perjantai 21. heinäkuuta 2017

Rakastumisen kesä

Täällä taas... Melkein hävettää. Mutta kun sinnikkäästi Facebook-ilmoitusten mukaan blogin sivulla käytiin ja välillä jopa niitä Facebook-tykkäyksiä tuli lisää, otin sen merkkinä siitä, että pitää palata tänne takaisin. Vähän niinkuin palata juurilleen. Onhan se melkein kuin kotiin tulisi. Ehkä pieni hengähdystauko on tehnyt hyvää? Tuntuu, että on taas kirjoitettavaa, asiaa, sanottavaa. Toivottavasti myös jotakin annettavaa. Seuraavan kerran, kun kirjoitan, että laitan näppiksen kiinni, kehottakaa pitämään taukoa?

Luulen, että yksi syy juurille paluuseen ovat tunnemyrskyt joita olen käynyt viime aikoina läpi. Yksi vahvimmista tunnemyrskyistä on ollut rakastuminen. Joka aamu uudelleen rakastuminen tyyppiin nimeltä Topo... Minne muualle sitä voisi tuulettaa, kuin tänne: jonne olen tunnettanut koko tunneskaalan epätoivosta suunnattomiin onnenhetkiin.

Topolla oli hirvittävän rankka talvi. Nyt kun kelaan kulunutta talvea jälkikäteen mielessäni, en ymmärrä miten Topo on jaksanut, miten minä olen jaksanut, miten koko perhe on jaksanut rämpiä pitkän, synkeän, pimeän talven läpi. Se oli yhtä kaaosta. En muista talvesta juurikaan muuta, kuin kaamean väsymyksen, kaamean pimeyden, pelon joka puristaa sydäntä, lukemattomat soitot Lastenlinnaan ja puhelut Topon opettajan kanssa. Sekä jatkuvan kiireen. Väsymyksen, pelon ja kiireen. Mutta kuten yleensä: pimeiden talvien jälkeen, koittaa valoisa kevät. Onneksemme sama kävi Topon voinnin kanssa. Yksi kaunis päivä terve puna oli palannut poskille ja tuike silmiin. Joskin tämä muutaman lääkemuutoksen jälkeen, mutta pääasia on se, että olemme tässä missä tänään olemme. Rusposkisina, silmät tuikkivina. Olen tästä niin o n n e l l i n e n. Sekä minun, kevään lailla eloon heränneeseen, Topooni niin rakastunut.

Olen rakastanut pieneen kiharapehkoiseen tähtisilmääni. Joka hiipii ensimmäisen kerran siinä kello nollaviiden hujakoilla aamulla (no:siis sehän on oikeasti aamuyötä vielä!) iPadiaan etsimään. Jonka ohjaan takaisin sänkyyn, peittelen, pussaan, sanon "nuku, nyt on vielä yö". Erona viime talveen on se, että Topo ei pistä kovaäänisesti vastaan uudelleen-peittely-operaatiota. Vaan hymyilee, ja kaivautuu paremmin peiton alle. Hyvässä lykyssä pysyy siellä peittoon tehdyssä pesässään seuraavat kaksi tuntia. Olen rakastunut pieneen kiharapehkoiseen, juuri kymmenen vuotta täyttäneeseen Topooni, joka sanoo ruoan pöytään saatuaan "tiito", bussin ovella "sisään", ja tulee iPadin kanssa eteeni ränkyttämään samaa biisiä satatuhattamiljoonaa kertaa (luku, jonka olemassaolon olen oppinut Sampulta), katsoen silmiin, kikattaen, välillä ojentaen kättänsä, kutsuen kanssaan tanssimaan.

Olen ensimmäisen kerran elämässäni löytänyt Topon kanssa siinä mielessä yhteisen sävelen, että saan turhan uhmakiukun loppumaan, keskittämällä pikkuherran huomion muualle. Asia jota olen Topon kanssa opetellut vuosia, vuosia ja jälleen vuosia. Nyt kiukun saa ainakin kiukkuasteikolla roimasti laimentumaan taikasanoilla "pusu" (jolloin Topo jalosti tarjoaa pehmoista poskeaan pussattavaksi) tai "puhelin, pir pir", johon kiukkuava miehenalku vastaa samointein "haloo".

Ehkä olisin pystynyt samaan jo viime talvena? Jollen olisi ollut valvomisesta, huolehtimisesta, pitkistä työpäivistä ja noh: ylipäänsä elämästä täysin uupunut. Ehkä olisin nähnyt samoja piirteitä, tuntenut tuota suurta rakastumisen tunnetta sydämessäni, mikäli silmäni olisivat olleet enemmän auki? En osaa sanoa. Osaan vain sanoa, että joka ainoa päivä, hyvä tai huono, rakastan trioa, luonnollisesti maailman eniten. Mutta tämä kesä: kesä 2017,
 on ollut tähän mennessä Topon ja äidin rakastumisen kesä. Jatkukoon samaa tahtia... Kiitos!





sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hetki Yksin

Tein jotain minulle hullun villiä eilen: Miehen ottaessa päiväksi täyden vetovastuun triosta (tai tivolista, kuten hän asian ilmaisi. Rakkailla lapsilla on monta nimeä, ja sitä rataa...) ostin bussilipun Porvooseen. Huristelin sinne viettämään aurinkoista lauantai-iltapäivää. Ilman kummempaa seuraa, kuin me, myself and I. Ilman suunnitelman suunnitelmaa, saatikka yhtäkään "pakko nähdä"-paikkaa, kauppaa, tai taidenäyttelyä.

Päädyin ensin istumaan joen rantaan terassille. Tunsin oloni noh… yksinäiseksi. Räpläsin puhelintani, enkä osannut oikein nauttia siitä, että sain tehdä tasan tarkkaan mitä m i n ä haluan. Mihinkään ei ollut kiire. Laineet liplattivat, aurinko porotti, kuulin jopa omat ajatukseni selkeästi. Mutta silti en osannut täysin nauttia tilanteesta. Koska olin yksin. Olin ihan varma, että kaikki muut terassilla istukselijat heittivät minua kohti salaa sääliviä katseita "voi mamma parkaa, istua tuossa nyt kauniina kesäpäivänä ilman muuta seuraa, kuin pinkki puhelin". Todellisuudessa: kukaan tuskin edes kiinnitti minuun huomiota.

Terassilta siirryin samoilemaan vanhaan kaupunkiin, josta hetken päämäärettömän tarpomisen jälkeen suunnistin tuttuun joenranta bistroon syömään lounasta. Lounaspaikassa, halutessani, olisin voinut unohtaa sen yksinolemisen. Minulla nimittäin olisi niin sanotusti flaksi käynyt sen sileän tien. Mikäs sen mukavampaa, kuin tiedostaa, ettei tarvitse kuin tehdä entre joenrannan terassille, kun seuraa löytyisi samoin tein. Herra X oli 78 vuotias, noin neljän promillen mukavassa nousutuiterissa oleva puhelias miekkonen. Hänkin oli ilmeisesti lounaalla. Hänen lounaansa oli jotain ruoskeahkoa juomaa, jota tarjoiltiin puolen litran laseista. Lounassalaattini syömiseen kuluvana aikana ehdin oppia, että Porvoossa ei ole stripteasea, vaan tanssia pitää itse. Tämän lisäksi herra X jutteli kovasti Remusta. Tämän lisäksi sain kuulla epäselvähköä tarinaa yhdestä vessasta, monesta sinne jonottajasta, laivayhtiöstä ja seksistä. Yrittäessäni keskittyä lounassalaattiin ja ikävänä ihmisenä olla keskittymättä herra X:n päädyin käymään whatsapp keskustelua hyvän ystäväni kanssa. Raportoiden lounasseuralaisestani, sekä lopulta käyden muutenkin syvempää keskustelua aiheesta "voihan elämä". Whatsapp keskustelu piristi kovasti, totesin, että en enää tunne olevani niin yksin. Sekä, että olen melko surkea tässä yksin olemisessa. Onnistuin nimittäin siinä suurinpiirtein vartin sisällä sopimaan jopa kahdet ystävätreffit samalle päivälle. Se siitä hienosta "me myself and i"-ajatuksesta…

Vaikka siellä aurinkoisella terassilla yksinolo tuntui ehkä hieman epämukavalta, niin noin lähtökohtaisesti minusta ei millään muotoa ole epämukavaa olla yksin. Viimeiset kaksi viikkoa ovat ensimmäiset viikkoni "aikuisena", jolloin olen äiti, en käy töissä, mutta kotona ei pääsääntöisestä päivisin ole lisäkseni muita, kuin yksi kappale mustia villakoiria. Olen siis viettänyt enemmän aikaa yksin viimeisen kahden viikon aikana, kuin luultavasti yhteensä viimeiseen pariin vuoteen. Olen ehtinyt ajatella. Pestä ja pakat pois talvivaatteita. Ja ajatella lisää. Kävellä ihan tolkuttoman paljon joka päivä. Sekä ajatella vielä vähän lisää. Välillä ajatukseni ovat ahdistaneet, välillä itkettäneet, välillä ne ovat olleet hyviä ajatuksia. Juuri sellaistahan se elämäkin on: hyvää, ei niin hyvää, ihanaa, surkeaa, kaikkea tuota vuoronperään.

Yksi asia jota olen miettinyt on kirjoittaminen… Olen lukenut viime viikkoina paljon blogeja. Kahlannut läpi niitä, joita olen satunnaisesti seurannut pidemmän aikaan, sekä tutustunut minulle uusiin blogeihin. Olen plärännyt läpi blogien, sekä bloggaajien instatilejä ja niiden mystoreja. Olen miettinyt, että hitsi miten hienoa, että niinkin moni pystyy tekemään itselleen uran ja tuomaan pöytään leivän bloggaamalla, lataamalla kuvia instaan ja kuvaamalla niitä mystoreja. Siistiä! Oikeasti!

Samalla olen todennut, että minusta ei olisi ikinä siihen. Olen siinä mielessä bad-mama, että kyllä: lataan omalle instatililleni kuvia lapsistani. Vilauttelen heitä satunnaisesti facebook-tililläni, aiemmin he näkyivät enemmänkin blogissani. Minun poikani ovat elämäni suurin saavutus, magein juttu, ja luonnollisesti ihan mahdottoman söpöjä tapauksia, joten miksi piilottelisin heitä? Jotenkin minun on niin vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa heiltä jäisi joku työpaikka saamatta, joku tyttö/poikaystävä dumppaisi heidät, tai heidän pitäisi hakeutua terapeutin pakeille siksi, että heidän äitinsä on ladannut nettiin kuvia heistä. Kuvia joissa he näyttävät, ainakin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä, hirvittävän söpöiltä. Kuvat ovat satunnaisia kuvia, yksi otos silloin, toinen tällöin... Eliaksen ja Topon kasvaessa, olen tietoisesti jättänyt heidän kuviensa "levittelyn" vähemmälle, Sampun vilkkuessa useammassakin otoksessa.  Kuvat ovat siis mielestäni ok. (tämä siis vain minun oma mielipiteeni). Mutta että jakaa blogissa ja instagramissa esimerkiksi yksityiskohtaisemmin elämäni iloja ja suruja, kuvata perhetapahtumia: siihen minusta ei vain ole. Näiden asioiden kanssa olen mielelläni yksin. Minun ajatusteni, minun elämäntapahtumieni.

Mitä enemmän olen asiaa päässäni pyöritellyt, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että jatkossa haluan jakaa mietteeni ja kuulumiseni kasvokkain: ystävien, kavereiden, naapureiden, vertaistuttujen kanssa.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin tämä puuha on minulla verissä. Mutta samalla jokin asia, jokin pieni juttu, on omalla tavallaan jarruttanut puuhaani. Olen kirjoittanut suurinpiirtein mitä sylki suuhun tuo. Samalla ollen kirjoittamatta niistä kipeimmistä asioista, tai onnellisimmista. Olen halunnut olla niiden asioiden kanssa, mitä tulee ns. "blogimaailmaan": yksin.

Lauantaina, 3.8.2013 keksin, että alan kirjoittamaan blogia arjestamme. Sen jälkeen tekstejä on tullut suellettua maailmalle pitkälti yli sata. Hullua! Sehän on melkein kirjan verran. Noh, itsesasiassa: se on kirjan verran. Olen saanut ihania kommentteja, niin paljon vertaistukea, kannustusta, kauniita ajatuksia puettuna sanoiksi kommenttikenttiin. Näistä kaikista olen aina kiitollinen. Enkä unohda niitä, kun jatkan matkaa. Näiden vuosien aikana olen myös oppinut, että en todellakaan oikeasti ole yksin. Vaan niinä hetkinä, kun mies viihdyttää tivolia, ja omien ajatusteni käydessä liian, noh… yksinäisiksi, löytyy elämästäni liuta mahtavia ihmisiä, joille voin laittaa vaikka whatsapp viestiä, tyylillä "et ikinä arvaa mitä mulle tapahtui", tai "hei, ehtisitkö pikakahville".






torstai 27. huhtikuuta 2017

KahviTauko



Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3