Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...

72 tuntia

Harvemmin on pääsiäistä odotettu sellaisella hartaudella ja innolla, kuin tänä keväänä. Neljän päivän vapaa. Neljä kiireetöntä aamua. Neljä päivää ilman suunnitelmia. Neljä päivää notkumista, suklaata, ruokaa. Neljä päivää ilman minuuttiaikatauluja.

Pitkäperjantaina tuskailen umpiväsyneenä miehelle, että olisi ihan oikeasti kiva, jos saisi joskus hetken huokaista. Trio on tilannut itselleen aikaisen herätyksen. Päättänyt, että pitkäperjantain teeman mukaisesti päivästä tehdään pitkä; aloittamalla riitely auringonnousun aikaan. Topon iPad ei tottele, Topoa lievästi sanottuna harmittaa. Pyykkikone jauhaa, imuri on vaihteeksi kaivettava esiin. Topoa huudatuttaa imurointi. Edward ruinaa iPadia, Sampu levittelee lelunsa pitkin juuri siivottua olkkaria. Siinä sivussa trio tappelee aiheesta "mitä katsotaan teeveestä". Uhkaan takavarikoida tv:n, junaradat, iPadin sekä peruuttaa pääsiäisen. Uhkauksesta seuraa vain entistä suurempi mellakka. Olen väsynyt ja ärtynyt. Loman tarpeessa.

Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä herään kello 02.30 siihen, että joku menee vessaan. Se joku  puuhastelee vessassa pitkät pätkät vessapaperin kanssa. Menen kartoittamaan tilannetta: Puuhastelija on Sampu, ja Sampulta saan puuhastelujen syystä seuraavan selvityksen "Faapun pitää siivota sotkut". Sotkun tarkoittaessa kolmea litraa nakit-ranskalaiset-suklaamuna-oksennusta pitkin hänen ja Edwardin sänkyä. Laatoitettuna ovat peitot, tyynyt ja muutama pehmoelukka. Pehmoelukoista yhden tietenkin ollessa Sampun armas hauva. Edward herätetään. Mies alkaa vuorata sänkyä ja vaihtaa lakanoita. Itse kiikutan epätoivon vallassa likapyykkiä kylppäriin; miten nää huuhdellaan, voi helvetti, tässä sitten menee koko pääsiäinen. Edwardille annetaan seikkaperäinen selostus plus ohjeistus aiheesta "miten toimia, jos tulee paha olo" . Sampu saa loppuyöksi paikan äiti-ihmisen vierestä. 3.00 Sampu karjuu, että ei halua nukkua, äidin pitä mennä pois, ei halua peittoa, haluaa hauvan. 3.30 täytetään sillä nakit-ransut-suklaamunat sekoituksella punaista muoviämpäriä suurinpiirtein litran viivaan asti. Tästä taitaa tulla yötön yö.

Lauantaina kukaan ei (olettamasta poiketen) byyttaa. Joten suuntaamme kohti Haltialan tilaa. Ulkoilemaan ja eläimiä katselemaan. Matkalla alkaa sataa vettä. Ensin hissukseen, pian vähän enemmän, kuin hissukseen. Haltialan kohdalla vettä tulee kuin sieltä Esterin kuuluisasta pyllystä. Haltialan parkkipaikalla Topo alkaa karjua; jahas, Paikka on selkeästi joutanut  Topon "pannassa listalla". Topo ei suostu tulemaan autosta ulos. Vähemmän kypsä pikapalis miehen kanssa; äiti-ihminen lähtee lampolaan, mies Topon kanssa autolla "pyörimään ympyrää".  Järkyttävässä viimassa suuntaamme Edwardin ja Sampun kanssa kohti tallia ja lampolaa. Maassa on nilkkaan asti kuraa. Sampu karjuu "mä haluan syliin, en halua mennä katsomaan lampaita". Asetelma leppoisalle iltapäiväretkelle on siis enenmmän, kuin kohdillaan... tai siis epäkohdillaan.

Sunnuntaina päätämme tehdä retken luonnonhelmaan. Siis pidemmälle, kuin tontin rajan taakse. Pakkaamme laukkuun pupun jättämät yllätyspussit triolle. Suunnitelmat ovat suuret; retkellä mies harhauttaa trion, äiti-ihminen jemmaa yllätykset. Sen jälkeen istumme harmonisesti ringissä nautiskelemassa pupun ylläreistä.  Pukeudumme vallitsevan säätilan vaatimiin vermeisiin, pakkaudumme autoon ja lähdemme matkaan. Kymmenen minuutin kuluttua teemme huomion; Topo ei näytä hyvältä. Päästyämme retkikohteeseen, Topo ei halua tulla autosta ulos. Me käymme miehen kanssa äärimmäisen epäkypsää ajatuksenvaihtoa tilanteesta. Topo huutaa, pitäen kaksin käsin kiinni turvaistuimestaan. Edward ja Sampu ovat huolissaan; eivätkö he pääsekään nyt retkelle. Hieman liian äänekkään ajatustenvaihdon jälkeen Topo saadaan autosta ulos. Hän on vitivalkoinen, hänen kauniit harmaat silmänsä ovat kaksi huonoa oloa säteilevää viirua. Hän ei halua kävellä. Teemme huomion: oikea jalka. Niin, Topo linkkaa ja laahaa taas oikeaa jalkaansa ajoittain. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin vain on ollut viimeiset kaksi vuotta. Eritoten huonovointisena jalkaa laahataan ja linkataan huolella. On kokeiltu erilaisia kenkämalleja, saapasmalleja, lenkkarimalleja; ei vaikutusta. Kun Topon elämässä planeetat ovat väärässä asennossa, jalka laahaa perässä. Tekisi mieli karjua maailmalle "tää on taas niin helvetin tätä". Päädymme miehen kanssa surkeina hajaantumaan; Mies vie majakan ja perävaunun retkelle, äiti-ihminen hoivaa Topoa.

Samaisena sunnuntaina, samaisen retken jälkeen saan migreenin. Kotona odottaa kahden tunnin kokkausurakka. Kyllähän se nyt pääsiäisenä on syötävä kunnon ruokaa. Myöhäisheränneinä totesimme edellisenä iltana, että viimeisiä viedään yhdestä Edwardin ja Topon lääkkeistä. Mies lähtee ajelemaan kohtalaisen matkan päähän, ainoaan avoinna olevaan apteekkiin. Niskan ja pään sykkiessä kivusta jään kotiin kuorimaan perunoita, tuskaillen monen tunnin ruoanlaittosessiota, kera kolmen alaikäisen seuralaisen. Voi huokaus...

*********************************************************************************

Pitkäperjantaina mies ja Topo lähtevät kahdestaan puistoilemaan. Mies laittaa viestiä "Topon on iskussa, kikattelee, käkättelee, nauttii. Käytiin just ostamassa mehut. Pitäkää hauskaa". Edward ja Sampu istuvat syömässä välipalaa. Olemme ihan juuri suuntaamassa tontin rajan yli metsään. Kylillä on kantautunut huhua siitä, että pääsiäispupu on nähty kulmilla. Ja pupu on saattanut piilottaa metsään suklaamunia. Imurointioperaationi keskeyttää majakan ja perävaunun kiljaisu "äiti, tule katsomaan, meidän pihalla on pupu". Kyllä vain, pihallamme mennä jolkottelee, tai siis pomppii, ihka oikea jänis. Suuntanaan metsä. Harvemmin on kinkkuvoileivät uponneet ruokailijoihin niin nopeasti, kuin nyt; leivät äkkiä naamariin, jotta päästään jahtaamaan pupua. Harvemmin on saatu ulkovermeet niin nopeasti niskaan, kuin nyt; äkkiä, jotta päästään jahtaamaan pupua.

Metsässä paljastuu hetken kävelyn jälkeen, että pupu on piilottanut ison kuusen alle kaksi suklaamunaa. Pupu on jopa kaikessa viisaudessaan tiennyt, että aarteenetsijät rakastavat sipsejä. Niitäkin sattuu löytymään pahvimukeista, parin kourallisen verran. Edward ja Sampu istuvat onnellisena puun juurella, aarteistaan nauttien. Mies laittaa viestiä "Topo on kyllä oikeasti nyt niin iskussa". Valtakunnassa kaikki äärimmäisen hyvin.

Kello 3.35 perjantain ja lauantain välisenä yönä Sampu kehuu itseään "hyvä Faapu, ei tullut yhtään sotkua sänkyyn". Byytta numero kaksi on osunut just eikä melkein ämpäriin. On huuhdeltu ämpäri käyty pesulla ja nyt Sampu kaivautuu äiti-ihmisen kainaloon, ilmoittaa, että vatsakipu meni ohi ja käy yöunille. Katson nukkuvaa pikku-ukkoa. Kyllä se osaa olla söpö tapaus. Nukahdan itsekin. Herään aamulla kello 9.00 siihen, että Sampu ilmoittaa haluavansa ruokaa. Ja kertoessa ääni ylpeäydestä väristen ,miten "Faapun suusta tuli yöllä kakkaa". Posket ovat terveen punaiset. Tyyppi taitaa olla terve. Mies on pitänyt huolen siitä, että suljetusta makuuhuoneen ovesta ei kukaan pyri sisään ennenkuin on kuullut potilaan ja huoltojoukon heränneen. Ei väsytä; yön säädöistä huolimatta olen nukkunut hyvät unet.

Iltapäivällä, päivän rentoilun ja löhöilyn jälkeen, akut ladattuina, suuntaamme kohti Haltialaa. Maatilan pihalla Topo vetää niin sanotusti liinat kiinni, eikä halua liikkua autosta mihinkään. Pikapalaveri; Topolle mehu, mies ja Topo lähtevät ajelemaan, loppujoukkue suuntaa kohti lampolaa. Aluksi Sampua pelottaa koko paikka. Muutaman minuutin jälkeen hän alkaa pikkuhiljaa tähyillä alati kasvavan utelaisuuden vallassa, kohti lampaiden pilttuita (tai noh, niitä pieniä aitauksia missä ne hengaavat). Yhtäkkiä joka puolelta alkaa kuulua "mää mää mää mää". Edwardia ja Sampua naurattaa. Koko kotimatkan auton takapenkiltä kuuluu "mää mää mää". Ilta menee leikkiessä "ole hyvä äiti karitsa, tässä sinulle ruokaa"-leikkiä.

Sunnuntaina katson miehen, Edwardin ja Sampun metsän suuntaan loittonevia selkiä. Olisi ollut kiva mennä yhdessä retkelle, mutta näillä mennään. Näen pellon reunassa penkin. Jos Topon jalkaan sattuu, niin penkillä on ehkä hyvä olla. Saa istua. Topo ottaa kädestäni kiinni. Tajuaa, että nyt mennään istumaan, ei tarvitse protestoida. Hän katsoo minua niin kauniisti silmiin siinä penkin luona, istuu, avaa "pupuyllätyksensä", eli paketin sipsejä. Katsoo minua uudelleen silmiin, hymyilee vähän, ja sanoo "nam nam", ja "paa". Paan tarkoittaessa pupun lahjoittamaan yllätyspalloa.  Siinä penkillä Topon on ihan ooko olla. Otan kuvan Toposta. Sydän täyttyy rakkaudesta. Kuvassa kulminoituu kaikki. Topon elämä; vähän erillään muista, omalla penkillä, pellon laidalla, pallo sylissä. Kotimatkalla Topo yrittää Topomaisesti selvittää, että tuli vähän rähistyä, kun ei toi ulkoilu oikein nakertanut. Hän ottaa minua ja miestä olkapäästä kiinni autossa, sanoo "moi" ja osoittaa auton ikkunasta ulos "kaa", eli katso. Kotona Topo saa lääkettä ja puoli tuntia myöhemmin alakertaan vaeltaa kirkassilmäinen, punaposkinen pikkumies, joka tulee ja paijaa äiti-ihmistä selästä, kesken perunoiden kuorimisoperaation. Topon on taas hyvä olla. Topo hakee iPadinsa, suuntaa kohti sohvaa ja alkaa katsella Late Lammasta. Sampu ja Edward ihastelevat kilpaa pupun tuomia suklaamunia ja niiden sisältä löytyviä yllätyksiä.

Ruoan tekoon meneee kaksi tuntia, mutta saan kokata rauhassa. Saan jopa kuunnella rauhassa musiikkia kokatessani. Totean, että puuha osaa olla varsin mukavaa, kun ei ole kiire ja paniikki saada pötyä pöytään nälkäisille lapsille. Pääsiäisen fiksuin veto oli tehdä nopea lapsiystävällinen ruoka, ja satsata aikuisten ruokaan enemmän aikaa ja vaivaa.

Päivystävästä apteekista löytyy tarvittavat lääkkeet. Istumme miehen kanssa apteekkikeikan jälkeen kahdestaan ruokapöydän ääreen. Trio huseeraa yhä omiaan. Saamme syödä ihan rauhassa. Rauhantuomareita ei tarvita kertaakaan selvittämään talon alaikäisten välisiä erimielisyyksiä.  Ruoka menee "parhaat ruokagenren väkerrykset" top vitoseeni ihan heittämällä. Migreenilääke alkaa auttamaan olotilaani, joten lähdemme Edwardin ja Sampun kanssa lenkille. Me kävelemme Edwardin kanssa, Sampu saa pyöräillä. Mies ja Topo jäävät kotiin lepäilemään Topon migreenin jämiä pois. Lenkillä Edward bongaa pupun. Kotona syömme iltapalaksi pääsiäiskakkua, jonka majakka ja perävaunu ovat koristelleet. Toteamme miehen kanssa, että meillä on takana todella hyvä päivä. Ja todella hyvä pääsiäinen. Mahtavat 72 tuntia.

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.

LauantaiAamuna

Lauantaiaamu, kello yhdeksän jotakin. Yksi katsoo telkkarista lastenohjelmia, yksi pelaa Toca Boca Trainia (vinkkinä, löytyi ilmaisena tänään vielä AppStoresta) ja kolmas katsoo Late Lammasta iPadilta. Yhtä ja samaa Late Lammas kohtaa, jossa pelataan jalkapalloa. Kohtaa katsotaan 30 kertaa peräkkäin. Talossa rauha. Leppoisa lauantaiaamu.

Tai niinhän voisi luulla... Tilanne ei ollut lähimainkaan sama vartti takaperin. Vartti takaperin tilanne oli suurinpiirtein seuraava: yksi karjuu iPadinsa kanssa, koska netti pätkii, ja hän ei saa etsittyä padiltaan Late Lampaan jalkapallopätkää aamukatsomiseksi. Toinen ruinaa, että laitettaisiin telkkari päälle, hän haluaa katsoa lastenohjelmia. Keskustelu "ensin puuro, sitten lastenohjelmat" tyrmätään kovaäänisellä "ei ei ei, minä en halua syödä puuroa. Minä haluan katsoa junioria ja syödä sipsiä" vastalauseella. Vastalause esitetään siinä määrin vinkuvalla äänensävyllä, että sillä Late Lampaan metsästäjällä kärähtää hihat isomman kerran. Lumipalloeffektin lailla kärähtäminen aiheuttaa yleisen melutason nousun taloudessa. Äiti-ihminen antaa selkeäsanaiset ohjeet "aamuisin syödään puuro. Telkkari aukeaa, kun puuro on syöty". Padinsa kanssa riehuva tyyppi saa häädön omaan kämppäänsä. Huutakoon siellä niin paljon, kuin sielu sietää. 

Portaista kuuluu ähellystä. Erittäin hyvällä mielikuvituksella höystetty kolmas tyyppi on jälleen jonkun projektin parissa. Portaissa eteen tulee pölynimurin johtoon "hirtetty" pehmohauva. Hauvan irroitus johdosta ja johto imurin sisään. Tässä potee potentiaalinen vaara... Kun kerran se pehmohauva keksitty jo "hirttää" siihen johdonpätkään. Projektijohtaja ei suinkaan pidä projektinsa keskeyttämisestä ja aloittaa vastalausetulvan, kunnon itkupotkuraivarin muodossa. Huutaminen ärsyttää sitä Late Lampaan metsästäjää, jolla palaa hihat uudemman kerran. Tyypin kämpästä alkaa kuulua hervoton huuto. Alakerrasta sentäs kuuluu voitonriemuinen "äiti, söin puuron, saanko nyt katsoa junioria" heitto. Kun sitä hiivatin junioria ei saada telkkarista päälle nanosekunnissa, toistetaan heitto uudemman kerran, vaativammalla äänensävyllä. Koska on miehen nukkuma-aamu, yritän päästä raput alas, karjuva projektinjohtaja lahkeessa roikkuen, laittamaan sitä hemmetin telkkaria päälle. Herra Late Lampaan jahtaajan jatkaessa karjumistaan yläkerrassa. 

Päässä takoo jatkuvana ajatus "nyt mä en oikeasti kestä tätä räkätautirumbaa enää yhtäääääääääään". Sisäisen äänen hokiessa yhtä jatkuvalla syötöllä "hengitä hengitä, jaksaa jaksaa". 

Vitsin kulkutaudit!!! Jos nyt heittäisin hatusta veikkauksen, niin tämä taitaa olla kolmas viikko, kun niitä podetaan tässä taloudessa. Putkeen. Topon ollessa kierroksella kolme ja Sampun kierroksella kaksi. Voin myös kertoa, että kierros kierrokselta taudit pahenevat. Samassa mittasuhteessa tautien kantajien kärsvillisyyden katoamisen kanssa. Topoa ärsyttää kaikki maan ja taivaan välillä. Suurinpiirtein ainakin. Välillä hänen kuitenkin saadessa jotain katumuspuuskan tapaisia; se iPad kädessä tullaan tsekkaamaan mitä äiti-ihminen tai mies puuhaavat. Katsotaan silmiin, sanotaan "moi" ja häivytään sen iPadin kanssa taas potemispuuhiin.

Sampu on päättänyt, että hän haluaa nukkua äiti-ihmisen vieressä yönsä. Tai lähinnä äiti-ihmisen päällä. Unta tehdään kolme tuntia ja se kolme tuntia vietetään vaihtaen kahdeksan sekunnin välein asentoa äiti-ihmisen kainalossa. Yöllä herätään keskimäärin 45 minuutin välein. Lempi sana on "ei", lempilauseen ollessa "älä koske"/ "älä katso"/"en halua". Söpöstä apinanpoikasesta on tullut vain apinanpoikanen. Pinnan ollessa jatkuvasti pakkasen puolella. Työpaikka näyttelee tällä hetkellä sitä yhtä ja ainoaa roolia elämäni leffassa "omaa aikaa". Kotiovesta kun pääset sisään, joku liimautuu kylkeen, pysyen siinä tiiviisti aamuun asti. 

Niin... Välillä olen kuullut heittoja, tyyliin "ei viitti kauheasti sulle vatsataudeista/räkätaudeista/kulkutaudeista valittaa". Olen sanonut, että antakaa palaa vaan. Oli lapsi sitten perussairas tai ei, niin se on vissi, että harvemmin mitkään taudit kauhean positiivisia lieveilmiöitä saavat aikaiseksi. Yleensä perusnuhaa pahempi tauti ravisuttaa arkea jollain tapaa. Vaikka niiden poissaolopäivien muodossa. Kun tunnet taas vaihteeksi olevasi väärässä paikassa, missä sitten ikinä oletkaan. Kotona sairastupaa pyörittäessä, kun saat työpuhelun alkaa mielikuvitus tehdä tepposiaan, tyylillä "olen taatulla ryssinyt sen keissin ihan huolella". Kun taas vihdoin pääset takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen, tekee mieli tunnin välein tarkistaa koululais- tai dagispojan vointi, koska "olihan se aika räkänen vielä aamulla".

Voin kertoa, että siitä tilanteesta, kun aloin tätä kirjoittamaan kello yhdeksän jotakin on tapahtunut seuraava: netti ei ole pätkinyt. Topo on ollut tyytyväinen Late Lampaansa seuraassa. Huudellen välillä sängystään "äätiii". Edward sai katsoa tunnin verran rauhassa junioriaan. Sampu... Sampulla nousi lämpö. Paloi hihat sen sataan kertaan Äiti-ihiminen ei saa kirjoittaa / pitää kirjoittaa/ ei saa halia Sampua/ pitää halia Sampua / ei saa juoda kahvia / pitää juoda kahvia. Allekirjoittanut alkoi mielessään muotoilla ilmoitusta "annetaan hyvään kotiin"... Ilmoituksen jatkuessa jotakuinkin näin "yksi kappale suurinpiirtein keski-ikäisiä naisia, joka osaa käydä suihkussa ja pestä kylppärin samaan aikaan"... Allekirjoittaneen ylidramaattisen "Siis mä en kestä, mä en ole saanut kohta vuorokauteen edes hengittää rauhassa" tuskailun jälkeen mies otti Sampun ja Edwardin, ja lähti kauppareissulle. Luvaten hommata makuuhuoneen oveen lukon "pahojen päivien varalle", sekä äiti-ihmiselle lapsirauhaa 24 tunnin verran. Tiedän, että tästä tulee toteutumaan puolet. Koska tiedossa on ystävän syntymäpäiväjuhlat tolkuttoman hyvässä porukassa. 

Tiedän, että tämä räkärumba loppuu jossain vaiheessa. Mutta voi hyvät hyssykät, että rumba osaa ottaa pinnan päälle. Ihan jokaisella talouden asukkaalla. En uskalla edes ajatalle ajatusta "mitä jos ei olisi iPadeja" loppuun... Ja jälleen kerran on pakko ihmetellä seuraavaa; kun itse sairaana haluat vain maata hiljaa, peiton alla, silmät kiinni; niin miksi ihmeessä sama ei voi päteä lapsiin?? Niin, ja olisiko joku valmis antamaan hetkellisesti hyvän kodin keski-ikää lähestyvälle sisäsiistille naisihmiselle? (joka haaveilee pitkästä pinnasta)

Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.

Ihana Kamala Valo

"oi, kasso äiti, aarinko", Sampun ihastunut toteamus aamutuimaan. No niin onkin. Ihana aurinko. Ihana valo. Vaikka huushollissa podetaan räkätautia, on olo pirteämpi kiitos valon. Tekee mieli lähteä ulkoilemaan, sillä tavalla kevyesti, puolipotilaille sopivasti. Alan saada ajatuksia, kuten leivotaan tänään pullaa. Lavennan ajatusta; me temme itse laskiaispullia. Edward, joka normaalisti rakastaa leipomista, kärsii selkeästi olostaan; hiihtolomalainen ehdottelee väsyneenä, että jos leipomisen sijaan ostettaisi vain Angry Birds-sipsejä. Sampun kompatessa "ei pullaa, ostetaan sissejä". Jään kypsyttelemään ajatusta. Siis leipomisesta. Sipsiajatus on tyrmätty sen sileän tien; tänään ei ole sipsipäivä. Edward ei jaksa edes protestoida sipsiasiaa. Tällä kertaa siis kyseessä ihan ihka oikea flunssa, ei koululaisen kurkkuyskä tai tekonuha. No, antaa Edwardin lepäillä vielä hetken, ennenkuin lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Auringosta.

Kesä hiipii väkisinkin mieleen. Leppoisat päivät mökin laiturilla. Loputtomat uimareissut. Grilli-illat omalla pihalla. Se, että ylipäänsä voidaan olla ulkosalla aamusta iltaan. Ei ole pimeää, liukasta, taivaalta ei vihmo vuoronperään tiskirättejä, jäätihkua, ihka oikeaa vettä ja ihka oikeaa lunta. Bonuksena vielä se, että bussille ehtii oikesti aamuisin juoksemaan minuutissa. Talvella sen sijaan saa aamulla ulko-oven edustalla kartoittaa vähiten hengenvaarallista reittiä paikasta a = koti, paikkaan b= bussipysäkki. Vaikka reitti on kuinka hyvin tahansa etukäteen suunniteltu, niin aina matkan varrella sattuu ylläreitä: jääyllätys lumipinnan alla. Peilikirkasta jäätä koko tien leveydeltä juuri siinä kohdassa alamäkeä, kun pitäisi tehdä tiukka oikea käännös ja liukastella viimeiset metrit sinne bussipysäkille. Onnistuin kulkemaan puoli vuotta töissä, myöhästymättä bussista kertaakaan. Kiitos "talvikelien" olen myöhästynyt bussista neljä kertaa viimeisen kolmen viikon aikana.

Aurinkoihastelumme keskeyttää karjaisu. Topoa harmittaa. Pallo pomppii vähän liikaa, olemus on vähän liian kärsivän näköinen. Naama on vähän liian valkoinen. Niin, ihana valo on toisille kamala valo. Muistan taas miksi en ole maailman suurin kevätfani: Topolle kevät on tuskaa. Kun Topo oli vajaan vuoden ikäinen, ihmettelein ääneen, miten leppoisasta buddhasta tuli ärjyvä kaikkea-muuta-kuin-buddha ratasretkillämme. Tuolloin oma äiti-ihmiseni heitti ilmoille epäilyksen siemenen "jos Topo ei jotenkin tykkää auringosta". Epäilyksen siemenessä oli totuuden siemen. Topo kyllä tykkää auringosta. Mutta ei kevätauringosta. Kevätaurinko sekoittaa Topon elämän. Topoa sattuu ja nytkytyttää. Hän on kalpea, levoton, ei keskity mihinkään, ei syö kunnolla mitään. Tekee vähän kaikkea ja syö vähän kaikkea. Kokoajan. Voin luvata, että sen lisäksi, että kevät on raastavaa aikaa Topolle, on se sitä myös rakennuksen muillekin asukkaille. Kevät vaatii aina ja järestään jokusen lääkemuutoksen. Kaukaa viisana olemme lääkäreiden kanssa oppineet jo säännöstelemään osaa lääkkeistä niin, että niissä on "se kevätnostovara". 

Niin, se valo... Raahaudumme Topon kanssa alakertaan hakemaan päänsärkylääkettä. Topoa kiukuttaa valo ja olo. Äiti-ihminen saa lievän shokin todettuaan, että pimeässä suht ok siivotun näköinen kämppä on auringon valaisemana sikaloiden sikala. läävien läävä. Muruja, tahroja, kädenjälkiä, pölyä. Herranjumala: kuka on käynyt yön aikana sotkemassa nurkat ja tasot? Lääkekaapilta huudan miehelle "hei, tuo imuri alas, täällä on kauhea sotku". Topolle lääkkeet naamariin, tsup-tsup yhteen käteen, liina toiseen ja pintojen kimppuun. Mies tulee seuraamaan puuhia; "kuule hei, anna olla. Mee lepäämään. Ja sitäpaitsi, nyt ei taida olla se paras hetki imuroida". Ai niin joo, Topo vihaa imurin ääntä. Päänsärky + ihana kamala valo + imurointi lienevät yhtälö jota emme juuri nyt halua testata. Tyydyn siis täyttämään kahvikupin, vaappumaan yläkertaan sänkyyn, todeten samalla, että ne ikkunat on muuten pestävä ja aika hemmetin nopeasti. Kuka lie nekin käynyt likaamassa... 

Topo saa lääkkeensä, kierrokset laskevat ensin aavistuksen verran. Hetken kuluttua aavistuksen verran lisää. Pallo ei enää pompi. Topo hymyilee jo vähän, silmät eivät näytä enää niin kärsiviltä. Aika tasan tarkkaan puolen tunnin kuluttua Topo ilmoittaa "puupuu", Topo-landian kielellä tämä tarkoittaa seuraavaa: menen sänkyyn, saatan nukahtaa, ainakin otan ja lepään hetken. Ihana kamala valo kierros yksi taputeltu kasaan päänsäryn osalta. Sitten olisi enää ne nurkat, ja ikkunat ja tasot ja... 

Onneksi olemme jo viisaampia, kuin kaksi vuotta sitten keväällä. Jolloin olimme Topon kanssa Linnassa, osastolla. Mietittiin mikä poikaa vaivaa. Miksi Topo valvoo, miksi Topo veivaa silmiään kokoajan. Miksi hän itkee lohduttomasti. Miksi olkapää nykii pitkiä aikoja putkeen.  Miksi hän on niin kalpea, lähestulkoon harmaa. Tuolloin heitin ilmoille epäilyksen, mikä oli alkanut itää miehen ja minun mielessäni; mitä jos Topolla on migreeni. Jonka laukaiseee kevätvalo. Ja joka laukaisee puolestaan kohtaukset. Epäilyksen siemen jälleen. Jossa oli se totuuden siemen. Tänä keväänä meillä on aseet, joilla taistella valoa vastaan. Joten vaikka se valo on Topolle aika kamala, me voimme auttaa. Ja sitä myöten meille muille valo on yhä ihana. Vieläkin ihanampi heti, kun on saatu ne nurkat siivottua... 

Käänteinen ongelma

Välillä elämä heittelee eteen varsin hassuja ongelmia. Asioita, jotka eivät ole millään tapaa planeettoja radoiltaan keikauttavia, mutta jotka hetkellisesti pistävät ainakin pasmat jossain määrin sekaisin. Näitä voivat olla vaikka sunnuntaiaamuna jääkaapista puuttuva maito. Huomiota ei voi seurata mikään muu, kuin tyrmistys: miten mä nyt juon mun kahvia? Miten voi olla, ettei meillä ole maitoa? Kyseessä ihan selkeä ongelma, jonka ratkaisuun voi etsiä vaihtoehtoja. Testattujen vaihtoehtojen tilalla ovat aikanaan maidon virkaa ajanut Tutteli, sekä tämän aamun tuore makuelämys: kahvia ruokakermalla. Sain ystävältä vinkin testata jäätelöä ensi kerran. Kuulostaa vaihtoehtona varsin houkuttavalta, verrattuna kahteen edellä mainittuun.

Varsinaiseen käänteiseen ongelmaan olemme törmänneet herra ekaluokkalaisemme kanssa. Olen jo viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt empiiristä tutkimusta aiheesta: Topon maailmassa kiukun määrä on vakio. Olen vertaillut kotieloa, tai lähinnä kiukun saralla kotioloja, koulusta tulleeseen palautteeseen. Vuoden vaihteen tietämillä, kun olimme valmiita nyppimään hiukset yksi kerrallaan päästä, kiitos Topon alati jatkuvan kiukkufestarin, koulusta kerrottiin, miten sinne saapuu iloinen, suloinen pieni mies, joka tekee niin nätisti kaikki tehtävänsä. Joka tiistaisen musaterapiasession jälkeen, aamun kojootin lailla ulvonut ja miehen totaalisesti uuvuttanut Topo, veti koulun pihassa "tyytyväisen naamarin" kasvoilleen. Ja hymyssä suin kirmasi opettajansa syliin. Open ihastellessa koulun oven raosta, miten hurmaava teidän Toponne onkaan. Miehen ollessa juuri tuolla siunatun sekunnilla asiasta jotain aivan muuta mieltä. Mietimme monen monena iltana, että missä nyt mättää. Miten herra Ihana voi olla kotioloissa herra Aika Kamala. Ärsyttääkö sitä, kun kumpikaan vanhemmista ei ehdi olemaan hänen henk.koht avustajansa 24/7? Onko meillä liian vähän ohjattua toimintaa? Pitäisikö meidän alkaa ulkoilemaan viiman ja jääsateen piiskatessa, pimeässä, märässä, liukkaassa puistossa, kello 18 illalla. Kaikkea tuli testattua: jatkuvaa henk.koht avustamista. Kahmalokaupalla ohjattua toimintaa. Ja ulkoilua pimeässä, liukkaassa puistossa juuri ennen nukkumaanmenoa. Mutta mikään ei oikein auttanut. Ainakaan huomattavasti.

Joululoman aikaan kotirintamalla alkoi herätä epäilys siitä, että ainakin osa tolkuttomasta mökäämisestä on yhteyksissä lisääntyviin migreenikohtauksiin. Homma, joka hyvin pian joululomien jälkeen sai koulusta vahvistusta. Kas kun Topo oli sielläkin alkanut pidellä päätään ja olemaan vähän vähemmän yhteistyökykyinen. Ei siis kun soitto Linnaan, ohjeistus nostaa migreeninestolääkettä (jota oli laskettu liian alhaisten verenapaineiden vuoksi paria kuukautta aiemmin): ja voilá, kotonakin asui taas leppoisampi Topo. Homma selvä, kyllähän sitä itseäkin kiukututtaa ja karjututtaa, kun päähän sattuu. Ehkä osa kiukkuamista johtui myös siitä, että typerät vanhemmat eivät tajunneet, että Topo ihan oikeasti oli kipeä. Tottakai sitä pettyy palveluskuntansa toimintaan, kun nämä eivät tajua hädän hetkellä auttaa.

Pikkuhiljaa, vuoden vaihtuessa 2015 puolelle, reissukirjaan alkoi tippua Topon koulusta merkintöjä, jotka poikkesivat aiemmista "meillä oli niin mukavaa"-meiningistä. Merkintöjä löytyi mm siitä, miten tehtävärata ei kiinnostanut, Topo suuttui. Lounas ei ollut mieleinen, Topo alkoi huutaa. Ulkoilu ei maistunut, Topoa alkoi harmittamaan. Loppuviimein, parin viikon "ei nyt mennyt ihan putkeen"-viestien jälkeen reissuvihkossa todettiin suoraan ja kaartelematta, että mikään ei hotsita ja poika on ihan helvetistä (ei ehkä juuri näillä sanavalinnoilla). Lopussa oli vielä open ihmettely siitä, että mistä nyt oikeasti voi tuulla. Kun Topoa huudatuttaa joka käänteessä. Ja kun siellä koulussa kyllä maar tiedetään, että Topo osaa olla niin hurmaava tapaus. Ja onko meillä vanhemmilla mitään haisua siitä, että mikä kiukut aiheuttaa.

Niin… Se käänteinen ongelma… Meillä nimittäin ei ole mitään haisua mikä mättää. Kas kun Topo on viimeiset viikot ollut koko 7 v ja melkein 7 kk elämänsä leppoisammalla tuulella. Ainakin lukuunottamatta vauvavuotta. Topoa hymyilyttää. Hän haluaa peuhata. Hän kikattaa. Hän kaivautuu kainaloon. Hän halailee, kun äiti-ihminen kokkailee. Hän kaivautuu sängyn päällä kainaloon, painaen päänsä äiti-ihmisen olkapäälle, ollen vain vieressä, onnellisena ja rauhallisena. Hän tulee joka aamu sanomaan lempeällä äänellä "äätiii". Mikäli kello on lähmpänä viittä, kuin seitsemää, hän menee "Topo, nyt pitää mennä vielä nukkumaan" ohjeistuksen saatteleman nätisti takaisin sänkyynsä. Olemme tehneet ihan oikeita juttuja, jatkuvan Topon vahtaamisen sijaan. Olemme heitelleet palloa, leikkineet autoilla, lennättäneet helikopteria (toimituksen huomautus; ei sentäs oikeaa…), laulaneet, halineet, nauraneet. Meillä ei siis todellakaan ole mitään havaintoa siitä, että mistä nyt tuulee. Kotona ei juuri nyt ole minkään valtakunnan ongelmaa.

Open villejä veikkauksia Herra Ihanan muodonmuutoksesta Herra Aika Kamalaan, olivat pahentunut epitilanne, sattuu jonnekin, uhmaikä. Vaaka ei oikein kallistu mihinkään vaihtoehdoista: joo, kotona on näkynyt enenevää pään ja silmien veivaamista, voi olla enemmän kohtauksia. Mutta Topo nukkuu, eikä kiukkaa. Joten selkeästi epihomma on jotakuinkin hallinnassa. Vuosien migreenikokemuksella tiedän, että Topon migreenit ajoittuvat jostain syystä useinmiten iltapäivään. Ja eivät mene itsekseen ohi. Jos siis koulussa on ollut aamulla migreeniä, luulisi että kotiin tulisi yhä kipuileva poika.  Uhmaikä: voiko se olla vain koulussa?

Koska koulusta heitettiin pallo kotiin, otimme ja istuimme miehen kanssa ruokapöydän ääreen, ratkaisemaan käänteistä ongelmaamme. Tsemppasimme isolla hanskalla ja teimme A4:lle ranskalaisilla viivoilla "mahdollinen syy"-listauksen:
- Jos liikaa ohjattua ohjelmaa, versus Topon jaksaminen
- Jos liikaa hälinää, kotonakin nimittäin menee hermo jos veljekset E&S möykkäävät vieressä
- Jos ei hetkeen käyttäisi iPadia siestan viihdytysvälineenä. Jos Topoa ei hotsita tehdä tehtäviä, tai vaihtoehtoisesti hän tekee ne minuutissa, koska hän odottaa iPad sessiota.
- Kuherruskuukausi on lopullisesti ohi. Kyllähän se koulun aloitus onnistui yli kaikkien odotusten. Mitä jos Topo on nyt tajunnut, että tämä on nyt sitten tätä hamaan tulevaisuuteen. Ja toteamus ärsyttää ja harmittaa.

Onneksi olemme opettajan kanssa täysin samaa mieltä seuraavasta: mieluummin sitä kiukkuamista koulussa, kuin kotona. Jäämme jännityksellä seuraamaan mitä tulemaan pitää.

Eilen teimme taas miehen kanssa trion hajautuksen; miehen viettäessä laatuaikaa Topon kanssa, me suuntasimme majakan ja perävaunun kanssa keskustaan oikeaan karkkikauppaan. Ja katselemaan laivoja. Oli mahtavaa. Ja oli mahtavaa lukea alkuillasta mieheltä tullut viesti "tekis mieli anoa pisteitä, kun on Topon kanssa kokopäivän. Mutta ei voi. Kun on iloinen, kiltti ja leppoisa koko ajan. Mikäköhän siellä koulussa on". Niin… Mikäköhän? Samalla olen sisäisesti erittäin iloinen siitä, että ongelma on nyt tällä kertaa näin päin. Ihan oikeasti käänteinen ongelma.

Hämääntymisiä

Miehessä ja allekirjoittaneessa on herättänyt suurta hilpeyttä ja hämääntymistä Topon reissukirjan merkinnät, kuten: Topo viihtyi tänään pitkään suihkussa, jonka jälkeen kävimme vielä saunassa lämmittelemässä. Kotona suihku on Topolle se etappi ennen helvettiä ja jos yrität viedä poikaparan saunaan, niin sanotaanoko nyt näin: siinä ei hyvä heilu. Topo on kirjasen mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla okraa ja juonut kalakeitosta lientä, sekä pyytänyt kiinalaista lihapataa kolmeen kertaan lisää. Kotona jos kehtaa tarjoilla jotain samansuuntaista, saat saavillisen pahoja katseita, sekä muutaman ärjähdyksen kiitokseksi. Topo on kuulemma oppinut myös pyöräilemään koulussa ja hän onkin saanut apuvälineyksiköstä oman kolmipyöräisen, jolla kuulemma huristelee pitkin koulunkäytäviä. Kotona pyöräily-yritykset ovat kaatuneet siihen, että Topo on istunut tyytyväisenä pyörän selkään, odottaen, että opetusvuorossa oleva vanhempi lähtee työntelemään häntä pitkin pihoja. Sama pätee potkulautaan. Bonuksena: Topo käyttää varsin sujuvasti kommunikaatiokansiota koulussa. Kotona piti soittaa miehelle paniikkipuhelu,  koska Topo yhden päivän aikana osasi pyytää kahteen kertaan päärynämehua siitä samaisesta "käytetään sujuvasti joka käänteessä"-kansiosta. Niin, paniikkipuhelu käsitteli aihetta "osta kotiin lavallinen päärynämehua, kun Topo kerran osasi sitä pyytää".

Hämääntymistä on myös aiheuttanut se, että yhtäkkiä aiemmin  koulutunneilla päätyökseen nuokkunut ja murissut esikoisemme, Herra Edward, onkin luokan leimakuningas. Mitä siis tulee kirjoitusharjoituksiin. Viestiä tulee avustajilta ja opettajalta siitä, miten liikuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on, kun Edward niin jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Kahtena perjantaina peräkkäin koulusta on tullut mukaan opettajan jakama kirjoituspalkinto: ensimmäisellä viikolla aarrearkku jonka sisältö oli My Little Pony. Eilen kotiin kiikutettiin miniatyyri Donatello (turtles siis). Olemme pitänee ylimääräisen ranskispäivän, ja suklaapäivän ja jäätelöpäivän kiitos koulukehujen. Jos homma jatkuu samanlaisena, vanhemmilta loppuu palkitsemiskeinot. Aiemmin Edwardin mahdollinen kirjoitus- ja lukutaito oli jotain, joka tapahtuu ehkä mahdollisesti, sitten joskus. Nyt olemme pohtineet miehen kanssa sitä, että voisiko olla niin, että kesään mennessä ainakin osataan tavata, jollei jopa lukea. Kuka tietää?

Välillä hämääntyminen on toisen suuntaista. Olen kuullut kauhutarinoita uhmaiästä. Mitä tulee Edwardiin ja Topoon: on heilläkin luultavasti sellaiset olleet. Mutta kun palapelissä on mukana vähän epilepsiaa, vähän lääkkeiden aiheuttamaa huonovointisuutta, vähän migreeniä, vähän väsymystä, vähän kehityksellisiä ongelmia; emme ole satavarmasti voineet todeta tietyn ajanjakson olleen sitä uhmaikää. Sitävastoin olemme voineet todeta, että veljeksillä numero yksi ja kaksi on ainakin ollut kaameita ajanjaksoja elämässään. Ihan vain mitä tulee käytöspuoleenkin. Voisin vaikka pistää pääni pantiksi, että joskus jossain instassissa (Linnassa?) porukastamme on käytetty lempinimitystä Kiljuset. Sen verran muutamaan otteeseen olemme saaneet kuulla lausahduksen "ai, me ajateltiinkin kiljunnasta päätellen, että sieltä tulee Edward/Topo". Olemme myös kuulleet Ikeassa lausahduksen "no mä huudosta päätellen ajattelinkin, että te voisitte ehkä olla täällä". (Terkkuja itsensä tunnistavalle :D)

Mitä tulee kuopukseemme, niin hän on aina ollut varsin leppoisaluonteinen. Vuosihuoltoarviot ja päiväkodin henkilökunta tietävät kyllä kertoa, että hän osaa olla päättäväinen ja omaa paljon sitä kuuluisaa rautaista  omaatahtoa. Mutta olen äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä kääntänyt asian niin päin, että Sampu osaa olla päättäväinen ja tahdonvoimalla eteenpäin porskuttava silloin, kun tilanne niin vaatii. Jos hän on vaikka alakynnessä, tai haluaa vaikka opetella tekemään jonkun uuden jutun. Ei suinkaan niin, että tyyppi käyttäytyisi riiviömäisesti kiitos luonteenpiirteidensä.

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun olemme kauppareissuilla neuvottelemalla ja keskustelemalla päässeet yli tilanteista: nyt ei ole karkkipäivä-jäätelöpäivä-sipsipäivä-ranskalaispäivä-mehupäivä. Olen tuntenut sairasta mielihyvää siinä vaiheessa, kun olen onnistunut neuvottelemaan vaihtokauppoja tyyliin: ei nyt osteta suklaarusinoita, mutta hei: saat mandariineja. Sampu on ollut aina äärimmäisen leppoisa kauppakaveri. Hän on suhannut omien pikkukärryjensä kanssa ympäri kauppaa, kärryihin useinmiten eksymättä mitään ylimääräistä. Lukuunottamatta purkillista appelsiinijogurttia ja kiloa kanaa.

Muutama päivä takaperin olimme Sampun kanssa ostamassa hänelle luistelukypärää. Silloin sain alkusoittoa siitä, mikä ehkä saattaa olla uhmaikä. Sampu ilmoitti kaupassa joka hyllyn kohdalla "mä haluun ton" "mä haluun ton" "mä haluun ton".  Ensimmäiset 30 "mä haluun ton"-lausahdusta jäivät lausahduksiksi. Sampulle riitti äiti-ihmisen vastaus "sulla on tuollaiset värikynät kotona" "nyt ei ole lahjapäivä, ei osteta duploja" "sulla on kotona melkein samanlainen värityskirja". Ensimmäinen suurempi  ohjelmanumero aikaiseksi aiheesta: mitäs kokoa sun luistelukypärän pitäisi olla. Sampulla ollessa varsin rautainen mielipide asiasta. Sen pitää olla kokoa "vähän suurempi, kuin miehen pää". Matsi numero kaksi saatiin aikaiseksi marketin Smurffi-hyllyn kohdalla. Tuossa vaiheessa puoli markettia saattoi kuulla Sampun omaa tahtoa puhkuvan karjahduksen "mutta mä haluu funffin". Kotiin kuitenkin päästiin hyvässä hengessä. Ja kaikki pienet mieleen hiipivät ajatukset kolmen vuoden uhmasta jäivät taustalle, kunnes…

Normaalisti lauantaiaamumme ovat suht leppoisia. Joo: herätään liian aikaisin. Kolmio päättää haluta eri aikaan aamupalaa. Silloin, kun saat kaadettua kupposen kuumaa itsellesi, tulee taatulla tilanne, jonka aikana kupponen kuumaa muuttuu kupposeksi haaleaa. Mutta noin niinkuin pääpiirteittäin lauantaiaamut ovat leppoisia. Tai olivat… Koska viime yönä joku on vaihtanut Sampumme johonkin esiteiniriiviöön. Jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan tehdä samassa huushollissa asustavan väen elämästä helvettiä. Sampun ensimmäiset sanat herättyä olivat "mä haluun namia". (kyllä, juuri nämä). Aihe, josta saatiin aikaiseksi päivän korvia särkevät huudot numero yksi. Numero kaksi taisi olla aiheesta: haluan joka ainoan tavaran johonka Edward keksii koskea. Tai noh: teknisesti tästä saatiin aikaiseksi päivän matsit numerot kaksi viiva ääretön. Välillä hommaa höystettiin muuten vaan karjumisella, en takuulla syö tuota ruokaa karjumisella, ja vielä vähemmän kuin syön ruokaa, niin syön leipää karjumisella. Lisämausteena en taatulla enää ikinä juo vettä, vaan elän pepsi maxilla karjumiset.

Niin, että onko tämä nyt sitä itteään, 100 % puhdasta uhmaikää? Vaiko vain huono päivä, tai huonompi viikko? Jäämme hämääntyneenä seuraamaan tilannetta. Ja pyörrän jo valmiiksi joka ainoan lausahdukseni, joka on käsitellyt aihetta "kyllä Sampun kanssa on aina kauppareissut olleet helppoja."