sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Paska Viikko



Välillä niitä tulee elämässä eteen. Paskoja viikkoja. Viikkoja jolloin mikään ei mene erityisen pieleen, mutta jälkimaku on… noh sieltä minne aurinko ei paljon (luultavasti) paistele.

Paskan viikon maanantai meni kaiketi jotenkuten. Harmaasti. Väsyneenä. Ilman suurempia kommervenkkejä. Lähinnä töitä tehden ja odotellen, että tilapäishoidossa ollut Topo kotiutuisi. Itse saisi kotiutua töistä ja päästä pussailemaan poikaa. Töiden jälkeen kotona odotti kireähkö, kierroksilla käyvä Topo. Sisäiset huolimittarini menivät reippaasti punaiselle. Kotona odotti myös kierrätyslavallisen verran (no ainakin suurinpiirtein) kaapitettavaa pyykkiä. Se nostatti verenpaineet saman tien punaiselle. Kotitöistä ykkösinhokkini, ihan heittämällä on: pyykkipuoli. Vietin illan rauhoitellen alati huutelevaa Topoa, sekä viikaten kaappiin sitä hemmetin pyykkiä. Miettien samalla, että tätäkö se elämä nyt sitten on olevinaan…

Paskan viikon tiistaina Topo heräsi kärttyisenä, aivan liian aikaisin. Saattelin Topoa sänkyyn kerta toisensa jälkeen, kunnes joskus viiden hujakoilla, 45 minuuttia ennen herätyskelloa luovutin. Paskan viikon tiistai oli virallisesti alkanut. Aamupäivällä havahduin puhelimen värinään, näytöllä vilkkui "Topo koulu". Ehdin pelätä vatsatautia-onnettomuutta-pahaa raivaria-isompaa kohtausta, ennenkuin vastasin puhelimeen. Kuullakseni, että Topon koululla aikuisilla oli myös huolimittari punaisella. Poika on kireä, kierroksilla, ei kartalla. Pohdin hetken, että jaksanko hätyyttää Topoa hoitavaa lääkäriä, kunnes päädyimme miehen kanssa whatsappilla hoidetun pikapalaverin jälkeen siihen, että "seuraamme tilannetta". Iltapäivällä olin luvannut Eliaksen kanssa laittaa pihalle pystyyn leikkitunnelin, jossa opetamme Roopea kulkemaan.  Kun tuuli alkoi pikkuhiljaa muuttua leppoisasta kevättuulahduksesta myrskytuiverruksen puolelle, heitin häthätää ehdotuksen Ikeasta. Lihapullista. Ihan vain me kaksi. Ehdotukseni sai suopuisan vastaanoton. Ikeassa Elias joi puoli pulloa pepsiä yhdellä huikalla, sai mahakrampin, valahti kalman kalpeaksi ja hetkeksi säikäytti äitinsä, sekä ravintolallisen ruokailemassa olevia lapsiperheitä sillä, että näytti "oksentavan ihan just". Kahden röyhtäisyn jälkeen poika oli, kuin olikin jälleen kunnossa. Yleisestä mielialastani kertonee jotain se, että sain tuhrattua rahaa Ikeaan tasan 11,50 euroa. Josta suurimman osan nielaisivat Eliaksen itselleen valitsema kasvi, sekä hempeän laventelinlila ruukku. Luulen, että mies taisi pelästyä vaimonsa mielentilaa, kun kotiintuomisina oli vain tiski- ja vessaharja. Hätäännyksissään hän lupautui a) kylvettämään pojat b) viemään koirat pitkälle lenkille. "Ota sä vaan hetki rauhassa". Kiitos, sitä tarvittiin.

Paskan viikon keskiviikkona havahduin aamukahvilla puhelimen värinään, kello 08.36. Puhelin kertoi, että soitto tulee Sampun Dagiksesta. Soittaja, eli Sampun ihanista ihanin lastentarhanope kyseli, että "oletteko kohta perillä, meillä on se palis". Aivan… Se palis, jonka olin sujuvasti merkannut seuraavan viikon keskiviikolle. Go me! Pyysin tuhat kertaa anteeksi ja annoin itselleni heittämällä vuoden paskin mutsi palkinnon. Vaikka mennään vasta hyvää matkaa maaliskuuta. Paskan keskiviikon, sekä suurimmalta osin koko viikon pelasti illalla kyläilemään tullut sisko. Sekä yhteinen leivontatuokio (toimituksen huomautus: olemme siskoni kanssa valeleipureiden valeleipureita…)

Paskan viikon torstai meni töissä jotenkuten. Topo oli jälleen herännyt hirvittävän aikaisin. Mutta tällä kertaa onneksi vähän paremmalla päällä. Koska elämä on täynnä valintoja, olin aamun kiireessä joutunut tekemään valinnan: autanko miestä ja puen Topon valmiiksi, vai kuivaanko hiukset. Päädyin pukemaan Topon. Ulkona oli pakkasta. Junaa odottaessa hiukset menivät jäähileeksi. Se siitä kuohkean kauniista kampauksesta… Paskan viikon torstaina kolme peräkkäistä ratikkaa jätti tulematta ja palellutin sormeni. Koska oli kylmä. Ja niitä kolmea ratikkaa odotellessa oli pakko kokoajan räveltää älypuhelinta. Jonka näyttö ei toimi hanskat kädessä. Paskan torstain illan vietin ihanan ystävän kanssa syöden ja sivistyneesti, torstai-iltaan sopivasti cavaa siemaillen. Siinä ei muuten ollut mitään paskaa. Noh, paitsi ehkä ravintolan loppulasku. Mutta hei: se oli sen arvoista!

Paskan viikon perjantaina peruuntui viikonloppukeikka ystävän kanssa. Töissä oli niin paska päivä, että lähdin sieltä kyynel silmäkulmassa, huultani purren. Hain Sampun päiväkodista ja suunnittelimme keikkaa lähimpään suurempaan ostoskeskukseen. Kesken bussimatkan kouluikäinen poika laatoitti puoli bussia, aiheuttaen sen, että Sampu ja allekirjoittanut hylkäsivät bussin maailmanennätysvauhtia. Kotona kaikki padot aukesivat ja päädyin parkumaan maailmaa, sen epäoikeudenmukaisuutta, väsymystä, sitä että pitää käydä töissä, noin pariksi tunniksi. Sampu komppasi: hän oli unohtanut dagisreppunsa bussiin. Reppana itki lohduttomasti sitä, että nyt se sitten haisee sitten oksennukselle: kun me repun joskus saamme takaisin kotiin.

Paskan perjantain iltana mies ja Elias lähtivät perinteiselle perjantaiuinnille. Kun Sampu ja allekirjoittanut olivat päässeet yli paskan viikon aiheuttamista pahimmista mielipahoista, ahtauduimme Topo, Sampu, Sampun hauva, meidän hauva sekä allekirjoittanut sängyn päälle. Luimme työkaveriltani perittyä pingviinikirjaa. Söimme perjantaikarkkejamme (ja sipsejämme), ahtauduimme sen jälkeen yhdessä sohvalle, katsomaan Late Lammasta. Jonka jälkeen Topo ja Sampu menivät kylpyyn ja allekirjoittanut pääsi (SUPERJEE) pesemään pyykkiä. Yhtäkkiä olo oli parempi… Ja päivä vähän vähemmän paska. Yhdestä viikosta selvitty jälleen.

Paskan viikon sunnuntaina perheessä virittelee itseään pelikuntoon vuoden flunssakierros numero kymmenen (tai jotain siihen suuntaan). Pitäisi pestä pyykkiä. Ärsyttää, että huomenna, maanantaina kello soi taas liian aikaisin ja alkaa taas liian kiireinen viikko. Mutta samalla olo on hyvä: olemme nukkuneet hyvin, syöneet karkkia, viettäneet yhdessä ja pikkuporukoissa aikaa. Keränneet voimia. Tehneet hyviä päätöksiä.

Periaatteessa mitään erityistä ei tapahtunut, joka olisi tehnyt viikosta paskan. Sen yleisvire nyt vain oli… hmm… paskamainen. Ihanista treffeistä, leipomistuokioista, ikea-keikasta ja kaikesta muusta mahtavasta huolimatta. Ensi viikolla yritän muistaa, että: "when life gives you lemons, make lemonade". Kun aamulla väsyttää, illalla on pyykkiä ja Topo käy kierroksilla: ota ilo irti niistä hyvistä jutuista. Koska niitäkin mahtuu. Joka päivään. Paskimpaankin sellaiseen.


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kolmen Jengin Jäsen



Eliaksen ja Topon ollessa pieni, lakkasimme jossain vaiheessa käymästä naapuruston ja tuttavapiirin lasten synttäreillä. Siis lapsisynttäreillä. Koska ne tekivät niin kipeää. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kun keskusteltiin pienten ensimmäisistä sanoista, olin ulkopuolinen: niitä ei meillä näkynyt, eikä eritoten kuulunut. Kun aloitettiin harrastuksia, tuskailimme vääränlaisten epilepsialääkitysten kanssa. Harrastus oli käydä osastolla säätämässä lääkkeitä. Kun puhuttiin uhmasta osasin jossain määrin samaistua: lapsen voidessa huonosti ja lääkityksen ollessa päin pöpelikköä, elämä on aikalailla yhtä kiukkua ja uhmaa. Kannoin kotiin selkä vääränä kehittäviä leluja; joilla ei kukaan halunnut leikkiä. Luin kirjoja näkymättömälle lukijakunnalle.

Nyt vuosia myöhemmin voin todeta olevani jäsen kolmen erilaisen koulukunnan mammayhteisöissä:

Keskustelen sujuvasti lievän kehitysvamman aiheuttamista ongelmista ja onnellisista asioista. Siitä miten lukemisen opettelu on tuskallisen pitkä taival. Taival jonka päässä pilkottaa valoa. Miten yksitoista vuotiasta ei oikein voi jättää kotiin yksin, edes hetkeksi. Eikä päästää lähikauppaan ostamaan jäätelöä, saatikka luottaa siihen, että tyyppi osaa hoitaa hammaspesut ja suihkut itse. Miten näille tyypeille maailma tuntuu olevan kauniimpi paikka, kuin meille muille. Paikka jossa ystävyys on puhdasta, kaunista, niin erityisen kallisarvoista. Miten kaverisynttäreillä hampurilaiset, ranskalaiset ja kakku ovat elämää suurempi asia. Olen miettinyt, toivonut ja monesti sanonut ääneen: jos nämä erityiset saavat voida hyvin, he tulevat elämään kauniin elämän. Jossa se ystävyys on aina vilpitöntä, kaunista ja erityisen kallisarvoista. Ja juhlat aina jotain erityisen hienoa.

Keskustelen sujuvasti vaikeamman kehitysvamman aiheuttamista ongelmista ja onnellisista asioista. Siitä miten ensimmäiset kunnolliset sanat antavat odottaa itseään. Jos niitä saa edes ikinä kuulla. Miten se, että kesällä osataan itse pukea shortsit jalkaan, on juhlimisen arvoin juttu. Miten ihanalta tuntuu, kun pitkään huonosti voinut ja omaan maailmaansa käpertynyt lapsi alkaa vähä vähältä huomioida ulkomaailmaa. Ottamaan vastaan hellyyttä ja pala kerrallaan opetella hellyyden antamista. Miten koiran paijaaminen saa ilmoille sydämestä kumpuavan onnellisen kikatuksen. Ja miten tilapäishoitojakson jälkeen vanhempien näkeminen saa oman lapsen kasvot kirkastumaan niin, että ne voivat valaista pimenevässä iltapäivässä koko lähitienoon. Miten toivon, että hyvät jaksot kestäisivät pidempään ja joku päivä saisin kuulla lapseni suusta vaikka lyhyen lauseen. Miten hän on opettanut minua pysähtymään, kun hänellä on asiaa, elämään hetkessä, ajattelematta tulevaa syksyä, ensi vuotta ja sitä kun hän menee yläasteelle. Miltä tuntuu, kun me nukumme kahdeksan tuntia putkeen. Miten onnelliseksi joku voi tulla siitä, että koulun jälkeen kotona odottaa lempiruoka. Miten ihan oikeasti kaikkein tärkeintä on se, että hän saa voida hyvin. Olla onnellinen edes pieniä hetkiä kerrallaan.

Vihdoin, vuosien haaveilun, tuskailun, ulkopuolisena olemisen jälkeen saan olla osa niitä "meidän viisivuotias"-keskusteluja. Missä keskustellaan oikeasta ajasta aloittaa harrastaminen, tarviiko päiväkotipäivien lisäksi järjestää kaverikyläilyjä ja miten uhma osaa olla hermoja riipivä juttu. Katsoa vierestä, miten lapsi laittaa Mummille ääniviestin "koska saan tulla taas yökylään", miten Mummi opettaa yökyläilyn aikana lapsen kiipeämään puuhun. Miten koiran kanssa lenkkeillessä keskustelemme päivän tapahtumista, siitä kun olimme lomalla Kööpenhaminassa ja Tallinnassa ja miten keväällä menemme Espanjaan. Miten bussissa tavaan viisivuotiaan kanssa sanaa "volvo" ja keskustelemme, miksi tietty bussilinja ei enää kulje meille kotiin asti. Miten aamulla uhmataan vääränlaisia kalsareita, sitä että pingviinipaita on likapyykissä ja että äiti on tyhmä, kun äidillä on kiire töihin. Miten yhtenä hetkenä se reilu metrin mittainen, jatkuvasti puhuva pikkumies, toteaa sillä iltalenkillä olevansa liian suuri pitämään äitiä kädestä kiinni, ollakseen seuraavassa hetkessä sen verran pieni, että pitää päästä syliin. Miten hän ohjeistaa koiraa metsälenkillä, että seuraavaksi käännytään vasemmalle. Tietän mikä ja missä on vasen.

Joskus toivon, että Eliaksen ja Topon ollessa pienen pieniä miehenalkuja olisin omistanut kristallipallon. Jolla olisin ihan vaikka minuutin verran saanut kurkistaa juuri tähän päivään. Todeta, että kaiken ulkopuolisuuden, pelon, stressin ja surun jälkeen saan olla paikassa, jossa olen kolmen jengin jäsen. Se on aika hieno. Se on aika erityistä.




maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tarinoita Elävästä Elämästä


Olen monen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten tiettyinä päivinä, tietyssä mielentilassa kanssaihmisten vilpitön kiinnostus liikkeellä olevaa sirkustamme kohtaan, saattaa tuntua epämukavalta. Vuosien saatossa olen tottunut siihen, että saamme katseita liikenteessä ja nykyään osaan (enimmäkseen!) poimia sieltä ne voimaa antavat: Hyväntahtoiset vilkuilut, aidot pojilleni kohdistetut hymyt, sekä ajoittain naurahtaa mukana, kun jotain ei-niin-normaalia sattuu ja tapahtuu. Kuten… 

Pappa Betalar:

Allekirjoittaneen potiessa flunssaa kotona, sängynpohjalla, mies hurautti eräänä lauantaina trion kanssa kauppareissulle. Tuttuun isoon markettiin. Kyseisessä kaupassa asiointi on osa viikonloppurituaalejamme. Topolle tuttu ja turvallinen paikka. Topon kerätessä omaan koriinsa ruokaympyränsä välttämättömyydet: päärynämehun, lauantaimakkaran ja sipsit, sekä odotellessa muuta perhettä rauhassa kassan tietämillä, me muut saamme tutkia marketin tarjontaa pitkään ja hartaasti. 

Kyseisellä reissulla mies havahtui kiihtyneeseen naisääneen, joka selitti marketin vartijalle, että tuolla pyörii pieni poika, ilman vanhempiaan. Poika syö makkaraa suoraan paketista. Mies oli samointein aavistellut, että nyt käydään keskustelua hänen herrantertustaan. Pian mies bongasikin kaupan käytävällä ostoskoriaan kantavan Topon. Jonka vanavedessä painoi vartija. Ennenkuin mies ehti ilmoittautua makkaraa syövän tyypin vanhemmaksi, oli Topo, yhä se vartija vanavedessään, ehtinyt mehuhyllyn kohdalle. Topon huomatessa takanaan kävelleen seuralaisen, oli hän kohteliaana henkilönä todennut "moi", poiminut hyllystä lempimehunsa, korkannut mehun ja huuhdellut makkarat alas juomalla. Kiihtyneen naishenkilön kiihtyessä vielä hieman lisää. Miehen todetessa vartijalle ja naishenkilölle, että "jahas, siellähän se meidän Topo olikin" ja suunnistaessa Topon ja puoliksi nautittujen ostosten kanssa kassan kautta autolle. 

Miehelle pointsit pokan säilyttämisestä, Topolle cooliudesta. Sekä siitä, että osasi kauniisti tervehtiä vartijaa.

Pääsiäispupu:

Tätä nykyä aamujen ollessa jopa hektisempiä, kuin koskaan aiemmin, on Eliaksen vastuulle jäänyt Roopen, villakoiramme, aamulenkittäminen. Asumme pienen pienen metsän reunassa, jossa ulkoiluttaminen on turvallista suorittaa. Eräänä aamuna Elias jälleen kertoili innoissaan aamulenkistään: Roope teki ainakin kolme pissaa ja kakan. Niin ja he törmäsivät isoon harmaaseen koiraan ja tämän omistajaan. Elias oli aloittanut koiran omistajan kanssa asiaankuuluvat keskustelut: Kertonut Roopen nimen, kysynyt ison harmaan koiran nimeä. Infonnut harmaan koiran ulkoiluttajaa siitä, että hän asuu i-talossa, tuossa metsän reunassa. Jatkaen sujuvasti aiheeseen "tiesitkö muuten, että tässä metsässä asuu pääsiäispupu". Olisin antanut ainakin 20 euroa siitä riemusta, että olisin nähnyt sen harmaan koiran ulkoiluttajan ilmeen, kun täysin normioloinen sälli johtaa sujuvasti keskustelun koiran nimistä, pääsiäispupuun… 

Moi:

Eräänä iltana odotin Topon ja Sampun kanssa bussia. Pysäkillä oli lisäksemme muutama muu odottelija. Joista yksi oli hieman sekavassa mielentilassa. Hänen ehkä lievästi aiheuttaen harmia muille odottelijoille, liimautuessa odottelijoiden kylkeen selitellen olotilaansa sopivia, sekahvakoja tarinoita, sekä yrittäen pummata rahaa-kaljaa-tupakkaa. Topo kiinnitti saman tien huomionsa kyseiseen henkilöön, hivuttautui lähietäisyydelle ja huikkasi iloisesti "moi". Saamatta vastausta moikkaamiseen. Sinnikkäänä tyyppinä Topo toisti moikkauksen. Ei vieläkään vastakaikua. Topon päättäessä vakaasti, että hänen on jonkinlaista palautetta saatava keskusteluyritykselleen, jatkoi hän sinnikkäänä moikkailuaan. Ei yhtä, eikä kahta, vaan ehkä noin kaksikymmentä kertaa. Joka ainoan kerran yhtä iloisena, kauniisti silmiin katsoen. Lopulta sekavahko henkilö totesi kohdanneensa voittajansa ja lähti vähin äänin pysäkiltä pois. Topon "moin" kaikuessa hänen loittonevalle selälleen. Topon luultavasti ollessa sillä hetkellä kanssaodottelijoiden, juuri sen hetken sankari. 

Yhä vastaan tulee päiviä, kun ikävät kommentit ja pahat katseet riipaisevat syvältä sydämestä. Mutta olen oppinut tätä nykyä unohtamaan ne. Vaikka hetkellisesti saatan pahoittaa mieleni ja nostattaa verenpaineeni: unohdan ne pian.

Sen sijaan: nämä parhaat hetket olen sullonut sydämeeni voimavaraksi, tarinoiksi elävästä elämästä.