Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...

JälkiViisaana

Olen onnistunut heittämään ilmoille elämää suurempia lauseita, jotka jälkikäteen olisin enemmän, kuin mielelläni nielaissut takaisin. Näitä ovat mm aiemmin mainitsemani "meillä ei ole ikinä tarvinnut nukuttaa lapsia" heitto. Tämän todettuani, Sampu vajaa pari vuotiaana kömpi sängystään alakertaan, eikä suostunut vuoteen jäämään yksin nukkumaan. Jaksoin vajaan viikon verran "vie lapsesi 30 kertaa takaisin sänkyyn"-rallia, jonka jälkeen luovutin. Minusta tuli huonojen tv-ohjelmien suurseuraaja, sen vajaan vuoden aikana, jonka illat vietin Sampua nukuttaessa. Tiedän siis tätä nykyä, mitä piinaa se jälkikasvun tainnuttaminen on. Ja tunnen syvää sympatiaa ja empatiaa, joka ainoaa vanhempaa kohtaan, joka makaa illalla liikkumatta pinnasängyn vieressä. Uskaltamatta edes hengittää, pelätessään, että piltti saa uutta elämän eliksiiriä menoonsa vanhemman liikkumisesta, eli hengitysliikkeistä.

Toinen juttu on tuo muutamaan kertaan puitu "lelut olohuoneessa"-projekti. Annan kuopukselleni tasan tarkkaan jouluun asti aikaa jatkaa olohuoneen valtaamista juna-smurffi-autoleikeillään. Ensi vuonna meillä leikitään vain omassa huoneessa (kuuluisia viimeisiä sanoja, veikkaan...).

Viimeisin suustani päästämä elämää suurempi viisaus on "meidän lapset eivät kyllä riitele keskenään". Juu ei. Tätä nykyä majakan ja perävaunun kirmatessa pihalla, metelitaso on jotain mellakka-alueen ja sotatantereen välimaastosta. Armas kuopukseni on oppinut kiljumaan kovaa ja korkealta. Edward höystää puuhaa kimakilla "ei ei, Sampu ei saaaaa" välikiljahduksilla.  Mukana menoa komppaassa on Topo, jota ärsyttää se pikkuveljensä kiljunta. Niin ja isoveljen vinkuminen. Tai muuten vaan elämä. Jotta hommasta saadaan koko perheen yhteinen harrastus, liittyvät mies ja äiti-ihminen karjukuoroon antamalla elämänohjeita jälkikasvulleen: "ei kiusata" "ei huudeta" "ei tapella" "yksi kerrallaan" "odota omaa vuoroasi" "ei tönitä". Ja sitä rataa... Kesälomien kolkutellessa ovia, lanseerasin Edwardille ja Sampulle sadesunnuntain ratoksi riitakalenterin. Samalla kun heittelin ilmaan äänettömiä toiveita siitä, että kesälomani siirrettäisi lasten koulun alkuun. Riitakalenteri on toistaiseksi toiminut. Veikkaan, että se toimii vielä torstaihin asti: jolloin ne lomat sitten toden teolla alkavat. Ja ei: kalenteri ei ole toiminut niin hyvin, että kummallakaan pukarilla ei olisi vielä kalenterissa rastin muodossa olevia miinusmerkintöjä. Mikään suunnitelma ei taida olla aivan aukoton.

Lapset osaavat yllättää. Eivät pelkästään käyttäytymällä tasan tarkkaan eri tavalla, kuin odotit. He osaavat yllättää tekemällä jotain, jota et oikein osannut odottaa tulevan eteen. Huonossa. Ja hyvässä. Tällä hetkellä otamme jonkin mittapuun mukaan vauva-askeleita, toisen mittapuun mukaan jättiläisen harppauksia eteenpäin. Nimittäin Topon ja puheen ymmärtämisen suhteen.

Meidän elämää suurempi teräsmiehemme ei ole toistaiseksi lunastanut itselleen ihan kielivirtuoosin titteliä. Olen äärimmäisen onnellinen tätä nykyä, että vaikka sain aikanaan ehdotuksia siitä, että lapsistamme voisi tehdä kaksikielisiä, kiitos naapurimaassamme viettämien vuosieni ja sitä myöten karttuneen kielitaidon, pysyin tiukkana. Meidän äidinkielemme miehen kanssa on suomi, ja sitä me myös lapsillemme puhumme. Voin vain kuvitella itsesyytöksien määrää, jotka olisin yön pimeinä tunteina itselleni aiheuttanut, miettiessä, että menikö puhejutut metsään kaksikielisyyden vuoksi. Kas kun olen muutenkin onnistunut soimaamaan itseäni siitä, että poikien puheongelmat SAATTAVAT johtua siitä, että en lukenut joka päivä neljää kertaa läpi Tiitiäisen satupuuta ja äitiyspakkauksen mukana tulleita lastenkirjoja. Ja olin aika huono laulamaan ylipäänsä mitään lastenlauluja pojille, heidän ollessaan vauvoja. Odotan vain jotain tieteellistä julkaisua aiheesta "Löydetty yhteys puhumattomuudelle ja sille, että äiti puhuu vauvalleen vain arkijuttuja", jotta pääsen soimauspuuhissani aivan uudelle tasolle.

Topolle on vuosien saatossa ollut varastossa sanoja. Uusia on tullut suht samassa tahdissa, kuin niitä on varastosta kadonnut. Topo sanoi puolitoistavuotiaana "äiti apuu", tapaili "ihhahhaata", sanoi moi, terve, heippa, en edes muista mitä kaikkea. Tasaisen varmasti ne sanat vain matkan varrella katosivat. Samoin, kuin halu sanoa mitään, halu edes ymmärtää puhetta. Tai onko se sitten kyky? En osaa sanoa. Topon voidessa huonosti Topo ei kuuntele, ei halua kuunnella, tai ei ymmärrä puhetta. Silloin kommunikoidaan elein, esinein ja ihan sillä "ota kädestä kiinni ja vie ruokapöytään" tyylillä. Se on raastavaa. Olen jos en nyt hyväksynyt, niin jollain asteella oppinut elämään sen asian kanssa, että näin se nyt vain on.

Kunnes ihan viime viikkoina olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että Topo on alkanut ymmärtää. Tavalla jolla hän ei koskaan aiemmin ole, ainakaan mielestäni, ymmärtänyt. Hän on oppinut noudattamaan ohjeita.

Koulusta tai hoidosta tullessa hänellä on palava kiire ratsaamaan jääkaappia. Topon elämän suurimpia draamoja olisivat seuraavat asiasta: iPadin sammuminen, kylpyammeen katoaminen ja: se että jääkaapista ei löydy Topo-safkaa. Joten koulusta kun tullaan sisälle, ensimmäisenä tarkastetaan, että a) jääkaappi on olemassa b) sen sisältö on jotakuinkin miellyttävää. Kenkiä ei edes ehditä tässä puuhassa jaloista riisua. Jääkaapin avaamisen jälkeen Topo pyytää riisumisavustusta, tai vaihtoehtoisesti riisuu itse ulkovaatteet päältä pois. On jo lähdössä tsekkaamaan iPad-tilannetta, mutta kuultuan vienon kainon pyynnön "Topo tule pesemään kädet": tulee vessaan pesemään kädet.

Toinen juttu ovat meidän yökukkumiset. Mikäli planeetat eivät ole auttamattomasti väärässä asennossa, Topo saattaa tätä nykyä painella takaisin kämppäänsä, saatuaan komennon "Nyt Topo nukkumaan". Vaikkakin sitten vain viideksi minuutiksi. Viime yönä ensimmäinen sänkyyn hätyyttäminen tehtiin kellon viisareiden ollessa siinä vartin yli kolmen hujakoilla. Sanonpahan vaan, että eipä paljon naurattanut. Ja että nyt juuri väsyttää ja paljon. Vartin yli kolme jäin odottamaan valvomisrallin jatkumista, mutta yllätyksekseni Topo ei poistunut kämpästään seuraavaan kolmeen tuntiin. Jonka jälkeen hän lähti iPadin metsästyskierrokselle. Huikkaukseen "Topo tule tänne, se on äidin luona", vastattiin tulemalla äiti-ihmisen luokse, aivan kuten pyydettiin. Ja jo toisena aikaisena aamuna putkeen Topo otti ja yllätti. Äiti-ihmisen pyyntöön "laita ovi kiinni", vastattiin painamalla nätisti makuuhuoneen ovi kiinni. Kas kun Topo osaa sujuvasti käyttää pädinsä volyyminapukoita, ja Late Lampaan aloitusmelodian soidessa sadatta kertaa putkeen pädin volyymilla max, on vaikea yrittää edes torkkua.

En osaa vielä sanoa, tai edes elätellä toiveita siitä, mihin näiden asioiden kanssa ollaan menossa. Käykö niin, että Topo yrittää joku päivä puhua? Ääneen en ainakaan uskalla sanoa mitään moiseen viittaavaa edes. Olen vain tyytyväinen siihen, että vaikka yhdestä päästä seula vuotaa (tällä viittaan riitelyyn/olkkarin sotkemiseen) niin toisesta päästä positiviisuustavaraa tulee sisälle.

Seuraavaksi siirryn riisinkeittohommiin. Topo kun on joku aika takaperin lisännyt ruokaympyräänsä uuden suosikin: riisin. Miten Topo sitten kertoo halauvansa riisiä? No tietenkin siten, että mennään kaapille, otetaan riisipaketti käteen, ja sen jälkeen sinnikkäästi roikutaan se paketti käpälässä äiti-ihmisen helmoissa kiinni. Siihen asti kunnes se a) hitaalla käyvä b) muuta puuhasteleva äiti-ihminen tajuaa ruveta riisinkeittohommiin.

P.S ai mitä yhteistä kuvilla on jutun kanssa? No ei mitään. Yritän vain niiden(kin) avulla manata sitä kesää vihdoin ja viimein tänne…

Risteyksessä

Elämä on täynnä risteyksiä, isompia ja pienempiä. Viimeisin hieman isompi risteys tuli kohdalleni eteen jokunen viikko sitten, kun totesin, että työristeyksessä jatketaan suoraan osa-aikabaanalla. Samantien helpotti: ei tarvinnut enää mielessä pelata pingistä aiheesta: 100% työaika vaiko 60% työaika. Pienemmissä risteyksissä on sompailtu kesälomamatkan suunnittelussa, ja aamuisin elämää suuremman "saappaat vai eikö saappaat pojille jalkaan"-kysymyksen äärellä. Voin kertoa, että 85% varmuudella pojat hikoilevat saappaat jalassa hoitopaikoissaan tämän viileähkön kesän kuumempina päivinä. Kun taas vettä tulee kuin esterin pyllystä-päivinä, lompsitaan hoidossa rehvakkaasti tennareissa. Aina ei voi voittaa.

Yhden ison risteyksen kautta päädyin vuosi sitten juttelemaan uusista työkuvioista, silloisen entisen työkaverin, nykyisen esimieheni kanssa. Vietin vuoden 2014 neljä ensimmistä kuukautta stressaten (aivan turhaan) työasioiden kanssa. Puliveivasin työkuvioiden parissa kuukausikaupalla, pyörien päämäärättömänä keskellä isoa risteystä. Erittäin aikuismaisena ja kypsänä ihmisenä paruin miehelle yhtenä päivänä tilanteiden mahdottomuutta ja seuraavana päivänä miehen kysyessä, mikä meininki ja fiilis töiden suhteen, puuskahdin "älä kuule viitsi painostaa mua". Joskus oikeasti mietin, miksi se tyyppi jaksaa olla kanssani naimisissa... Minulla ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että mihin suuntaan kannattaisi risteyksestä lähteä. Suoraan, pitkin vanhaa tuttua tietä. Vaiko lähteä katsomaan mitä oikealla, tai vasemmalla suunnalla voi olla tarjottavana. Vaihtoehtoina ollen siis vanha, tuttu ja  turvallinen työpaikka. Tai hyppy tuntemattomaan.

Huhtikuussa 2014 päädyin irtisanoutumaan kymmenen vuoden työsuhteesta. Toukokuussa 2014 olin sopinut uusista työkuvioista, palkasta, aloituspäivästä, työnkuvasta, työpäivien pituudesta. Kaikki oli enemmän, kuin mallillaan. Yksi iso etappi elämässä saavutettu: olin onnistunut yhdistämään kuvion erityisvanhemmuus + työnteko tavalla, joka oli enemmän, kuin miellyttävä. Kuvio oli jo jonkinasteinen riemuvoitto.

Vaikea uskoa, että vuosi tämän tilanteen jälkeen olen jälleen risteyksessä. Tiedän varmuudella, että yksi edessä häämöttävistä teistä päättyy umpikujaan. Umpikujavaihtoehdon ollessa se, että minä ja maailman paras kollegani jatkaisimme työskentelyä niissä olosuhteissa, jossa hommia tähän asti on tehty. Miten unelmasta tuli painajainen, joka ihan oikeasti on vienyt yöuneni? En tiedä… En osaa sanoa milloin se tarkalleen tapahtui. Osaan sanoa, että välillä on ollut todella raskasta ja olen harkinnut irtisanoutumista. Mutta raskaiden aikojen jälkeen töissä on ollut hyviä, suorastaan loistavia viikkoja. Kunnes kaikki tuntui muuttuneen lopullisesti muutama viikko takaperin. Tilanne ei niin sanotusti eskaloitunut minkään yhden asian vuoksi. Ei tullut yhtä erimielisyyttä, aikuisten riitaa, ei ollut yksittäistä työhön, tai työtehtäviin liittyvää ongelmaa. Yksi päivä totesimme vain mahtavan kollegani kanssa yhteen ääneen, että me voimme henkisesti todella huonosti. Puhuimme ääneen pohdinnoistamme, todeten, että kummakin fiilikset ja ajatukset ovat suht samansuuntaiset. Meitä ei kohdella ihan sillä tavalla, kuin ansaitsisimme. En nyt tarkoita prinsessakohtelua (vaikka siis tottakai se olisi meille sopivaa!), vaan ihan asiallista, aikuismaista kohtelua. Me kumpikin tunsimme itsemme: kiusatuiksi.

Kiusaaminen nyt kuuluu elämään hyvin vahvasti. Siis lasten elämään. Viimeksi tänään päädyin Edwardin ja Sampun edesottamuksia kuunnellessa ja kahdeksatta kertaa "nyt loppui tappelu"-ohjeistusta antaessa (lue: karjuessa) väsäämään kullannupuilleni niin sanotun riitakalenterin. Kun kerran voidaan tarrakalenterien muodossa kerätä itselleen palkintoja, niin miksei samalla tavalla kalenterin avulla voida havainnollistaa sitä, miten helpolla sitä voikaan päästää sen mahdollisen palkinnon myös luiskahtamaan sormien välistä, itsensä uloittumattomiin. Neljän tunnin riitelykalenterin käytön (ja parin riitelymerkinnän)  jälkeen voin kertoa, että kalenteri kerää toistaiseksi aikamoista kunnioitusta huushollissamme. Kalenteria vilauttamalla pari potentiaalista kiljumatsia on tyrehtynyt alkuunsa. Pariin kertaan se kaverin kiusaaminen on unohdettu sen sileän tien, tökkiminen on vaihtunut halaukseen ja lällättäminen sanaan: anteeksi.

Tällä kertaa se, mikä toimii loistavasti lasten kanssa, on hyvin vaikea viedä sinne työpaikalle. Kun on menty sen rajan yli, että asioista ei voida puhua ääneen, keskustella rauhassa, niin silloin riitakalenteristakaan ei liene sen suurempaa hyötyä? Voin kertoa olevani todella surullinen. Ja että en oppinut näemmä mitään vuoden takaisesta täysin turhasta työasioiden stressaamisesta. Vaan stressaan täysillä, yötä päivää. Mies on lohduttanut minua, että asiat järjestyvät takuulla taas parhaiten päin. Olemme ääneen pyöritelleet ajatuksia siitä, miten elot ja olot saadaan järjestymään niin, että alkaisinkin etsimään kokopäivätöitä: oletuksena kun nyt on se, että niitä helpommin löytää, kuin osa-aikaduunia. Siskoni on lohduttanut, että ehkä se olisikin lottovoitto tässä tilanteessa, että "pääsisin" pois nykyisestä työpaikastani. Toistaiseksi nuo lohdutukset eivät vain lohduta ollenkaan. Kas kun olen ihan eksyksissä siinä risteyksessä. Tietämättä ollenkaan mihin kolmesta suunnasta jatkaa. Tietäen samalla kristallinkirkkaasti, mitä suuntaa ei kannata kokeilla: sitä umpikujaa. Surren sitä, että en ehkä saa enää kohta tehdä yhtä mukavia hommia, yhtä mahtavan työkaverin kanssa. Ihan puhtaasti jännittäen ja vähän peläten tulevaa. Mitä jos jumiudun kotiin tyyliin ikuisiksi ajoiksi? Pyörin täällä tukka likaisena, miehen vanhoissa verkkareissa ja Kauniista ja Rohkeista tuleekin elämäni sisältö, asia jota ilman en voi elää? Apua!! Paniikki!

Uskon, että kun jään viikon kuluttua kesälomalle, olen jossain määrin viisaampi. Olen ehkä tekemässä haparoivia kääntymisyrityksiä uusille urille, tässä elämän hieman suuremmassa risteyksessä.. Tiedän satavarmasti, että Edwardin ja Sampun riitelykalenterissa on vähintään 50 merkintää. Sen lisäksi tiedän, että oloni on takuulla rauhallisempi. Uskon nimittäin täysin siihen, että kun mies sanoo tämän olevan ovi uuteen, vielä parempaan elämään, niin hän on siinä oikeassa. Ehkä teen mielettömän uran lanseeraamalla markkinoille riitakalenterin? Eihän sitä koskaan tiedä…

Omaishoitajan Aamu

Perusaamu. Edward ja Topo ovat lähdössä tilapäishoitoon. Varmistaakseen, että evästoiveita on kuunneltu, Edward on varuilta purkanut kummankin tilapäishoitokassin sisällön eteisen lattialle. Tai noh: osan sisällöstä hän on tunkenut takaisin kasseihin, veljesten tavaroiden ollessa siis sikin sokin pakaaseissa ja lattialla. Saan pienimuotoisen hermoromahduksen: kiire. Tosi kiire. Ja nyt pitää pakata laukut uudelleen. Edward pyytelee anteeksi. Kysymykseen "lupaatko, että et enää ikinä tee näin", saan vastauksen "en lupaa". En ala tässä kiireessä keskustelemaan aiheesta "en lupaa tarkoittaa samaa, kuin että aiot tehdä saman uudestaan". Tulkitsen vastauksen tarkoittavan sitä, että jatkossa laukut jätetään rauhaan.

Kaivan esiin Topon kommunikaatiokansion, se pitää laittaa tilapäishoitopaikkaan mukaan. Koska Topo v i h a a yhtälöä äiti-ihminen+kommunikaatiokansio, kaivan puhelimesta kuvan tilapäishoitopaikasta. Topo heijaa itseään sängyssä ja kikattelee. Istun sängyn laidalle, silitän Topoa ja selitän "Topo. tänään sinä menet tilapäishoitopaikkaan". Näytän kuvaa. Topo vetää kilarit. Työntää minut ja puhelimen pois sängynlaidalta ja hänen huoneestaan. Paiskaa oven kiinni perässäni ja alkaa karjua. Ah mikä ihana aamu…

Alakerrassa majakka ja perävaunu tappelevat "vaihteeksi" yhdestä ja samasta veturista. Lapsiraasut: talosta kun löytyy vain sata muuta veturia. Karjaisen "nyt hei, tapellaanko siellä". Hetkellinen hiljaisuus ja kahdesta suusta kuorona tuleva vakuuttelu "ei tapella". Kaksikko tietää, että panokset ovat suuret: tiedossa on muutaman viikon kuluttua laiva-hotellimatka, jonne lähtee mukaan vain kilttejä lapsia. Käytän sumeilematta matkan suhteen hyväkseni kasvatuksen kultaista kolmiota: uhkaus-kiristys-lahjonta.

Tuhatta ja sataa eteiseen: missä on kengät? Missä on takki? Ei hitsi, puhelin on yläkerrassa. Sadanmetrin aitojen maailmanennätysaikoja hipojen yläkertaan hakemaan puhelin, takaisin alakertaan: mihin mä jätin ne kengät ja sen takin? Edwardille huikkaus "tule antamaan äidille hali, nähdään huomenna". Sampu huutaa "ääääitiiii, hali, pusu".

Jälleen kerran lähden juoksemaan bussille kaksi minuuttia myöhässä, laukku auki, takki auki, puhelin kädessä (olenko muistanut kertoa siitä, että työpaikkani "edustusjuhliin" lähdin samalla taktiikalla. Todetakseni juna-asemalla, että olen pukeutunut miehen villakangastakkiin). Pihalla hurruttaa jo poikien taksi: kymmenen minuuttia etuajassa. Huikkaan kuljettajalle "pojat tulee ihan just" ja soitan juuri suihkusta tulleelle miehelle "pue Topo, taksi on jo pihassa". Ehdin bussiin. Juna-asemalla mies laittaa viestiä "hemmetti, Topon pupu jäi kotiin". Minuutin kuluttua puhelin piippaa uudestaan "meidän pihalla on taas taksi, onkohan pojat lähteneet oikean taksin kyytiin?". Samaan aikaan puhelin soi, "taksi täällä hei, onko Topo tulossa kouluun". No ei ole ei. Vaihteeksi informaatiokatkos taksifirmassa. Veikkaisin että noin viideskymmenes perheemme kohdalla. On se lohdullista, että tässä muutoksista vellovassa maailmassa jotkut asiat eivät vain muutu. Toivon koko junamatkan ajan, että pojat ovat nyt oikeassa taksissa, matkalla sinne tilapäishoitopaikkaan.

Mies laittaa viestiä "vien aamupäivällä pupun tilapäishoitopaikkaan". Sekä selvittää seikkaperäisesti aamun Topon jahtausoperaation: Topon maailma oli järkkynyt syvästi siitä, että normaalin mustan taksin sijaan häntä odottikin aamulla pihalla valkoinen taksi. Protestiksi Topo oli pinkonut pihamme vihon viimeiseen nurkkaan karjumaan, miehen pohtiessa ovensuussa sitä, että kehtaako lähteä puolipukeissa laukkaamaan Topon perään. Tällä kertaa tilanne oli niin sanotusti lauennut itsestään ja Topo oli pahimmat kiukut pihalle huudettuaan äkäisenä kävellyt taksiin. Kohtalonsa hyväksyen. Edwardin kanssa lähtö sentäs sujui rauhallisemmissa merkeissä, kunhan oli ensin sataan kertaan varmisteltu, että ovathan vanhemmat varmasti muistaneet pakata reppuun mukaan eväät.

Perus omaishoitajan aamu siis. Omaishoitajuus on jotain, joka omassa päässäni on aina herättänyt mielikuvia vanhasta pariskunnasta, jossa pariskunnasta enemmän sielun ja ruumiin voimissaan oleva puolisko hoivaa sitä sairaampaa puoliskoa. Tai aikuisesta, joka hoitaa muun elämänsä lomassa sairasta vanhempaansa. Rankkaa työtä. Työtä johon en edes villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitellut joutuvani, ollessani kolmen alle kymmenen vuotiaan lapsen äiti.

Voin heittää puolivitsillä töissä, että lähden tästä nyt kotiin aloittamaan toista työpäivääni. Tarkoittaen sitä perusrallia: ruoanlaittoa, pyykkiä, lapsia tietenkin. Voin todeta aamukahvin äärellä, että väsyttää, koska Topo heräsi neljältä ja sen jälkeen nukuttiin koiran unta. Jos edes sitä. Voin kirota lomakerallin ja sen, että saimme Edwardin aamu- ja iltapäivähoidosta ensin kielteisen päätöksen, jossa kerrottiin, että sitä ei myönnetä, koska lapsemme on yli kolmasluokkalainen. Mutta joka muuttui myönteiseksi päätökseksi puhelu- ja sähköpostirumban päätteeksi, kun kävi ilmi, että jostain vammaispalvelun järjestelmistä oli tippunut joku ruksi pois Edwardin tiedoista.

Voin tuskailla sitä, miten saamme kaikki terapeuttien tapaamiset mahdutettua arkeen, kun muutenkin on työpoissaoloja lasten sairauksien, tai lääkärikeikkojen vuoksi. Tiedän, että saan omaishoidontukea, koska mittapuiden ja selkeästi näkyvien syiden vuoksi lapsemme luokitellaan pitkäaikaissairaiksi ja normaalia enemmän huolenpitoa tarvitseviksi. Ja tiedän, että tuosta samaisesta syystä he saavat käydä tilapäishoidossa. Jotta me vanhemmat saamme hetken lepoa. Tai vaihtoehtoisesti öljytä pihaterassia myöhään iltaan: koska se on homma, jota voi tehdä vain, kun Topo ei ole kotona.

Silti on vaikea sanoa, että olen omaishoitaja. Järki tajuaa, mutta sydän ei halua ymmärtää. Sydän sanoo, että tämä on meidän arkeamme. Meidän perussettiämme. Ei meille mitään erityistä, kummallista, kamalan rankkaa, hirveän surullista. En ole laittanut cv:n työsuhteiden kohdalle merkintää "omaishoitaja". Olen omaishoitajien liitossa, mutta en vain osaa ajatella kuitenkaan olevani yksi heistä. Koska yhä minulle, kuten niin monelle muulle, omaishoitaja on se vanhus, joka hoitaa puolisoaan. Tai lapsi, joka hoitaa sairauden murtamaa vanhempaansa.

Tajuan, että eritoten Topon kanssa omaishoitajuus on siinä määrin elämän mittainen matka, että hän ei tule ikinä pärjäämään edes jotakuinkin omillaan. Että siinä vaiheessa, kun äidin ja lapsen välinen kunnan määrittelemä työ- tai hoitosuhde päättyy, alkaa Topon ja jonkun Topoa hoivaavan instanssin välinen hoitosuhde. Mutta siltikään en keskusteluissa töistä, ota esiin sitä faktaa, että toinen työni on: omaishoitaja.

Tätä loppuun kirjoittaessani Edward on jo kotiutunut tilapäishoitokeikalta. Topon ollessa viettämässä omaa lomaansa vanhemmistaan vielä kahden vuorokauden verran. Olemme lähdössä Edwardin toivomuksesta Ikeaan syömään lihapullia. Sen jälkeen pitää siivota, laittaa tavarat takaisin paikoilleen öljytylle terassille. Ja sitten: ottaa rauhassa. Olla hetki ainakin osittain omaishoitajan vapaalla. Katsoa telkkaria vähän liian myöhään, laittaa aamuksi herätyskello soimaan puolta tuntia normaalia myöhemmin. Tietäen, että ilman ylimääräisiä yllätyksiä saa nukkua koko yön. Ja laskea päiviä lomaan: neljän viikon autuuteen, kun minun ei tarvitse olla mitään muuta, kuin äiti lapsilleni.

Heinäkuu, siitä on tullut elämäni suosikkikuukausi. Ei vain siksi, että silloin on kesä. Vaan siksi, että silloin ei tarvitse muistaa täyttää lomakkeita, tilata takseja, perua takseja, järjestellä kalenteria tapaamisten ja lääkärikeikkojen ympärille. Silloin me haahuilemme aamuyöllä Topon perässä, nukumme päivällä univelat pois. Elämme ilman suunnitelmia ja aikatauluja. Olemme korkeintaan välillä hieman väsähtäneitä äitejä ja isiä, kuten kaikki muutkin maailman äidit ja isit. Olemme neljä viikkoa, 100 % maailman rankimmassa ja mageimmassa, itse valitussa duunissa. Olemme ihan vain vanhempia.

TavaraÄhky

Olen viimeiset viikot, aina luppoajallani (eli en nyt siis ihan 24/7) raivannut kaappeja. Tavaraa on ilman suurempia sydämen pistoksia lapattu roskiin, nettikirppiksille, sekä Hope Ry:lle lähteviin nyssäköihin. Tilaisuuden tullen, eli kun poikaraasut eivät ole olleet puolustamassa maallista omaisuuttaan, julman "uuden kodin" kohtalon ovat kokeneet x-määrä leluja, sekä heidän pieneksi käyneitä lempivaatteitaan. Majakan ja perävaunun kerrossängyn yläsänky toimittaa tällä hetkellä "säilytystilan" virkaa, mihen kysellessä koska saa kuskata niitä tavaroita sinne Hopelle ja allekirjoittaneen antaessa epätoivoisen puolihysteerisiä vastauksia "no siis kuusi kaappia pitää vielä perata. ÄLÄ PAINOSTA MUA!".

Pitää sanoa, että olen siinä perkaushommassa äärettömän huono. Suorastaan surkea. Käydessä läpi trion vaatekaappeja, jossa jokaisessa on noin 30 pitkähihaista per naamari, 20 housut sekä 40 kesävaatetta, tunnen verenpaineen nousevan ja hikipisaroiden vierivän otsalle. Mistä hitosta nuo kaikki vermeet ovat meille tulleet? Me ei t o d e l l a k a a n tarvita tällaista määrää vaatetta. Alan perata. Ensin rankalla kädellä: vaatekaappiin saa jäädä 15 paitaa per naamari, 10 housut riittää ja kesävaatteita ei todellakaan tarvita yksiä per jokainen kesäloman päivä. Ensimmäinen perkauskierros menee loistavasti. Tehdessäni inventaariota "pois pinon" keskellä istuen, alan nostalgiseksi: tämä paita oli Edwardilla silloin yhdellä kivalla kahvilakeikalla, kun hän oli kuuden vanha. Se on ollut Topollakin käytössä kaksi vuotta. On ihan hyväkuntoinen. En kai mä nyt voi tätä laittaa kierrätykseen??? Nämä samanlaiset t-paidat Edwardilla ja Topolla oli päällä sillä yhdellä Ruotsin-risteilyllä, silloin kun Topo säntäili ees-taas pitkin kantta, aiheuttaen puolittaisi sydämentykytyksiä miehelle ja äiti-ihmiselle tasaisen tappavaan tahtiin. Takastulomatkalla samainen Topo nukahti rattaisiin, Edwardin nukahtaessa penkille pää äiti-ihmisen syliin. Me ostimme miehen kanssa aikuisten virvoitusjuomat, nautimme auringosta, ja ihastelimme sitä, miten mahtavaa lasten kanssa lomailu on. Siihen asti, kunnes E&T heräsivät päiväuniltaan. Pinossa eteen sattuu paita, jota kukaan ole käyttänyt kuuteen vuoteen, mutta hei; eihän sitä tiedä, jos kävisi niin, että kahden viikon kuluttua tulisi eteen joku tilaisuus, jossa tulisi tarve juuri tämänlaiselle paidalle?

Olen vellonut syvällä retrosuossa Sampun vauvaikaan; mitä velourisempi (vaihtoehtoisesti froteisempi) ja monivärisempi, sekavakuvioisempi vaate, sen parempi. Homman kanssa on vähän sama, kuin sen, että vetää yhtä soittoa pussillisen vaahtokarkkeja tyhjään mahaan: iskee ällötys. Katselen metsolan froteepaitoja, yksi ääni päässä sanoo "pois noi, ja äkkiä, me ei ikinä käytetä niitä", toisen sanoessa "joskus joulun aikaan tuo kuosi voisi näyttää Topon/Sampun päällä tosi kauniilta". Arvannette lopputuloksen kaappien perkauksen suhteen? Pois pinoon jää tasan kolme vaatetta: yksi per sankari. Ja siivousajan loppuessa kesken, sullon ne kaikki "peratut" vaatteet takaisin kaappeihin epämääräisiin kurttuisiin pinoihin. Odottamaan seuraavaa perkauskierrosta.

Tänään, miehen lähtiessä majakka & perävaunu seuranaan puisto-kauppa-ruokailukeikalle, ja meidän jäädessä Topon kanssa niin sanotusti kotimiehiksi, aloitin, noh: sen kaappien perkaamisen. Tällä kertaa annan itselleni ison läpyn: olen saanut tavaraa kiertoon suht hienosti. Kehitin tähän uuden taktiikan, nimeltään "myy liian halvalla". Koska meillä asuu taloudessa kolme poikalasta, ja koska olen kirppiksiin ja kierrättämiseen kallellaan, olen todennut, että ei kannata ostaa niin sanotusti sontaa. Tarkkaa empiiristä tutkimusta vuosia tehneenä, tiedän mitkä merkit meillä kestävät, ja mitkä istuvat kersojen, anteeksi, kullanmurujen ruumiinrakenteisiin. Tiedän myös, että kyseiset merkit saattavat olla niin sanotusti kovassa huudossa muissakin pikkupilttien kodeissa. Olen siis surutta käynyt vaatekaappeja läpi, ja ne ehkä kärsineimmät, ehkä vähimmän tykätyt, ehkä nämä ei ikinä eksy päälle-vaatteet on pistetty myyntiin nettikirppiksille: liian halvoin hinnoin. Koska kohdalleni on sattunut monta kertaa uskomaton "toisen roju, toisen aarre"- tuuri (mm neljä Artekin ruokapöydän tuolia uskomattoman hyvään hintaan), olen yrittänyt nyt noudattaa samaa kaavaa. Meille tarpeeton vaate, halvalla eteenpäin myytynä, on jollekin ehkä se sairastupapäivän piristys. Samalla taktiikalla olen täyttänyt Hope Ry:n säkkejä: siisti ulkotakki, joka on meille tarpeeton, voi olla jossain kodissa se, joka pelastaa yhden kevät/kesäviikon.

Missä kohtaa homma normaalisti sitten tökkii? No siinä, että samalla kun lataat myynti-ilmoituksia nettiin, joudut tekemään pikavisiittejä niillä nettikirppiksillä. Ja mitä sieltä löytyykään? No tietenkin kaikkea ihanaa, erittäin tarpeetonta tavaraa: koska Sampu rakastaa pingviinejä, niin onhan pojan saatava pingviinipipo ja -paita? Koska Topo on oppinut osoittamaan taivaalle ja sanomaan "ve", eli suomenkielellä lentokone, voi tästä automaattisesti vetää johtopäätöksiä; hän rakastaa lentokoneita! Eli hän tarvitsee lentokonepaidan, ja takin. Löytyisiköhän jostain vielä lentokoneshortsitkin? Arvatkaa onnea, kun kaukaa viisas Mummi oli tuonut ulkomaanreissulta Topolle lentokonelippiksen! Koska itse rakastan tunikoita ja rentoja mekkoja, niin pakkohan niitä on ostaa "kun halvalla" saa. Ja kohta tyhjätään taas kaappeja. Tänään annan tämänkin puolen suhteen itselleni ison läpyn: en ole sortunut ostamaan yhtään mitään.

Lisäksi nettikirppisten lisäksi on olemassa ihan livekirppiksiä; kuinkakohan monta ei niin tarpeellista lelua niiltä on roudattu kotiin? Tai melkein sopivia kesäkenkiä/talvikenkiä/tennareita? Kun on muistettu trion kengännumerot vähän niinkuin sinnepäin. Ihan oma juttunsa ovatkin sitten verkkokauppojen alennusmyynnit. Paniikissa ostellaan sitä sun tätä, ettei vaan rievut lopu kesken. Ihan niinkuin maailma kaatuisi, vaikka loppuisikin? Tämän aleasian suhteen voin sanoa, että töissä käynti tuo monen moista säästöä; siis ihan palkan muodossa, josta voi säästää vähän pahan päivän varalle. Sekä sen suhteen, että ei voi kytätä sormet valmiiksi tietokoneen näppäimillä, tiettyjen verkkokauppojen alennusmyyntien alkamista. Kas kun pomolla saattaisi tulla sanomista. Ehkä olen myös vuosien saatossa ihan minimaalisesti kasvattanut järkeä tuon alennusmyynninkin suhteen; mikä lie puoliaikuisuus iskemässä, kun huomaan monesti miettiväni, että "tarvitsenko/tarvitsemmeko me tuota oikeasti". Homma on mennyt jopa niin pitkälle, että saadessani ihan mukavan suuren lahjakortin erääseen ihanaan verkkokauppaan, surffailin sivuilla kuukauden verran, keksimättä mitä sieltä haluan ostaa. Loppupeleissä kaupan omistaja otti allekirjoittaneeseen yhteyttä, kertoen, että se lahjakortti ei ole ihan iäisyyksiä voimassa, jotta kannattaisi varmaan käyttää se. Huolestuttavaa…

Me jatkamme täällä Topon kanssa vielä hetken aikaa projektimme parissa, tämän hetken saldo on noin miinus 30-40 myytyä/kierrätykseen laitettua vaatekappaletta. Suoritushan alkaa hipoa jo vähintäänkin tyydyttävän, jollei hyvän arvosanan rajoja. Elän tänään elämääni vaarrallisesti; enkä käy kertaakaan läpi "pois pinoa", kylmästi pistän vain vaatteet pois, uuteen kotiin, uusia muistoja tuomaan. Samalla haaveilen siitä, että joku kaunis päivä asumme kodissa, jonka kaapit eivät pursua turhista tavaroista. Tajuten heti perään, että haave on ihan täysin utopistinen.

P.S Kuvassa Sampu pukeutunut kirppikseltä vartavasten synttäreitä varten ostettuun liiviin ja äiti-ihminen synttärimekkoon. Kyllähän nuo nyt ovat tuikitarpeellisia hankintoja?

Lääpällään

Aika tasan tarkkaan minuutilleen, neljä vuotta sitten, neljästä tuli viisi. Monen tunnin "synnytän, enpäs synnytä" puliveivaamisen jälkeen Sampu päätti tehdä rivakan ulostulon kämpästään. Niin rivakan, että ensimmäiset parkaisut päästettiin ilmoille sairaalan naistentautien päivystyshuoneessa. Ihan synnärille asti kun emme ehtineet. Jotain olisi liene pitänyt osata päätellä jo tästä maailmaantulosta: tyyppi on ehtiväinen tapaus.

Sampun täti laittoi tänään onnitteluviestin, muistellen ,ettei ollut eläessään pitänyt sylissään niin pientä vauvaa, kuin Sampu oli. Totesin naurahtaen, että enpä ollut minäkään. Minkään mittapuun mukaan kyseessä ei ollut minivauva, tyyppi oli silkkaa terästä piirun verran yli kolmen kilon edestä.
Mutta olihan Sampu sellainen pieni kottaraisen poikanen. Reilusti pienempi, kuin isoveljensä tähän maailmaan syntyessään.

Sitä hän on tänäänkin; pieni mutta pippurinen. Tällä hetkellä noin 14 kilon ja metrin verran ehtaa tavaraa. Elämäniloa, tapaturma-alttiutta, juttua, leikkiä, juoksua, ajoittain kiukkua. Päiväkodissa muistetaan yhä mainita vähintään kerran viikossa, kuinka hurmaava kuopuksemme osaakaan olla. Olemme asiasta vienosti ja kainosti hymyillen miehen kanssa täsmälleen samaa mieltä. (välihuomautus: enimmäkseen samaa mieltä).

Eilen oli miehen vuoro toimia vastaanottokomiteana koulupojille, jotka viettävät päivänsä kesäajan hoidossa ja äiti-ihmisen vuoro noutaa Sampu, dagiksesta. Kiitos uutisvalppaiden päiväkodin aikuisten, osasivat he ohjeistaa, että kyseisenä iltapäivänä ei kannata mennä postiin, henkilökunta kun lakkoilee. Joten postikeikan sijaan lähdimme Sampun kanssa kauppakierrokselle.

To do listallani on ollut ehkä neljän vuoden ajan hankkia uudet silmälasit. Silmälasikaupan ohi kävellessämme, päätin mennä varaamaan aikaa näön tutkimukseen .Saadakseni kuulla, että homma voidaan hoitaa siltä istumalta. Nanosekunnin jouduin pohtimaan, että jaksaako seuralaiseni hauvoineen puolen tunnin tutkimukset ja pokien sovittelut, päätyen ratkaisuun: yrittänyttä ei laiteta. Homma meni suorastaan suvereenisti. Puolta tuntia myöhemmin uusien silmälasien omistaja hyväntuulisine seuralaisineen jatkoi kauppakierrosta.

Seuraava pitstop ennen proggista: kesäkengät Topolle, oli pikapysähdys lemmikkieläinkaupassa. Yleinen kauppakeskusten huvi ja harrastuksemme. Lemmikeläinkaupassa kävimme syvällistä ajatustenvaihtoa aiheesta "asuuko tuossa kämpässä gekko, vaiko lohikäärme". Loppuratkaisu oli kumpaakin osapuolta tyydyttävä; äiti-ihmisen mielestä kämpässä asui gekko, Sampun mielestä lohikäärme. Homma selvä.

Kierros jatkui ilman suurempia kommervenkkejä kenkäkauppaan, krimskramskauppaan, kahville ja ruokakauppaan. Ruokakaupan jälkeen tehtiin shokkitoteamus: Sampun ja armaan hauvan tiet ovat eronneet jossain vaiheessa kauppakierrostamme. Ei muuta kuin aloittamaan raskaiden kantamusten kanssa kauppakierrosta uudelleen, väärinpäin. Sampun säntäillessä paniikinomaisesti käytäviä ees-taas, huudellen "hauva, hauva, tule tänne, missä sinä olet". Hauva ronkaleen pysytellessä hiljaa. Muutaman minuutin etsinnän jälkeen Sampun ja armaan hauvan tiet kohtasivat jälleen onnellisten tähtien (tai ainakin kauppakeskuksen lamppujen) alla.

Bussipysäkille tarpoessamme, mietin jmielessäni, kuinka lääpälläni olen tuohon joka paikkaan ehtivään, enimmäkseen aurinkoiseen pikkujässikkääni. Kuinka hän on tehnyt perheestämme juuri sen kokoisen, kun sen pitääkin olla. Kuinka hän on antanut suuren lahjan miehelle ja minulle; olemme saaneet seurata sitä, miten lapsi innostuu, oppii, touhuaa. Ennenkaikkea: miten hän leikkii. Kiitos tuon leikkitaidon kämpästämme on tullut hylättyjen lelujen hautausmaa. Siinä vaiheessa, kun äiti-ihminen yrittää olla ponteva, ja todeta, että nyt ei enää tarvita tänne yhtään smuffijuttua, junajuttua, pikku nippelinappelijuttua, mies heltyy ja antaa vihreää valoa uudelle leluhankinnalle. Seuraavassa hetkessä vaakakupin kääntyessä päälaelleen. Iltaisin, Sampun jo ollessa unten mailla, päätämme miehen kanssa jämerästi, että yhtään lelua tänne ei enää hommata, huomataksemme Sampun synttäripäivän alla tekevämme tarkkaakin tarkempaa tutkimustyötä erinäisten lelukauppjen nettisivustoilla.

Kaikki pojat omistavat tietenkin tasaosuuden sydämestäni, mutta Sampu on antanut meille jotain, mitä emme Edwardin ja Topon kanssa olleet saaneet: mahdollisuuden nähdä, miten kehitytään suht oppikirjojen mukaisesti. Sampu on antanut meille roimasti vanhemmuusitseluottamusta: koska yksi jälkikasvustamme piirtää, tekee palapelejä, pelaa, ja leikkii, emme ole voineet mennä totaalisen ojasta allikkoon vanhemmuushommassa.

Tänään on vietetty Sampun synttäreitä numero yksi; omalla porukalla. Sankarin toivomuksesta pöytä on notkunut taksipizzasta ja pingviinijäätelöstä. Jäätelöhommassa äiti-ihmisellä karkasi jossain määrin taas se kuuluisa kauramopo lapasesta; koska tiedossa ei ollut tarkkaan sitä, mitä pingviinijäätelöllä tarkoitetaan, piti varuilta kassiin lapata ruokakaupan suurinpiirtein kaikki jäätelöt, joissa oli sen yhden jäätelötehtaan pingviinimerkki. Huomenna on synttärikemujen numero kaksi vuoro: mummit, kummit, läheiset. Onnellinen sankari on siirtynyt omaan sänkyynsä uusien pingviinikirjojen kanssa, varmistellen illalla "onhan minulla huomennakin syntymäpäivä". Vastauksen: ei ole, mutta juhlat on, saadessa vähintäänkin tyydyttävän vastaanoton.

Neljä vuotta, niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Neljään vuoteen on mahtunut iloa, naurua, onnea. Siihen on mahtunut aimomäärä pelkoa, epätoivoa, suruakin. Tänään olemme hyvässä paikassa: Faapumme voi hyvin. Tulkoon mitä tulee, mutta asiat eivät ikinä enää voi mennä saman kaavan mukaan, kuin ne valitettavasti menivät Topon kanssa. Sen tietoisuuden kanssa on helppo elää. Tänään, kun taloon on laskeutunut hiljaisuus, avaamme pullon kalliimpaa kuohujuomaa, ja skoolaamme Sampulle. Meille. Tälle neljän vuoden uskomattomalle matkalle. Sille, että olemme aivan lääpällämme, poikiimme.

P.S Epäleipurina sain jälleen yhden hyvistä ahaa-elämyksistäni; miksi kiristää pinnaa ja hermoa, tekemällä vaihteeksi juhliin yhden niistä ei niin viehättävän näköisistä kermakakuista. Joista yksi kolmasosa päätyy aina roskien mukana kaatopaikalle. Menin ja ulkoistin kakkuhomman. Kiitos Kakkumo Anna ( https://www.facebook.com/kakkumoanna?fref=ts ), ulkonäkö on mahtava ja olen takuuvarma, että maku on vielä mahtavampi! Mikä parasta: kakkua voi kuulemma nauttia useamman päivän verran. Viikonlopun ruokapolitiikka siis hoidossa.

P.P.S Rakkalla lapsellahan on monta nimeä... Kakku antanee osviittaa siitä, mistä lemppari Sampu on kehkeytynyt

Topon Reissut

Yksi asia (tai noh, kyllä monikin...) on Topon kanssa helppoa: ennakoitavuus. Kun Topo tulee koulusta kotiin, hän haluaa syömistä ja iPadin. Hieman myöhemmin hän haluaa ulos keinumaan. Jonka jälkeen hän haluaa, tadaa: syömistä ja iPadin. Illan kruunaa kylpy.

Topon kanssa voi ennakoida sen, että hihat palaa kassajonossa. Hermo menee, jos jäädään Topon mielestä väärällä bussipysäkillä pois. Ja annas olla jos mies lähtee Topon mielestä autolla väärään suuntaan; äänivallit murtuvat mennen tullen.

Kotona meillä oli aiemmin aidattu etupiha. Tönön maalauksen yhdessä erittäin suloinen (ei todellakaan) talon päädyssä oleva kana-aitaviritelmä pääsi viettämään hautajaisia. Topon suurimman karkailuinnon laannuttua uutta aitaa ei tilalle laitettu (ehkä tähän myös osasyynä se, että taloudessa asuu kaksi äärimmäisen tumpeloa DIY ihmistä). Vuoden päivät on ulkoiltu ilman etu- ja takapihaa jakavaa aitaa. Eikä toistaiseksi kukaan ole pihalta kadonnut.

Viime perjantaina ilta-auringon helliessä, päästin miehen salille (tai Edwardia lainatakseni humppaan, eli jumppaan). Avasin oven patiolle, hätistin trion pihalle ja aloin laittamaan ruokaa. Silmä kovana samalla seuraten trion edesottamuksia, ja huudellen väliohjeita tyylillä "ei tapella" "ei huudeta", "se oli nyt Edwardin/Topon/Sampun vuoro keinua". Sitä perus lapsiohjeistamista. Jossain vaiheessa äiti-ihmisen piti hetkellisesti siirtyä vessan puolelle, liike jota ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Minuutti siitä, kun vessan ovi oli painettu perässä kiinni, oli Edwardin ja Sampun vuoro ohjeistaa äiti-ihmistä "äiti, Topo lähti puistoon". Äkkiä vessasta pihalle, tilanne tsekkaus; keskimmäistä kullanmurua ei maar näy mailla eikä halmeilla. Edward ja Sampu jatkoivat ohjeistusta "äiti, nyt äkkiä saappat jalkaan ja ulos, Topo lähti puistoon".

Lähipuistomme on vajaan kilometrin päässä, sinne päästääkseen pitää ylittää yksi keskikokoinen tie ja kaksi pienempää tietä. Saappaat saatiin jalkaan ennätysvauhtia ja ei kun laukalle sinne puiston suuntaan. Toteamus: Topo ei näy mailla halmeilla. Samalla kuulen, kuinka bussi pysähtyy läheiselle pysäkillemme, ottaa jonkun kyytiin ja jatkaa matkaansa. Hetken pääni täyttyi kauhukuvista; Topo on keksinyt, että hän lähteekin pidemmälle, lempparipuistoonsa. Mennyt hengailemaan bussipysäkille, kun bussi on tehnyt pysähtymisliikkeen pysäkin kohdalla, Topo on muina miehinä kiivennyt kyytiin. Olin jo etsimässä HSL:n numeroa netistä, kunnes järki vei voiton; ei se nyt oikeasti bussilla ajele. Takaisin siis pihalle tsekkaamaan, löytyisikö Topo kuitenkin pihakeinusta/talon takaa/sisältä. Pikatsekkauksen tulos oli negatiivinen. Takaisin sinne puiston suuntaan; ei näy Topoa. Soitto miehelle, sinne humppaan: "kuule, Topo otti ja lähti". Mieheltä rauhoittava reaktio "no, se on korkeintaan mennyt sinne puistoon, ei mitään hätää". Sekä lupaus hypätä autoon ja liittyä etsintäjoukkioon.

Jälleen kerran takaisin kotipihalle, tsekkaus talon ympäristöstä, pikakatselmus sisällä, makuuhuoneet, kylppäri, sohva: tsekkauksen tulos yhä negatiivinen. Ei kun uudestaan puiston suuntaan (huomatkaa tämä suunnaton järjestelmällisyys etsintäoperaation suhteen, ihme ettei Topo ehtinyt tyyliin Norjaan asti äiti-ihmisen säntäillessä päämäärättömästi ympäri lähitienoita). Edward oli yleisen kaaoksen aikana huomannut hetkensä tulleen, ja hän oli käynyt niin sanotusti anastamassa Topon iPadin ja piilutunut leikkimökkiin pelihommiin. Edwardille siis ukaasi heivata pädi hevon kuuseen ja liittyä etsintäjoukkioihin. Tähän asti etsintäjoukkioissa oli toiminut Sampu, joka suurella vakavuudella ja tarkkuudella raportoi jatkuvasti ääneen operaation etenemistä "minne Topo meni, menikö hän puistoon" "voi voi, ei näy Topoa missään", "äiti, lähdetäänkö laivalle".

Konkkaronkan lähtiessä kolmatta kertaa kohti lähipuistoa, Sampu mutisi taloyhtiömme postilaatikoiden kohdalla jotain tämän suuntaista "Topo meni tonne puistoon". Osoittaen yhtä taloyhtiön leikkipaikoista. Edwardille ukaasi kipaista leikkipaikalle etsintähommiin, Sampun painuessa varjona veljensä perään.

Tällä kertaa kipaisu tuotti tulosta. Ilmojen hanki kantautui voitonriemuinen "äiti äiti, Topo on täällä, tule tänne" huuhdahdus. Tai noh: huudahduksia. Topo löytyi hyvin tyytyväisenä yhden yhtiömme talon ja leikkipaikan välimaastosta. Tyyppi ei ollut sitten penninvertaa katuvan näköinen.

Miehelle pikaviesti: jatka vaan humppaa, Topo löytyi. Topon löytymisen, kauniin illan ja perjantain kunniaksi päätimme jäädä hetkeksi leikkipaikalle keinumaan. Keinuhommien jälkeen, kotiinpäin laapustaessamme, Topo painoi päänsä alas, sanoen äärettömän tyytyväisellä äänellä "hyppii". Toistaen sanan "hyppii" varmuuden vuoksi toiseen kertaan. Palaset loksahtivat paikoilleen: koulumatkoilla Topo on aidan takaa bongannut erään talon pihalla olevan trampoliinin. Punonut aikansa juoniaan ja äiti-ihmisen siirtyessä vessan puolelle, nähnyt elämää suuremman hyppimistilanteen tulleen. Ja ottanut niin sanotusti ritolat.

Pahoitteluni naapuriperheelle. Näen sieluni silmin miten siellä on nautittu perjantai-illallista, kun yhtäkkiä "vieras esine" on saapunut pihaan, muina miehinä ottanut saappaat pois jalastaan ja mennyt hyppimään heidän trampalleen. Ihan perussettiä.

Miehen kanssa pohdimme hetken aidan palauttamista, kunnes totesimme, että pieni aita ei pitkähköä Topoa enää pidättele. Se on tästedes "Topo metrin päässä" ulkoilumeininki tässä huushollissa. Sekä oiva opetus siitä, että hyvin ennakoitavalla Topollakin on hetkensä, jolloin hän ottaa ja yllättää meidät kaikki. Käyden vähän Topon Reissuilla.