Osasto on täynnä

Se oli huhtikuinen lauantaiaamu, aika tasan tarkkaan seitsemän vuotta sitten. Edward oli sairaana; kurkunpääntulehdus ja kuumetta. Hän lepäili sohvalla. Yhtäkkiä hänen päänsä, jalkansa ja kätensä alkoivat nykiä. Edwardilla oli epilepsia, hän oli syönyt lääkkeitä kuuden kuukauden ikäisestä lähtien. Silti emme miehen kanssa ymmärtäneet mistä on kysymys. Edward lähti sinä päivänä ambulanssilla sairaalaan. Meidän elämämme muuttui sinä päivänä täysin. Tuona päivänä Edward alkoi saada myoklonisia kohtauksia, joista oli tuleva riesa; suuri sellainen vuosiksi eteenpäin, jonkin asteinen sellainen ehkä koko loppuelämäksi.

Samaisen vuoden eräänä elokuisena aamuna odotin tuskastuneena, puhelin kädessäni, että kello löisi kahdeksan. Tuona päivänä epilepsiaosasto aukeaisi kesätauon jälkeen. Heti kello kahdeksan aloin soittamaan. Olimme miehen kanssa toivottomia. Me emme enää pärjää kotona, Edward voi niin huonosti. Moni aamu sinä kesänä oli alkanut sillä, että Edward sai ensiapulääkkeen. Sen jälkeen hän makasi tuntikaupalla sohvalla pökkyrässä. Kunnes kohtaukset alkoivat uudestaan. Edward söi parhaimmillaan neljää epilepsialääkettä samanaikaisesti. Olimme käyneet kauniina kesäpäivänä neurologian poliklinikalla näytöllä, koska Edward käveli hassusti, laahasi jalkaansa. Yksi lääke sai hänet nykimään niin paljon, että hän ei pystynyt istumaan potalla, toinen teki hänestä raivopäisen. MIkään ei ainakaan auttanut kohtauksiin. Ennen kello yhdeksää tuona elokuisena aamuna lääkäri soitti meille takaisin "tulkaa osastolle, tulkaa heti". Se oli meidän ensimmäinen osastokeikkamme.

Olen tuntenut sen suoranaisen toivottomuuden tunteen lukemattomat kerrat tuon elokuisen aamunkin jälkeen. En usko, että ikinä tulen unohtamaan tuota tunnetta. Vaikka asiat niin järjestyisivät, että aihetta sen tunteen tuntemisille ei enää tulisi. Se on paketissa pakokauhua, pelkoa, surua, tuskaa, huolta. Eniten kaikesta se on sitä itseään: silkkaa toivottomuutta. Miten pieni lapsi voikaan voida noin huonosti. Miksei meitä osata auttaa? Loppuuko tämä milloinkaan? Tätäkö Edwardin elämä nyt sitten on?

Tuon elokuisen aamun jälkeen olemme kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat puhelimessa lääkärin määräyksen "Tulkaa osastolle". Olen soittanut töistä miehelle töihin; pitää lähteä hakemaan pojat, pitää olla tunnin kuluttua osastolla. Olemme sumplineet työpäiviä, vapaapäiviä, lomapäiviä uusiksi, jotta saamme arjen toimimaan osastokeikkojen varjostamina. Olen istunut sängyn vieressä puutuolilla, nojatuolilla ja nahkatuolilla, katsellen pientä lastani. Olen rauhoittanut pelokasta poikaa, kun on otettu verikokeita, laittanut miehelle "tarvitaan osastolle"-kauppalistaa, yrittänyt olla juomatta mitään kello 17 jälkeen, ettei vaan illalla tule vessahätä. Osastolla ei nimittäin ole vessaa vanhemmille. Olen valvonut huonosti nukkuvan lapsen kanssa, minut on lähetetty kotiin nukkumaan, koska "te valvotte muutenkin niin paljon". Olen kulkenut aamulla bussilta takaisin osastolle, kuunnellen erästä, yhtä ja samaa, 30 Seconds to Mars:n biisiä ja tsempannut itseäni "kyllä me tää fiksataan, hyvin me jaksetaan".

Olemme myös kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat seuraavan lauseen "Nyt olisi osastohoidon paikka. Mutta meillä on täyttä". Viimeksi viime kesänä... Nuo sanat sen toivottomuuden, pakokauhun, pelon, surun, tuskan ja huolen keskellä ovat lähestulkoon kestämättömiä. Olen tainnut purskahtaa itkuun puhelimessa, olen tainnut anella, saattanut kiukutella, en edes muista reaktiotani sanoihin. Muistan vain tunteen "ei voi olla totta, me ei enää kestetä täällä". Entistäkin suuremman toivottomuuden. Täällä sitä nyt ollaan itsekseen huonosti voivan lapsen kanssa. Eikä auta muuta, kuin pärjäillä. Perään pakokauhuinen ajatus "nyt me ei enää oikeasti pärjätä". Olemme tehneet itseksemme lääkemuutoksia lääkäreiden ohjeiden mukaan, toivoen parasta. Niiden mennessä niin sanotusti ojasta allikkoon, soittaneet jälleen epilepsiapoliklinikalle, kuullaksemme jommankumman lausahduksista "tulkaa osastolle" tai "meillä on täyttä".

Seitsemässä vuodessa voin käsi sydämellä väittää, että olemme keittäneet itsemme perusteellisesti niin monissa liemissä, että tällä hetkellä "osasto on täynnä"-tuomio aiheuttaisi lähinnä sellaisen "pitäkää tunkkinne"-sisäisen kiukunpuuskan. Tiedän, että pärjäämme. Tiedän, että trio ei ole hengenvaarassa, kun he saavat kohtauksiaan. Olemme valitettavasti nähneet heidät jo niin huonovointisina, yksi toisensa jälkeen, että ihan pientä voinnin notkahdusta ei kavahda. Mutta en silti ikinä unohda aiempina vuosina "osasto on täynnä"-tuomion aiheuttamaa epätoivon tunnetta. Pystyn tuntemaan sen nytkin, vain tätä pätkää kirjoittaessani.

Osasto on täynnä on valitettavasti ilmeisen pysyvä olotila, mitä tulee lasten, ihan pienten, ja suurempien, sairastamiseen.

Triomme sai pienen serkun, kolmannen serkkunsa, vajaa kaksi kuukautta sitten. Emme ole päässeet pientä supersankaria vielä tapaamaan, kiitos kulkutautikauden. Ensin meidän huushollissamme podettiin pitkään ja hartaasti tautia toisensa jälkeen. Jonka jälkeen serkkulassa on aloitettu poteminen. Viimeisimpänä osumaa on ottanut pikku supersankari. Ärhäkkä virustauti on vetänyt pienen röörit tukkoon ja tehnyt hengittämisestä vaikeaa. Väsyneet vanhemmat ovat laukanneet monta kertaa vuorokaudessa kodin ja sairaalan väliä. Supersankari tarvitsee röörejä avaavaa ja räkäimuja. Sairaalaan on lähdetty myöhään illalla, seuraavaksi aikaisin aamulla ja pisteenä iin päälle vielä samaisena iltapäivänä.

Supersankarille ja vanhemmille on myyty ei oota; osaston on täynnä, kotisairaanhoito on täynnä.

Vaikka kyseessä on erilainen sairaus, kyseessä on sairaus. Osaan tasan tarkkaan eläytyä siihen toivottomuuteen ja väsymykseen, jota serkkulassa käydään läpi. Tiedän, että virus helpottaa jossain vaiheessa. Tiedän, että pikkutyypin vanhemmatkin tietävät tämän. Mutta silloin kun lapsi sairastaa, aika matelee. Oikeastaan se melkein pysähtyy. Perusarjesta ei tule mitään. Väsymys painaa päälle, ei saa nukkua, hyvä jos välillä ehtii syömään, ei sen puolen; ei sitä yleensä kyllä ole nälkäkään. Sitä elää kahvilla. Ja kolmioleivillä (en tätä nykyä voi itseasiassa sietää kolmioleipiä, minulle ne tarkoittavat pitkiä päiviä, yöttömiä öitä, ja sairaalan vanhempainhuoneen jääkaappia). Satunnaisesti ruokavalioon mahtuu coca-cola ja suklaa. Terveellistä? Ihanan!

Satuin eilen näkemään pätkän tv:stä, jossa joku julkkis puhui jotain uudesta Lastensairaalasta (huomatkaa; sitä on kuunneltu korva tarkkana...). Mielessä läikähti pieni liikutus. Toivomus, että sairaalapäivät on kohdaltamme nähty. Sekä toivomus siitä, että niitä huoneita saataisiin sinne sairaalaan sen verran enemmän, ettei tarvitsisi ihan niin usein myydä sitä ei oota. Kun se lapsen sairastaminen on muutenkin kamalaa, rankkaa, raastavaa, pelottavaa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä toivottomuutta ja pelkoa, että täällä me nyt ollaan keskenämme. Yritetään pärjätä. Mitä jos ei pärjätäkään? Pakko, koska siellä on täyttä. Osasto on täynnä.

Lopuksi pikkuiselle terkkuja; parane pian! Me emme malta odottaa, että päästään tärskyille sinun ja perheesi kanssa!

(kuvassa eräillä tirsoilla, eräitä vuosia takaperin)

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.

Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?

Viikon Hyvän Mielen Juttu

Kyllä kevät on vaan ihana, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vaikka hermot kerkesivät kuluneella viikolla mennä likaisiin seiniin, ikkunoihin ja lattioihin. Saatikka siihen, että hyvin ajateltu kevätsiivous ei todellakaan ollut puoliksi tehty, vaan asia vaati oikeita toimenpiteitä, niin tänään kevät on ollut vain ja ainoastaan mahtava juttu.

Topo kotiutui tilapäishoidosta yhtä aurinkoisena, kuin säätila ulkosalla. Hyvin oli mennyt. Jälleen. Tässä taitaa koko perheellä alkaa olla selvät sävelet tilapäishoidon suhteen; kaikille hyvä juttu. Ainoa reklaamation puolelle kallistuva asia on mystisesti kadonneet toppahousut. Topon ykköshousut katosivat edellisellä tilapäishoitokeikalla ja niitä ei sen koommin ole näkynyt. Eli sen aukon lisäksi, joka imaisee sisäänsä puolet talouden sukista, juuri sen paidan jonka meinasit aamulla pukea päällesi töihin, kevään tullessa välikausivetimet, sekä ne sopivan kokoiset saappaat, on jossain olemassa musta aukko, joka imaisee puoleensa myös toppavaatteita. Peukut pystyyn, että samainen aukko sylkäisee pöksyt takaisin niiden omistajalle jossain vaiheessa. Mutta sen rinnalla, että Topo viihtyy kyseisessä paikassa, eikä selkeästi kärsi pätkän vertaa kolmen yön hoitojaksostaan, tapaus toppahousut ei nyt liiemmin keikuta laivaamme.

Kevään kunniaksi mies otti Sampun ja suuntasi mökille niin sanotusti tarkistelemaan tiluksia. Vaikka pikkukottarainen on varsin hurmaava tapaus, en pistä vastaan 24 h Sampuvapaalle. Sampu kun sattuu olemaan mitä suurin äiti-ihmisfani. Asian tarkoittaessa sitä, että vain äiti-ihminen osaa voidella leivän, tarjoilla ruoan, pukea, riisua, pestä hampaat, kantaa sänkyyn, sanoa hyvää yötä. Ainoastaan äiti-ihmisen syli kelpaa lohdutukseen. Suurimpina "äiti-ihminen rocks" päivinä Sampun elämän missio on viettää valveillaoloaika välittömässä kosketusetäisyydessä äiti-ihmisestä. Tiedostan kyllä varsin hyvin sen, että vuoden sisään taloudessa asuu jo siinä määrin poikamainen Sampu, että tuskin äiti-ihmisen kainalo on se luomakunnan magein mesta. Joten vaikka tästä fanittamisesta välillä ehkä hienoisesti hermostun, samalla myös osaan nauttia tilanteesta. Ja pikkasen jo miettiä kaiholla niitä aikoja, kun Sampusta on kasvanut itsenäinen pikkusälli. Jolle onkin tärkeämpää viettää valveillaolaikaa kavereiden, kuin ikälopun äitinsä kanssa.

Mökkiläisten mökkeillessä ja Topon ottaessa päivälepoa me vietimme ihanaa kevätpäivää Edwardin kanssa pihamaalla. Kolme tuntia ikkunan pesua, haravointia, kukkien laittelua, lakasemista, muuten vain puuhastelua; voin luvata, että iltajumpat on niin tehty. Tasapainoa hommaan toi onneksi kahvihetki asiaankuuluvine tilpehööreineen. Ettei nyt olisi mennyt puuha liian terveellisen puolelle.

Yleensä Edwardista ei saa ihan näin innokasta talkookaveria pihahommiin, mutta tänään oli kyseessä erityinen päivä.

Viikko sitten, ystäväni syntymäpäivillä puhelin piippasi. Mieheltä tuli viestiä "kriisitilanne, Edwardin tuomas on kadonnut". Ymmärsin heti, että toisin kuin kuumekouristuksen, tai migreenin ollessa kyseessä, nyt on ihan ihan oikea kriisitilanne. Kadonnut tuomas kuin tarkoittaa Tuomas Veturia, joka kulkee Edwardin mukana joka paikkaan. Ja kun kirjoitan joka paikkaan, tarkoitan myös joka paikkaan. Se pakataan aamulla koululaukkuun, se nukkuu yöt Edwardin kädessä tai vieressä. Se on Edwardin lautasen vieressä ruoka-aikaan ja kun lähdemme kauppaan/puistoon/mihin tahansa: Tuomas lähtee aina mukaan. Mies ja Edward pistivät Sampun avustuksella pystyyn etsintäpartion, mutta Tuomas oli ottanut toden totta hatkat. Sitä ei löytynyt mistään. Suurta surua saimme lievennettyä lupauksella, että perjantaina lähdetään lelukauppaan ostamaan uutta Tuomasta.

Tässä tulee kuvioihin vaihteeksi herra Murphy. Voin vannoa, että jokunen kuukausi sitten niitä Tuomaksia oli joka kaupassa; Lelukaupassa, marketeissa, kirppiksillä. Nyt kun sellainen olisi kipeästi tarvittu, oli Tuomaksen aika selkeästi ohi. Perjantai-iltaisen lelukaupat-marketit turneen lopputulema oli seuraava; Tuomakset ovat poistuneet markkinoilta. Haravoin huutiksen, verkkokaupat; ei Tuomaksia. Ei ainakaan niitä oikeanlaisia. Lopulta päädyin laittamaan paikalliselle nettikorttelikirppikselle ilmoituksen "ostetaan Tuomas". Puoli tuntia ilmoituksen laittamisesta ystävällinen äiti-kollega oli laittanut minulle tekstiviestiä "meiltä löytyy, heitetään se teille iltapäivällä".

Kolmen tunnin pihatalkoiden jälkeen tärkeä kuljetus kaarsi pihaamme; nopeat vaihtokaupat: teille Sampun pieneksi jääneitä vaatteita, meille Tuomas. Ja voi veljet minkä Tuomaksen Edward sai. Ison Tuomaksen, jolla on peräkärry (tai ehkä se on rautatieslangilla ihan vain perävaunu?). Edward esitti lämpimät kiitokset, suuret ihastelut ja paineli sisälle aarteensa kanssa. Kyseisen äiti-kollegan kuullessa asian tärkeysasteesta, sain vielä perään viestin; meiltä löytyy Jori ja Henrikin, saatte ne jos ovat tarpeen.

Edward on nyt istunut tunnin verran omassa huoneessaan ihastelemassa Tuomastaan. Äiti-ihminen on saanut kuulla perinpohjaisen selvityksen siitä, että Tuomaksella on piippu ja kuusi pyörää. Erityistä ihastusta on aiheuttanut Tuomaksen koko, sekä se peräkärry, anteeksi perävaunu. Edward on sanonut äärimmäisen onnellisena ainakin kymmenen kertaa "katso äiti, minulla on iso Tuomas".

Tässä kohtaa toisen romu oli taas jälleen kerran toisen aarre. Aarre sanan ollessa ehkä vielä hieman alakanttiin. Elintärkeys liene jollain asteella kuvaampi sana. Edward on liikuttuneen onnellinen Tuomaksestaan. Allekirjoittanut  liikuttunut ja onnellinen siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat nähdä vaivaa; lauantai-iltapäivän ruokaostosten jälkeen kurvata tuikituntemattomien pihaan, tuomaan Tuomasta. Ymmärtää, että tässä on kyseessä elämää suurempi juttu.

Tämä oli ehdoton viikon hyvän mielen juttu. Saattaisin ehkä jopa antaa tälle kuukauden hyvän mielen juttu-palkinnon. Äiti-kollegalle lämmin kiitos, samoin sille pikkuisännälle joka malttoi omasta aarteestaan luopua. Voin luvata, että se sai rakastavan kodin.

Viisauksia jääkaapin ovesta

Täällä on taas Topon vaatteet ja kassit pakattu. Talouden kolmesta lääkedosetista joka ainoa oli pakkaushetkellä (tietenkin) hukassa. Kävimme miehen kanssa läpi kymmenen kaappia ja 20 muuten vain jemmaa, dosetteja ei löydy. Pistimme pystyyn veikkauskisan, että missä ne voivat olla; oma ehdotukseni oli, että Sampu on hiffannut niiden olevan oivia pikkutavaran säilytyspaikkoja ja vienyt ne leikkeihin. Veikkasin lisäksi, että dosetit luultavasti löytyvät seuraavana päivän. Lopputulemana mies lähti kello 19.45, vartti ennen lähiapteekin sulkeutumista, ostamaan dosetin… Vain jotta aamulla huomaisimme, että Topon laukun sivutaskussa on kaksi dosettia. Näinhän se menee. Veikkaus osui ainakin nappiin osilta "huomenna ne varmasti löytyvät".

Mieli on taas haikea, sinne se meidän pikkumies meni hoidettavaksi, lauantaina nähdään. Samalla olen helpottunut; edessä kolme rauhallisempaa iltaa ja kolme rauhallisempaa aamua. Olen pikkuhiljaa alkanut nähdä, miten omalle jaksamiselle tärkeitä tilapäishoitojaksot ovat.

Viikkojen kääntyessä talvesta kevääseen, olen huomannut olevani väsynyt. Miettiväni samaa, jonka olen kuullut monen pikkulapsiarkea tuskailevan ystäväni suusta "tää on niin tätä". Tää on niin tätä… Eilen istuimme Topon musiikkiterapeutin kanssa pöydän ääreen ja kävimme läpi, mitä edistymistä on tapahtunut Topon elämässä, "sitten viime kerran". On tapahtunut. On tapahtunut tietyllä mittapuulla paljon, mutta sillä, jolla lapsia noin niinkuin normaalisti mitataan, todella vähän. Ja kaikki on tapahtunut tuskastuttavan hitaasti. Joinain päivinä jaksan olla iloinen ja onnellinen niistä pienistäkin edistysaskeleista, toisena päivinä, vaihteeksi seiniä kuuratessa, en niinkään. Pohdin vain mielessäni, että kuinkakohan monta vuotta tässä vielä menee, ennenkuin ohjeet: syö omalla paikallasi, syö lusikalla ja älä pyyhi käsiä seinään, sisäistetään.

Miehen kotiutuessa eilen töistä kuuden pintaan olin puhki. Topo oli pistänyt terapeutille pystyyn varsinaisen "tällaista tää voi olla shown". Ensin katsottiin iPadia rauhassa, hymyiltiin. Pian alkoi päähän sattua, padi varikkoon ja Topo pisti huudoksi. Käytiin omassa kämpässä jäähyllä, tultiin alakertaan iloisempana, kunnes muistettiin, että "munhan piti olla äkäinen". Pistettiin möykkäysvaihde silmään uudemman kerran. Edward ja Sampu ottivat miehestä mittaa yläkerrassa, tunnin pituisen painimatsin muodossa. Yritin jutella terapeutille, juoda kahvia (kuviossa oleellinen asia tietenkin), saada Topoa rauhoittumaan, sekä kuulostella ettei painimatsi mene liian pitkälle, kaikkea samaan aikaan. Samalla miettiessä mitä pitää illalla tehdä; pakata Topon kamat, etsiä se lääkedosetti, laittaa lääkkeet valmiiksi seuraavalle kolmelle vuorokaudelle, vaatehuoltoa, reissuvihkojen täyttöä, vaate-taksi-lääkelistat tilapäishoitopaikkaan. Niin ja kun sällit ovat rauhoittuneet, mennä salille. Koska "tänään on salipäivä".

Onneksi jossain vaiheessa koin jonkinasteisen herätyksen; jos väsyttää, niin salipäivän voi hyvin siirtää seuraavalle päivälle. Tai heittäytyä ihan täysin vallattomaksi, ja siirtää salin kaksi päivää eteenpäin. Kömpiä kasilta Sampun viereen (joka räkäisenä haluaa yhä tehdä sitä unta tuntitolkulla äiti-ihmisen kainalossa), ottaa ihan rennosti vaan. Vein tämän rohkean suunnitelman astetta pidemmälle ja söin iltapalan sängyssä. Kello 22 illalla totesin miehelle, että nyt on kuule ainakin vähän levännyt olo. Jääkaapin ovea avatessa silmiini sattui jääkaappimagneettimme; elämän salaisuus, kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän se tekee, tavalla tai toisella.

Omaa jaksamista on tietenkin verottanut sekin, että sitä ollaan taas tukevasti työarjessa kiinni. Aamulla kello soi kuuden jälkeen, alkaa ralli; suihkuun, vaatteet, vaateta pari talouden alaikäisistä, tsekkaa että reput on pakattu, tarjoile aamupalat, aamulääkkeet, pakkaa omat kimpsut ja kampsut, juokse bussille. Aloita työpäivä, tee hommat, laukkaa junalle, muista samalla, että avaimet ovat kotona, paniikkiviesti miehelle, puhelin piippaa "avaimet ovat jemmassa siellä ja siellä". Junalta bussille, tekemään ruokaa, ovikello soi, koululaiset tulevat kotiin ja aloitetaan lapsiperheralli. Tää on niin tätä…

Tää taitaa olla niin tätä vielä jokunen vuosi eteenpäin? Onneksi tulee aamuja, kun huomaa kylppärin ikkunasta ulos katsellessa kauniin auringonnousun. Tai bussia odotellessa "vahingossa eksyy" läheiseen vaate-korukauppaan, jossa on ties ja vaikka mitä ihanan tarpeellista 70% alennuksessa. Kun kotimatkalla nappaa valmislounasta mukaan, istuu yksin, hiljaa, rauhassa, ruokapöydän ääressä, koululaisia kotiin odotellen. Kun Edward tulee voitonriemuisena näyttämään, että hän on tehnyt läksyt aivan itse. Kun Topo suostuu syömään uutta ruokalajia ja sanoo "mmammam mammama", kun Sampu herää aamulla, tulee tukka pystyssä sanomaan iloisena "äiti", todeten perään "pidä hauskaa töissä, hyvää yötä" (pojalla on kova luotto äitiinsä…)  Niinä hetkinä tietää, että niin se vain on. Vaikka tää on niin tätä, niin kuitenkin: Elämän salaisuus, kaikki kääntyy parhain päin. Viisauksia jääkaapin ovesta…

LauantaiAamuna

Lauantaiaamu, kello yhdeksän jotakin. Yksi katsoo telkkarista lastenohjelmia, yksi pelaa Toca Boca Trainia (vinkkinä, löytyi ilmaisena tänään vielä AppStoresta) ja kolmas katsoo Late Lammasta iPadilta. Yhtä ja samaa Late Lammas kohtaa, jossa pelataan jalkapalloa. Kohtaa katsotaan 30 kertaa peräkkäin. Talossa rauha. Leppoisa lauantaiaamu.

Tai niinhän voisi luulla... Tilanne ei ollut lähimainkaan sama vartti takaperin. Vartti takaperin tilanne oli suurinpiirtein seuraava: yksi karjuu iPadinsa kanssa, koska netti pätkii, ja hän ei saa etsittyä padiltaan Late Lampaan jalkapallopätkää aamukatsomiseksi. Toinen ruinaa, että laitettaisiin telkkari päälle, hän haluaa katsoa lastenohjelmia. Keskustelu "ensin puuro, sitten lastenohjelmat" tyrmätään kovaäänisellä "ei ei ei, minä en halua syödä puuroa. Minä haluan katsoa junioria ja syödä sipsiä" vastalauseella. Vastalause esitetään siinä määrin vinkuvalla äänensävyllä, että sillä Late Lampaan metsästäjällä kärähtää hihat isomman kerran. Lumipalloeffektin lailla kärähtäminen aiheuttaa yleisen melutason nousun taloudessa. Äiti-ihminen antaa selkeäsanaiset ohjeet "aamuisin syödään puuro. Telkkari aukeaa, kun puuro on syöty". Padinsa kanssa riehuva tyyppi saa häädön omaan kämppäänsä. Huutakoon siellä niin paljon, kuin sielu sietää. 

Portaista kuuluu ähellystä. Erittäin hyvällä mielikuvituksella höystetty kolmas tyyppi on jälleen jonkun projektin parissa. Portaissa eteen tulee pölynimurin johtoon "hirtetty" pehmohauva. Hauvan irroitus johdosta ja johto imurin sisään. Tässä potee potentiaalinen vaara... Kun kerran se pehmohauva keksitty jo "hirttää" siihen johdonpätkään. Projektijohtaja ei suinkaan pidä projektinsa keskeyttämisestä ja aloittaa vastalausetulvan, kunnon itkupotkuraivarin muodossa. Huutaminen ärsyttää sitä Late Lampaan metsästäjää, jolla palaa hihat uudemman kerran. Tyypin kämpästä alkaa kuulua hervoton huuto. Alakerrasta sentäs kuuluu voitonriemuinen "äiti, söin puuron, saanko nyt katsoa junioria" heitto. Kun sitä hiivatin junioria ei saada telkkarista päälle nanosekunnissa, toistetaan heitto uudemman kerran, vaativammalla äänensävyllä. Koska on miehen nukkuma-aamu, yritän päästä raput alas, karjuva projektinjohtaja lahkeessa roikkuen, laittamaan sitä hemmetin telkkaria päälle. Herra Late Lampaan jahtaajan jatkaessa karjumistaan yläkerrassa. 

Päässä takoo jatkuvana ajatus "nyt mä en oikeasti kestä tätä räkätautirumbaa enää yhtäääääääääään". Sisäisen äänen hokiessa yhtä jatkuvalla syötöllä "hengitä hengitä, jaksaa jaksaa". 

Vitsin kulkutaudit!!! Jos nyt heittäisin hatusta veikkauksen, niin tämä taitaa olla kolmas viikko, kun niitä podetaan tässä taloudessa. Putkeen. Topon ollessa kierroksella kolme ja Sampun kierroksella kaksi. Voin myös kertoa, että kierros kierrokselta taudit pahenevat. Samassa mittasuhteessa tautien kantajien kärsvillisyyden katoamisen kanssa. Topoa ärsyttää kaikki maan ja taivaan välillä. Suurinpiirtein ainakin. Välillä hänen kuitenkin saadessa jotain katumuspuuskan tapaisia; se iPad kädessä tullaan tsekkaamaan mitä äiti-ihminen tai mies puuhaavat. Katsotaan silmiin, sanotaan "moi" ja häivytään sen iPadin kanssa taas potemispuuhiin.

Sampu on päättänyt, että hän haluaa nukkua äiti-ihmisen vieressä yönsä. Tai lähinnä äiti-ihmisen päällä. Unta tehdään kolme tuntia ja se kolme tuntia vietetään vaihtaen kahdeksan sekunnin välein asentoa äiti-ihmisen kainalossa. Yöllä herätään keskimäärin 45 minuutin välein. Lempi sana on "ei", lempilauseen ollessa "älä koske"/ "älä katso"/"en halua". Söpöstä apinanpoikasesta on tullut vain apinanpoikanen. Pinnan ollessa jatkuvasti pakkasen puolella. Työpaikka näyttelee tällä hetkellä sitä yhtä ja ainoaa roolia elämäni leffassa "omaa aikaa". Kotiovesta kun pääset sisään, joku liimautuu kylkeen, pysyen siinä tiiviisti aamuun asti. 

Niin... Välillä olen kuullut heittoja, tyyliin "ei viitti kauheasti sulle vatsataudeista/räkätaudeista/kulkutaudeista valittaa". Olen sanonut, että antakaa palaa vaan. Oli lapsi sitten perussairas tai ei, niin se on vissi, että harvemmin mitkään taudit kauhean positiivisia lieveilmiöitä saavat aikaiseksi. Yleensä perusnuhaa pahempi tauti ravisuttaa arkea jollain tapaa. Vaikka niiden poissaolopäivien muodossa. Kun tunnet taas vaihteeksi olevasi väärässä paikassa, missä sitten ikinä oletkaan. Kotona sairastupaa pyörittäessä, kun saat työpuhelun alkaa mielikuvitus tehdä tepposiaan, tyylillä "olen taatulla ryssinyt sen keissin ihan huolella". Kun taas vihdoin pääset takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen, tekee mieli tunnin välein tarkistaa koululais- tai dagispojan vointi, koska "olihan se aika räkänen vielä aamulla".

Voin kertoa, että siitä tilanteesta, kun aloin tätä kirjoittamaan kello yhdeksän jotakin on tapahtunut seuraava: netti ei ole pätkinyt. Topo on ollut tyytyväinen Late Lampaansa seuraassa. Huudellen välillä sängystään "äätiii". Edward sai katsoa tunnin verran rauhassa junioriaan. Sampu... Sampulla nousi lämpö. Paloi hihat sen sataan kertaan Äiti-ihiminen ei saa kirjoittaa / pitää kirjoittaa/ ei saa halia Sampua/ pitää halia Sampua / ei saa juoda kahvia / pitää juoda kahvia. Allekirjoittanut alkoi mielessään muotoilla ilmoitusta "annetaan hyvään kotiin"... Ilmoituksen jatkuessa jotakuinkin näin "yksi kappale suurinpiirtein keski-ikäisiä naisia, joka osaa käydä suihkussa ja pestä kylppärin samaan aikaan"... Allekirjoittaneen ylidramaattisen "Siis mä en kestä, mä en ole saanut kohta vuorokauteen edes hengittää rauhassa" tuskailun jälkeen mies otti Sampun ja Edwardin, ja lähti kauppareissulle. Luvaten hommata makuuhuoneen oveen lukon "pahojen päivien varalle", sekä äiti-ihmiselle lapsirauhaa 24 tunnin verran. Tiedän, että tästä tulee toteutumaan puolet. Koska tiedossa on ystävän syntymäpäiväjuhlat tolkuttoman hyvässä porukassa. 

Tiedän, että tämä räkärumba loppuu jossain vaiheessa. Mutta voi hyvät hyssykät, että rumba osaa ottaa pinnan päälle. Ihan jokaisella talouden asukkaalla. En uskalla edes ajatalle ajatusta "mitä jos ei olisi iPadeja" loppuun... Ja jälleen kerran on pakko ihmetellä seuraavaa; kun itse sairaana haluat vain maata hiljaa, peiton alla, silmät kiinni; niin miksi ihmeessä sama ei voi päteä lapsiin?? Niin, ja olisiko joku valmis antamaan hetkellisesti hyvän kodin keski-ikää lähestyvälle sisäsiistille naisihmiselle? (joka haaveilee pitkästä pinnasta)

Erilainen rakkaus

Meillekin ovat kulkutaudit rantautuneet. Itseasiassa jo viikkoja sitten. Tällä kertaa tautikierrosta podetaan teemalla: pitkään & hartaasti. Topo erityisesti. Hänet käytiin noutamassa viime viikon alussa kesken koulupäivän koulusta, Pikku-ukkoa oli itketyttänyt ja hän oli hokenut äitiä taukoamatta. Tiistaina levättiin kotona. Jonka jälkeen koettiin ihmeparantuminen, josta toettiin sopivasti viikonloppuun mennessä. Nyt sitten kunnon flunssan taas jyllätessä päällä.

Topo on kalpea, sairaan näköinen ja levoton. Jotta planeetat olisivat edes sinne päinkään radallaan, Topon tulisi saada toljottaa telkkaria ja iPadia. Samaan aikaan. Se ei missään olosuhteissa ole suotavaa, että sitä telkkaria yrittää toljottaa joku muu. Eikä millään tapaa ymmärrettävää, että iPadista ajoittaan loppuu virta. Helvetti on lähestulkoon irti siinä vaiheessa, kun todetaan, että nyt ei kuules tuijotella yhtään mitään, siitä kun tulee vain pää kipeäksi ja pään sisäinen karuselli saa puuhasta lisävauhtia. 

Äiti-ihmisen puuhahan on karhunpoikasen sairastaessa pitää hänestä huolta, tarjoilla syliä, ruokaa ja juomaa hyvässä balanssissa. Niinhän sitä luulisi. Näinhän sitä itseasiassa tehdään Edwardin tai Sampun sairastessa. Topon kanssa ei. 

Topoon ei saa koskea. Häntä ei saa katsoa. Jos et ole jatkuvassa toivomusten toteuttamis-asemassa vuorokauden ympäri, ja muutu tarvittaessa päärynämehuksi tai paahtoleiväksi, Topo hermostuu. Topo on ylipäänsä hermostunut koko ajan. Huushollissa ollaan pommivalmiuksissa. Topo on, kuin kävelevä aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Mitä useamman päivän tilanne kestää, sitä ahdistuneemmaksi olo käy, Topon ja oma. 

Sitä puhutaan joka paikassa ja paljon siitä äidin rakkaudesta. Miten se kantaa läpi tulen ja myrskyn. Äidin rakkaus tekee äidistä ihmenaisen, haavoittumattoman olennon, jolla on loputon määrä voimia. Miten yksi äiti-ihminen voi silkan rakkauden siivittämänä tapella vaikka koko valtion virkakoneistoa vastaan ja luultavasti voittaa pienemmän maan sotajajoukot. Sitä puhutaan ja kirjoitetaan, miten se äidinrakkaus syttyy sillä siunatun sekunnilla, kun saat oman lapsesi syliisi. Äiti on, kuin vainukoira, joka kyllä huomaa sairaalasarjoissa, että hänelle yritetään tyrkätä kotiinviemisinä väärän äidin vauvaa. 

Taidan olla joku kohtalon oikku. Ensinnäkin; Edwardin joutuessa muutaman tunnin ikäisenä osastohoitoon, en todellakaan huonosti nukutun yön jälkeen tunnistanut omaa vauvaani, en tuoksusta enkä ulkonäöstä. Hengailin osastolla vauvarivistön luona, tukka pystyssä, juuri äidiksi tulleena, ihmetellen, miten kaikki vauvat voivatkin olla saman näköisiä. Ja miettien kuumeisesti, että olikohan sillä omalla nyytillä joku syntymämerkki tai muu, josta vauvelin voisi tunnistaa. Muistan vieläkin, miten puoli pakokauhuisena pohdin, että kehtaanko mennä lukemaan vauvojen sängyistä nimilappuja, tunnistushommaa helpottaakseni. Onneksi tuolloin pääsin pälkähästä, ohi kulkeneen sairaanhoitajan ohjatessa eksyneen näköisen tuoreen äiti-ihmisen oikean vauvansängyn luokse. 

Toisekseen: Topo... Voin sanoa täydestä sydämestäni, että pojat ovat parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja tulee ikinä tapahtumaan. Vaikka välillä on haasteellista, olen äärettömän onnellinen ja etuoikeutettu sen suhteen, että saan olla äiti kolmelle pikkusällille. Vaikka elämme vähän omalaatuista elämää, en ihan käsi sydämellä koe, että elämä olisi kohdellut meitä jollain tapaa epäreilusti. Paitsi niinä tiettyinä hetkinä...

Uskon, että pyytteetön äidin rakkaus perustuu osaltaan siihen (kaiken muun mahdollisen lisäksi), että sinua tarvitaan. Että olet se tuki ja turva elämässä. Syli johonka käpertyä. Kun sattuu, äidin puhallus parantaa. Kun on paha olla, äidin syli parantaa. Äidin kädestä kiinni pitäessä, voi tuntea olla turvassa. Ja miltä kaikki tämä tuntuukaan siitä äiti-ihmisestä. Miltä se tuntuu ihan oikeasti olla pikkutyypille "se koko maailma". Saamme lukea lehdistä vähän väliä, että kersapäivitykset sosiaalisissa medioissa ovat ärsyttäviä. Ehkä niin. Mutta niitä päivityksiä tehdään siinä huumassa, kun tuntuu, että tällä pallolla ei kukaan ole kuin me. Eikä kukaan todellakaan ole kuten minun pilttini. Ei sinnepäinkään yhtä söpö ja mahtava, hurmaava ja osaava. Näin siis meilläkin… Kun Edward sanoo jotain hassua, olen maailman hauskimman kolmasluokkalaisen äiti. Kun Topo hymyilee onnellisena, olen maailman kauneimman lapsen äiti. Ja kun päiväkodissa kerrotaan, että Sampu on hyvä askartelemaan, ajatuksissani se tarkoittaa suurinpiirtein samaa, kuin että tässä päiväkodissa (ja tuskin missään muussakaan tällä planeetalla) ei olla törmätty yhtä taitavaan askartelijaan. Tyypillä on selkeästi ura edessä modernin taiteen parissa. Tai jotain. 

Tuon kaiken lisäksi on yksi iso Paitsi: Paitsi, että suuren osan Topon elämästä en ole ollut Topolle se syli, käsi, pipin pois puhaltaja. Heitimme joskus miehen kanssa vitsillä, että Topolle ei olisi niin väliä vaikka tänne muuttaisi naapurin setä. Kunhan vain palvelu pelaa. Vitsissä on vinha perä. Vaikka Topo siellä koulussa, sairaana, itki äitiä, niin aina äiti ei suinkaan tarkoita äitiä. Uskon, että äidissä kulminoituu Topon turvasatama, oma koti, oma huone, oma sänky, oma unipupu. Sekä tietenkin tutut turvalliset ihmiset. Äiti on Topolle kaikkea tätä, ei vain äiti-ihminen. Olisi ihanaa, mahtavaa, ennenkaikkea suunnattoman helpottavaa, uskoa siihen, että Topo äitiä itkiessään itki äidin sylin perään. Mutta kun Topo ei ole niitä sylikissapoikia.  Tiedän kyllä mitkä ovat Topon lempilaulut, miten hänen päänsärkynsä saattaa vähän helpottua, kun häntä hieroo tietystä kohdasta päästä, että hänelle kannattaa antaa heti vihreä trippi, jos herää epäilys, että sokerit ovat matkalla alaspäin, koska mikään muu makea ei uppoa. Ja huonosti voidessaan hän syö yleensä edes vihreitä pringles-sipsejä. Tiedän, millä saan hänet kikattamaan. Ja tiedän tasan tarkkaan etukäteen tilanteet, joissa Topon pinna kärähtää alta aikayksikön. Tunnen takuulla Topon parhaiten  tässä maailmassa, tai siis minä ja mies tunnemme Topon parhaiten. Meidän puoleemme kannattaa kääntyä koulussa ja terapioissa, kun mietitään miksi joku homma mättää. Me ihan oikeasti olemme "Topouden" ammattilaisia.

Mutta että niitä vanhempia, siinä merkityksessä, mikä kuva herkkä kuva vanhemmuudesta maalataan... En tiedä olemmeko... Olemme niitä, kun Topolle sopii, hänelle hyvänä hetkenä. Kun hän haluaa halata, paijata selästä ja sanoa lempeästi "äätii". Silloin olemme täällä olemassa ja valmiina. Mutta kaikki ne muut päivät. Huonot päivät ja huonot hetket. Kun Topo ei katso silmiin. Hän voi huonosti, mutta häneen ei saa koskea. Hän hakeutuu omaan rauhaansa. Podet huonoa omaatuntoa, koska hän on yksin. Samalla tuntien huojennusta siitä, että hän malttaa olla hetken aloillaan, omissa oloissaan. Käyt tarkistamassa tilanteen, vain saadaksesi niin sanotusti häädön Topon kämpästä. Olet valmiina tarjoilemaan ruokaa vuorokauden ympäri, pelastamaan telkkareita Topon "koputusyrityksiltä".  Kiroten samalla mielessäsi (ja erittäin hyvinä hetkinä ääneen) sitä loputonta tarjoilu-pelastusrumbaa. Kuuntelet, kun Topo valvoo yöllä, pystymättä auttamaan häntä. Samalla tietäen, että voit nukahtaa. Koska hän saattaa keksiä mennä kylpyyn tai tyhjäämään jääkaappia. Käyt kerran tunnissa, tai kerran puolessa tunnissa katsomassa, että kaikki on varmasti ookoo. Laulamassa unilaulun, peittelemässä Topon, sanomassa "nyt Topo nukutaan", Topon vain murhadellessa vihaisena, potkien pois peittoa, pyrkien ylös sängystä. Silloin, väsyneenä, turhautuneena, tulee mietittyä, että miten tässä kävi näin. Miten elämästä tuli tällaista. Mitä minussa on vikana, kun minun oma lapseni ei anna minun olla äiti. Se äiti, joka sulkee syliin, suukottaa päätä, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa. Miten tässä mentiin näin metsään, että sairas karhunpoikaseni laulaa itkulaulua sängyssään, mutta en saa mennä hänen viereensä makaamaan. Ottaa häntä syliin.  Järki tajuaa, että Topo ei ole "kuten me muut", mutta silti heikkona hetkenä sydän huutaa, että mitä me teimme niin väärin. Ihan pahimpina hetkinä saatan pienen pienen hetken ajatella, että voisin antaa tuon lapsen pois, silmää räpäyttämättä. 

Onneksi, onneksi, onneksi, niinä pahimpina hetkinä Topo ehkä vaistoaa kuitenkin siellä omassa pienessä maailmassaan jotain. Hetkellisesti ehkä kurkkaa meidän muiden maailmaamme. Hän katsoo silmiin, saattaa hymyillä. Saattaa sanoa "äätiii". Tekee jotain pientä, jonka voimalla taas jaksetaan. Joskus oli toivoa, että asiat korjaantuvat, Topo muuttuu, hänen vointi tasaantuu, hänestä tulee enemmän, kuin "me muut". Vuosi vuodelta se toivon liekki pienenee pienenemistään.  Järjen ääni on ottanut yliotteen sydämen äänestä, sanoen, että Toposta ei ikinä tule kuten me muut. Mutta ehkä jossain vaiheessa vaakakuppi kallistuu enemmän hyvien päivien puolelle? Tulee enemmän hetkiä, kun Topo haluaa olla sylissä. Kun hän puistoon kävellessä tarjoaa kättään, sanoen elein "pidä minusta kiinni". Kun hän liukastuttuaan tulee luokseni, itkee "äätii" ja haluaa syliin. Vaikka toivon liekki on pienentynyt vuosien varrella, se kuitenkin palaa, joinain päivinä juuri ja juuri näkyvästi, joinain päivinä isommalla liekillä. Ja liekö se sitä äidin-rakkautta, että vaikka vastakaiku puuttuu, välillä ajattelet synkkiä ja hirveitä ajatuksia, niin se hymy pistää liekin palamaan täysillä. Aina. Joka kerta… Onko se sitten jotain erilaista äidin rakkautta?