maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kolmen Jengin Jäsen



Eliaksen ja Topon ollessa pieni, lakkasimme jossain vaiheessa käymästä naapuruston ja tuttavapiirin lasten synttäreillä. Siis lapsisynttäreillä. Koska ne tekivät niin kipeää. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kun keskusteltiin pienten ensimmäisistä sanoista, olin ulkopuolinen: niitä ei meillä näkynyt, eikä eritoten kuulunut. Kun aloitettiin harrastuksia, tuskailimme vääränlaisten epilepsialääkitysten kanssa. Harrastus oli käydä osastolla säätämässä lääkkeitä. Kun puhuttiin uhmasta osasin jossain määrin samaistua: lapsen voidessa huonosti ja lääkityksen ollessa päin pöpelikköä, elämä on aikalailla yhtä kiukkua ja uhmaa. Kannoin kotiin selkä vääränä kehittäviä leluja; joilla ei kukaan halunnut leikkiä. Luin kirjoja näkymättömälle lukijakunnalle.

Nyt vuosia myöhemmin voin todeta olevani jäsen kolmen erilaisen koulukunnan mammayhteisöissä:

Keskustelen sujuvasti lievän kehitysvamman aiheuttamista ongelmista ja onnellisista asioista. Siitä miten lukemisen opettelu on tuskallisen pitkä taival. Taival jonka päässä pilkottaa valoa. Miten yksitoista vuotiasta ei oikein voi jättää kotiin yksin, edes hetkeksi. Eikä päästää lähikauppaan ostamaan jäätelöä, saatikka luottaa siihen, että tyyppi osaa hoitaa hammaspesut ja suihkut itse. Miten näille tyypeille maailma tuntuu olevan kauniimpi paikka, kuin meille muille. Paikka jossa ystävyys on puhdasta, kaunista, niin erityisen kallisarvoista. Miten kaverisynttäreillä hampurilaiset, ranskalaiset ja kakku ovat elämää suurempi asia. Olen miettinyt, toivonut ja monesti sanonut ääneen: jos nämä erityiset saavat voida hyvin, he tulevat elämään kauniin elämän. Jossa se ystävyys on aina vilpitöntä, kaunista ja erityisen kallisarvoista. Ja juhlat aina jotain erityisen hienoa.

Keskustelen sujuvasti vaikeamman kehitysvamman aiheuttamista ongelmista ja onnellisista asioista. Siitä miten ensimmäiset kunnolliset sanat antavat odottaa itseään. Jos niitä saa edes ikinä kuulla. Miten se, että kesällä osataan itse pukea shortsit jalkaan, on juhlimisen arvoin juttu. Miten ihanalta tuntuu, kun pitkään huonosti voinut ja omaan maailmaansa käpertynyt lapsi alkaa vähä vähältä huomioida ulkomaailmaa. Ottamaan vastaan hellyyttä ja pala kerrallaan opetella hellyyden antamista. Miten koiran paijaaminen saa ilmoille sydämestä kumpuavan onnellisen kikatuksen. Ja miten tilapäishoitojakson jälkeen vanhempien näkeminen saa oman lapsen kasvot kirkastumaan niin, että ne voivat valaista pimenevässä iltapäivässä koko lähitienoon. Miten toivon, että hyvät jaksot kestäisivät pidempään ja joku päivä saisin kuulla lapseni suusta vaikka lyhyen lauseen. Miten hän on opettanut minua pysähtymään, kun hänellä on asiaa, elämään hetkessä, ajattelematta tulevaa syksyä, ensi vuotta ja sitä kun hän menee yläasteelle. Miltä tuntuu, kun me nukumme kahdeksan tuntia putkeen. Miten onnelliseksi joku voi tulla siitä, että koulun jälkeen kotona odottaa lempiruoka. Miten ihan oikeasti kaikkein tärkeintä on se, että hän saa voida hyvin. Olla onnellinen edes pieniä hetkiä kerrallaan.

Vihdoin, vuosien haaveilun, tuskailun, ulkopuolisena olemisen jälkeen saan olla osa niitä "meidän viisivuotias"-keskusteluja. Missä keskustellaan oikeasta ajasta aloittaa harrastaminen, tarviiko päiväkotipäivien lisäksi järjestää kaverikyläilyjä ja miten uhma osaa olla hermoja riipivä juttu. Katsoa vierestä, miten lapsi laittaa Mummille ääniviestin "koska saan tulla taas yökylään", miten Mummi opettaa yökyläilyn aikana lapsen kiipeämään puuhun. Miten koiran kanssa lenkkeillessä keskustelemme päivän tapahtumista, siitä kun olimme lomalla Kööpenhaminassa ja Tallinnassa ja miten keväällä menemme Espanjaan. Miten bussissa tavaan viisivuotiaan kanssa sanaa "volvo" ja keskustelemme, miksi tietty bussilinja ei enää kulje meille kotiin asti. Miten aamulla uhmataan vääränlaisia kalsareita, sitä että pingviinipaita on likapyykissä ja että äiti on tyhmä, kun äidillä on kiire töihin. Miten yhtenä hetkenä se reilu metrin mittainen, jatkuvasti puhuva pikkumies, toteaa sillä iltalenkillä olevansa liian suuri pitämään äitiä kädestä kiinni, ollakseen seuraavassa hetkessä sen verran pieni, että pitää päästä syliin. Miten hän ohjeistaa koiraa metsälenkillä, että seuraavaksi käännytään vasemmalle. Tietän mikä ja missä on vasen.

Joskus toivon, että Eliaksen ja Topon ollessa pienen pieniä miehenalkuja olisin omistanut kristallipallon. Jolla olisin ihan vaikka minuutin verran saanut kurkistaa juuri tähän päivään. Todeta, että kaiken ulkopuolisuuden, pelon, stressin ja surun jälkeen saan olla paikassa, jossa olen kolmen jengin jäsen. Se on aika hieno. Se on aika erityistä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti