sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hetki Yksin

Tein jotain minulle hullun villiä eilen: Miehen ottaessa päiväksi täyden vetovastuun triosta (tai tivolista, kuten hän asian ilmaisi. Rakkailla lapsilla on monta nimeä, ja sitä rataa...) ostin bussilipun Porvooseen. Huristelin sinne viettämään aurinkoista lauantai-iltapäivää. Ilman kummempaa seuraa, kuin me, myself and I. Ilman suunnitelman suunnitelmaa, saatikka yhtäkään "pakko nähdä"-paikkaa, kauppaa, tai taidenäyttelyä.

Päädyin ensin istumaan joen rantaan terassille. Tunsin oloni noh… yksinäiseksi. Räpläsin puhelintani, enkä osannut oikein nauttia siitä, että sain tehdä tasan tarkkaan mitä m i n ä haluan. Mihinkään ei ollut kiire. Laineet liplattivat, aurinko porotti, kuulin jopa omat ajatukseni selkeästi. Mutta silti en osannut täysin nauttia tilanteesta. Koska olin yksin. Olin ihan varma, että kaikki muut terassilla istukselijat heittivät minua kohti salaa sääliviä katseita "voi mamma parkaa, istua tuossa nyt kauniina kesäpäivänä ilman muuta seuraa, kuin pinkki puhelin". Todellisuudessa: kukaan tuskin edes kiinnitti minuun huomiota.

Terassilta siirryin samoilemaan vanhaan kaupunkiin, josta hetken päämäärettömän tarpomisen jälkeen suunnistin tuttuun joenranta bistroon syömään lounasta. Lounaspaikassa, halutessani, olisin voinut unohtaa sen yksinolemisen. Minulla nimittäin olisi niin sanotusti flaksi käynyt sen sileän tien. Mikäs sen mukavampaa, kuin tiedostaa, ettei tarvitse kuin tehdä entre joenrannan terassille, kun seuraa löytyisi samoin tein. Herra X oli 78 vuotias, noin neljän promillen mukavassa nousutuiterissa oleva puhelias miekkonen. Hänkin oli ilmeisesti lounaalla. Hänen lounaansa oli jotain ruoskeahkoa juomaa, jota tarjoiltiin puolen litran laseista. Lounassalaattini syömiseen kuluvana aikana ehdin oppia, että Porvoossa ei ole stripteasea, vaan tanssia pitää itse. Tämän lisäksi herra X jutteli kovasti Remusta. Tämän lisäksi sain kuulla epäselvähköä tarinaa yhdestä vessasta, monesta sinne jonottajasta, laivayhtiöstä ja seksistä. Yrittäessäni keskittyä lounassalaattiin ja ikävänä ihmisenä olla keskittymättä herra X:n päädyin käymään whatsapp keskustelua hyvän ystäväni kanssa. Raportoiden lounasseuralaisestani, sekä lopulta käyden muutenkin syvempää keskustelua aiheesta "voihan elämä". Whatsapp keskustelu piristi kovasti, totesin, että en enää tunne olevani niin yksin. Sekä, että olen melko surkea tässä yksin olemisessa. Onnistuin nimittäin siinä suurinpiirtein vartin sisällä sopimaan jopa kahdet ystävätreffit samalle päivälle. Se siitä hienosta "me myself and i"-ajatuksesta…

Vaikka siellä aurinkoisella terassilla yksinolo tuntui ehkä hieman epämukavalta, niin noin lähtökohtaisesti minusta ei millään muotoa ole epämukavaa olla yksin. Viimeiset kaksi viikkoa ovat ensimmäiset viikkoni "aikuisena", jolloin olen äiti, en käy töissä, mutta kotona ei pääsääntöisestä päivisin ole lisäkseni muita, kuin yksi kappale mustia villakoiria. Olen siis viettänyt enemmän aikaa yksin viimeisen kahden viikon aikana, kuin luultavasti yhteensä viimeiseen pariin vuoteen. Olen ehtinyt ajatella. Pestä ja pakat pois talvivaatteita. Ja ajatella lisää. Kävellä ihan tolkuttoman paljon joka päivä. Sekä ajatella vielä vähän lisää. Välillä ajatukseni ovat ahdistaneet, välillä itkettäneet, välillä ne ovat olleet hyviä ajatuksia. Juuri sellaistahan se elämäkin on: hyvää, ei niin hyvää, ihanaa, surkeaa, kaikkea tuota vuoronperään.

Yksi asia jota olen miettinyt on kirjoittaminen… Olen lukenut viime viikkoina paljon blogeja. Kahlannut läpi niitä, joita olen satunnaisesti seurannut pidemmän aikaan, sekä tutustunut minulle uusiin blogeihin. Olen plärännyt läpi blogien, sekä bloggaajien instatilejä ja niiden mystoreja. Olen miettinyt, että hitsi miten hienoa, että niinkin moni pystyy tekemään itselleen uran ja tuomaan pöytään leivän bloggaamalla, lataamalla kuvia instaan ja kuvaamalla niitä mystoreja. Siistiä! Oikeasti!

Samalla olen todennut, että minusta ei olisi ikinä siihen. Olen siinä mielessä bad-mama, että kyllä: lataan omalle instatililleni kuvia lapsistani. Vilauttelen heitä satunnaisesti facebook-tililläni, aiemmin he näkyivät enemmänkin blogissani. Minun poikani ovat elämäni suurin saavutus, magein juttu, ja luonnollisesti ihan mahdottoman söpöjä tapauksia, joten miksi piilottelisin heitä? Jotenkin minun on niin vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa heiltä jäisi joku työpaikka saamatta, joku tyttö/poikaystävä dumppaisi heidät, tai heidän pitäisi hakeutua terapeutin pakeille siksi, että heidän äitinsä on ladannut nettiin kuvia heistä. Kuvia joissa he näyttävät, ainakin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä, hirvittävän söpöiltä. Kuvat ovat satunnaisia kuvia, yksi otos silloin, toinen tällöin... Eliaksen ja Topon kasvaessa, olen tietoisesti jättänyt heidän kuviensa "levittelyn" vähemmälle, Sampun vilkkuessa useammassakin otoksessa.  Kuvat ovat siis mielestäni ok. (tämä siis vain minun oma mielipiteeni). Mutta että jakaa blogissa ja instagramissa esimerkiksi yksityiskohtaisemmin elämäni iloja ja suruja, kuvata perhetapahtumia: siihen minusta ei vain ole. Näiden asioiden kanssa olen mielelläni yksin. Minun ajatusteni, minun elämäntapahtumieni.

Mitä enemmän olen asiaa päässäni pyöritellyt, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että jatkossa haluan jakaa mietteeni ja kuulumiseni kasvokkain: ystävien, kavereiden, naapureiden, vertaistuttujen kanssa.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, niin tämä puuha on minulla verissä. Mutta samalla jokin asia, jokin pieni juttu, on omalla tavallaan jarruttanut puuhaani. Olen kirjoittanut suurinpiirtein mitä sylki suuhun tuo. Samalla ollen kirjoittamatta niistä kipeimmistä asioista, tai onnellisimmista. Olen halunnut olla niiden asioiden kanssa, mitä tulee ns. "blogimaailmaan": yksin.

Lauantaina, 3.8.2013 keksin, että alan kirjoittamaan blogia arjestamme. Sen jälkeen tekstejä on tullut suellettua maailmalle pitkälti yli sata. Hullua! Sehän on melkein kirjan verran. Noh, itsesasiassa: se on kirjan verran. Olen saanut ihania kommentteja, niin paljon vertaistukea, kannustusta, kauniita ajatuksia puettuna sanoiksi kommenttikenttiin. Näistä kaikista olen aina kiitollinen. Enkä unohda niitä, kun jatkan matkaa. Näiden vuosien aikana olen myös oppinut, että en todellakaan oikeasti ole yksin. Vaan niinä hetkinä, kun mies viihdyttää tivolia, ja omien ajatusteni käydessä liian, noh… yksinäisiksi, löytyy elämästäni liuta mahtavia ihmisiä, joille voin laittaa vaikka whatsapp viestiä, tyylillä "et ikinä arvaa mitä mulle tapahtui", tai "hei, ehtisitkö pikakahville".






6 kommenttia:

  1. Kiitos kauniista kirjoituksesta, ja niistä kaikista muistakin, olen lukenut jokaikisen. En tiedä, mitä muuta sanoa kuin, että jään kaipaamaan kirjoituksiasi.

    T. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura <3 Kiitos kauniista kommentista ja siitä eritoten, että jaksoit lukea. Hyvää kesän odotusta! T: Mari

      Poista
  2. Ikävä tulee! Olen vain harvoin kommentoinut (yleensäkään mitään blogeja), mutta varmaankin kaikki postauksesi olen lukenut. Kaikkea hyvää teille, sinulla on ihanat pojat :)! -pilvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pilvi! Mahtavaa, että olet jaksanut lukea postauksia. Pojat ovat huippuja, joskin ihan takuulla aiheuttavat muutaman ylimääräisen harmaan hiuksenkin ;) Mutta: niinhän ne kaikki lapsukaiset taitavat tehdä. Hyvää kevättä ja kesää! Terkuin: Mari

      Poista
  3. Harmi, että kirjoitukset loppuvat. Monta kyyneltä ja monta hymyä&naurua on näitä lukiessa tullut. <3 Hyvää kesää teidän perheelle ja kaikkea hyvää! <3

    Terkuin
    Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Jonna! PAHOITTELUT, että nyt vasta pääsin julkaisemaan kommentin ja vastaamaan siihen. Bloggerin kommentointiosio kiukutteli urakalla. Kiitos jokatapauksessa ihanasta kommentista ja siitä, että olet jaksanut keikkua matkassa mukana. Onnellista kesää! <3 : Mari

      Poista