Missä mennään tänään: herra vuosimallia 2005 voi olosuhteisiin nähden hyvin. Oloni on rauhaisa: esikoisemme tulee elämään varmasti hyvän ja tasapainoisen elämän, jos saa voida niinkin hyvin, kun voi tällä hetkellä. Äitinä näen hänet vaikka kiinteistönhuoltajana. Hän olisi maailman tunnollisin sellainen. Nauttisi työstään. Ja osaisi varmasti ilostuttaa talon asukkaiden, tai talossa asioivien päivää. Niin, mistä olen keksinyt talkkarin-jutun: siitä että vuosia sitten luin Hesarista jutun lievästi kehitysvammaisesta pojasta, joka hoiti eräässä taloyhtiössä talkkarin hommia. Jutun luettuani tiesin, että E:n elämä tulee kyllä järjestymään. Hänestä tulee isona talkkari. Tai sitten hän perustaa sen ravintolan josta hän puhuu. Kuulemma äiti tulee sinne töihin ja tekee siellä pizzaa sekä pullaa. Laitan teille kutsuja tulemaan, kun avajaiset koittavat. Oli miten oli, uskon vahvasti, että Edwardimme oppii lukemaan, kirjoittamaan ja tulee elämään enemmän tai vähemmän itsenäisen, hyvän, hienon elämän. Edwardilla on siihen juuri oikea asenne; ei ole vastaan tullut poikaa, joka on suuremmalla sydämellä ja elämänviisaudella varustettu. Tämä on erittäin objektiivisen äiti-ihmisen mielipiteeni.
Herra vuosimallia 2007 on meidän rakas murheenkryynimme. Vointi seilaa ja kukaan ei oikein tiedä miksi. Hyvinä päivinä hän osaa sanoa kauniilla äänellä "apua", tarvitessaan apua vaatteiden riisumiseen, dvd:n vaihtamiseen, leivän voiteluun, noh: mihin tahansa. Huonoina päivinä harmittaa. Hyvinä päivinä T:lla on maailman kauneimmat kirkkaat silmät. Huonoina päivinä ne maailman kauneimmat silmät ovat sumeat ja kivusta viirussa. Hän rakastaa kylpemistä. Ja ankkoja. "vaak vaak". Topo on se joka osaa sulattaa sydämen nanosekunnissa. Hän on se, jonka vuoksi äiti-ihmisen sydämessä asuu ikuinen suru. Topo ei tule ikinä pärjäämään omillaan. Hän on toistaiseksi vessa- ja pukemistoimissa täysin autettava, ja sitä puhetta ei vain odottelusta huolimatta tule. Topo tulee ikuisesti olemaan enemmän tai vähemmän se perheen vauva, jonka perään katsotaan herkeämättä ja joka tarvitsee apua lähestulkoon kaikessa.
Herra vuosimallia 2011 on se, jonka takia joudumme ihan satavarmasti ensiapuun seuraavan vuoden aikana, merkeissä "murtunut käsi". Viime viikon dagistapaturmien lista oli seuraava: maton silmukkaan juuttunut sormi. Mattoa jouduttiin saksimaan. Kaatuminen ja kuhmu otsaan. Sekä seuraava kaatuminen ja kuhmu otsaan. Matkii isoveljiään kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Omaa kuulemma omaa tahtoa. Mistä lie perinyt… Meidän elävä tosi teeveemme; "ai tolla tavalla lapset leikkii". Puhuu kuin papupata, joskin puheesta osa on "Sampulaa" tai muuten vain epäselvää, mutta väliäkös sen, koska "hei se puhuu!". Hän on se, joka teki meidän perheestämme täydellisen. Nuppimäärän ollessa nyt juuri sopiva.
Itse olen jossain lähitulevaisuudessa pyöreitä juhlistava naisihminen. Onnistunut pysymään naimisissa jollain ilveellä yli 10 vuotta. Mies parkaa. No ja totuuden nimissä, tiettyinä päivinä: voi minua parkaa. Asutamme taloa metsän reunassa. Talossa vallitsee aina ainakin jossain määrissä hallittua kaaos. Vaatekaapissa ihan vain kaaos. Rakastan vaatteita. Rentoja sellaisia. Ja kenkiä. Ja laukkuja. Ja suklaata. Tottakai. Hömppäsarjoja. Perhettäni. Ystäviäni.
Palasin työelämään reilun kolmen vuoden kotona hengailun jälkeen syksyllä 2014. Yritän yhteensovittaa työeloa ja kotoeloa ja muistaa, että jossain vaiheessa tarvitsen omaa aikaa. Ja siksi omaksi ajaksi ei ihan voi lukea tunteja työpaikalla. Naapurini näytti tänään aamulla, bussissa, minulle kuvia heidän koiravauvastaan. Tilanne on nyt seuraava: pakko saada koira. Lisäämään kaaosta aamuihin. Eihän sitä nyt yhden miehen ja kolmen pojan kanssa vielä omiksi tarpeiksi ole…
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti