Uusia Alkuja

Saahan sitä nainen mielensä muuttaa. Ja niinhän tässä (taas) kävi. Juuri kun päätin, että nyt loppui kirjoittaminen, sain mukavaa sähköpostia. Ja homma jatkuu… Joskin uudessa ympäristössä. ErityisÄidin raapustukset tässä osoitteessa päättyvät tähän, mutta ajatuksenlento jatkuu osoitteessa:
http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/erityisaiti

Tervetuloa seuraamaan, luvassa yhtä korkealentoista tekstiä, kuin tähänkin asti :)

Matkalla

Olen ollut viime aikoina matkoilla. Henkisillä matkoilla, sekä ihan oikeilla matkoilla. Kyllähän pari mökkireissua pariin viikkoon, varsinkin toisten niistä ollessa mallia "ei miehiä, eikä lapsia, vain loistavaa naisseuraa", lasketaan matkustamiseksi? Vietin siis kuluneella viikolla yhden täydellisen vuorokauden, täydellisessä seurassa, juhlien hieman jälkikäteen omia ja ystäväni nelikymppisiä. Vuorokausi sisälsi intoa (ja järjetöntä meteliä) täynnä olevan automatkan pisteestä a, pisteeseen b, juuri sopivan määrän kuohuviiniä, aurinkoa, uimista, ihan liikaa nauramista ja ihania lahjuksia. Tajusimme kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, joten viikonloppu piti sisällään myös pitkähköt yöunet, epäterveellisen lounaan ja jättimäisen aamupalan. Sekä tietenkin vähintään tusinan verran niin sanottuja sisäpiirivitsejä. Jälleen kerran tunsin itseni tuossa porukassa keskivertoa onnekkaammaksi mammaksi: kovin moni ei saa kunniaa olla osana yhtä sekopäisen ihanaa naisporukkaa.

Toinen matka on ollut pidempi. Tai noh, teknisesti sillä matkalla ollaan yhä, ja sitä matkaa tullaan tekemään vuosien ja vuosien ajan. Se matka pitää sisällään kasvamista rooliin erityislapsien äitinä. Liekö aika, kokemus, mikä lie tehnyt tehtävänsä, mutta viimeisen neljän kuukauden aikana en ole enää viskellyt kirveitä kaivoon trion terveydentilan notkahdellessa. En voi pistää sitä minkään "kaiken olen nähnyt"-jutun piikkiin, koska ei tässä todellakaan olla kaikkea nähty. En osaa sanoa onko osittain kyseessä turnausväsymyksestä, vaiko vain luottamuksesta siihen, että kaikesta kyllä selvitään ja ennemmin, tai myöhemmin huonoinkin tilanne normalisoituu. Mutta olen siis ollut sisäisesti rauhallisempi. Tällä matkalla olen oppinut ymmärtämään, että vaikka elämme elämää päivä kerrallaan periaatteella, on tämä erityisäitiys, kuten ihan vaan äitiyskin, elämän mittainen matka. Matkalla ajaudutaan välillä kiertoteille, väärille poluille, käännytään risteyksessä väärään suuntaan, mutta kaikista niistä harha-askeleistakin opitaan, toivottavasti, edes jotain pientä. Eikä luultavasti ikinä ihan päästä määränpäähän, tulla perille, kasveta valmiiksi.

Olen myös oppinut sanomaan ääneen (isoonkin sellaiseen), mitä MINÄ haluan. Olen oppinut sanomaan miehelle pontevasti, että kuules, MINÄ lähden nyt mökille. MINÄ en nyt aio tehdä ruokaa ja MINÄ en todellakaan laita pyykkejä kuivumaan, koska MINÄ olen väsynyt. Olen oppinut sanomaan ääneen, että vaikka tämä ihana, rankka, surullinen, onnellinen äitiys on antanut todella todella paljon, se on vienyt myös ison osan minuuttani, jota olen joutunut vimmalla etsimään uudelleen. Löytääkseni osan siitä vanhasta minusta ja paljon paljon uutta. Olen oppinut sanomaan ääneen, että haluaisin olla työelämässä ihan jossain muualla, kuin siellä jossa nyt olen. Että olen pettynyt, että tämä erilainen äityis sitoo käteni työnteon suhteen. Tai: se ei sido, vaan minä sidon. Koska vaikka olen oppinut sanomaan pontevasti minä, ajattelen kuitenkin suurimmassa osassa asioita ennenkaikkea poikia. Minä en voi tällä hetkellä, kuin haaveilla, jostain työuran tapaisesta, siksi, että sitä uraakin tärkeämpää on se äitinä oleminen. Työura ja pitkät työpäivät tarkoittaisivat aikaa pois äitinä olemisesta, ja pahimmassa tapauksessa todellisia terveydellisiä ongelmia kultakimpaleilleni. Siksi siis teen myönnytyksiä ja huonoina päivinä kiukuttelen, että "mä voisin tehdä jotain niin muuta".

Olen oppinut sanomaan ääneen, että joskus todella todella huonoina päivinä, mietin, että miksi ikinä toivon saavani lapsia. Että miten paljon helpompaa elämä olisi, jos olisi vain minä, mies ja koira. Olen oppinut sanomaan, että tämä vuoristoratakuskin elämä on välillä hurjaa, pimeää, rankkaa, pelottavaa. Ja samalla se on antoisinta ja onnellisinta puuhaa, mitä maailmassa olla voi.

Olen myös viime viikkoina sisäistänyt, että olen erityisäiti ja bermudankolmio blogeissani sanonut sanottavani. Nämä kirjoitukset tulevat aina elämään mukanani, päiväkirjoina vajaan parin vuoden ajalta.  Kasvumatkalta,  jonka aikana Edwardista tuli kaiken väsymyksen jälkeen stipendiaatti, joka oppi kirjaimet. Miten hänestä on kasvamassa sydämeltään niin viisas nuori mies. Miten hän joka päivä hämmästyttää minua loputtomalla ystävyydellä, rakkaudella ja empatiakyvyllä. Miten hän oikeasti on maailman paras isoveli. Ajasta, jolloin Topo aloitti koulun, oppi polkemaan pyörää ja sanomaan maailman kauneimmalla äänellä "äiti" "isi". Siitä, miten hänen silmiinsä muutti jatkuvan kivun sijaan rauha. Siitä miltä tuntuu nähdä Topon kikattavan ja nauravan. Tämä on päiväkirja siitä, miten kaiken pelon, sairastelun ja jännittämisen jälkeen Sampu on reipas päiväkotilainen, joka on niin täynnä elämäniloa ja puhetta, kuin metrin mittainen tyyppi vain olla voi. Tämä on erään avioliiton eräänlainen tarina.

Olen ikuisesti kiitollinen joka ainoasta lukukerrasta, kauniista ja kannustavasta kommentista, ja suunnattoman häkeltynyt siitä, että niin montaa ihmistä on kiinnostanut meidän tarinamme ja meidän arkemme. Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi, enkä vieläkään voi uskoa sitä, että MINUN jorinoitani on luettu, ottaen huomioon blogieni hieman epäseksikkään aihepiirin, pitkälti (todella paljon pitkälti) yli 100 000 kertaa.

Mari, Elias, Topias ja Samuel kiittävät, toivottavasti onnellisia ja aurinkoisia loppukesän päiviä. Ja lupaavat jatkaa matkansa satunnaista kuulumisten kertoilua osoitteessa http://www.jaatinen.info/blogi/

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…

Topon Pupu

Kun Topo syntyi, saimme lahjaksi kaukaa, merien takaa, nallen, jolla oli vaaleansininen pupuasu päällään.  Siitä tuli Topon pupu. Topon tärkein juttu. Kun Topo voi huonosti, eikä ymmärrä puhetta, riittää, että hänelle sanoo "pupu" ja hän ymmärtää, että nyt kannattaa lampsia omaan kämppään yöunille. Topon voidessa huonosti, hän on hieronut pupua naamaansa ja hokenut surkeana "puupuu". Kun Topo on voinut hyvin, hän on mennyt sänkyynsä, ottanut pupun kainaloonsa, kikatellut iltapussailun ja halailun lomassa, sanonut "kaa kaa" (kauniita unia) ja nukahtanut pupu kainalossaan.

Pupu on kulkenut mökeillä, matkoilla, päiväkodissa, sairaalassa, olipa pupu ensimmäiset kuukaudet koulupojan tukena ja turvana uudenlaisessa kouluympäristössäkin. Pupun vuoksi on mies hypännyt illalla autoon ja ajanut bensikselle jokusen kymmenen kilometrin päähän, noutamaan sinne unohtunutta aarretta. Pupu on pyörinyt x-kierrokset pesukoneessa. Siitä on tullut vuosien saatossa harmahtunut epämääräisen näköinen pötkylä. Mökkireissulla tänä kesänä pupulta irtosivat autossa korvat. Ah sitä draaman määrää; koko takapenkki itki yhdessä kuorossa pupun karmeaa kohtaloa. Eihän siinä auttanut, kuin totaalisen ompelutaidottoman äiti-ihmisen tehdä lupaus siitä, että korvat ommellaan takaisin paikoilleen. Heti kun palataan takaisin kotiin.

Eräänä kauniina iltana pupu ei ollut Topon sängyssä. Tyhjättiin sänky, tyhjättiin sängyn alla olevat laatikot. Siirrettiin sänky, ratsattiin koko ala- ja yläkerta, mutta pupu oli poissa. Topolla ei meinannut uni tulla, miehellä ja äiti-ihmisellä alkoi iskeä paniikki; nyt sitten ei nukuta, valvotaan vaan ja hoetaan pupua. Ratsattiin uudestaan alakerta. Ja yläkerta. Kypsät vanhemmat alkoivat kiukutella toisilleen etsintätoimien lomassa. Lopulta yläkertaan, Topon huoneeseen, laski hiljaisuus. Topo oli nukahtanut ilman pupuaan.

Tuosta illasta on aikaa kolme viikkoa. Pupu on kokenyt mysteerisen kohtalon, sitä ei kertakaikkiaan löydy mistään. Topon huoneeseen on tehty "ilmeen muutos", kaikki lelulaatikot ja kaapit on käyty läpi. Pupua ei ole missään. Useana iltana Topo antoi ilmein ja elein vinkkiä äiti-ihmiselle, hokien surkeana "pupu". Sänkyyn kannettiin 30 korvaavaa pehmoelukkaa, mutta eihän niistä mikään tietenkään ole The Pupu. Hetkeen P:llä alkavaa sanaa ei uskaltanut huushollissa sanoa ääneen kukaan, kas kun asian mainitseminen tiesi alkua jonkin asteiselle hässäkälle.

Nyt nukahtaminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Nukkuminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Uusi kouluvuosi lähti käyntiin, loistavasti, ilman pupua.

Tänä kesänä Topo on voinut paremmin, kuin ikinä elämänsä aikana. Hänen poskensa ovat pyöristyneet juuri sopivan verran, hänen silmiinsä on syttynyt pilke. Hän on rauhallinen (enimmäkseen), hän yrittää tapailla sanoa. Hänen maailmankirjansa eivät menneet sekaisin, vaikka uusi kouluvuosi alkoi ja loma loppui. Topo oli tilapäishoidossa, nukkui, söi ja voi hyvin, ilman rakasta pupuaankin.

Olen oppinut elämään sen pelon kanssa, että hyvien jaksojen jälkeen alkaa alamäki. Näin on tapahtunut aina. Mutta nyt mieleeni hiipi ajatus: mitä jos pupu antoi meille merkin, että on aika pikkuhiljaa, pala palalta, päästää irti pelosta ja nauttia tästä päivästä. Pala palalta opetella uskomaan siihen, että ne vaikeimmat vuodet ovat takana. Mitä jos pupu yritti kertoa meille, että häntä ei enää tarvita täällä. Että enää ei tule eteen osastokeikkoja, ja karmeaa kipua, jolloin pupun naamaan hierominen on suurinpiirtein ainoa mikä auttaa. Mitä jos pupu yritti kertoa, että nyt Topo on siinä vaiheessa, että huonona hetkenä pupuakin tärkeämmät ovat äiti-ihmisen ja miehen syli? Koska vihdoin ja viimein olemme siinä tilanteessa, että Topo hakee meiltä läheisyyttä, tukea ja turvaa, voidessaan vähänkin huonommin. Sekä ollessaan onnellinen. Iltaisin pupun halimisen sijaan, hän ottaa allekirjoittanutta poskista kiinni, vetää lähelleen, kikattaa sydämensä kyllyydestä pärisytyksille, pussailuille, halailuille, vaatien aina vaan lisää. Sanoessaan maailman lempeimällä äänellä sen "kaa kaa", kun pussailut on hänen mielestään tältä erää pussailtu.

Jatkamme matkaa läpi loppukesän ja alkavan syksyn toivoen, että Topon elämä saa jatkua yhtä hyvänä, kuin se on tämän kesän ollut. Kesän jolloin pupu katosi ja toivottavasti Topon uusi elämä alkoi.

Homma Hanskassa, Aina

Täällä taas, hommat hanskassa ja hanskat totaalisen hukassa. Työssäkäyvänä äitinä mielenkiintoisin tilanne tuli eteen tänään aamulla. Olin ehkä saattanut vähän aavistella mitä tulemaan pitää, mutta en oikein uskaltanut uskoa asioiden oikeaan laitaan, ennenkuin oli pakko.

Olin viime viikolla olettanut, että Topon(kin) loma-ajanhoitopaikkaan menee automaattisesti tieto pikkumiehen tilapäishoitopäivistä. Onhan kaupunki meille vanhemillekin muistanut lähettää kirjeen aiheesta "näinä ja näinä päivinä lapsenne eivät ole oikeutettuja menemään loma-ajanhoitoon tilapäishoidon vuoksi" (eikä sen suhteen tietenkään mitään mutinaa). Ajattelin siis automaattisesti, että koska meitä tiedotetaan siitä, että hoitoon ei ole menemistä, on myös hoitopaikka tiedotettu siitä, että tälle ja tälle tyypille ei ole hoitoa näille päivämäärille myönnetty. Nyt tiedän, että tieto ei ihan noin vaan menekään perille. Eikä se ole menemättä perille pelkästään hoitopaikkaan, vaan se ei mene perille myöskään taksikeskukseen.  Vaikka kuinka olisi kyseessä yksi ja sama taksikeskus, joka järjestää kuljetukset sinne kesäajanhoitoon ja tilapäishoitoon. Tämän asian suhteen olemme viisaampia syystä että, kolmena aamuna noin kello 8.04 sain soiton puhelimeeni "taksi tässä hei, onko pojat tulossa". Mutta siis, kouluun, loma-ajanhoitoonkaan ei ollut mennyt tietoa Topon poissaolosta. Tämä kävi ilmi keskiviikkoaamuna kello 8.35 kun koulusta tuli viesti, jossa tiedusteltiin, että onkohan Topolla kaikki ok, kun häntä ei ole näkynyt. Muutamaa ees-taas läheteltyä viestiä myöhemmin päätimme koulun henkilökunnan kanssa viestittelyt mukaviin loppuviikon toivotuksiin, heidän lisätessä viestinsä perään "nähdään sitten ensi keskiviikkona".

Ihmettelin viestin "ensi keskiviikkoa", mutta ajattelin sen olevan ilmoitus siitä, että kyseinen henkilö ei ole paikalla ennen ensi keskiviikkoa. Koska eihän se nyt suin surminkaan voi olla niin, että heinäkuun hoitosulun jälkeen on viikon verran loma-ajanhoitoa, jonka jälkeen pitäisi taas sumplia hoitokuvioita lasten kanssa. Eihän? Kylläpäs!

Aamulla olin saanut itseni raahattua työpaikalle, saanut rakkineen, jota tietokoneeksikin kutsutaan päällle. Kuullut it-tyyppien keskustelevan siitä, että viime yönä on tehty jotain päivityksiä, joidenka vuoksi osan porukasta koneet eivät toimi ollenkaan, tai toimivat äärimmäisen hitaasti. Olin tehnyt huomion, että minä ja rakkineeni kuulumme porukkaan "käyvät hitaalla". Olin ehtinyt hakea kupin kahvia ja aamupalarahkani, kun kuulin, että puhelin värisee merkkinä viestistä. Koska olin juuri keskittynyt lukemaan työaiheista sähköpostia, en heti samointein kuitannut saapunutta viestiä. Hetken kuluttua puhelin alkoi värisemään soiton merkiksi, soittajaksi paljastui mies. Ensimmäinen ajatus oli, että Sampun reppu/kengät/shortsit tai kaikki edellä mainitut ovat hukassa, kuten tavallista. Puhelun aluksi kävi ilmi, että kyllä vain, hukassa oli jotain, mutta tällä kertaa kyseessä eivät ole kenenkään tennarit, pöksyt tai reppu. Vaan hukassa on koululaisten taksi. "kello on jo puol ja taksia ei oo vieläkään näkynyt". Tuossa vaiheessa muistin koulusta samaani viestin loppulausahduksen "Nähdään ensi keskiviikkona". Miehelle nopea kuitti "hei, mä vähän soittelen ympäriinsä ja palaan just asiaan". Soitto koululle, kukaan ei vastaa. Soitto taksikeskukseen, jossa hyvin kartalla olevaa äiti-ihmistä infotaan siitä, että hänen hellantertuilleen ei olla järjestetty hoitoa kuluvan viikon kahtena ensimmäisenä päivänä, koska "kouluja siivotaan". Homma selvä. Soitto kotiin…

"moikka, hei nyt on kuule sellanen juttu, että E&T:lla ei oo ollenkaan niinku mitään hoitopaikkaa alkuviikoks, miltä sun kalenteri näyttää tälle päivälle, jos mä oisin huomenna sit etänä?". Suolsin kysymyksen suustani sellaisella vauhdilla, että yhä ihmettelen, miten mies pääsi jutun juonesta kiinni hyvinkin pikaiseen tahtiin. Muistaen samalla hyvin selvästi miehen puhisseen kalenteriaan katsoessa, että "mun koko ens viikko on ihan tukossa". Odotin jotain kuittia siitä, että miten tällainen pieni käänne elämässä on voinut mennä meiltä (tarkoittaen allekirjoittaneelta ohi), sekä tuskastelua siitä, että kun se kalenteri on tukossa niin ei todellakaan voi olla etänä. Hämmästykseksi vastapuoli otti sanoman vastaan varsin rauhallisesti, todeten, että ei mitään, tänään ollaan kotona, tekeekin ehkä ihan hyvää, huomenna sitten toisinpäin.

Niin, me olemme ihan takuulla saaneet kotiin kirjeitä, joissa on kerrottu ne päivämäärät, joille loma-ajanhoitoa on myönnetty. Niistä kirjeistä olen luultavasti lukenut sen osuuden jossa ilmoitetaan, että "lapsellenne on myönnetty", jonka jälkeen mielenkiinto on lakannut täydellisesti. Niinpä tällainen parin päivän "hoitosulku" voi tulla täytenä yllätyksenä. Sain jälleen kerran esimiehelleni väläyttää loistavia asioidenjärjestelytaitojani kertomalla heti ensi alkuun hänen lomaltapaluunsa kunniaksi, että meillä on nyt vähän tilanne päällä ja oli tilanne toimistolla ihan mikä tahansa, joudun ihan aikuisten oikeasti olemaan huomenna etähommissa. Oikeasti en ole asiasta pätkänkään vertaa pahoillani. Työpaikalla eivät työt ole kaatumassa kenenkään, tai minkään niskaan ja ajatus siitä, että istun läppäri sylissä pihalla, koululaisten viilentäessä itseään pihan uima-altaassa, ei tunnu tällä kesän toisella helleviikolla mitenkään vastentahtoiselta. Niin, kuvitelmissani siis lapset leikkivät koko päivän kauniisti, hiljaa keskenään, lounas maistuu kaikille, eikä ketään ärsytä, kukaan ei jankkaa samasta asiasta kahta kertaa minuutissa aamusta iltaan, eikä kenenkään elämä järky kuumuudesta ja auringosta. Näinhän se menee?

Jatkossa teen sellaisen pienen lupauksen itselleni ja perheelleni, että avaan viralliset kirjeet heti, yritän lukea ne loppuun ja viedä kirjeessä mainitut päivämäärät samantien seinäkalenteriimme. Ensi kesänä olenkin sitten näissä asioissa jo pro, ja tiedän että tietenkin hoitopaikat ovat suljettuna samaisella viikolla, kuin koulut alkavat. Koska niitä kouluja siivotaan. Olen myös viisaampi senkin suhteen, että tiedän, että maailma ei kaadu, ei edes järky sellaisen pienen asian edessä, kuin että "hups, mihinkäs me pari lasta laitetaan pariksi päiväksi".  Koska tästäkin kiipelistä on nyt kertaalleen selvitty. Homman ollessa edes suht hanskassa.

Lainakengissä

Kuulin radiosta pitkästä pitkästä aikaa yhden lempibiiseistäni, kertosäkeessä lauletaan: try walking in my shoes. Iski, kuin metrin halko.

Vaikka aiemmin väitin ,etten pode keski-iän kriisiä, niin jotain kriisiä ehkä saatan potea. En vieläkään myönnä, että kyseessä on se pyöreä neljäkymmentä, joka tuli ikäluvuksi keväällä. Enemmänkin uskon rimpuilun johtuvan yleisestä riittämättömyyden tunteesta. Reilun kolmen vuoden ajan sain keskittyä olemaan aika pitkälti vain äiti. Äiti kolmelle miehen alulle. Joskin kolmeen vuoteen sisältyivät vauva-ajat, mutta jotain kaksi aiempaa vauva-aikaa olivat opettaneet: vaiheet ovat ohimeneviä. Siis ne ihan vauva-ajan vaiheet. Se, kun ei tiedetä, että nukkuuko nyytti neljä tuntia, vaiko vartin. Kun kesken ruokaostoksia vaunuissa makoilevalle käärölle iskee nälkä. Siinä on turha selitellä, että kuule, ruoka-ajat ovat taloudessamme kello 08, 11, 14, 17 ja 19. Ei, sitä lähdettiin etsimään jotain sopivaa soppea imettämiselle. Sitä, kun tyyppi alkaa ryömiä ja joutuu työkseen kiipeleihin. Tiesin, että kaikki nuo menevät ohi viikoissa tai kuukausissa. Ne eivät kestä loputtomasti. 

Kolmen vuoden jälkeen oli aika palata työelämään. Olla äiti,vaimo, huushollin organisaattori, ystävä, alainen, kollega ja jossain vaiheessa vuorokautta: vain minä. Vaikka elämä on mitä on, lapset kasvavat. Vaikka Edwardin kehitys ei mene eteenpäin ihan kaikilla mitta-asteikoilla, kuten pitäisi ja Topon kehitys huitelee jossain omilla mitta-asteikoillaan, lapset kuitenkin kasvavat. Pikkuhiljaa alkoi olla omaa aikaa. Aikaa liikunnalle, siihen, että ystäviä treffaili muutoinkin, kuin vaunulenkkien aikana. Alkoi olla mahdollisuuksia tehdä omia pieniä reissuja. Opin pikkuhiljaa sanomaan suht ponnekkaastikkin, että tarvitsen omaa aikaa. 

Rimpuiluni johtuu ehkä siitä, että vaikka olen kolmen mahtijätkän äiti ja yhden varsin kelvon aviomiehen vaimo, tunnen itseni riittämättömäksi. Joka käänteessä, joka päivä, vähintään kerran tunnissa. Töissä olen kyllästynyt siihen, että saan taas alkaa puliveivata aikataulujen kanssa, selittelemään miksi 20.8 joudun olemaan puoli päivää poissa, koska on Topon kuntoutuspalaveri. Joudun ennakkoon selittämään, että meillä alkoi taas arki. Koska mies laittaa aamulla koululaiset matkaan ja toimittaa päiväkotilaisen päiväkotiin, on minun tehtäväni olla koululaisia vastassa kotona kello 15 reikä reikä, kun taksi tuo koululaiset kotiovelle. Näin on tehtävä, koska muuten joudumme keskustelemaan vammaispalveluiden kanssa aiheesta: tilapäishoito. Kun työpaikan aamupalavereissa puhutaan ihmisistä, jotka lähtevät kotiin aikaisin iltapäivästä, lausahdus iskee suoraan sydämeen. Ne puhuvat minusta. Tiedän järjellä, että näin ei ole, samalla tietäen, että joku tai jotkut takuulla miettivät,  että miksi tuo mamma ottaa juoksuaskelia kohti hissiä kello 13.30. Huikaten moit matkalla: eli ei siis ole menossa myöhäiselle lounaalle, vaan tyyppi on lähössä kotiin. Tunnen itseni riittämättömäksi: pitäisi pystyä tekemään töitä vielä sen kolmen tunnin verran. 

En ole muistanut ostaa päiväkotiin uusia tossuja. Sampun pastillipurkissakin oli enää kaksi pastillia. Minkälainen äiti unohtaa ostaa uuden purkin pastilleja päiväkotiin, tai noh totuuden nimessä: ostaa purkin, mutta ei muista minne sen on tunkenut. Edward ja Sampu nukahtavat Smurffi-leffan pauhatessa taustalla heidän huoneessaan. Topoa ei nukuta, kiitos päiväunien. Yritykset ottaa iPad pois Topolta, kellon lähestyessä 22 päätyvät huutoon. Muilla varmasti on luettu iltasadut, peitelty piltit peiton alle ja sinne ne ovat kauniisti jääneet nukkumaan valojen sammuttua. 

Aamulla kiireessä yhden pojan hampaat jäivät pesemättä. Illalla samainen poika luikki sänkyyn salamannopeudella, eikä suin surminkaan suostu tulemaan sieltä hammaspesulle. Tunnen syyllisyyttä: nyt lapsi raasu saa hampaisiinsa kymmenen reikää, ja äiti-ihminen moitteet hammaslääkäriltä. Niin: jos löytyis joku rako, jolloin tyypin ehtii viemään hammaslääkäriin. Sekin vielä, pitäisi nyt oikeasti varata hammaslääkäriaika. 

Olemme miehen kanssa menossa ystäväni juhliin viikonloppuna. Toiselle paikkakunnalle. Meren äärelle. Olen odottanut juhlia, kuin kuuta nousevaa. Mutta jostain kumman syystä onnistun jälleen kerran saamaan itsensäsyyllistämis- ja riittämättömyysvaihteen päälle: kaksi lasta lähtee isovanhemmille yökylään. Yksi jää ystävällisen kummitädin kanssa kotihoitoon. Mutta hitsi vie: onko se nyt ok pyytää toista kuppaamaan lastenvahti hommissa 12 tuntia putkeen? Kuka äiti-ihminen jättää lapsensa 12 tunniksi lastenvahdin kanssa kotiin ja lähtee humputtelemaan? Eikö sitä kolmen lapsen äitinä pitäisi vain osata nauttia näistä rakkauden hedelmistä, viettäen visusti viikonloput kotosalla. 

Yritän täsmäyttää ystävien kanssa aikatauluja: meidän piti mennä Särkänniemeen, mutta viikonloput eivät riitä. Meidän piti jo keväällä tehdä yöpyvä reissu jonnekin ,mutta ne viikonloput eivät taaskaan riitä. En ehdi soittaa, kun lupasin. Kun ehtisin soittaa, en muista. Päädyn jälleen kirjoittamaan kuuden rivin tekstarin: mitä kuuluu, mitä olette puuhailleet? Sori kun en ole soitellut, en ole ehtinyt, you know, ikävä... Ja sitä rataa. 

Niin ja hei: kun oikein päästään vauhtiin: maankuulu laihdutusguru sanoo, että on olemassa vain tekosyitä sille, että ei ehdi liikkua. Eikä mukamas syödä oikein. Kaikilla on sitä aikaa ja kaikilla on ne mahdollisuudet. Mitä vikaa minussa on, kun sen sijaan, että kaivaisin kaapista rahkan ja päättäisin lähteä jumpalle, kaivan kätköistä suklaalevyn jämät ja vaivun puolikoomassa sängyn päälle? Kun kerran kaikilla muillakin on sitä aikaa ja itsekuria ja motivaatiota, niin miten voi olla, että allekirjoittaneelta ei sitä löydy? 

Sitten tulee mieleen se biisi. Try walking in my shoes... Niin, kai sitä on jostain joskus kredittiä itselleen annettava? Kun tapasin ensimmäiset erityisäiti-kollegat, tämä tapahtui yllättäen sairaalassa, osastolla. Heissä näin tulevaisuuteni: collegehousuissa pyöritään apaattisen näköisenä sairaalan käytävillä. Ei elämää. Myöhemmin olin yksi heistä: olin oppinut, että sairaalassa collegehousut ovat vaatteista parhaimmat ja mukavimmat, kun lapsen kanssa leikitään osastolla kotia useamman päivän verran putkeen. Ne apaattiset ilmeet johtuivat siitä, että se osastolla oleilu on henkisesti melkoisen rankkaa, siinä ei siis paljon naurata. Opin myös sen, että niin sanotusti julkisilla paikoilla erityisäitejä ei korista leima: he pukeutuvat kuten muut, rakastavat vaatteita, kenkiä, laukkuja, huulipunia, käyvät töissä ja juttelevat kahvihuoneissa viikonlopun mökkireissuista ja päivän uutisista. Tiedän, että työpaikalla minusta ei paista mihinkään erityisäidin leima. Juttelen mökkireissuista ja fiilistelen kollegani kanssa uusia huulipunia, käsilaukkuja ja kesäkenkiä. 

Try walking in my shoes: tule töihin lapsen kontrollilääkärikäynniltä, kun lapsi on juuri lääkärin edessä vahvistanut epäilyt poissaolokohtauksista. Saaden sellaisen. Tiedät että tulossa on lisää tutkimuksia, lisää keikkoja, siihen yhteen liian tuttuun osoitteeseen. Sateen piiskatessa kyyneleet valuivat. Työpaikalla lukkiuduin hetkeksi vessaan, kaivan meikit esiin laukusta, menen työpisteelleni ja alan tehdä töitä. Työkavereiden kysyessä miten meni, vastaan: no ei ihan putkeen. Kertoen suurpiirteisesti miksi meillä on tulossa aika pikaisella aikataululla yksi muutaman tunnin sairaalakeikka lisää. Sen jälkeen alan tehdä töitä, kun ei mitään olisi tapahtunutkaan, vaikka samalla minusta, ettet saa henkeä. Tuon on elämä opettanut. Muutama vuosi sitten olisin ottanut päivän sairaslomaa ja aloittanut (ystävääni lainatakseni) tuskafestarit kotosalla. Nyt osaan koota itseni. 

Try walking in my shoes: olemme valvoneet vuosia. Valvominen on opettanut sen, että sillä ei ole mitään valtakunnan merkitystä minne tai miten lapsi nukahtaa. Pääasia on, että hän nukahtaa. Nukkuen edes jokusen tunnin putkeen. Vaikka Smurffien pauhatessa taustalla tai iPadin toimittaessa unikaverin virkaa. 

Try walking in my shoes: kun olet herännyt liian aikaisin, katsonut että jokainen lapsi saa asiaankuuluvat vaatteet päälleen aamulla, reissuvihkot on täytetty ja reput pakattu, hoida itsesi töihin. Tee niitä töitä, ilman taukoja. Singahda kotiin, tee ruoka, imuroi, koska yksi lapsista murentaa niin maan penteleesti, kulkien ruokansa kanssa ympäri taloa, pese sen jälkeen seinät koska samainen lapsi pyyhkii kädet seiniin. Ota kaksi koululaista vastaan, riisu toisen kengät ja ulkovaatteet vauhdissa ja houkuttele hänet käsipesulle. Lue reissuvihko: onko toinen koululaisista nukkunut/syönyt/voinut ok/ollut väsähtänyt ja ennakoi sen jälkeen, mitä loppupäivä tulee pitämään sisällään. Laita pesukone pyörimään, singahda kylpyhuoneesta poimimaan samaiselta tyypiltä pois makkarapakettia jonka kanssa hän pitää majaa sohvalla, jatka pyykkioperaatiota. Totea viiden minuutin kuluttua että tyyppi on pyykkioperaation aikana onnistunut murustamaan koko alakerran leipää syödessään ja pyyhkinyt likaiset kätensä taas seiniin. Yritä häätää tyyppi pihalle, jotta saat imuroida, koska tyyppi ei tykkää imurin äänestä. Imuroi jälleen alakerta, samalla vahdaten ettei tyyppi tee katoamistemppua pihalta. Operaation jälkeen yksi koululaisista on ruoan syötyään parkkeerannut sohvalle katsomaan hetkeksi lastenohjelmia, toinen häipyy kämppäänsä iPadin kanssa. Talossa on hetken rauha, voin luvata, että rahka ja jumppa eivät huutele enää kauhean kovaa. Suklaa ja hetki sängyn päällä kyllä. 

Mitä tulee ystäviin. He tietävät aika pitkälti, että minkälaisilla jalkineilla täällä tallataan, taplataan päivästä päivään. Koska he ovat ystäviä, he ovat pysyneet rinnalla, ymmärtäneet, jaksaneet kuunnella kun ei mene niin hyvin ja siirtää Särkänniemikeikkoja ja yöpyviä. Try walking in my shoes: omistan maailman parhaat ystävät. Sekä miehen, joka saa minut välillä raivon partaalle, noh: ollen mies. Mutta joka lauantaiaamuna ilmoittaa, että mä otan nyt nuo kersat, sä makaat sängyn päällä, katsot telkkaria ja syöt suklaata. Jos siivoat, mä suutun. Try walking in my shoes... 

Kahden vuoden takaa

Facebook ilmoitti jälleen aamusta, että sinulla on muistoja kahden vuoden takaa. Mitä muistoja siellä olikaan. Kuva Edwardista ja Toposta Tukholman keskustassa, suihkulähteen äärellä. Me olimme "omalla lomalla". Olimme sopineet, että mies viettää laatuaikaa juniorin kanssa ja me kolme muuta yhdyskuntamme jäsentä lähdemme Tukholman reissulle.

Kuvaa katsoessa ensimmäinen ajatus oli ilo, jossa oli haikeutta. Ai vitsit meillä oli kiva matka. Jota en kuunaan tänäpäivänä tekisi samaisella kokoonpanolla. Seuraava ajatus oli: olin tuolloin hoitovapaalla. Olisipa kiva olla taas vaikka vuoden päivät hoitovapaalla. (en ole ollenkaan varma, että olisin tuota mieltä enää kuuden viikon kotona oleilun jälkeen…). Viimeiseksi tuli mieleen ajatus: onko tässäkin aika kullannut muistot? En usko, että reissu olisi katastrofi. Katastrofireissut muistan katastrofireissuina, niiden yhä nostattaessa käsivarsikarvat kauhusta pystyyn. Toisaalta: emme ole ikinä tehneet yhtäkään pelkästään katastrofireissua. Joka reissuun on mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Vaikka keskiarvo olisi lopulta hiipinyt katastrofin puolelle. Mutta että oliko tämä reissu ihan oikeasti hyvä reissu?

Muistan sen, että meillä oli ikkunaton hytti: otimme jonkun ihan viime sekunnin matkan ja muuta ei ollut tarjolla. Lohduttauduin sillä, että eipä siellä hytissä paljon oleilla. Laivaan mennessä huomasimme, että hyttiavaimemme eivät toimi. Lähdin kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa metsästämään hyttiemäntää. Löysin sellaisen hetken kuluttua. Matkalla takaisin hytillemme, sain a) kuulla, että luultavasti en ole vain osannut käyttää hyttiavaimiamme oikein b) sain äiti-palautetta, Topon itkiessä lohduttomana. Tiesin, että Topo itkee, koska ei tajua mitä tapahtuu, minne olemme menossa ja miksi säntäilemme ees-sun-taas. Hyttiemännän mielestä Topo itki siksi, että äiti pisti hänet kävelemään liian kovaa vauhtia pitkin hyttikäytäviä. Hyttiavaimissamme oli vika, sitä pahoiteltiin ja meidän käskettiin roudata itsemme ja ne kolme laukkuamme infoon vaihtamaan avaimet. Topon itkuun meinasi yhtyä äiti-ihminen, ajatus muutaman kerroksen kapuamisesta sen kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa ei vain houkuttanut. Loppujen lopuksi hyttiemäntä heltyi, päästi yleisavaimellaan meidät hyttiimme, jotta saimme dumpata laukkumme sinne, ennen niiden avaimien vaihtoa.

Muistan, että 10 minuutin leikkipaikalla hengailun jälkeen tuli ilmoitus: paikka pitää sulkea, koska pallomerestä on löytynyt sitä itseään. Voin kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ollut syyllinen pallomeren sulkemiseen. Voin myös kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ottanut hyvällä sitä, että leikkipaikasta piti ottaa ritolat samoin tein.

Loppujen lopuksi nämä olivat ainoat reissumme haastavammat hetket. En nyt voi väittää, että nautiskelimme buffetin herkkujen ääressä kahta tuntia putkeen, rauhallisesti ruokaillen. Mutta hei kamoon: missä lapsiperheessä sellaista tapahtuu? Sen sijaan kävelimme Edwardin kanssa pitkin rantoja Tukholman ytimeen. Topon istuessa nätisti rattaissaan. Kävin alennusmyynneissä, sain ihan rauhassa jopa katsella itselleni vaatteita. Sen jälkeen vietimme pitkän ajan lelukaupassa. Jonka jälkeen vietimme suht pitkän ajan pikaruokapaikassa. Jonka jälkeen Topo nukahti rattaisiin ja me menimme Edwardin kanssa jäätelölle. Meillä oli varsin mukava päivä.

Tällaiset muistot ovat niin konkreettisia sen suhteen, että mihin suuntaan elämä on sen jälkeen mennyt. En voi väittää, että olisi muka mahdotonta ottaa Topo kainaloon ja lähteä risteilemään. Ei todellakaan olisi. Sille ei ole yhtään lääketieteellistä, saatikka muutakaan todellista estettä. Muuta kuin se, että kukaan ei nauttisi siitä. Topo ei nauttisi epämääräisestä hengailusta laivalla. Sen lisäksi hän taatulla jopa vihaisi epämääräistä hengailua kaupungilla yhden päivän verran. Olisiko se kivaa sisaruksillekaan: Mennään leikkipaikkaan. Ei kun hei, lähdetään pois, Topo ei diggaa. Voisitteko muuten yrittää syödä aamu-ilta-välipalanne, sekä lounaanne ja illallisenne kymmenessä minuutissa, koska Topo ei muuten jaksa. Tähän vielä bonuksena yöpyminen samassa kenkälaatikossa: no niin, koska Topon uusi päivä alkoi kello 3.45, niin eiköhän kaikki nousta samoin tein ylös. Kun nuo valotkin nyt ovat päällä ja Topo joikaa sydämensä kyllyydestä.

Tällaiset muistot ovat myös konkreettisia sen suhteen, että olemme monesta suosta nousseet kyseisen ajankohdan jälkeen. Topo on voinut tässä välissä räävittömän huonosti. Ero siihen juuri tänään, kirkas silmäiseen "moita" huutelevaan pikkumieheen ja kalpeaan, kivusta itkevään potilaaseen on ihan älyttömän suuri. Ymmärrän, minkälainen ralli tässä kahdessa vuodessa on käyty läpi. Samalla en ymmärrä. Olen joskus pohtinut sitä, että jos joku päivä kävisi niin, että elämä tasaantuisi. Voisi luottaa siihen, että takapakkeja ei tule, vuoristoradalla ei lähdetä loputtomaan alamäkeen, hurjalla vauhdilla, jos tietäisin että trio saisi voida hyvin, mitä minulle kävisi? Olisinko onnellinen? Osaisinko olla onnellinen hetkessä? Vai romahtaisinko. Kävisinkö silloin mielessäni läpi sen rallin, missä olemme vuosikymmenen verran ajelleet. Miettisinkö, miten kestin ne kaikki mustat jaksot. Alkaisinko surra ihan täysipäiväisesti kaikkea sitä, mistä olemme jääneet paitsi? Vai muistaisinko ne hyvät hetket: ne kun Tukholman risteily meni hyvin, minkälainen vesipeto Topo oli, miten Sampu yhtäkkiä alkoi puhua, kuin papupata. Sen miten Edward kirjoittaa luokkatovereidensa nimiä kesälomalla, katuliiduilla, autokatoksemme eteen. Niin, aika kertonee. Samaa, mitä se kertoi tänäänkin, antaessaan valokuvamuistoja kahden vuoden takaa.

Kotona

Kolme vuotta sitten miehen ja minun sähköpostimme ilmoittivat saapuneesta postista tasaisin väliajoin. Useinmiten sähköpostin otsikko oli jotain tyylillä "xxx haluaa suositella sinulle kohdetta Oikotieltä". Meillä oli päällä asunnonhaku. Ainakin jollain asteella. Alueet olivat selkeät, mistä uusi koti saisi mielellään löytyä. Olin pikkuhiljaa hivuttanut listalle yhden alueen lisää. Alueen jolle mies oli jo ehtinyt sanoa ei ei ei, monen monta kertaa. Tiesin, että tyyppi, jonka kanssa olen asunut saman katon alla sellaisen kymmenen vuoden verran, on hitaasti lämpiävää mallia. Joten en luovuttanut ensimmäisen ei:n kohdalla. Lopulta siltä listalle hivutetulta alueelta löytyi talo. Täydellinen sellainen. Siinä oli kaikki mitä tarvitsimme. Se oli juuri oikealla paikalla. Sillä oli juuri oikeanlainen tontti. Siitä ei ollut pitkä matka uimarannalle. Lähellä oli Edwardille ja Topolle sopiva koulu. Täydellistä. Emme ostaneet sitä.

Henkisesti heitin asunnonhakurukkaset nurkkaan, kun emme ehtineet taloa itselemme, no tässä vaiheessa voin käyttää sanaa josta en tykkä: kotiuttaa. Tiesin, että olisi lähestulkoon mahdottomuus löytää jotain vastaavaa; uusi talo, vanhalta alueelta, järkihintaan. Tätä nykyä katselen Oikotien ilmoituksia lähinnä huvin vuoksi ja harrastus mielessä. Miehen "kato, toi vois olla kiva"-ehdotuksiin nyökkäilen hymyillen, odottaen, että kun en mainitse asiasta, mieskin unohtaa sen. Tätä nykyä olemme kotiutuneet liian hyvin taloon, missä me nyt asumme. Missä on meidän koti.

Olemme muuttaneet ensimmäiseen omaan taloomme, kun Edward oli taapero ja Topo vasta viisikuinen vauva. Olemme nähneet Topon ensiaskeleet meidän omalla pihallamme. Muistan ensimmäisen äitienpäivän, kun asuimme uudessa kodissamme. Me söimme pihalla aamupalaa. Se oli mahtavaa. Tunsin olevani huipulla: mies, kaksi lasta, koira ja oma piha.

Täällä olemme tuskailleet repaleisten öiden kanssa. Täältä olemme lähteneet ensimmäisen kerran akuutisti sairaalaan, jääden pariksi päiväksi sille tielle. Täällä olemme palaveeranneet ruokapöydän äärellä instanssien ja ihmisten kanssa, joiden emme kuvitelleet olevan osa elämäämme: vammaispalvelut, terapeutit. Olen raivostunut tulostimelle, kun se ei suostunut sylkemään pihalle juuri valmiiksi saamaani vammaistukihakemusta.

Olemme miehen kanssa vaihtaneet työpaikkoja. Olemme vieneet koiramme eläinlääkäriin, tullen kotiin siltä keikalta ilman koiraa. Olen tehnyt raskaustestin, joka on näyttänyt positiivista tulosta. Jokusta pitkää kuukautta myöhemmin olemme tulleet sairaalasta kotiin, kantaen turvakaukalossa kolmikiloista poikavauvaa. Meistä on tullut kolmen pojan vanhempia.

Olemme pitäneet ystävillemme myöhästyneet kolmekymppisjuhlat. Kutsuneet "parikymmentä henkilöä", laskien sen varaan, että koska porukassa on tulevia ja nykyisiä äitejä, sekä isiä, kaikki eivät pääse paikalle. Yksi ei päässyt paikalle. Ne olivat hyvät juhlat. Mies on opetellut grillaamaan, allekirjoittanut tekemään ruokaa (joka on pääsääntöisesti kiitollisen trion mielestä yök/hiljaista hyljeksyntää/Faapu ei tykkää kastikkeesta-kamaa). Me olemme keränneet omasta kasvipenkistä mansikoita, retiisejä, persiljaa, salaattia ja tontin rajan takaa mustikoita. Niin, unohtamatta kesällä kallioltamme löytynyttä metsämansikkakätköä. Eilen illalla Edward ja Sampu menivät innoissaan nukkumaan, mies oli luvannut, että he saavat seuraavana päivänä viedä pupulle porkkanoita. Metsän puolelle luonnollisesti. Me emme omaan pihaan tarvitse pupufarmia. Olen ostanut ompelukoneen. Kolmen kuukauden jälkeen ottanut sen paketista pois ja siirtänyt sen hyllyn päälle odottamaan sopivaa ompeluaikaa. Sitä ei ole vielä löytynyt.

Me olemme pikkuhiljaa alkaneet miettiä miehen kanssa, että mitä seiniä maalata (okei, totuuden nimessä maalauttaa). Minne voisi laittaa tapettia (tapetin laittaa joku muu, kuin me). Olemme miettineet huoneiden uudelleen organisointia. Ostaneet tänne pari uutta sohvaa, x-määrän keittiönmattoja (pitäähän sitä naisella harrastus olla). Olemme ostaneet pihalle sohvaryhmän, saaneet ruokailuryhmän ja perineet pihakeinun.

Mies on vaihtanut jokusen kerran autoa. Jossain vaiheessa sattumien summana pihassamme kävi neljä erilaista autoa neljän viikon sisään. Neljännen auton kohdalla Edward puuskaisi tuskastuneena "isi on taaaaaas ostanut uuden auton". Meillä on pihalla kaksi polkutraktoria, ainakin kolme lasten polkupyörää, joita ei juurikaan käytetä. Sitten siellä on Sampun potkupyörä, jota hän rakastaa. Päätimme jälleen, että kun päiväkoti alkaa, Sampulle viedään pyörä ja kypärä sinne, jotta hän voi siellä päiväkodin pihassa opetella sitä polkemista "sitten voidaan käydä Sampun kanssa pyörällä kaupassa" juttelemme miehen kanssa. Tietäen tasan tarkkaan, että kauppaan mennään luultavasti jatkossakin autolla.

Se mikä tästä on tehnyt kodin on ehkä kaikista eniten se elämä, mitä me elämme täällä nyt. Kaiken odottamisen, toivomisen, epätoivon ja surkeuden jälkeen minulla on kaksi kaveria, jotka tappelevat siitä, kumpi saa kaataa jauhot taikinaan. Joiden kanssa extempore laitamme saappaat jalkaan illalla ja menemme poimimaan mustikoita, tai lähdemme talleille katsomaan heppoja. Käymme syvällisi keskusteluja aiheesta: pupulle porkkanoita, koska tulee joulu, sataako sateisen kesäpäivän jälkeen lunta. Minulla on yksi kaveri, jota pitää kutittaa joka ilta, niin että hän on lähellä tikahtua kikatukseen. Joka sanoo maailman kauneimmalla äänellä "äätii". Sitten on se yksi isompi kaverikin, jonka kanssa nauramme näiden muiden kavereiden edesottamuksille. Joka puhuu niistä isommista taloista ja uusista autoista, nyökkäilen, hymyilen ja varon visusti olla ottamatta asiaa esille myöhemmin.

Bonuksena vielä kodin ympäristöstä löytyvät upeat naiset: naapurit. En tiedä minne mahtavan porukan laaksoon me olemme rantautuneet, mutta mahtavaa porukkaa täällä asuu. Jotain asiasta kertonee se, että Faapumme kummitäti on: entinen naapurimme. Olemme näiden naisten kanssa kävelleet x-määrän kilometrejä, sopineet että käymme vähintään kerran kuussa juoksemassa. Epäonnistuneet siinä. Perustaneet elokuvakerhon, katsoneet yhden elokuvan ja sen jälkeen kerho on jäänyt unholaan. Olemme harrastaneet iltakävelyjä lähibistroon, syömään. Tai sitten vain juomaan viiniä ja puhumaan syvällisiä. Olemme juoneet litroittain teetä. Puhuneet miehistä, lapsista, työstä, kaikesta mikä on oikeasti tärkeää.

Mikä parasta: kun pyörit tuolla pihallasi tukka takussa, saappaissa, niissä rumissa housuissa ja siinä rumassa paidassa, pitäen pihalla pinkovaa laumaasi parhaasi mukaan kasassa, et ehkä aina päädy näyttämään itsestäsi niitä ihan parhaita ja eniten siloiteltuja puolia. Sen takia naapurin kanssa ollaan samoin tein sitä mitä oikeastikin ollaan: tyyppi jolla on hyviä päiviä ja pahoja päiviä. Ilman sitä siloiteltua ulkokuorta. Olen potenut maailman huonoin äiti-syndroomaa, koska olen huutanut pojille turhaan, tai liikaa ottaen huomioon huudettavan asian suuruuden. Todennut, että ilmeisesti olen vain ihminen, kun olen kuullut samansuuntaista huutoa jostain naapuripihoistamme. Olemme näiden naisten kanssa kironneet äitiyden vaikeutta ja hehkuttaneet sen ihanuutta. Tiedän, että jos meille tulee hätä, voin laittaa jollekin näistä naisista viestiä, aina, mihin kellonaikaan tahansa. Samoin, kuin he voivat laittaa minulle. Ikävöin tolkuttoman paljon sitä täältä pois muuttanutta naapuria. Yrittäen tasaisin väliajoin ehdotella hänelle paluuta vanhoille kotikonnuille (jos luet tätä: muuta takas!).

Vaikka meillä on liikaa tavaraa, liian vähän neliöitä, talvisin asumme oikeasti ihan korvessa jossa ei näe ketään, kylppärissämme on rumat kaakelit ja jääkaappi olisi pitänyt vaihtaa mieluiten eilen, tästä on tullut paikka, josta emme taida ihan hevillä lähteä. Meidän koti. Paikka jossa olemme kotona.

Jeesustelijan Ohjeet: Elä Hetkessä

Ookoo, pakko myöntää, että välillä niin sanotusti meinasi mennä hermo, kun lomailin itsekseni trion kanssa kahden viikon verran juhannuksesta eteenpäin. Isosti meni hermo töistä kotiutuvaan mieheen, joka tiedusteli "miksi olet niin kiukkuinen". Pitäisihän sen tajuta: trio vetää pinnan ajoittain kireälle, samoin loputtomat kotityöt, kokkaamiset, no koko tilanne. Nyt ovat vaakakupit eri asennoissa: karkaan aamulla töihin, miehen jäädessä kotiin viettämään laatuaikaa kolmen poikansa kanssa. Kun tulen töistä kotiin, mies on kiukkuinen. Todella kiukkuinen. Hämmästelen miksi: ethän sä ole edes pyykännyt, ei ainakaan isommin olla täällä siivottu ja minähän se tein ruoat valmiiksi illalla. Onko se nyt niin rankkaa vähän viihdyttää kolmea poikalasta?  Vuoden jeesustelija palkintoa odotellessa...

Välillä ne planeetat ovat juuri oikeassa asennossa, jeesustelijallekin. Kuten koko eilisen iltapäivän ja illan. Mies oli raijannut trion uimahommiin. Iltapäivästä uimareissulta kotiutui erityisen hyvän tuulinen porukka (miehen ollessa yhä suht, no, tosi äkäinen). Koska ihminen tarvitsee aikuisseuraa ja oma puoliso ei voi aina ja ikuisesti toimittaa aikuisseuralaisen virkaa, päästettiin mies maailmalle kaverinsa kanssa. Me jäimme poikien kanssa kotijoukoiksi. Kävimme tyhjäämässä mansikkapenkin, todeten, että jossain ei olla menty ojasta allikkoon: olemme saaneet kerättyä noin 30 mansikan verran oman maan marjoja. Joskin, jotta homma säilyisi balanssissa, niin retiiseistä ei kasvanut punaisia juureksia, vaan metrin korkuisia vihreitä juttuja, jotka kukkivat. Mansikkapuuhan jälkeen liikahdimme metsän puolella mustikkaan ja sen jälkeen kastelimme itsemme läpimäriksi vesisodan parissa. Ihan loistava iltapäivä. Aurinko otti ja helli meitä isolla hanskalla. Päivän liikuntasessiokin tuli suoritettua trioa vesipyssyn kanssa jahdatessa ja sen jälkeen ruohonleikkuria lykkien. Mikä parasta: Topo oli mukana leikeissä. Kikatti, käkätti, juoksi karkuun, näytti niin onnelliselta ja hyvin voivalta. Ainoa mutta olivat Topon polvet, jotka olivat aivan haavoilla. Tyyppi oli mennyt ja tippunut keinusta aamupäivällä. Topoa eivät polvet vaivanneet, äiti-ihmistä kyllä.

Sain niin vahvan dejavú:n viime kesältä. Kun me olemme Topon kanssa Lastenklinikalla. Topo on paikalla, mutta ei läsnä ja hänen polvistaan valuu verinoroja. Hän ei pysy kunnolla pystyssä. Kaatuilee holtittomana, satuttaen aina polvensa. Hän ei edes huomaa sitä, koska hän on niin huonossa kunnossa. Muistan miten lääkäri tulee tutkimushuoneeseen sisälle ja Topon nilkatkin pettävät. Ne taipuvat miten päin sattuu, hänen yrittäessään kävellä. Topo kaatuu suoraan lääkärin syliin. Lääkäri on huolissaan, äiti-ihminen on puoliksi paniikissa, puoliksi toivoton.

Sanon aina kaikille, että olen mestari elämään tässä päivässä. Kerron, kuinka pojat ovat minut siihen opettaneet. Kun ystäväni kertoi puhelimessa, että hänen pienellä pojallaan oli parempi päivä, annoin jeesustelijana viisaan ohjeen "keskity tähän päivään, älä mieti niitä mahdollisia tulevia huonoja päiviä". Me kummatkin tiesimme, että pikkumiehelle tulee eteen huonoja päiviä. Samoin, kuin minä tiedän, että Topolle tulee eteen huonoja päiviä. Siksi, siinä vesisodan tiimellyksessä, vaikka nauroin, niin viisi prosenttia minusta mietti mennyttä ja vähän pelkäsi tulevaa.

T'änään aamulla Topo tuli pyytämään puoli kuuden aikaan iPadiaan. Ohjasin herran jatkamaan yöuniaan. Kuuden jälkeen Topo sai padinsa. Kun olin laittamassa kenkiä jalkaani, lähteäkseni töihin, hän tuli luokseni iloisena, niin terveen ja onnellisen näköisenä sanoen "naa".Nalle Puh. Vastasin:"äiti tulee laittamaan Nalle Puhin". Telkkari päälle, etsimään boxilta Topon Nalle Puh leffaa. Leffa pyörimään. "Äiti antaa sulle pusun", Topo ymmärtää täysin,mitä sanon, koska hyvinä päivinä Topo ymmärtää nykyään aika paljon puhetta. Hän alkaa kikattamaan valmiiksi. Odottaen, että vähän pärisytetään samalla, kuin pussataan.

 Lähden töihin, mietin, että miksei aina voi olla näin. Topon papereissa lukee, että hän on kehitysvammainen, hänellä on epilepsia, migreeni ja käytöshäiriö. Niinä päivinä, kun Topo saa voida hyvin, ei käytöshäiriöistä näy häivähdystäkään. Niinä päivinä annan käytöshäiriödiagnoosit hänen kahdelle veljelleen, jotka sinnikkäästi, päivästä toiseen, jaksavat matsata yhdestä ja samasta veturista, pehmoeläimestä, peitosta, siitä, missä on kenenkin paikka ruokapöydän ääressä. Tietäen samalla, että tyypit ovat kaikkea muuta, kuin käytöshäiriöisiä. Tietäen samalla, että JOS Topo saisi voida hyvin, tuskin hänenkään epikriiseissä lukisi: käytöshäiriö.

Tänään palaan töistä tyhjään kotiin. Miesporukka suuntaa mökille. Olen odottanut "omaa lomaa" kotona, kuin kuuta nousevaa. Olen tarvinnut sitä. Eilinen täydellinen iltapäivä vei vähän pois sitä tarvetta ja odotusta. Mietin lähinnä, että mitä minä siellä kotona yksin teen, siivoanko, poiminko mustikoita, heittäydynkö villiksi ja katson keskellä iltapäivää leffaa? Osaanko nauttia, elää vain tässä hetkessä? Luultavasti keksin tekemistä, olen varmasti tyytyväinen, Toivottavasti osaan ottaa hetkestä kaiken irti.  Koska mitä luultavimmin viimeistään neljä tuntia miesporukan kotiinpaluun jälkeen voivottelen hullunmyllyä, meteliä, sotkua ja mietin marttyyrina, että koskakohan tässä huushollissa seuraavan kerran saa hetken rauhaa. Edes vaikka siivota ilman häiriötekiöitä. Jeesustelijana miettien, että SITTEN otan omasta ajasta kaiken ilon irti. Tietäen, että hetkessä pitäisi osata elää. Samalla tietäen, että se on aika hemmetin vaikeaa.

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

Parasta Lomassa

Täällä vietellään kesälomaviikkoa numero kaksi, puolivälin alkaessa häämöttää. Vietin ensimmäisen viikon valittaen kilpaa jälkikasvuni kanssa. Liikaa hommaa, elämä on pyykkäämistä, ruoanlaittoa, siivoamista. Olin poikki. Yritin vähemmän kesäisen ilmatilan vallitessa, järjestää triolle tekemistä: puistoreissu, reissu isovanhemmille, ostoskeskukseen hamppareille. Kitisin vähän lisää reissujen jälkeen: joku valittaa aina. Miten päin tahansa yritän pyöritellä kuvioita, jollakin on kuluneen päivän aktiviteeteista valitettavaaa.  Revin hiuksia päästäni Topon kanssa: sälli herää aikaisin, haluaa lähteä liikenteeseen, mutta kun lähdemme liikenteeseen, Topon ja äiti-ihmisen suunnitelmat eivät kohtaa. Topoa harmittaa. Topon harmitus nostattaa äiti-ihmisen harmituskierroksia, jonka jälkeen yleinen harmitustila leviää kulovalkean lailla. Jos Topo on tyytyväinen, Edwardia eivät suunnitelmat tyydytä. Sampun saadessa uhmakilareitaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime perjantaina lähdimme ystäväperheen luokse Kuopioon. Voin kertoa, että ajomatka oli, noh, ihan helvetistä. Puolessa välissä matkaa olin valmis luovuttamaan: hemmetti käännytään kotiin. Topoa vaihteeksi harmitti, Edward ja Sampu matsasivat. Eväät olivat syvältä, sipsit vääränlaisia, mehu pahaa ja äiti-ihminen, sekä mies luomakunnan pahimpia tyyppejä.

Hengissä (todistetusti) päästiin perille. Ystäväperheen suureksi yllätykseksi. Niin, siis yllättymisen aihe ei ollut se, että pääsimme hengissä perille, vaan että ihan oikeasti saavuimme Kuopioon. Kas kun puuha on ollut niin sanotusti harkinnan ja suunnittelun alla viimeiset kaksi vuotta. Mutta hei: kun perheissä on yhteensä viisi lasta, niin sehän nyt on sanomattakin selvä, että suunnitelmat eivät hyvästä suunnittelemisesta huolimatta voi sujua, kuin tanssi.

Lauantaiaamuna lähdimme ystäväni kanssa ulkoiluttamaan poikalapsiamme lähipuistoon. Puistossa totesin, että on ihan sellainen olo, kuin olisin lomalla. Ystäväni hymähteli minulle "no, sähän oot lomalla". Ymmärtäen kuitenkin tasan tarkkaan, mitä ajoin takaa. Ei pyykinpesua, erittäin hyvät sapuskat teki ja tarjoili joku muu, kuin allekirjoittanut. Mikä parasta: ehdin keskittyä mieskatraaseeni.

Sunnuntain ajomatka kohti kotia ei ollut sieltä herkullisimmasta päästä, vaikka matkalla tehtiin pysähdys suklaatehtaalle. Topoa harmitti isosti, liekö vaivasi koti-ikävä, tai sitten vaan kuu oli väärässä asennossa. Tienviittojen kertoessa, että matkaa on jäljellä noin 53 kilometriä, mies julisti kyseisen loma-ajelun "karmeimmaksi automatkaksi ikinä". Kukaan ei protestoinut tästä. Nyt ajomatkastakin on toivuttu siinä määrin, että olemme jo leikitelleet ajatuksella loppukesän Kuopion matkasta. (hei vaan hei ystävät, me saatetaan tulla taas!)

Vaikka trio pistää äiti-ihmisen koville, jatkuvasti ja aamusta iltaan, olen tällä viikolla onnistunut saamaan sen loma-asennon päälle kunnolla. Olen pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, kironnut alimpaan hemmettiin sitä, että trion kanssa on suht hankala liikkua pääkaupunkiseudulla paikasta a, paikkaan b, kun liikkuminen sisältää x-määrän julkisten ajoneuvojen vaihto-operaatioita. Olen ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että en enää i k i n ä lomaile yksin trion kanssa. Ehdotellut sitä, että Topo saisi ensi vuonna olla viikon pidempään kesäajanhoidossa. Mutta, päiviin on enimmäkseen mahtunut hyviä hetkiä. Laatuaikaa puistossa, rannalla, pihalla. Iltaisin mansikoita, suklaata ja leffoja miehen kanssa. Satunnainen lasi viiniä. Alennusmyyntejä (liikaa alennusmyyntejä), sekä pitkiä aamuja.

Tänään sen tajusin: Mageinta lomassa on se, että ei ole oikeasti kiire. Liehuimme päivän uimassa, sen jälkeen Edwardin ja Sampun kanssa jäätelöllä ja, yllätys, alennusmyynneissä. Tulimme kotiin silloin, kun nukkumaanmenoaika alkoi kolkutella ovella, mutta kasasimme miehen kanssa vielä trion uuden uima-altaan. Laitoimme vedet valumaan ja trion uimaan. Lähdin juoksemaan. Juoksun jälkeen, kellon kolkutellessa puoli ysin uutisia, siivosin alakerran. Nauttien siitä, että illalla, kun käymme nukkumaan, kämppä on ainakin yön ajan siisti. Siivoaminen ei ollut kamalaa siksi, että pääkoppa ei huutanut " nyt jos et mene sänkyyn, et ehdi nukkua kunnolla ennen herätyskellon soittoa". Ookoo, Topo saattaa herätä viideltä, mutta mitä sitten (vaikka kyllä: se ärsyttää todella paljon juuri silloin): ei kun Topo hetkeksi kainaloon ja kellon lähestyessä seiskaa, aamupala, iPad Topon haltuun ja takaisin sänkyyn.

Olen myös tajunnut sen ,että en jaksaisi kotiarkea enää päivääkään. Tai noh: kuukauttakaan. Se ei ole mikään vitsi, kun vanhemmat mainostavat menevänsä työpaikalle lepäämään. Mutta samalla se on: kun työarki alkaa, alkaa aikataulutus, kiireiset aikaiset aamut, ylipäänsä jatkuva kiire. Jatkuva muistaminen. Jatkuva suorittaminen. Silloin iltalenkki saattaa olla hetken oman ajan sijaan pakkopullaa, joka pitää hoitaa alta pois. Ilta-aikaan tapahtuva siivoaminen jotain, joka on pakko tehdä, väsymyksestä pökkyräisenä. Silloin Topon aikaiset herätykset saavat aikaan sydämentykytyksiä "saan nukkua enää tunnin, voihan venäjä".

Ensi viikolla myös miehellä alkaa loma. Topo menee tilapäishoitoon ja me muut suuntaamme kesäreissullemme. Tämäkin on asia, jonka kanssa on vain opeteltava elämään: näin on kaikille paras. Uskon, että me kaikki nautimme lomastamme. Topo lomastaan kovaäänisistä veljistä, nalkuttavasta äidistään. Me muut siitä, että me menemme meidän, emme Topon aikataulujen mukaan. Tuon muutaman "Topo-vapaan" jälkeen alkaa koko perheen loma. Mökkeilyä. Aamukahveja laiturilla, jäätelöä torilla, iltauinteja kun trio nukkuu. En edes viitsi vaivata ajatusta sille, mitä tuon yhteisen ajan jälkeen seuraa. Mistä sitä tietää, että ehkä olen ihan työvalmistatavaraa heinäkuun loppupuolella?

Nyt nautin siitä, että voin istua pihalla shortseissa, kirjoittaa läppäri sylissä, kuunnella lintujen lauluja. Tietäen, että tällaisia iltoja on jäljellä vielä monta. Että sängyn päällä odottaa päiväiselle uimaretkelle mukaan otettu, toistaiseksi lukematon, naistenlehti. Jonka takuulla ehdin kuluvan viikon aikana lukea. Se on parasta lomassa.

Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...