Pienen Pieni Maailma

Yksi ehkä kauneimmista ja itseäni koskettavimmista teksteistä, jonka ikinä olen lukenut on Emily Perl Kingsleyn teksti "Welcome to Holland". Teksti on mielestäni mitä parhain kuvaus siitä, minkälaista arjesta tulee, kun saat tietää, että lapsesi on vammainen. Olen lukenut tekstin kymmeniä kertoja, ja silti se aina vaan koskettaa. Joka ainoalla lukukerralla.

Topon ollessa taas parin päivän tilapäishoitojaksolla tuo kirjoitus tuli yhtäkkiä mieleeni, kun pistelin menemään imuri käsipuolessa pitkin alakertaa. En tiedä tarkoittiko Emily Perl Kingsley tätä tekstiä kirjoittaessaan, mutta havahduin sellaiseen juttuun, kuin että ihan noin pinta-alaltaan Hollanti on kovin paljon pienempi, kuin Italia.

Vaikka olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten trio on avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan on samaan aikaan faktaa se, että maailmasta on tullut myös niin hirveän paljon pienempi paikka. Eritoten Topon kautta. Tai myötä. Miten sen nyt haluaa sanoa.

Maailmasta on tullut pienempi paikka siksi, että yritämme parhaamme mukaan elellä elämää, joka olisi tämän Oy Perhe Ab:n kaikkien hallituksen jäsenten kohdalla sitä parasta mahdollista elämää. Muita hallituskavereita unohtamatta.

Olen niin usein kirjoittanut siitä, että voi kun joskus pääsisin vaikkapa tunniksi Topon pään sisään. Ajattelemaan elämästä ja maailmasta niin kuin Topo niistä ajattelee. Näkemään maailman niillä silmin, joilla Topo sen näkee. Ja voi kun voisin sanoa hänelle: "Topo rakas, älä pelkää pölynimuria, ja uusia paikkoja. Pölynimuri on hyvästä ja niin ovat uudet paikatkin."

Niin moneen asiaan sopeutuu. Kuten siihen, että Topo pelkää, tai vihaa (en osaa tarkalleen sanoa), pölynimuria. Minun pieni Toponi, joka kulkee ympäri huushollia, krooninen muruvana perässään, vihaa sitä, että hänen jälkiään siivotaan. Itselle jää rooliksi sopeutua siihen, että kunnollisen imuroinnin tekee silloin, kun on ns "omaa aikaa". Kun Topo on tilapäishoidossa tai miehen kanssa tekemässä miesten juttuja. Hullua kyllä, silloin siitä imuroinnista jopa nauttii. Sitä saa tehdä rauhassa. Ilman että sykkeet nousevat, ja verenpaine antaa hälytysmerkkejä korvissa kuuluvan suhinan muodossa. Siitä tulee arjen arvaamatonta luksusta, kun saa kerralla imuroida koko talon, ihan talon portaita myöten...

Samaan kategoriaan imurin kanssa menevät: sähköhammasharja, sähkövatkain, pesukoneen linkousääni, se että puhut puhelimessa, Sampun itku, ja äänen korottaminen. Topo ei vaan diggaa. Maailma pienenee himpun verran, kun nämä hammas- ja pyykkipesut pyrkii ajoittamaan parhaansa mukaan niin, että se ei aiheuta kenessäkään hallituksen jäsenistä ylimääräisiä itkuja.

Maailmasta toden totta on tullu pienempi paikka myös sen myötä, kun koko perhe lopetti yhteisten reissujen tekemisen "Tenskun vuoden 2012 riemuloman" jälkeen. Siihen asti olimme reissanneet. Koko porukka yhdessä. Kaksi kertaa vuodessa. Kerran vuodessa kesälomalla "jonnekin" ja kerran vuodessa talvilomalla "jonnekin". Viikoksi kerrallaan. Kun perheessä on kaksi epäkunnossa olevaa epileptikkoa, voin luvata, että matkalle lähtö edelsi aina noin viiden vuorokauden verran järkyttävää stressiä, pelkoa, huolta sekä vääränlaista jännitystä. Plus aina ennen matkaa kadoksissa ollut matka-dvd-rakkine.  Tenskun riemulomalle lähtö oli erityisen riemukas: tiistaina lähti lento, edellisenä perjantaina ilmoitti lääkäri, että hän ei vielä uskalla antaa Topolle lentolupaa. Sellaista se kuulkaas osaa olla... Matkustaminen saa ihan uudet ulottuvuudet, kun ennen lähtöä selvittelet, että mistä löytyy hätätilanteessa lähin päivystävä neurologi, sekä sairaala, jossa osataan hoitaa lapsukaistasi. Kas kun niistäkin lomareissuista on kokemusta, kun ollaan ajeltu ampparilla lähiklinikalle, jossa lapsukaisen sängyn ympärille on kokoontunut lauma lääkäreitä ja hoitajia, joiden viesti lyhykäisyydessään on ollut "no can do". Seuraavassa hetkessä olet huomannut olevasi uuden ampparin kyydissä, matkalla "jonnekin" jossa on lastensairaala. Toivoen että siellä "jossakin" puhutaan englantia, koska oman paikallisen kielen taito rajoittuu lausahduksiin: kiitos, hyvää huomenta ja yksi bisse kiitos.

Mutta silti, aina, kaikesta huolimatta: matkustaminen kannatti! Lomilta jäi ihania muistoja. Niiltä ei ikinä palattu kotiin "voi kun ei oltaisi lähdetty" fiiliksillä. Vaikka Teneriffan loma oli rankka, ja huolen siivittämä, silti palaan ajoittain takaisin niihin hetkiin, kun valvoessani Topon unta, istuin parvekkeella kirja kädessä, merta katsellen ja meren ääntä kuunnellen. Hetkellisesti niin rentoutuneena. Niin: ja vaikka lomilta ei ikinä palattu "voi kun ei oltaisi lähdetty"-fiiliksillä, niin Teneriffan lomalta palattiin kotiin yksi suuri päätös matkalaukussa mukana. Topo ei hetkeen tule matkustamaan muun porukan kanssa. Koska matkat eivät anna Topolle mitään. Eivät ainakaan mitään positiivisella tavalla elämyksellistä.

Niin... Sen vuoden 2012 jälkeen maailma alkoi ihan konkreettisesti pienentyä. Topo jäi reissuista pois. Mutta koska sydän ei anna laittaa häntä viikoksi hoitoon, niin ne viikon matkat jäivät koko porukalta elämästä pois. Lomista tuli niitä perinteisiä Tukholman risteilyjä ja Köpiksen pitkiä viikonloppuja: ollaan reissussa, mutta tarpeeksi lähellä pääsemään nopeasti kotiin, jos Topolle tulee hätä tilapäishoidossa. Haaveilen yhä viikon reissuista. Tunnen nopeasti katoavan pienen kateuden piston sydämessä, nähdessäni muiden reissukuvia somessa. Samalla tietäen, että tämä on nyt vaihe. Topo kasvaa, tilapäishoitojaksot pitenevät. Tulee se päivä, kun voi taas reissata. Nyt siihen ei ole kiire. Ja sydämessä elää aina pieni toivo: kun Topo kasvaa, ehkä hänen maailmansakin kasvaisi? Ehkä Topo ymmärtäisi, kun sanoisin "Topo rakas, älä pelkää pölynimuria, ja uusia paikkoja. Pölynimuri on hyvästä ja niin ovat uudet paikatkin"

Topon kanssa maailmasta on toden totta tullut pieni. Siitä on tullut maailma, joka pyörii arki-iltaisin kotinurkilla. Viikonloppuisin Citymarketissa ja BurgerKingissä, sekä parissa Topon lempipuistoista. Mutta tiedättekö mitä: siinä pienessä maailmassa ehtii paremmin näkemään ne pienetkin asiat ympärillään. Kun ei ole niin montaa paikkaa, jotka pitää ehtiä näkemään. Siinä pienessä maailmassa se, että Topo leikkii ensimmäisen kerran vuosiin ämpärin kanssa, keinun alla, vesileikkejä on verrattavissa neljän päivän Berliinin matkaan. Ja se, kun hän aamukiireessä pukemistoimien lomassa kietoo kädet kaulasi ympärille, painaa päänsä olkapäällesi ja sanoo maailman lempeimmällä äänellä "ääitiii" on kahdeksan päivän unelmaloma Malediiveilla.

Sulkeutuvia Ovia

"Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin".

To-do-listalla oli laittaa sähköpostia tulevasta Linnakeikasta Sampun päiväkotiin, puheterapeutille, sekä Linnaan "luottohoitajalle". Aiemmin, eritoten joskus vuosia sitten, keikat aiheuttivat pelkoa, paniikkia, unettomia öitä. En kuunaan olisi tuolloin voinut kuvitella, että jossain vaiheessa elämää Linnakeikkaan liittyvät asiat ovat aivan peruskauraa. Siitä on tullut yksi to-do-listan perus-hoidettavista asioista. Asia, joka hoitamisen jälkeen merkataan hoidetuksi siltä to-to-listalta.
 En kuunaan tuolloin olisi osannut kuvitella, että eteen tulee päivä, pikemmin kuin arvasimmekaan, kun laitamme epilepsiaosaston oven perässämme kiinni, ajatuksella "tänne emme palaa, tämä osa elämäämme on ohi".

Saimme ensikosketuksen paikkaan, joka vuosien saatossa alkoi ajoittaen arjen keskusteluissa kulkea lempinimellä "Töölön kaupunkikämppä";   melko tasan tarkkaan 11vuotta ja neljä kuukautta sitten. Puoli vuotiaan esikoisen kanssa. Eliaksen: joka oli alkanut nykiä hassusti, eritoten unilta herätessään. Neitsytvisiitiltä lähdimme kotiin lääkereseptin, sekä diagnoosin kanssa. Eliaksella oli imeväisikäisen, paikallisalkuinen epilepsia. Mitä epilepsiagenreen tulee: kuulemma pala kakkua. Parin vuoden ikään asti syödään lääkkeitä, sen jälkeen voimme unohtaa koko seuralaisen olemassaolon.

Puoltatoista vuotta myöhemmin istuin nenäliinapaketti sylissäni kuuntelemassa, miten taaperoikäinen esikoiseni sai tuomion elinikäisestä seuralaisesta: suuresta tuntemattomasta. En ollut ikinä aiemmin kokenut sellaista surun ja huolen määrää, jonka koin, kun kuulin ensimmäisen kerran, siinä huoneessa, nenäliinapaketti sylissäni, suuresta tuntemattomasta. Luulin, etten selviä. Selvisin.

Seuraavana vuonna kuskasimme samaan paikkaan tuolloin vajaan vuoden ikäisen kuopuksemme: Topon, joka oli saanut komplisoituneen kuumekouristuksen. Joitakin viikkoja myöhemmin tyyppi sai ensimmäisen diagnoosinsa: epilepsia. Samana vuonna poliklinikan hoitaja opetti "lääkärin toiveesta" allekirjoittaneelle kädestä pitäen ensiapulääkkeen annon. Taito, joka tuli tarpeeseen hyvinkin pian. Saman vuoden elokuussa, heti epilepsiaosaston auettua kesäsulun jälkeen, soitin osastolle puolihysteerisenä, itkien, itkun seasta tyrskien, että "me emme enää pärjää Eliaksen kanssa kotona. Hän ei tee mitään muuta, kuin kohtaile. Hänellä on kohtauksia koko ajan". Hyvin pian puhelun jälkeen osastolääkäri soitti takaisin. pyysi meitä pakkaamaan laukkumme ja tulemaan välittömästi kolmanteen kerrokseen: epilepsiaosastolle. Osastolla samainen lääkäri selvitti, että nyt olisi hyvä saada Elias pysymään aloillaan: että ainakin seuraavan tuntien aikana he yrittävät saada huoneessa olevalle videokameralle metsästettyä kohtauksia. 45 minuuttia myöhemmin eräs osaston ihanista hoitajista tuli huoneeseemme, ja ilmoitti, että saamme liikkua vapaasti osastolle. Kohtauksia on saatu videolle, niitä on nähty joka ainoan kerran, kun joku osaston henkilökunnasta on sattunut kurkkaamaan kameran suuntaan. Ensimmäistä osastokeikkaa seurasi lukematon määrä uusia osastokeikkoja. Pitkiä tunteja, unettomia öitä, toivon ja epätoivon vuoristorataa.

Kun ensimmäisestä käyntikerrasta oli kulunut noin viisi vuotta, istuin lamaantuneena, nenäliinapaketti sylissäni, kuuntelemassa, että lapsellani on kehitysvamma. Että Elias on kehitysvammainen. Itkin. Olin hysteerinen. Surin kaksi viikkoa yötä päivää. Vuotta myöhemmin lääkärin kanssa keskustellessa, noin niinkuin sivulauseessa totesimme, että olisi varmasti paras nyt antaa Topollekin kehitysvammadiagnoosi. Silloin en itkenyt, en ollut hysteerinen. Olin surullinen. Olin jo oppinut, että suru on jotain joka tulee aina kulkemaan mukanani. Kaikessa mitä ikinä teenkin. Välillä vaimeana, taustalla, välillä muistuttaen olemassaolostaan niin kovaäänisesti, että tuntuu että tukehdun. Tuolloin tiesin jo, että elämä ei lopu kehitysvammaan. Se ei itseasiassa edes muutu hirvittävän paljon.

Kuusi vuotta ensimmäisen Linna-käynnin jälkeen istuimme epilepsiapoliklinikalla, tutun lääkärin vastaanotolla. Periaatteessa hän oli jo eläkkeellä: ainakin mitä tuli ns potilastapaamisiin. Mutta meidän vuoksemme hän oli tehnyt poikkeuksen. Istuin lääkärin edessä jälleen pelokkaana, surun ja pelon lamauttamana, hysteerisenä. Ehkä hysteerisempänä, kuin koskaan aiemmin. Sylissäni minulla oli pieni poikavauva. Kysyin, että voiko vauva kuolla. Voivatko kohtaukset tappaa hänet. Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on menettänyt toivonsa. Surin rankasti pientä vauvaani. Sekä itseäni äitinä: en tulisi koskaan kasvattamaa ns täysin tervettä lasta. En tulisi koskaan olemaan täysin terveen, n o r m a a l i n lapsen äiti.

11 vuotta... Kolme poikaa. Yksi suuri tuntematon. Kaksi kehitysvammadiagnoosia. Kymmeniä lääkemuutoksia, satoja levottomia, pelon täyteisiä, surullisia, suorastaan paniikinomaisia öitä. Saaveittain kyyneleitä. Kourallinen ihania uusia ystäviä, kohtalotovereita. Sitä kaikkea mahtuu 11 vuoteen.

Kirjoitan tutulle hoitajalle "Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin". Minua ei pelota. Enkä tunne haikeutta. Luotan vahvasti siihen, että jalkamme kantavat. Vielä pari keikkaa. Sitten se on siinä. Sitten ovi, jonka avasimme ensimmäisen kerran 11 vuotta ja neljä kuukautta sitten, sulkeutuu takanamme.

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…

80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

LaatuAikaa

Perjantai 13. päivä. Vaikka onkin perjantai 13. päivä ja työpaikalla taulukoita tihrustaessa ensimmäisenä osui silmiin, sanoisinko päivän henkeen sopiva luku, 666, on päivä ollut ihan jees. Tai noh, enemmän kuin jees, kiitos ruokakauppareissulla bongatun euron suklaarasiatarjouksen. Voin kertoa, että sain Edwardilta sankarin vastaanoton, kun töistä kotiutuessani ilmoitin ääni ylpeydestä väristen, että meillä on maar tänään karkkipäivä. Ja että tänään onkin tiedossa vähän hienompia namusia, kuin perus puffelit ja amerikan pastillit. Onneksi muistin sivulauseeseen luikauttaa toteamuksen "kun on reippaasti tilapäishoidossa, saattaa sitten kotona saada vähän ekstra herkkuja"… "ja huomenna ei sitten kyllä ole enää toista karkkipäivää".

Niin, oli siis Edwardin ja Topon yhteisen tilapäishoitojakson aika. Kahden yön verran. Tuli tehtyä toteamus; ei tee ollenkaan niin tiukkaa, kun herrasväki lähtee hoitoon yhdessä, verrattuna niihin kertoihin, kun Topo lähtee tilapäishoidettavaksi itsekseen.  Sitä kun tietää, että veljekset pitävät toisistaan huolta. Omasta veljestä voi hakea turvaa, jos koti-ikävä iskee. Onpa välillä tilapäishoitopaikasta osattu kertoa, että omiin sänkyihinsä illalla nukahtaneet veljekset, ovat löytyneet yhdestä ja samasta sängystä nukkumassa aamusella. Aika liikuttavaa, näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä.

Tuli myös taas tehtyä toteamus: illat ovat aikalailla (lue: tolkuttomasti) leppoisampia, kun huushollissa pyörii vain yksi alaikäinen tyyppi. Joskin tuo yksikin alaikäinen tyyppi osaa venyttää niitä äiti-ihmisen pitkiä (lue: lyhyitä) hermoja äärirajoilleen, kun sille päälle sattuu. Tulipahan taas opittua, että kun et lähde uhmaikäisen uhmailuun mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi ottaa osaa juupas-eipäs väittelyyn vailla loppua, tilanteet saattavat niin sanotusti kuivua kasaan. Tämän asian kun vielä muistaisi seuraavalla "katon Smurffeja, en kato Smurffeja" "istun sylissä en istu sylissä"-matsi kierroksella. Voin kertoa, että noin suurinpiirtein metrin pituinen tyyppi saa aikalailla lisää vettä myllyynsä huomatessaan, että potentiaalisia väittelykavereita on saatavilla…

Me siis päätimme Sampun kanssa viettää reilun vuorokauden verran laatuaikaa isompien veljesten ollessa tilapäishoidettavina, kiitos työpaikalta heruneen lomapäivän. Tällä kertaa Sampu sai täyden päätäntävallan aiheen: mitä laatuajalla tehdään, suhteen. Päätösarvonnan voitti pitkällisen harkinnan jälkeen SeaLife. Sinne siis. Bussimatkalla käytiin perinteinen "syliin ei syliin syliin ei syliin" keskustelu. Tämän jälkeen matkalla bussilta SeaLifeen käytiin myöskin jo perinteeksi käynyt syvällinen keskustelu aiheesta "kävelen en kävele kävelen en kävele". Perille päästiin, ilman että kenelläkään oli ihan hihat palaneet. Maksoimme itsemme puolittain kipeiksi kiitos hunajaisten pääsylippujen (niin, melkein tuohon hintaan odottaisi, että ne ovat hunajalla ja mansikoilla valelultaja…) ja suuntasimme ihastelemaan fisuja.  30 sekunnin merenalaisen maailman ihastelun (lue: vihastelun) jälkeen, Sampu totesi kolme vuotiaan vankkumattomalla päättäväisyydellä, että hän haluaa pois. "Nyt heti. Pois täältä. Minä haluan pois." Perään pieni pelästynyt rääkäisy. Tästä tilanteesta oli siis hyvä lähteä viettämään äiti-lapsi laatuaikaa.

Selvisimme akvaarioreissusta, vastoin alkuasetelmia, ilman suurempia henkisiä haavoja. Osa kaloista oli Sampun mielestä kamalia, ihan hirveitä, ei voi katsoa ja äiti-ihminen ei todellakaan saa katsoa niitä. Osa oli ihania: kuten yksinäisessä akvaariossa uiskennellut yksinäinen kolmen senttimetrin pituinen minikala. Jonka edesottamuksia herra UhmaIkäinen olisi saattanut seurata vaikka kokonaisen iltapäivän verran. Jollei kala olisi ottanut ja väsähtänyt, ja lähtenyt kivilinnaansa nukkumaan. (tämä oli äiti-ihmisen hyvin jälkikasvuun uponnut selvitys tapauksesta "kadonnut kala"). Akvaarioreissun jälkeen kampesimme itsemme vielä kirppisreissulle. Paikan päällä oli muitakin uhmaikäisiä. Jotka ottivat ja möykkäsivät, pistivät kampoihin ja karkailivat koko rahan edestä. Sampun tyytyessä istuskelemaan paikoillaan kirjaa lukien. Teki mieli toitottaa oikealle ja vasemmalle, että tuo hyvin käyttäytyvä mini-ihminen tuolla on minun jälkikasvua. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Vaikka se olikin työn ja tuskan takana.

Kotosalla tuli mietittyä, miten nyt jo ihan oikeasti aletaan olla tilanteessa, jossa tietyillä saroilla Sampu on ajamassa kehitysjutuissa myös isoveljensä Edwardin ohi. Mietintö, johonka sain kuluvana iltana, puhelinkeskustelun aikana, omalta äiti-ihmiseltäni vahvistuksen. Ovat poikien vaarin kanssa tuumailleet jotain saman suuntaista. Koska perjantai 13. päivästä huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä, en jäänyt asiaa sen enempää märehtimään. Se nyt on ollut positiivisessa mielessä päivän selvää jo jonkin aikaa, että ohiajo tulee tapahtumaan. Kas kun Sampun kehitys todistetusti menee aikalailla kuten pitääkin. Ja Edwardin taas ei todistetusti sitä ihan tee. Joten kolmevuotis uhman jälkeen tiedossa on sitten: mitä? Viisivuotisuhmaa? Millaista se on? Kuusivuotis uhmaa? Onko sellaista olemassa? Ja monen monta keskustelua. Nyt kävimme 112 päivän siivittämänä keskustelua aiheesta: mitä tekee pelastuskoira. Eilen opettelimme kalojen nimiä (niiden pienien, värikkäiden, kiltin näköisten kalojen nimiä). Niin ja tiedossa liene myös x-määrä kaverisynttäreitä… Tänään Sampu toi onnea puhkuen kotiin ihka ensimmäisen kaverisynttärikutsun. Äiti-ihmistä meinasi salaa sisäisesti vähän itkettää. Nyt se jo aloittaa, äidin pieni iso poika… Tulevaisuudessa taitaa olla tiedossa kaikenlaista laatuaikaa, vanhempien, veljesten ja Sampun yhteistä. Sekä Sampun ja Sampun kavereiden keskinäistä laatuaikaa. Ihan uudenlaista elämää meille. Ihanan uudenlaista elämää meille.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.