Sanaton Onni

Sain tänään työpaikalle seuraa. Aivan loistavaa sellaista. Topo luokkatovereineen nimittäin teki täsmäiskun, jota myös luokkaretkeksikin jossain piireissä kutsutaan, työpaikalleni. Kuusi kertakaikkisen hurmaavaa pikkuihmistä, kuuden hurmaavan aikuisen kanssa.

Voin kertoa, että oli menoa ja meininkiä. Eri suuntaan säntäileviä pikkukavereita, sekä niitä paikallaan olevia, mutta paljon huomiota tarvitsevia pikkukavereita. Ja ne kuusi aikuista ihmistä... Jotka näyttivät tekevän työtään niin sydämellä, että omassa sydämessä muljahti. Hyvällä tavalla muljahti. Sellaisella tavalla, että äitinä tuntuu hyvältä, että minun Toponi kanssa työskentelee ihmisiä, jotka tekevät sitä eivät pelkästään ammattitaitoisesti, vaan sydämellä ja ammattitaitoisesti.

Tiedättekö mikä päivässä oli parasta? Nähdä lasten ilmeet.

En osaa sanoa mikä niissä kosketti minua niin paljon, että en ole oikein vieläkään laskeutunut maan pinnalle. Olisiko se sanaton onni? Sellainen jonka lukee kasvoilta. Silmistä. Sellainen ilo, joka oikeasti on suurempi, kuin mitkään sanat.

Olen hirvittävän etuoikeutettu, että sain olla todistamassa niitä silmiä, kasvoja, sitä sanatonta onnea. Olen hirvittävän etuoikeutettu, että olen päässyt osaksi sitä maailmaa, jossa elein näytetyt ja silmistä luettavat tunteet ovat jotain niin paljon suurempaa, kuin mitä sanat osaavat ikinä kuvata.

Näistä kuudesta pikkukaverista jokaisesta näki, että elämä ei aina ole päästänyt heitä helpolla. Ei ole päästänyt, eikä päästä vieläkään. Ehkä siksi se riemu kosketti niin paljon?

Samalla ymmärsin miksi nämä mahtavat aikuiset jaksavat tsempata heidän kanssaan läpi niiden huonompienkin päivien. Kun kiukuttaa, sattuu, väsyttää, on vain kertakaikkisen huono olla. Niiden hetkien vuoksi, kun tilille maksettavan palkan lisäksi palkaksi saa sen hymyn, onnen tunteen. Sen joka näkyy kasvoilla, tai silmissä, mutta jolle ei aina löydy sanoja. Sen joka juuri sanattomuuden vuoksi on niin koskettava hymy ja sydämestä riipaiseva onnen tunne.

P.S joskus se onni löytyy tekemisestäkin... Käykää lukemassa #20tarinaa-blogista, mistä nuorimies Aapeli löytää onnen. https://20tarinaa.blogspot.fi/2018/05/tarina-numero-yhdeksan-aapelin-tarina.html

Selviytyjät Suomi 24/7, Lapsiperheen Oma Saariseikkailu

Säännöt ovat yksinkertaiset. Selviä päivän erilaisista tehtävistä, sekä aina yllättävistä pienistä haasteista. Koska vuorokaudessa on aikaa 24 tuntia, saat saman verran aikaa suorittaa tehtäviä. Mikäli suoriudut sekä tehtävistä, että yllättävistä pikku haasteista hengissä vuorokauden aikana, olet... Tadaa: voittanut lisävuorokauden saarella. Kello raksuttaa, peli alkaa:

Tässä pelissä saa muuten kivoja pikku vinkkejä, joiden avulla suoriutua tehtävistä kunniakkaasti. Tai noh, ainakin kunniakkaammin. Ensimmäinen pikku vinkki: nuku koiranunta. Nuku koiranunta aina.

klo 01.30, havahdut viereisestä huoneesta kuuluvaan ääneen. Sinulla on viisi sekuntia aikaa analysoida tilannetta: onko joku hereillä? Onko se joku hereillä oleva se saaren hankala asukas, jonka vuorokausi hyvinkin saattaa alkaa kello 01.30 aamulla? Onko kyseessä se saaren hankala asukas, joka kello 01.30 lähtee ratsaamaan jääkaappia tai twiittaamaan saaren toisen asukkaan Twitter-tilille YouTubesta Sami Palomies-jaksoja. Saksan kielellä. Viidessä sekunnissa tee pika-analyysi, sekä päätös: kannattaako sängystä syöksyä aropupun nopeudella viereisen huoneen ovelle, valmiuksiin saattelemaan sitä saaren hankalaa asukasta takaisin yöpuulle?

klo 03.30: toista edellinen.

klo 07.00 muista, että yhdellä saaren asukkaista on urheilupäivä. Urheilupäivään tarvitaan urheiluvaatteita. Niin ja terveellistä evästä. Joko: muunnu urheiluvaatteeksi ja terveelliseksi evääksi, tai käytä mielikuvitusta: Mistä saaren vaatevaraston vaatteista saisi nopeasti taiottua kasaan mukavan urheiluvaatekerraston? Niin ja ne eväät... Muista heti perään, että saaren pikkuasukkaalla on retkipäivä. Retkipäivän ohjeissa kerrottiin, että pikkuretkeilijä tulisi kotona rasvata aurinkorasvalla päästä varpaisiin. Yritä muuttaa kosteusvoidetta aurinkovoiteeksi. JOS onnistut tässä, kannattaa illalla saaren hiljennyttyä kokeilla, jos veden saisi muutettua viiniksi...

klo 09-14.30 suoriudu erilaisista tehtävistä aikuisten saarella. Jota saatetaan jossain ympyröissä kutsua myös työpaikaksi. Seuraavan vinkin aika: tätä tehtävää suorittaessa kannattaa pyrkiä unohtamaan edellisyön tehtävät. On mindgame:n aika. Psyykkaa itsesi ajatuksen voimalla "olen virkeä"-moodiin. Mikäli psyykkaus ei täysin toimi, saat käyttää apuna aikuisten saaren kahvikonetta.

klo 15.30-16.20 välillä suorita kotisaarella seuraavat tehtävät: tee ruoka, joka kelpaa saaren alle 160 senttisille asukkaille. Kolmannen vinkin aika. Saaren niin kutsutut jälkikasvuasukkaat ovat melko ronkelia sakkia. Yksi söisi vain makaronia, toinen.. ai niin, vain makaronia ja se kolmas... No, sillä on juttu jota kutsutaan jonkin sortin saarelaisen uhmaiäksi. Se ei söisi noin pääsääntöisesti mitään. Yritä selvittää saaren jälkikasvuasukkaille, että pelkällä makaronilla ei voi elää. Ainakaan ihan joka päivä. Etsi saaren niin kutsutun eteisen, sekä keittiön välillä kadonneet kesäkengät, lippis, reppu ja alkuasukaskoira. Varmista, että jokainen saaren jälkikasvuasukkaista on käynyt vessassa, juonut vettä, sekä että hänelle on palautettu kadonnut omaisuus (ne kengät, lippikset, reput jne...) sekä ohjaa jälkikasvuasukkaat lempeästi klo 16.20 lähtevään (helvetin kuumaan) bussiin, jolla yksi saaren asukkaista viedään niin kutsuttuun toiminterapiaan. Huom! Bussista ei saa myöhästyä! Huom Huom! Muista tarkistaa, että lähtöhässäkässä saaren alkuasukaskoira ei karkaa (vink-vink, se tekee sitä ihan hemmetin usein...)

klo 18.45-20.00 palaa kotisaarella toimintaterapiasession jälkeen. Yritä muuntua kahluualtaaksi (koska jälkiasvuasukkaat haluavat ehdottomasti uida, ja se viimekesäinen allas ilmeisesti vuotaa kuin seula). Mikäli et onnistu tässä, yritä saada pettymystä parkuvat jälkikasvusaarelaiset uskomaan, että kylpyamme ajaa täysin saman asian, kuin kahluuallas. Yritä leipoa tähän ideaan hiustenpesumomentti. Noin niinkuin "hyvänä juttuja", hauskana yksityiskohtana. Yritä kylpysession jäljiltä (mikäli selviät hengissä). valmistaa kolmea erilaista iltapalaa, samaan aikaan  kun kahdella saaren jälkikasvuasukkaista on pyjama kadoksissa, ja sillä yhdellä elämänhallinta noin niinkuin yleisesti. Yritä saattaa saarelaiset tämän jälkeen omiin sänkyihinsä, heimonjohtajan laupeutta, rauhallisuutta ja syvää rakkautta puhkuen (viimeinen vinkki: yritä ainakin esittää!).

Tämän jälkeen laita vaikka kädet kyynärpäitä ristiin. Oman fiiliksen mukaan joko toivo, että heimoneuvosta sallii sinun jäävän saarella, tai toivo että saat häädön... Ennenkaikkea toivo, että saaren jälkikasvuasukkaat pysyvät heille osotetuilla makuupaikoillaan vähintään seuraavaan aamunsarastukseen asti.

Kiitollisuus

On taas se aika vuodesta... Kun päiväkoti- ja koulurepuissa kulkee mukana kotiin salaisuuksia. Äitienpäiväsalaisuuksia. Salaisuuksia, joista ei ihan maltettaisi olla hiljaa. Salaisuuksia joista annetaan pieniä vihjeitä, kuten "mä laitoin äiti siihen paljon keltaista, sun lempiväriä".

Topon äitienpäiväsalaisuus tuli kotiin pahviin pakattuna. Pahvin päällä oli kortti. Kortissa luki:

"Minä kerron sinulle äiti.
Kerron sinulle ilman sanoja.
Kerron silmilläni,
näethän kuinka ne tuikkivat?
Kerron suullani,
näethän, kun hymyilen?
Kerron kosketuksella,
kun olen kainalossasi tai
tarraan sinuun lujaa kiinni.
Kerron sydämelläni,
kuulethan,
kun kerron
sinä olet minulle rakas ja tärkeä".

Alkoi itkettämään. Silkasta liikutuksesta. Koska noinhan se juuri menee. Vaikka minun Toponi ja niin monen muun äidin oma tärkein ei osaa sanoin asioita kertoa, niin he kertovat niistä silmillään, kosketuksellaan ja sydämellään.  Ihan joka ainoa päivä.

En väitä, enkä ikinä tule väittämään että äitinä olisin aina päässyt helpoimmalla. En väitä, enkä ikinä tule väittämään, että tämän äidin sydän olisi aina päässyt helpoimmalla. Mutta samalla, tiedän joka ainoana päivänä olevani etuoikeutettu. Niinäkin päivinä jolloin en pääse helpolla, niinäkin päivinä kuin äidin sydän itkee kyyneleitä, tiedän olevani etuoikeutettu. Koska saan olla äiti. Saan olla äiti, joka voi koska tahansa ottaa syliinsä, tai halata ketä tahansa lapsistaan. Saan olla äiti kolmelle pojalle, joista kaksi osaa kertoa asioita sanoin, ja yksi silmillä ja sydämellä.

Supersankarin Viitta Hulmuten: Maailman Vahvin Äiti

Joskus vuosia sitten lakkasin kertomasta rehellisesti kuulumisiamme. Se oli kaikkein helpointa. Vastaamalla kysymykseen "miten teillä menee" ympäripyöreästi jotakin, kuten"ihan ok, pojat välillä vähän valvottaneet" säästi kysyjää seikkakohtaiselta raportilta maailmanlopun porteilta. Sekä siinä samalla säästi itseään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä, että lääkevaihdot menivät taas päin helvettiä, olen nukkunut yhteensä noin 20 tuntia viimeisen viikon aikana. Senkin puolen tunnin pätkissä. Ja ilman aivosumua ja sydämentykytyksiä en enää osaisi sanoa, että olenko hengissä vai en.

Yksi syy oli myös päästää itsensä helpommalla, mitä tulee hyvää tarkoittaviin tsemppauksiin. Minun tärkeät, ihanat rakkaat ihmiset ovat tsempanneet kutsuen allekirjoittanutta maailman vahvimmaksi, koska vain niille vahvoille annetaan kannettavaa. Supernaiseksi. Maailman parhaaksi äidiksi. Tarkoittaen vain ja ainoastaan hyvää. Aiheuttaen kuitenkin vahingossa silloin hädän ja huolen hetkellä vähän lisää hätäiltävää ja huolehdittavaa...

Kas kun en ole maailman vahvin. En todellakaan supernainen. Ja maailman paras äiti skabassa: juu ei. Ei lähdetä edes puhumaan siitä mitään.

Luonnollisesti oman elämän ja tätä nykyä myös oman työn kautta tulee seurattua melko tiiviisti sitä, minkälaiseen valoon erityislasten vanhempia esimerkiksi eri medioissa asetetaan. Omiin silmiini kaksi roolia paistaa eniten läpi: marttyyri-uhriutuja. Vanhempi elää koko elämäänsä oman lapsensa kautta. Asettaen aina, ikuisesti ja kaikessa lapsensa ykkössijalle. Toinen on sitten se taistelijavanhempi: Hän menee läpi tulen, tuiskun ja kiven taistellessaan lapsensa oikeuksista. Sankariviitta olkapäillä hulmuten.

Eittämättä nämä ovat piirteitä, joita asunee jokaisessa vanhemmassa jossain määrin. Osaan olla ihan marttyyri-uhriutuja, kun sille päälle satun. Sekä tarvittaessa, oikein tosissani päättäessäni myös se taistelijaäiti. Miinus sankariviitta. Mutta näistä kumpikaan ei määrittele sitä, mitä olen äitinä...

Minä olen äitinä ensisijaisesti minun kolmen poikani "vain äiti". Ihan satavarmasti heidän äitinään oleminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Mutta noin lähtökohtaisesti en ole vahva ihminen. Niinä kaikkien hurjimpina aikoina olen selvinnyt jotakuinkin keskittyen hengittämiseen. Siihen, että hengitän läpi seuraavan minuutin. Tunnin. Päivän. Toivoen, että jossain vaiheessa huomaan, että elämä on helpottanut siinä määrin, että seuraavana päivänä ei tarvitsekaan enää keskittyä vain hengittämiseen. Vaan alkaa pikkuhiljaa uskaltaa taas elää. Niinä rankimpina aikoina olen itkenyt, niin että silmät ovat olleet kroonisesti turvoksissa ja koko kroppa hyperventilaation partaalla. Siinä on ollut vahvuus kaukana. Vaikka sitä kuinka on lapsen edessä skarpannut, tsempannut, ollut rauhallisen oloinen: niin oikeasti olen ollut kaikkea muuta. En tapaa miettiä "mitä jos" tai "miksi" juttuja. Mutta olen kyllä ajoittain miettinyt, että maailmankaikkeudella on ihan yhtä kiero mustanhuumorintaju, kuin minulla. Miksi se muuten olisi viskannut minut tällaiseen tilanteeseen? Tällaisen superherkkiksen.

Supernainen... Supernaisella on tälläkin hetkellä hävettävä määrä pyykkiä pesemättä kylppärissä. Siis jopa siinä määrin paljon, että kylppäriin on julistettu pari iltaa kestävä kylpykielto. Jotta supernainen saisi rauhassa saattaa pyykkitilannetta parempaan uskoon. Supernainen on tarjoillut lapsilleen tällä viikolla maittavaa ruokaa sushibuffassa, sekä pizzataksin kuljettamana. Kas kun supernaista on väsyttänyt, tai laiskotuttanut. Supernainen on menestyksekkäästi huijannut itseään uskomaan, että antibioottikuurin jäljiltä ei kannata aloittaa liikuntaa vielä tällä viikolla, koska nyt vaan "täytyy parannella rauhassa". Keskittyen kotona salaisten karkkipiilojen tyhjentämiseen ja tyhjänpäiväisiin saippuoopperoihin. Supernainen on jalomielisesti luvannut lapsilleen, että he saavat syödä pizzaa sohvalla, jotta voi ottaa oman pizzapalansa ja syödä sen läppärin ääressä. Niitä saippuasarjoja katsellen.

Mitä tulee siihen maailman parhaaseen äitiin... Luultavasti sellainen pojilleni olen. Koska eiväthän he muusta tiedä. Mutta muutoin... Niin kovin toivon, että poikien sairaudet ja erityisyydet olisivat kasvattaneet vaikkapa omaa pinnaani. Mutta ei. Hermo menee ihan täysin Sampun ja Eliaksen riitelyyn, siihen että jollakin on krooniseseti sukka, saapas tai housut hukassa. Vaikka kuinka tiedän, että Topon kanssa ei päästä puusta pitkälle ääntä korottamalla, korotan silti ääntäni. Saaden Topon hermostumaan entistä enemmän. Illalla, kun sänkyyn menon kanssa venytään ja vanutaan, ja keksitään ties mitä kommervenkkeja, saattaa ajoittain kuppi mennä ihan nurin. Suusta purkautua huudon muodossa kauniiden unien toivotuksen sijaan lyhyt käsky "nyt sänkyyn". Vaikka tiedän aamujen olevan puolihysteerisiä, koska samaan aikaan pitää saada kolme lasta taksiin ja itsensä bussiin, torkutan silti herätystä. Aamun päättyen jotakuinkin aina paniikinomaiseen sinkoiluun, sekä "nyt kengät jalkaan, taksi on tässä ja äidin bussi lähtee"-lauseen viljelyyn. Minä olen se äiti, jolle laitetaan erikseen tekstaria päiväkodin eväsretkistä, ja lapsen HOJKS:sta. Olen se, joka tajuaa koulun joulujuhlan olevan tänään: ystävän facebook päivityksen nähtyäni.

Hyvässä ja pahassa olen jotakuinkin se sama vanha tyyppi. Se joka tykkää pitää hauskaa, ostaa liikaa tennareita, keksiä huonoja vitsejä, mustalla huumorilla höystettynä. Joka ei voisi kuvitella elämää ilman omaa aikaa ja omia ystäviä. On järkyttävän epäjärjestelmällinen, vihaa konflikteja ja pelkää ukkosta. Ehkä sillä erolla, että... Minussa asuu ikuisesti suru. Minussa asuu ikuisesti pelko. Elämä on melko julmalla tavalla opettanut, että pitää oikeasti jaksaa vähän taistella, jotta saat edes asioita, jotka sinulle kuuluvat, ja että lääketiede ihan oikeasti ei ole kaikkitietävä, saatikka kaikkiparantava. Elämä on opettanut, että oma lapsi on aina äidilleen täydellinen. Vaikka hän ei oppisi ja kasvaisi neuvolan mittareiden mukaan. Hän on aina ihmeellinen. Vaikka kymmenenvuotiaana hän osaisi sanoa kymmenen sanaa ja 12 vuotiaana hän aina vaan olisi "juuri ja juuri oppimassa lukemaan", hän on maailman ihmeellisin ja täydellisin olento.

Elämä on opettanut, että erityisäitiys ei ole sen vahvempana olemista ja sankarin roolissa liihottamista. Ei täydellisempää äitiyttä. Vaan se on sitä syli ja sydän avoinna olemista, onnistumisten juhlimista, sekä sitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Oli  se sitten eripari sukista, tai pyykkivuoresta. Se on arkista ja elämänmakuista. Ilman sädekehää, sankariviittoja ja supernaisen voimia.