perjantai 21. huhtikuuta 2017

Pieni Maailma, Suuret Toiveet



Topon myötä on avautunut ovi aivan uudenlaiseen maailmaan. Mutta samalla oma maailma on typistynyt niin paljon pienemmäksi. Perheen yhteisissät tekemisissä pitää ensimmäisenä miettiä Topon vointia, olotilaa, kiukkuisuutta, kierroksilla käyntiä, päänsärkyä, epilepsiaa, sekä tietenkin sitä, että miten meillä on nukuttu. Vaikka kaikki palikat olisivat kohdillaan juuri tällä hetkellä, et ikinä tiedä mitä päivä, tai ilta, tuo seuraavien tuntien aikana tullessaan.

Koska haluamme tehdä Topon, sekä myös oman elämämme mahdollisimman helpoksi, on tiettyjä asioita joista on joutunut luopumaan. Osa luopumisista ei tunnu niin pahoilta, ne ovat asioita joihin on tottunut. Osa aiheuttaa haikeutta, jopa pientä surua. Ne voivat olla hyvinkin arkipäiväisiä asioita...

Kuten vaikka:
- Päiväretki: Kun viikonloppuna maailma näyttää ilmojen suhteen kauneimman puolensa, tekisi mieli lähteä koko perhe extempore retkelle. Pakata eväät mukaan ja suunnata luonnon helmaan. Mutta pitää aina miettiä, että minne voimme suunistaa, jotta Topon tutka ei mene sekaisin. Uudet paikat aiheuttavat kalpeutta, pelkoa, huutoa, vastustelua. Extempore piknik-retki koko perheen kanssa meren rannalle kuulostaa ajatuksissa, toiveissa, ihanalta. Realiteetti on jotain muuta. Se on juurikin sitä huutoa, protestointia, rimpuilua, kalpeutta. Ei siinä juuri syödä eväitä harmoniseseti viltin päällä. Me olemme yrittäneet, testanneet, uhmanneet planeettoja monen monia kertoja. Oppien, että tuttu ja turvallinen retkikohde on koko perheelle paras juttu.
- Matkat: Meille perheen yhteinen matka tarkoittaa lauantaista ajelua puolen tunnin päähän ruokakauppaan. Kesälomareissua mökille. Hyvin suunniteltua äitienpäiväretkeä Tammisaareen. Pidemmälle emme viiden hengen + koira joukkueena pääse. Sitten ovat ne matkat, joita tehdään laivalla, tai lentokoneella. Matkat joilla Topo ei ole mukana. Koska ne eivät olisi Topolle, eivätkä näin ollen muullekaan perheelle lomaa. Matkat ovat ihania, rentouttavia, keräämme arjen varalle matkalta muistoja sydämeen. Annamme kokemuksia niin Sampulle ja Topolle, kuin meille itsellemmekin. Mutta aina: sydämestä puuttuu palanen. Jokaisella aamupalalla, lounaalla, kahvipaussilla, uusia nähtävyyksiä katsellessa takaraivossa pieni ääni huutaa: meistä puuttuu yksi. Vaikka pikkuhiljaa se ääni on vuosien varrella hieman hiljentynyt, niin se on kuitenkin aina siellä. Muistuttamassa, että meitä kuuluisi olla viisi tällä reissulla.
- Arkisia asioita ovat vaikka imurointi. Voi luoja, että toivon, että saisin tarttua imuriin ja extempore imuroida koko huushollin. Mutta ei onnistu… Kas kun Topo vihaa imurin ääntä. Hän huutaa, tarttuu huoneensa verhoon, vetäen sen alas, tai hakkaa seiniä. Puhjeten lopulta lohduttomaan itkuun. Imuroida on pakko, jopa silloin, kun Topo on kotona. Mutta se aiheuttaa a i n a jonkinasteisen hätätilan perheessä. Ajoittain hätätilasta selvitään sillä pienellä lohduttomalla itkulla. Toisinaan se kääntää koko perjantai-illan suunnan viikonlopun riemusta harmistukseen: miksi meillä pitää olla tällaista.
- Iltakävely: Ne ovat juurikin näitä niin pienen pieniä asioita, jotka aiheuttavat välillä kohtuuttoman suuren epäreiluuden tunteen. Miksi emme voisi saada, vaikka kerran viikossa, keksiä illalla, että lähdemme läheisille lenkkipoluille iltalenkille. Koko perhe. Miehen ja minun kävellessä ehkä käsikädessä, Roopea taluttaen. Kolmen poikamme polkiessa pyörillään, tai sinkoillessa jaloissamme, eestaas juoksennellen, nauraen. Me teemme ajoittain lenkkejä: pakkaamme Topon Sampun vanhoihin rattaisiin ja lähdemme liikenteeseen. Hetkellisesti saan kiinni siitä pakahduttavan ihanasta "koko perhe lenkillä"- tunteesta. Kunnes joku vastaantulija katsoo rattaissa istuvaa Topoa vähän liian pitkään. Ja muistan, että ei sen näin pitänyt mennä. Tai sitten Topoa ei vain niin sanotusti nakerra päätön kävely, ja hän aloittaa oman pahan-mielen-konserttinsa. Jonka jälkeen harmonisesta iltalenkistä tulee kilpajuoksu kotiovelle.

Ajoittain kuitenkin haluamme vimmalla toteuttaa niitä toiveitamme. Toiveet ovat pienen pieniä, kuten iltakahvit täpötäydessä, suositussa kahvilassa. Suuntaamme sinne suomalaisella sisulla varustettuna, Topon protestoidessa takapenkillä. Hokien mantraa "ei hermostuta, kyllä tämä hyvin menee, ei hermostuta".  Teemme joukkuejaon: yksi aikuinen säntää tiskille pikajuoksijan vauhdilla, nappaa Topolle pullan, ja Topon mehun. Johdattaa Topon eväineen vapaaseen pöytään. Toisen joukkueen saadessa rauhassa valikoida heidän, plus Topon aisaparin syötävät ja juotavat. Pöydässä me viihdytämme miehen kanssa vuoronperään Topoa, joka ei enää neljän minuutin jälkeen jaksa keskittyä pullaansa, vaan alkaa pälyillä aina vain vilkkaammin ulko-oven suuntaan. Yritämme esitellä vuoronperään jokaisen kahvilassa olevan taulun, koiran, ikkunasta avautuvan näkymän Topolle, jotta hän unohtaisi sen ulko-oven ja jaksaisi vielä hetken.  Että kaksi muuta veljestä saisivat nauttia herkuistaan rauhassa. Niinkuin kahden harvoin koko perheen kanssa kahvilaan pääsevän pikku-ukon kuuluukin saada nauttia.

Kahvilakeikat harvemmin kestävät yli varttia. Mutta jos, ja kun pääsemme pihalle niin, että jokainen on saanut nauttia ne eväänsä, ilman suuremman hämmingin aiheuttamista: ei ole paljon asioita, mitkä pieksevät sitä voitonriemun tunnetta: Tässä me vaan oltiin muina perheinä ja käytiin kahvilla. Koko porukka.

Niiden voitonriemun, ja eritoten lasten riemun tunteiden vuoksi me välillä uhmaamme planeettojen asentoa, Topon tutkaa, elämän pelikortteja. Hetkellisesti toteutamme toiveita ja vähän suurennamme meidän pienen pientä maailmaamme.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa tutulta; välillä niin viiltäväkin kaipuu siitä, ettei pysty tekemään niitä asioita, joista haaveilee. Se oikeasti sattuu ja ahdistaa, vaikka moniin asioihin tottuu tai alistuu ajan myötä. Minusta on hyvä, että uhmaatte aina välillä. Niin minäkin tein Valon kanssa. Onnistuen ja epäonnistuen. Mutta se onnistuminen oli mahtavaa!

    Olen nyt myös reilun vuoden totutellut siihen, että kaikki onnistuukin mutkattomasti. Niin kuin vuosia unelmoin. Se on hienoa ja siitä osaa nauttia kun tietää ettei se ole itsestäänselvyys, mutta ei se kuitenkaan ole yhtään niin ihmeellistä kuin siitä kuvitteli. Että oikeasti se Valon kanssa oleminen, epäonnistuneillakin seikkailuilla, oli kuitenkin aika ihanaa kun vertaa siihen, ettei mahdollisuutta enää ole.
    En nyt tiedä, tuliko ajatukseni yhtään selvästi esille, kirjoituksesi herätti tunteita ja muistoja. 💚

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️ Se kaiken onnistuminen mutkattomasti on teillä kuitenkin tullut elämään suunnattoman menetyksen myötä. Varmasti suru kulkee omalla tavallaan mukana kaikessa elämässä. Olen niin pohjattoman onnellinen puolestasi siitä, että löysit ihanan kumppanin ja Valo sai pikkuveljen, jonka perään voi taivaasta katsoa.

      Poista