omat ajatukseni selkeästi. Mutta silti en osannut täysin nauttia tilanteesta. Koska olin yksin. Olin ihan varma, että kaikki muut terassilla istukselijat heittivät minua kohti salaa sääliviä katseita "voi mamma parkaa, istua tuossa nyt kauniina kesäpäivänä ilman muuta seuraa, kuin pinkki puhelin". Todellisuudessa: kukaan tuskin edes kiinnitti minuun huomiota.

Terassilta siirryin samoilemaan vanhaan kaupunkiin, josta hetken päämäärettömän tarpomisen jälkeen suunnistin tuttuun joenranta bistroon syömään lounasta. Lounaspaikassa, halutessani, olisin voinut unohtaa sen yksinolemisen. Minulla nimittäin olisi niin sanotusti flaksi käynyt sen sileän tien. Mikäs sen mukavampaa, kuin tiedostaa, ettei tarvitse kuin tehdä entre joenrannan terassille, kun seuraa löytyisi samoin tein. Herra X oli 78 vuotias, noin neljän promillen mukavassa nousutuiterissa oleva puhelias miekkonen. Hänkin oli ilmeisesti lounaalla. Hänen lounaansa oli jotain ruoskeahkoa juomaa, jota tarjoiltiin puolen litran laseista. Lounassalaattini syömiseen kuluvana aikana ehdin oppia, että Porvoossa ei ole stripteasea, vaan tanssia pitää itse. Tämän lisäksi herra X jutteli kovasti Remusta. Tämän lisäksi sain kuulla epäselvähköä tarinaa yhdestä vessasta, monesta sinne jonottajasta, laivayhtiöstä ja seksistä. Yrittäessäni keskittyä lounassalaattiin ja ikävänä ihmisenä olla keskittymättä herra X:n päädyin käymään whatsapp keskustelua hyvän ystäväni kanssa. Raportoiden lounasseuralaisestani, sekä lopulta käyden muutenkin syvempää keskustelua aiheesta "voihan elämä". Whatsapp keskustelu piristi kovasti, totesin, että en enää tunne olevani niin yksin. Sekä, että olen melko surkea tässä yksin olemisessa. Onnistuin nimittäin siinä suurinpiirtein vartin sisällä sopimaan jopa kahdet ystävätreffit samalle päivälle. Se siitä hienosta "me myself and i"-ajatuksesta…

Vaikka siellä aurinkoisella terassilla yksinolo tuntui ehkä hieman epämukavalta, niin noin lähtökohtaisesti minusta ei millään muotoa ole epämukavaa olla yksin. Viimeiset kaksi viikkoa ovat ensimmäiset viikkoni "aikuisena", jolloin olen äiti, en käy töissä, mutta kotona ei pääsääntöisestä päivisin ole lisäkseni muita, kuin yksi kappale mustia villakoiria. Olen siis viettänyt enemmän aikaa yksin viimeisen kahden viikon aikana, kuin luultavasti yhteensä viimeiseen pariin vuoteen. Olen ehtinyt ajatella. Pestä ja pakat pois talvivaatteita. Ja ajatella lisää. Kävellä ihan tolkuttoman paljon joka päivä. Sekä ajatella vielä vähän lisää. Välillä ajatukseni ovat ahdistaneet, välillä itkettäneet, välillä ne ovat olleet hyviä ajatuksia. Juuri sellaistahan se elämäkin on: hyvää, ei niin hyvää, ihanaa, surkeaa, kaikkea tuota vuoronperään.

Yksi asia jota olen miettinyt on kirjoittaminen… Olen lukenut viime viikkoina paljon blogeja. Kahlannut läpi niitä, joita olen satunnaisesti seurannut pidemmän aikaan, sekä tutustunut minulle uusiin blogeihin. Olen plärännyt läpi blogien, sekä bloggaajien instatilejä ja niiden mystoreja. Olen miettinyt, että hitsi miten hienoa, että niinkin moni pystyy tekemään itselleen uran ja tuomaan pöytään leivän bloggaamalla, lataamalla kuvia instaan ja kuvaamalla niitä mystoreja. Siistiä! Oikeasti!

Samalla olen todennut, että minusta ei olisi ikinä siihen. Olen siinä mielessä bad-mama, että kyllä: lataan omalle instatililleni kuvia lapsistani. Vilauttelen heitä satunnaisesti facebook-tililläni, aiemmin he näkyivät enemmänkin blogissani. Minun poikani ovat elämäni suurin saavutus, magein juttu, ja luonnollisesti ihan mahdottoman söpöjä tapauksia, joten miksi piilottelisin heitä? Jotenkin minun on niin vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa heiltä jäisi joku työpaikka saamatta, joku tyttö/poikaystävä dumppaisi heidät, tai heidän pitäisi hakeutua terapeutin pakeille siksi, että heidän äitinsä on ladannut nettiin kuvia heistä. Kuvia joissa he näyttävät, ainakin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä, hirvittävän söpöiltä. Kuvat ovat satunnaisia kuvia, yksi otos silloin, toinen tällöin... Eliaksen ja Topon kasvaessa, olen tietoisesti jättänyt heidän kuviensa "levittelyn" vähemmälle, Sampun vilkkuessa useammassakin otoksessa.  Kuvat ovat siis mielestäni ok. (tämä siis vain minun oma mielipiteeni). Mutta että jakaa blogissa ja instagramissa esimerkiksi yksityiskohtaisemmin elämäni iloja ja suruja, kuvata perhetapahtumia: siihen minusta ei vain ole. Näiden asioiden kanssa olen mielelläni yksin. Minun ajatusteni, minun elämäntapahtumieni.

Mitä enemmän olen asiaa päässäni pyöritellyt, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että jatkossa haluan jakaa mietteeni ja kuulumiseni kasvokkain: ystävien, kavereiden, naapureiden, vertaistuttujen kanssa.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin tämä puuha on minulla verissä. Mutta samalla jokin asia, jokin pieni juttu, on omalla tavallaan jarruttanut puuhaani. Olen kirjoittanut suurinpiirtein mitä sylki suuhun tuo. Samalla ollen kirjoittamatta niistä kipeimmistä asioista, tai onnellisimmista. Olen halunnut olla niiden asioiden kanssa, mitä tulee ns. "blogimaailmaan": yksin.

Lauantaina, 3.8.2013 keksin, että alan kirjoittamaan blogia arjestamme. Sen jälkeen tekstejä on tullut suellettua maailmalle pitkälti yli sata. Hullua! Sehän on melkein kirjan verran. Noh, itsesasiassa: se on kirjan verran. Olen saanut ihania kommentteja, niin paljon vertaistukea, kannustusta, kauniita ajatuksia puettuna sanoiksi kommenttikenttiin. Näistä kaikista olen aina kiitollinen. Enkä unohda niitä, kun jatkan matkaa. Näiden vuosien aikana olen myös oppinut, että en todellakaan oikeasti ole yksin. Vaan niinä hetkinä, kun mies viihdyttää tivolia, ja omien ajatusteni käydessä liian, noh… yksinäisiksi, löytyy elämästäni liuta mahtavia ihmisiä, joille voin laittaa vaikka whatsapp viestiä, tyylillä "et ikinä arvaa mitä mulle tapahtui", tai "hei, ehtisitkö pikakahville".






torstai 27. huhtikuuta 2017

KahviTauko



Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Äidin SopeutumisValmennus



Kun lapsi sairastaa, niin hoitavalta taholta saa usein mukaansa lehtisiä, jotka kertovat erilaisista sopeutumisvalmennuskursseista, tai leireistä. Monet ystäväni, tuttavani ja kohtalotoverini ovat sellaisilla olleet. Kehuneet niitä maasta taivaisiin, kokeneet sopeutumisvalmennukset kertakaikkisen hyviksi kokemuksiksi.  Omalla kohdallani ne ovat jääneet etäisiksi: ei vain ole löytynyt sopeutumisvalmennusta, jonka olisin kokenut jotenkin perheellemme sopivaksi. Edes itselleni sopivaksi. Yksi sopeutumisvalmennusvaihtoehto ei ole tullut vielä vastaan: erityisäiti-sopeutumisvalmennusleiri. Sellaiselle joutuisin luultavasti lähtemään…

Olen aina kuvitellut, anteeksi: olin aina kuvitellut, että erityislasten äidit ovat jotakin… no tietyllä tavalla erityistä. Sellaisia joilla saatat tarkasti katsoessa nähdä pienen himmeän sädekehän pään yläpuolella. He puhuvat rauhallisella äänellä aina, joka tilanteessa. Kulkevat fiksuissa vaatteissa, välillä vähän väsyneen näköisenä, kaiken lapsen hoivaamisen ja hänen oikeuksiensa puolustamisen nuuduttamana. He eivät laita punaa huuliin, käsilaukkua olalle ja lähde ystävän kanssa syömään pizzaa, juomaan viiniä ja nauramaan typerille jutuille, niin että kyynelet valuvat silmistä. Vielä seuraavana päivänäkin. Koska he ovat fiksuja, rauhallisia, aikuisia äitejä.

Olen itsekin ajoittain väsynyt, nuupahtanut: juuri siitä hoivaamisesta ja taistelusta. Sädekehä loistaa pääni yläpuolella korkeintaan silloin, kun vessan valo osuu vessankaapin peilioveen hassulla tavalla.

Muutoin:  Olen oikeasti hyvin vakuuttunut siihen, että olen joutunut täysin väärään rooliin tässä erityislasten äitihommassa. Ohessa pari esimerkkiä

- Veljekset tappelevat pihalla: Mielikuvieni erityismutsi hoitaisi homman rauhallisesti puhuen, perustellen miten riitely ei ole fiksua. Istuttaen veljekset pihakeinuun, istuen viilipyttynä heidän välissään. Keskusteltaisiin pattitilanne auki ja sen jälkeen halattaisiin, tehtäisi vähän pihatöitä kimpassa, jonka jälkeen syötäisi iltapalaa harmonisen tunnelman vallitessa. Sopien, että tästäedes ei enää tapella. Well… Ei meillä vaan. Tämä tapaus pyytää kerran, pyytää kaksi, huutaa kolmannen kerran, neljännellä kerralla laittaen saappaat jalkaan, painelee riitelevien tyyppien perään sinne pihan perukoille. Karjuu niin, että kurkkuun sattuu. Ei voi lähitienoo olla kuulematta alkuillan naapurishowta. Kyllä tällä saadaan yleensä tappelu poikki. Yhden tappelijan kimittäessä "Elias kiusasi", toisella alahuulen väpättäessä kilpaa puussa lepattavan haavanlehden kanssa. Sekä illan päättyessä Sampun syyttävällä äänellä avattuun keskusteluun aiheesta "miksi sä äiti huudat". Erityismutsi ei joutuisi käymään tällaista keskustelua. Tämä kypsä tapaus toteaa "siksi kun sä et osaa käyttäytyä". Hienoa!

- Talvi yllätti jälleen kerran, marraskuun 18 päivä. Talvivaatteiden ollessa yhä sievästi pakattuna… hmm… jossain. Erityismutsi olisi tähän vuotuiseen tapahtumaan varautunut jo aikapäivää sitten: päivittänyt talvikenkä-pipo-hanska-tilanteet ajoissa. Ei silloin, kun kahdeksan minuuttia ennen koulutaksin pihaan saapumista huomaa katsoa ulos ja todeta "ei helvetti, siellä on puoli metriä lunta, mistä toi talvi oikein tuli". Ottaen huomioon, että asumme S u o m e s s a, niin: Mistäköhän?  Tämä tapaus siis rääpii kasaan kuusi kerrosta niin kutsuttua välikausivaatetta, tunkee lapsukaisten jalkaan toisen parin sukkia. Etteivät jalat vaan palele saappaissa. Ja eikös muuten kerrospukeutuminen ole ihan niinkuin in-juttu? Tietenkin päätän visusti, sekä vakaasti, että seuraavan sesongin vaihtuessa, ko. sesongin romppeet on kaivettu ajoissa sesonkijemmasta eteisen kaappeihin. Noh: tässä elellään vappuviikkoa, ja kevätvaatteet ovat… hmmm… jossain. Erityiskiitos tähän väliin Suomen keväälle: on muuten tänä vuonna antanut armonaikaa aika hienosti tämän sesonkivaatteiden siirtymän suhteen.

- Turhat romppeet ja naistavarat: mielikuvieni erityismutsi on itseni täysi vastakohta: Hän on ihanan järjestelmällinen: lapsi on hänet siihen opettanut. Hän on myös oppinut, että tässä maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin neljä paria tennareita ja kahdeksan käsilaukkua. Koska lapsen tarpeet tulevat aina ensin, ei niitä omia menoja, ja tarpeita tule edes niin mietittyä. Valitettavasti jälleen kerran, tässä asiassa, elämä ei ole allekirjoittanutta juuri opettanut. Aloitan ostoslakon kahdeksan kertaa vuodessa. No okei: kuukaudessa. Mutta sitten: alessa on juuri sen väriset tennarit, tai citylenkkarit, joita en vielä omista. Pakko saada! Ihan pakko! Katson alakerran vaatekaapin ylähyllyä ja totean, että tuonne ei mahdu enää yhtään käsilaukkua. Kunnes jollain ostetaan-myydään-palstalla tulee vastaan kappale, joka niin sanotusti puuttuu kokoelmista. Se on tietenkin pakko saada! Koska se on sävyltään juuri sen musta, jota muut kolme mustaa käsilaukkuani eivät ole. Trio ei tarvitse yhtäääään lastenvaatetta lisää (jokainen huushollissamme vieraillut voi todistaa tämän asian puolesta), mutta silti: kun alkaa Mini Rodinin, tai Metsolan tai popin ale, olen silmät kiiluen surffailemassa sivustoilla. Viimeisintä "aletäsmäiskua" puolustelin itselleni, miehelleni, noh kaikille jotka jaksoivat kuunnella sillä, että "Sampukin on kohta niin iso poika, että äiti ei enää saa valita sille vaatteita". Toistelin tuota lausetta niin monta kertaa, että jossain vaiheessa aloin itse hetkellisesti sokeasti uskoa siihen, että olin tehnyt fiksut kaupat. Noh, sitten kävi vielä niin hassusti, että päiväkodin täti sattui kehumaan Sampun uusinta vaatekertaa. Sillä homma oli lopullisesti taputeltu kasaan: hankinnat olivat fiksuja. Niin ja hei meikit… JOS sattuisi tulemaan jotkut juhlat. JOS olisi aikaa meikata kunnolla. Niin näitä JOS tilanteita varten pitää olla vähintään 10 luomiväriäpalettia, joita en osaa käyttää. Niin ja "pahan hetken varalle" laukussa kahdeksan eri sävyä huulipunaa ja kuusi erilaista huulikiiltoa. Niillä voi koristaa itseään kivasti vaikka selaisissa elämän erityisissä tapahtumissa, kuin kauppareissua kolmen lapsen kanssa. Jolle muutoin lähdetään pipo päässä, saappaat jalassa. Puhumattakaan koiran iltalenkityksistä. Pimeässä.

- Unohdukset ja paperiralli: Erityismutsi käyttää kalenteria. Hänellä on epikriisit kansioissa. Järjestyksessä. Kelan hakemukset ajoissa täytettyinä. Hän tietää, kuka on heidän vammaispalveluiden sosiaalivirkailija, siis ihan nimeltä. Noh: meillä on se Eliaksen viimeisin vammaistukihakemus "vähän vaiheessa". Ei vaan ole ehtinyt. Ei se mennyt katkolle, kuin vasta… muistaakseni joulukuussa. Totuuden nimissä: saimme lasunnon tukea varten vasta maaliskuussa. Niin ja siis se hakemuksen teko on "to-do-listalla". Olen antanut itselleni takarajaksi toukokuun ekan. Noh, jos nyt venyttäisi sitä "toukokuun ekalle viikolle".  En ole tänä vuonna unohtanut, kuin Sampun dagispaliksen. Kiitos sen, että koulusta ja päiväkodista muistetaan muistutella, tyyliin kaikesta, tekstiviestein. Varmuudeksi pariinkin kertaan. Ilman muistutuksia lapsukaiseni luultavasti olisivat ilman loma-ajanhoitoa, iltapäivähoitoa, taksikyytejä ja sitä rataa. En ymmärrä mikä tässä on niin vaikeaa? Mutta voin vaan kertoa: se on. Tänään minulla oli muuten yksi tapaaminen, jonka olin jopa merkinnyt puhelimen kalenteriin. Go me! joskin olin merkinnyt sen kestoksi klo 15-16, kun se tapaaminen oli todellisuudessa kello kahdeksan. Mutta hei: se oli kalenterissa! Ja puolustuksena: muistin ulkoa jopa kellonajan.

Voin lisänä kertoa, että syön törkeästi aamu- ja iltapalaa sängyssä, vaikka olen j y r k ä s t i kieltänyt jälkikasvultani moisen. Ylipäätään olen kieltänyt heiltä jopa lauantakarkkien syömisen missään muualla, kuin ruokapöydän äärellä. Saadessani aamu/iltapalaan liittyviä kysyviä katseita, sekä suoria kysymyksiä vastaan suurella viisaudella: "olen aikuinen, mä saan syödä aamupalan sängyssä". Kun joku pojista bongaa vaatekaapissani olevan, puoliksi syödyn karkkipussin ja heittää ilmoille kysymyksen "mikä toi on, eihän tänään ole karkkipäivä", ilmoitan, että en syönyt karkkipäivänä mitään. Siksi äidillä siis nyt on tuo irtispussi. Karmea vale. Tottakai söin karkkipäivänä karkkia! Ja tiedättekö… perjantaisin, viikonloppua fiilistellessä en vietä lasten kanssa peli-iltaa. Paista lettuja ja syö yhdessä iltapalaa. Perjantaisin ilmoitan, että äidillä on tässä tämä äidin sushi. Ja tehän tiedätte, että kun äiti syö sitä, niin silloin äitiä ei häiritä. Ilmoitan 19.45, että nyt pitäisi pikkuhiljaa siirtyä kohti sänkyä, koska kello kasi alkaa äidin lemppariohjelma ja sen äiti katsoo ihan omassa rauhassaan. Mielikuvieni erityismutsi ei kuunaan tekisi noin…

Joten ihan oikeasti: sitä sopeutumisvalmennusta odotellessa. Vai olisiko niin, että olen tällä saralla täysin menetetty tapaus: kun ei 11 vuoden koulutuskaan ole tätä tapausta vielä tarpeeksi opettanut?