Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...

Topon Reissut

Yksi asia (tai noh, kyllä monikin...) on Topon kanssa helppoa: ennakoitavuus. Kun Topo tulee koulusta kotiin, hän haluaa syömistä ja iPadin. Hieman myöhemmin hän haluaa ulos keinumaan. Jonka jälkeen hän haluaa, tadaa: syömistä ja iPadin. Illan kruunaa kylpy.

Topon kanssa voi ennakoida sen, että hihat palaa kassajonossa. Hermo menee, jos jäädään Topon mielestä väärällä bussipysäkillä pois. Ja annas olla jos mies lähtee Topon mielestä autolla väärään suuntaan; äänivallit murtuvat mennen tullen.

Kotona meillä oli aiemmin aidattu etupiha. Tönön maalauksen yhdessä erittäin suloinen (ei todellakaan) talon päädyssä oleva kana-aitaviritelmä pääsi viettämään hautajaisia. Topon suurimman karkailuinnon laannuttua uutta aitaa ei tilalle laitettu (ehkä tähän myös osasyynä se, että taloudessa asuu kaksi äärimmäisen tumpeloa DIY ihmistä). Vuoden päivät on ulkoiltu ilman etu- ja takapihaa jakavaa aitaa. Eikä toistaiseksi kukaan ole pihalta kadonnut.

Viime perjantaina ilta-auringon helliessä, päästin miehen salille (tai Edwardia lainatakseni humppaan, eli jumppaan). Avasin oven patiolle, hätistin trion pihalle ja aloin laittamaan ruokaa. Silmä kovana samalla seuraten trion edesottamuksia, ja huudellen väliohjeita tyylillä "ei tapella" "ei huudeta", "se oli nyt Edwardin/Topon/Sampun vuoro keinua". Sitä perus lapsiohjeistamista. Jossain vaiheessa äiti-ihmisen piti hetkellisesti siirtyä vessan puolelle, liike jota ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Minuutti siitä, kun vessan ovi oli painettu perässä kiinni, oli Edwardin ja Sampun vuoro ohjeistaa äiti-ihmistä "äiti, Topo lähti puistoon". Äkkiä vessasta pihalle, tilanne tsekkaus; keskimmäistä kullanmurua ei maar näy mailla eikä halmeilla. Edward ja Sampu jatkoivat ohjeistusta "äiti, nyt äkkiä saappat jalkaan ja ulos, Topo lähti puistoon".

Lähipuistomme on vajaan kilometrin päässä, sinne päästääkseen pitää ylittää yksi keskikokoinen tie ja kaksi pienempää tietä. Saappaat saatiin jalkaan ennätysvauhtia ja ei kun laukalle sinne puiston suuntaan. Toteamus: Topo ei näy mailla halmeilla. Samalla kuulen, kuinka bussi pysähtyy läheiselle pysäkillemme, ottaa jonkun kyytiin ja jatkaa matkaansa. Hetken pääni täyttyi kauhukuvista; Topo on keksinyt, että hän lähteekin pidemmälle, lempparipuistoonsa. Mennyt hengailemaan bussipysäkille, kun bussi on tehnyt pysähtymisliikkeen pysäkin kohdalla, Topo on muina miehinä kiivennyt kyytiin. Olin jo etsimässä HSL:n numeroa netistä, kunnes järki vei voiton; ei se nyt oikeasti bussilla ajele. Takaisin siis pihalle tsekkaamaan, löytyisikö Topo kuitenkin pihakeinusta/talon takaa/sisältä. Pikatsekkauksen tulos oli negatiivinen. Takaisin sinne puiston suuntaan; ei näy Topoa. Soitto miehelle, sinne humppaan: "kuule, Topo otti ja lähti". Mieheltä rauhoittava reaktio "no, se on korkeintaan mennyt sinne puistoon, ei mitään hätää". Sekä lupaus hypätä autoon ja liittyä etsintäjoukkioon.

Jälleen kerran takaisin kotipihalle, tsekkaus talon ympäristöstä, pikakatselmus sisällä, makuuhuoneet, kylppäri, sohva: tsekkauksen tulos yhä negatiivinen. Ei kun uudestaan puiston suuntaan (huomatkaa tämä suunnaton järjestelmällisyys etsintäoperaation suhteen, ihme ettei Topo ehtinyt tyyliin Norjaan asti äiti-ihmisen säntäillessä päämäärättömästi ympäri lähitienoita). Edward oli yleisen kaaoksen aikana huomannut hetkensä tulleen, ja hän oli käynyt niin sanotusti anastamassa Topon iPadin ja piilutunut leikkimökkiin pelihommiin. Edwardille siis ukaasi heivata pädi hevon kuuseen ja liittyä etsintäjoukkioihin. Tähän asti etsintäjoukkioissa oli toiminut Sampu, joka suurella vakavuudella ja tarkkuudella raportoi jatkuvasti ääneen operaation etenemistä "minne Topo meni, menikö hän puistoon" "voi voi, ei näy Topoa missään", "äiti, lähdetäänkö laivalle".

Konkkaronkan lähtiessä kolmatta kertaa kohti lähipuistoa, Sampu mutisi taloyhtiömme postilaatikoiden kohdalla jotain tämän suuntaista "Topo meni tonne puistoon". Osoittaen yhtä taloyhtiön leikkipaikoista. Edwardille ukaasi kipaista leikkipaikalle etsintähommiin, Sampun painuessa varjona veljensä perään.

Tällä kertaa kipaisu tuotti tulosta. Ilmojen hanki kantautui voitonriemuinen "äiti äiti, Topo on täällä, tule tänne" huuhdahdus. Tai noh: huudahduksia. Topo löytyi hyvin tyytyväisenä yhden yhtiömme talon ja leikkipaikan välimaastosta. Tyyppi ei ollut sitten penninvertaa katuvan näköinen.

Miehelle pikaviesti: jatka vaan humppaa, Topo löytyi. Topon löytymisen, kauniin illan ja perjantain kunniaksi päätimme jäädä hetkeksi leikkipaikalle keinumaan. Keinuhommien jälkeen, kotiinpäin laapustaessamme, Topo painoi päänsä alas, sanoen äärettömän tyytyväisellä äänellä "hyppii". Toistaen sanan "hyppii" varmuuden vuoksi toiseen kertaan. Palaset loksahtivat paikoilleen: koulumatkoilla Topo on aidan takaa bongannut erään talon pihalla olevan trampoliinin. Punonut aikansa juoniaan ja äiti-ihmisen siirtyessä vessan puolelle, nähnyt elämää suuremman hyppimistilanteen tulleen. Ja ottanut niin sanotusti ritolat.

Pahoitteluni naapuriperheelle. Näen sieluni silmin miten siellä on nautittu perjantai-illallista, kun yhtäkkiä "vieras esine" on saapunut pihaan, muina miehinä ottanut saappaat pois jalastaan ja mennyt hyppimään heidän trampalleen. Ihan perussettiä.

Miehen kanssa pohdimme hetken aidan palauttamista, kunnes totesimme, että pieni aita ei pitkähköä Topoa enää pidättele. Se on tästedes "Topo metrin päässä" ulkoilumeininki tässä huushollissa. Sekä oiva opetus siitä, että hyvin ennakoitavalla Topollakin on hetkensä, jolloin hän ottaa ja yllättää meidät kaikki. Käyden vähän Topon Reissuilla.

80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

Wau Hetkiä

Ensiksi voin todeta, että kaikki lohdutukset siitä, että se kulkutaudeista karmein "on ohi muutamassa tunnissa" e i  p i d ä    p a i k k a n s a. Kaukaa viisaina olimme miehen kanssa siivonneet huushollin mattoja sivuun ja vuoranneet sohvaa froteemuoveilla ja pyyhkeillä taudin ollessa päällä Topolla. Noin 40 tunnin byyttaamattomuuden jälkeen siivosimme froteemuovit ja pyyhkeet pois sohvalta. Vain  saadaksemme puolta tuntia myöhemmin todistaa Topon tyhjentävän iltalääkkeensä + muun mahan sisällön pitkin 10 kuukautta vanhaa sohvaa. Saatiinpahan taas liikettä talouden täysi-ikäisiin. Säntäilimme miehen kanssa pitkin alakertaa, ihan oikeasti, kuin ne päättömät kanat, saaden aikaiseksi; ei mitään fiksua. Toisaalta; ei kai lapsiperheessä voi olla sohvaa jonne ei olla byytattu-pissattu-kaadettu mehuja vähintään kertaalleen? Mitä tulee allekirjoittaneeseen; ruokavalio on yhä yksipuolinen. Eli tässä saatetaan hyvinkin ehtiä perjantaiksi rantakuntoon. (ja tähän väliin: pliis, älkää oikeasti enää perjantaina lakkoilko maahuolinta- ja matkustamopalveluihmiset).

Koska lauantaiaamun valjetessa huushollissamme ei ollut uusia tautiuhreja, ja allekirjoittaneen pahimmasta tautihuipusta oli jo reilu pari vuorokautta, päätin viettää "leppoisan ja rauhallisen" lauantaipäivän majakan ja perävaunun kanssa siellä, missä tuhannet muutkin viikonloppuna. Eli lapsimessuilla. Miehen ja Topon vietellessä laatuaikaa kauppa- ja puistohommissa. Lapsimessut ovat Edwardille ja äiti-ihmiselle jo suorastaan traditio. Olemme käyneet messuilla siitä lähtien, kun Edward on ollut reilu puolitoistavuotias pikku taapero. Nyt seurueeseemme liittyi myös Sampu. Hieman jännitystä päivään sain huomatessani painettuani kotioven perässäni kiinni, että pari pikku juttua, kuten puhelin ja avaimet jäivät kotiin. Todetakseni seitsemän tuntia myöhemmin, että välillä on ihan hyvä viettää muutama tunti aikaa ilman sitä käden jatketta; eli matkapuhelinta (tai noh, älypuhelin nimikkeillä ne taitanevat tätä nykyään kulkea). Messukeikka oli kaiken kaikkiaan hyvä, keikan wau hetken ollessa ehdottomasti se, kun katselimme elukkapuolella neljän loistavasti opetetun collien temppuesityksiä. Edward ja Sampu olivat vain kertakaikkisen onnellisia. Normaalisti, kun Edwardilta tiedustelee mikä päivässä on ollut parasta, niin se on ollut ranskalaiset/suklaa/herkku osastoa, nyt parasta oli; tanssivat koirat. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä saan ja minkä mies saa, kun vietämme vaivattomasti, ilman ylimääräisiä jännitysmomentteja, aikaa ihmisten ilmoilla. Kaikkien asianosaisten nauttiessa tekemisistä. Tämä kaikki oli joskus haave vain. Ja joskus jotain, jota tehtiin vähän hampaat irvessä meiningillä, tyyliin "mehän ei luovuteta, vaikka on vähän haasteellista". Nyt päivän haaste koostuu korkeintaan Sampun säntäilystä, tai siitä, että 50 metrin ruokajonon puolivälissä todetaan "äiti, pissahätä".

Onnistunut päivä sai kirkkaan kruununsa vielä iltasella. Miehen lähtiessä salille, Edwardin ja Sampun ollessa jo sängyssä, alakertaan teki yllätyshyökkäyksen Topo. Olin juuri ehtinyt rojahtaa sohvalle seuranani naistenlehti. Olin pistänyt mielessäni päivän pakettiin ja valmistautunut totaaliseen hiljaisuuteen ja joutenoloon. Voin myöntää, että Topon alakertaan hilautuminen pisti hieman ärsyttämään. (ookoo, pisti vähän enemmän ärsyttämään). Varsinkin sen jälkeen, kun Topo oli selkeästi esittänyt toiveensa saada katsoa Nalle Puh elokuvaa. Ehkä kolmattakymmenettä kertaa kyseisellä viikolla. Ei kun Pöh, siis Puh, pyörimään, Topo sohvalle parkkiin ja ylös sohvalta. Kai sitä sitten voi yhtä hyvin tehdä kämpänraivaushommia, kun ei tässä kuitenkaan saa rauhassa olla. Topo oli asiasta eri mieltä. Hän otti äiti-ihmistä hihansuusta kiinni, ohjaten tämän sohvalle, jonka jälkeen annettiin selkeä ohjeistus mennä sohvalle pitkäkseen. Tämän jälkeen Topo teki jotain mitä ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Peitteli äiti-ihmisen. Joskin peittely tehtiin edellisillan episodista viisastuneina, jälleen esiin kaivetuilla pyyhkeillä ja froteemuoveilla. Mutta väliäkö sen, ajatus oli enemmän, kuin hyvä. Siinä me Topon kanssa viettelimme tunnin verran laatuaikaa, jälleen kainalokkain, toisiamme kädestä kiinni pitäen. Pyyhkeiden ja froteemuovien alla. Se oli suorastaan täydellistä. Siinä oli monta wau hetkeä toisen perään.

Sunnuntaina wau-elämyksen tarjosi pitkä iltalenkki oman siskon kanssa. Ja siinä kahdeksan kilsan hujakoilla todistettu joutsenten kokoontumisajo. Sekä havainto omassa päässä siitä, että olla onnellinen ei tarkoita sitä, että päivien pitää olla yhtä ruusuilla tanssia, kaurapelloilla juoksentelua, vaahtokarkkeja ja mansikoita. Vaan se voi olla niitä wau hetkiä. Kuten ne joutsenet. Tai se fiilis minkä saa, kun työpäivän päätyttyä toteaa kaiken menneen harvinaisen putkeen. Aamun kiire kiire, stressi stressi on iltapäivällä; aika siisti työpöytä, eikä ollenkaan paha työjono. Se on sitä, kun työpäivän jälkeen, tihkusateessa, ryntää kiireessä hakemaan kuopusta, tyyppiä joka kulkee myös nimellä Sampu, dagiksesta kotiin. Miten siinä dagiksen pihalla tyyppi äiti-ihmisen nähtyään jättää potkupyörän niille sijoilleen, lähtien juoksemaan suu naurussa äiti-ihmisen syliin. Miten tyyppi lähtee tärkeänä hakemaan reppua, antaa ohjeet "auta se mun selkään" ja lähtee määrätietoisin askelin kohti bussipysäkkiä. Ison repun keikkuessa selässä pienten askelten tahtiin. Pieni juttuja, pieniä hetkiä. Ne mitkä tekevät arjesta onnellisempaa.

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.