Wau Hetkiä

Ensiksi voin todeta, että kaikki lohdutukset siitä, että se kulkutaudeista karmein "on ohi muutamassa tunnissa" e i  p i d ä    p a i k k a n s a. Kaukaa viisaina olimme miehen kanssa siivonneet huushollin mattoja sivuun ja vuoranneet sohvaa froteemuoveilla ja pyyhkeillä taudin ollessa päällä Topolla. Noin 40 tunnin byyttaamattomuuden jälkeen siivosimme froteemuovit ja pyyhkeet pois sohvalta. Vain  saadaksemme puolta tuntia myöhemmin todistaa Topon tyhjentävän iltalääkkeensä + muun mahan sisällön pitkin 10 kuukautta vanhaa sohvaa. Saatiinpahan taas liikettä talouden täysi-ikäisiin. Säntäilimme miehen kanssa pitkin alakertaa, ihan oikeasti, kuin ne päättömät kanat, saaden aikaiseksi; ei mitään fiksua. Toisaalta; ei kai lapsiperheessä voi olla sohvaa jonne ei olla byytattu-pissattu-kaadettu mehuja vähintään kertaalleen? Mitä tulee allekirjoittaneeseen; ruokavalio on yhä yksipuolinen. Eli tässä saatetaan hyvinkin ehtiä perjantaiksi rantakuntoon. (ja tähän väliin: pliis, älkää oikeasti enää perjantaina lakkoilko maahuolinta- ja matkustamopalveluihmiset).

Koska lauantaiaamun valjetessa huushollissamme ei ollut uusia tautiuhreja, ja allekirjoittaneen pahimmasta tautihuipusta oli jo reilu pari vuorokautta, päätin viettää "leppoisan ja rauhallisen" lauantaipäivän majakan ja perävaunun kanssa siellä, missä tuhannet muutkin viikonloppuna. Eli lapsimessuilla. Miehen ja Topon vietellessä laatuaikaa kauppa- ja puistohommissa. Lapsimessut ovat Edwardille ja äiti-ihmiselle jo suorastaan traditio. Olemme käyneet messuilla siitä lähtien, kun Edward on ollut reilu puolitoistavuotias pikku taapero. Nyt seurueeseemme liittyi myös Sampu. Hieman jännitystä päivään sain huomatessani painettuani kotioven perässäni kiinni, että pari pikku juttua, kuten puhelin ja avaimet jäivät kotiin. Todetakseni seitsemän tuntia myöhemmin, että välillä on ihan hyvä viettää muutama tunti aikaa ilman sitä käden jatketta; eli matkapuhelinta (tai noh, älypuhelin nimikkeillä ne taitanevat tätä nykyään kulkea). Messukeikka oli kaiken kaikkiaan hyvä, keikan wau hetken ollessa ehdottomasti se, kun katselimme elukkapuolella neljän loistavasti opetetun collien temppuesityksiä. Edward ja Sampu olivat vain kertakaikkisen onnellisia. Normaalisti, kun Edwardilta tiedustelee mikä päivässä on ollut parasta, niin se on ollut ranskalaiset/suklaa/herkku osastoa, nyt parasta oli; tanssivat koirat. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä saan ja minkä mies saa, kun vietämme vaivattomasti, ilman ylimääräisiä jännitysmomentteja, aikaa ihmisten ilmoilla. Kaikkien asianosaisten nauttiessa tekemisistä. Tämä kaikki oli joskus haave vain. Ja joskus jotain, jota tehtiin vähän hampaat irvessä meiningillä, tyyliin "mehän ei luovuteta, vaikka on vähän haasteellista". Nyt päivän haaste koostuu korkeintaan Sampun säntäilystä, tai siitä, että 50 metrin ruokajonon puolivälissä todetaan "äiti, pissahätä".

Onnistunut päivä sai kirkkaan kruununsa vielä iltasella. Miehen lähtiessä salille, Edwardin ja Sampun ollessa jo sängyssä, alakertaan teki yllätyshyökkäyksen Topo. Olin juuri ehtinyt rojahtaa sohvalle seuranani naistenlehti. Olin pistänyt mielessäni päivän pakettiin ja valmistautunut totaaliseen hiljaisuuteen ja joutenoloon. Voin myöntää, että Topon alakertaan hilautuminen pisti hieman ärsyttämään. (ookoo, pisti vähän enemmän ärsyttämään). Varsinkin sen jälkeen, kun Topo oli selkeästi esittänyt toiveensa saada katsoa Nalle Puh elokuvaa. Ehkä kolmattakymmenettä kertaa kyseisellä viikolla. Ei kun Pöh, siis Puh, pyörimään, Topo sohvalle parkkiin ja ylös sohvalta. Kai sitä sitten voi yhtä hyvin tehdä kämpänraivaushommia, kun ei tässä kuitenkaan saa rauhassa olla. Topo oli asiasta eri mieltä. Hän otti äiti-ihmistä hihansuusta kiinni, ohjaten tämän sohvalle, jonka jälkeen annettiin selkeä ohjeistus mennä sohvalle pitkäkseen. Tämän jälkeen Topo teki jotain mitä ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Peitteli äiti-ihmisen. Joskin peittely tehtiin edellisillan episodista viisastuneina, jälleen esiin kaivetuilla pyyhkeillä ja froteemuoveilla. Mutta väliäkö sen, ajatus oli enemmän, kuin hyvä. Siinä me Topon kanssa viettelimme tunnin verran laatuaikaa, jälleen kainalokkain, toisiamme kädestä kiinni pitäen. Pyyhkeiden ja froteemuovien alla. Se oli suorastaan täydellistä. Siinä oli monta wau hetkeä toisen perään.

Sunnuntaina wau-elämyksen tarjosi pitkä iltalenkki oman siskon kanssa. Ja siinä kahdeksan kilsan hujakoilla todistettu joutsenten kokoontumisajo. Sekä havainto omassa päässä siitä, että olla onnellinen ei tarkoita sitä, että päivien pitää olla yhtä ruusuilla tanssia, kaurapelloilla juoksentelua, vaahtokarkkeja ja mansikoita. Vaan se voi olla niitä wau hetkiä. Kuten ne joutsenet. Tai se fiilis minkä saa, kun työpäivän päätyttyä toteaa kaiken menneen harvinaisen putkeen. Aamun kiire kiire, stressi stressi on iltapäivällä; aika siisti työpöytä, eikä ollenkaan paha työjono. Se on sitä, kun työpäivän jälkeen, tihkusateessa, ryntää kiireessä hakemaan kuopusta, tyyppiä joka kulkee myös nimellä Sampu, dagiksesta kotiin. Miten siinä dagiksen pihalla tyyppi äiti-ihmisen nähtyään jättää potkupyörän niille sijoilleen, lähtien juoksemaan suu naurussa äiti-ihmisen syliin. Miten tyyppi lähtee tärkeänä hakemaan reppua, antaa ohjeet "auta se mun selkään" ja lähtee määrätietoisin askelin kohti bussipysäkkiä. Ison repun keikkuessa selässä pienten askelten tahtiin. Pieni juttuja, pieniä hetkiä. Ne mitkä tekevät arjesta onnellisempaa.

Hämääntymisiä

Miehessä ja allekirjoittaneessa on herättänyt suurta hilpeyttä ja hämääntymistä Topon reissukirjan merkinnät, kuten: Topo viihtyi tänään pitkään suihkussa, jonka jälkeen kävimme vielä saunassa lämmittelemässä. Kotona suihku on Topolle se etappi ennen helvettiä ja jos yrität viedä poikaparan saunaan, niin sanotaanoko nyt näin: siinä ei hyvä heilu. Topo on kirjasen mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla okraa ja juonut kalakeitosta lientä, sekä pyytänyt kiinalaista lihapataa kolmeen kertaan lisää. Kotona jos kehtaa tarjoilla jotain samansuuntaista, saat saavillisen pahoja katseita, sekä muutaman ärjähdyksen kiitokseksi. Topo on kuulemma oppinut myös pyöräilemään koulussa ja hän onkin saanut apuvälineyksiköstä oman kolmipyöräisen, jolla kuulemma huristelee pitkin koulunkäytäviä. Kotona pyöräily-yritykset ovat kaatuneet siihen, että Topo on istunut tyytyväisenä pyörän selkään, odottaen, että opetusvuorossa oleva vanhempi lähtee työntelemään häntä pitkin pihoja. Sama pätee potkulautaan. Bonuksena: Topo käyttää varsin sujuvasti kommunikaatiokansiota koulussa. Kotona piti soittaa miehelle paniikkipuhelu,  koska Topo yhden päivän aikana osasi pyytää kahteen kertaan päärynämehua siitä samaisesta "käytetään sujuvasti joka käänteessä"-kansiosta. Niin, paniikkipuhelu käsitteli aihetta "osta kotiin lavallinen päärynämehua, kun Topo kerran osasi sitä pyytää".

Hämääntymistä on myös aiheuttanut se, että yhtäkkiä aiemmin  koulutunneilla päätyökseen nuokkunut ja murissut esikoisemme, Herra Edward, onkin luokan leimakuningas. Mitä siis tulee kirjoitusharjoituksiin. Viestiä tulee avustajilta ja opettajalta siitä, miten liikuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on, kun Edward niin jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Kahtena perjantaina peräkkäin koulusta on tullut mukaan opettajan jakama kirjoituspalkinto: ensimmäisellä viikolla aarrearkku jonka sisältö oli My Little Pony. Eilen kotiin kiikutettiin miniatyyri Donatello (turtles siis). Olemme pitänee ylimääräisen ranskispäivän, ja suklaapäivän ja jäätelöpäivän kiitos koulukehujen. Jos homma jatkuu samanlaisena, vanhemmilta loppuu palkitsemiskeinot. Aiemmin Edwardin mahdollinen kirjoitus- ja lukutaito oli jotain, joka tapahtuu ehkä mahdollisesti, sitten joskus. Nyt olemme pohtineet miehen kanssa sitä, että voisiko olla niin, että kesään mennessä ainakin osataan tavata, jollei jopa lukea. Kuka tietää?

Välillä hämääntyminen on toisen suuntaista. Olen kuullut kauhutarinoita uhmaiästä. Mitä tulee Edwardiin ja Topoon: on heilläkin luultavasti sellaiset olleet. Mutta kun palapelissä on mukana vähän epilepsiaa, vähän lääkkeiden aiheuttamaa huonovointisuutta, vähän migreeniä, vähän väsymystä, vähän kehityksellisiä ongelmia; emme ole satavarmasti voineet todeta tietyn ajanjakson olleen sitä uhmaikää. Sitävastoin olemme voineet todeta, että veljeksillä numero yksi ja kaksi on ainakin ollut kaameita ajanjaksoja elämässään. Ihan vain mitä tulee käytöspuoleenkin. Voisin vaikka pistää pääni pantiksi, että joskus jossain instassissa (Linnassa?) porukastamme on käytetty lempinimitystä Kiljuset. Sen verran muutamaan otteeseen olemme saaneet kuulla lausahduksen "ai, me ajateltiinkin kiljunnasta päätellen, että sieltä tulee Edward/Topo". Olemme myös kuulleet Ikeassa lausahduksen "no mä huudosta päätellen ajattelinkin, että te voisitte ehkä olla täällä". (Terkkuja itsensä tunnistavalle :D)

Mitä tulee kuopukseemme, niin hän on aina ollut varsin leppoisaluonteinen. Vuosihuoltoarviot ja päiväkodin henkilökunta tietävät kyllä kertoa, että hän osaa olla päättäväinen ja omaa paljon sitä kuuluisaa rautaista  omaatahtoa. Mutta olen äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä kääntänyt asian niin päin, että Sampu osaa olla päättäväinen ja tahdonvoimalla eteenpäin porskuttava silloin, kun tilanne niin vaatii. Jos hän on vaikka alakynnessä, tai haluaa vaikka opetella tekemään jonkun uuden jutun. Ei suinkaan niin, että tyyppi käyttäytyisi riiviömäisesti kiitos luonteenpiirteidensä.

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun olemme kauppareissuilla neuvottelemalla ja keskustelemalla päässeet yli tilanteista: nyt ei ole karkkipäivä-jäätelöpäivä-sipsipäivä-ranskalaispäivä-mehupäivä. Olen tuntenut sairasta mielihyvää siinä vaiheessa, kun olen onnistunut neuvottelemaan vaihtokauppoja tyyliin: ei nyt osteta suklaarusinoita, mutta hei: saat mandariineja. Sampu on ollut aina äärimmäisen leppoisa kauppakaveri. Hän on suhannut omien pikkukärryjensä kanssa ympäri kauppaa, kärryihin useinmiten eksymättä mitään ylimääräistä. Lukuunottamatta purkillista appelsiinijogurttia ja kiloa kanaa.

Muutama päivä takaperin olimme Sampun kanssa ostamassa hänelle luistelukypärää. Silloin sain alkusoittoa siitä, mikä ehkä saattaa olla uhmaikä. Sampu ilmoitti kaupassa joka hyllyn kohdalla "mä haluun ton" "mä haluun ton" "mä haluun ton".  Ensimmäiset 30 "mä haluun ton"-lausahdusta jäivät lausahduksiksi. Sampulle riitti äiti-ihmisen vastaus "sulla on tuollaiset värikynät kotona" "nyt ei ole lahjapäivä, ei osteta duploja" "sulla on kotona melkein samanlainen värityskirja". Ensimmäinen suurempi  ohjelmanumero aikaiseksi aiheesta: mitäs kokoa sun luistelukypärän pitäisi olla. Sampulla ollessa varsin rautainen mielipide asiasta. Sen pitää olla kokoa "vähän suurempi, kuin miehen pää". Matsi numero kaksi saatiin aikaiseksi marketin Smurffi-hyllyn kohdalla. Tuossa vaiheessa puoli markettia saattoi kuulla Sampun omaa tahtoa puhkuvan karjahduksen "mutta mä haluu funffin". Kotiin kuitenkin päästiin hyvässä hengessä. Ja kaikki pienet mieleen hiipivät ajatukset kolmen vuoden uhmasta jäivät taustalle, kunnes…

Normaalisti lauantaiaamumme ovat suht leppoisia. Joo: herätään liian aikaisin. Kolmio päättää haluta eri aikaan aamupalaa. Silloin, kun saat kaadettua kupposen kuumaa itsellesi, tulee taatulla tilanne, jonka aikana kupponen kuumaa muuttuu kupposeksi haaleaa. Mutta noin niinkuin pääpiirteittäin lauantaiaamut ovat leppoisia. Tai olivat… Koska viime yönä joku on vaihtanut Sampumme johonkin esiteiniriiviöön. Jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan tehdä samassa huushollissa asustavan väen elämästä helvettiä. Sampun ensimmäiset sanat herättyä olivat "mä haluun namia". (kyllä, juuri nämä). Aihe, josta saatiin aikaiseksi päivän korvia särkevät huudot numero yksi. Numero kaksi taisi olla aiheesta: haluan joka ainoan tavaran johonka Edward keksii koskea. Tai noh: teknisesti tästä saatiin aikaiseksi päivän matsit numerot kaksi viiva ääretön. Välillä hommaa höystettiin muuten vaan karjumisella, en takuulla syö tuota ruokaa karjumisella, ja vielä vähemmän kuin syön ruokaa, niin syön leipää karjumisella. Lisämausteena en taatulla enää ikinä juo vettä, vaan elän pepsi maxilla karjumiset.

Niin, että onko tämä nyt sitä itteään, 100 % puhdasta uhmaikää? Vaiko vain huono päivä, tai huonompi viikko? Jäämme hämääntyneenä seuraamaan tilannetta. Ja pyörrän jo valmiiksi joka ainoan lausahdukseni, joka on käsitellyt aihetta "kyllä Sampun kanssa on aina kauppareissut olleet helppoja."