Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.

Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.

Joulun(t)aikaa

"no mites se joulu". Ah, kysymys johonka vastailua olin onnistunut välttelemään viimeiseen asti. Toteamalla "katotaan sitten lähempänä". Kysymys on esitetty jokuseen kertaan siipan suunnalta, siskoni suunnalta, anoppini suunnalta, sekä vanhempieni suunnalta. Nyt, kun sitä Aattoa pitäisi juhlistaa tasan kolmen vuorokauden kuluttua, on niitä päätöksiä kai tehtävä. Vaikka Sampu jouluhuumassaan pyörii kotona (räkätautisena) yötä-päivää tonttulakki päässä ja alakerran joka ainoalla tasolla, jonne tavaraa voi laskea, on joulukoristeita, on joulumieli kuitenkin hieman hakusessa. Tai no, ei edes hieman. Sitä ei ole. Toivon, että voisin painaa pikakelausta ja kelata ajan suoraan jouluaaton iltaan. Siihen, kun lapset ovat nukkumassa ja joulustressi on mennyttä vain. Kun ei tarvitse pyöritellä enää sitä kysymystä "no mites se joulu". Istumme miehen kanssa sohvalla, rentoutuen ja käyden ajatuksella läpi mitä kaikkea kukin sai lahjaksi. Hengitämme rauhassa. Olemme vain. Syömme suklaata.

Olen viettänyt jouluaattoa vanhempieni kanssa viimeksi muistaakseni vuonna 2008. Syystä, että he aiemmin viettivät osan aatoista ulkomailla ja osana aatoista heillä on hoivattavana Iso-äitini, joka on saavuttanut kunnioitettavan 95 vuoden rajapyykin. Iso-äiti ei ole täysin (lue, ei missään määrin) selvillä siitä, mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen todellisuudessa kuuluu. Viime tärskyt Topon ja Iso-äidin välillä päättyivät Iso-äidin huokailuun siitä, miten hyväkäytöksinen pieni poika Topo on. Topo kun ei sattunut kyseisellä tapaamisella huutamaan kertaakaan. Ja ymmärrettävistä syistä hän ei myöskään sanonut sanaakaan. Hiljainen, jokusen vuoden ikäinen, suht söpön näköinen pikkusälli on siis Iso-äitien maailmassa sama, kuin hienosti kasvatettu pikkupoika. Tämän jälkeen emme ole halunneet ottaa sitä riskiä, että Topo käytöksellään lyhentäisi huomattavasti 95-vuotiaan Iso-äidin elinikää. Jota nyt ei muutenkaan ihan vain ilmiselvistä, luonnollisista syistä, voi olla jäljellä mitään vuosikymmeniä. Viime vuonna yhteinen aatonvietto kaatui siihen, että pohjoisesta joulunviettoon tullut pikkuveljeni päätti hommata itselleen byyttataudin aatonaattona. Me emme halunneet ihan väen vängällä lähteä hakemaan joululomiksi moista kulkutautien kruunaamatonta kuningasta. Joten vietimme aaton jälleen kotosalla. 

Niin, se kadoksissa oleva joulufiilis. Ensimmäisen kerran vuosiin vietän vielä aatonaatonkin tukevasti töissä. On selvää, että mitään järjettömiä joulusiivouksia ei tulla tekemään. Ja mitään elämää suurempaa leipomismaratonia ei tulla järjestämään. Tällä hetkellä aattovaihtoehtoina ovat oma perhe + anoppi omassa kodissa. Tai oma perhe, plus omat vanhemmat, plus oma sisko siipponeen plus se Iso-äiti 95 wee vanhempieni luona. Haluaisin ihan hirveästi viettää aattoa vuosien jälkeen vanhempieni kanssa. Mutta Topo...

Topolle rutiinit ovat SE juttu. Vanhempieni luona rutiinit menevät jotakuinkin näin: sisään, tsekkaus onko Mummilla pullaa ja oikean merkkistä mehua. Eväät äkkiä naamariin. Kevyt pieni, yleinen, hortoilu ja haahuilu. Jonka jälkeen: ulos ja rantaan. On keli sitten mikä tahansa. Siinä vaiheessa kun uutisissa jotakuinkin jaellaan ohjeita pysytellä sisällä, koska "ulkona vähän tuulee", olemme Topon kanssa rannassa heittelemässä kiviä veteen. Toivoen, että myrskytuuli ei palauta niitä bumerangin tavoin merenpinnasta otsaamme kohden. Lokakuun viidentenä päivänä, muiden värjötellessä rannassa toppatakit päällä, Topo vaatii, että häntä avustetaan riisuutumisessa. Koska hän aikoo mennä uimaan. Topo yritti samaisella keikalla kaikin mahdollisin keinoin selvittää äiti-ihmiselle, että tämän tulisi lämmittää vesi. Ja oli hyvin hyvin tyytymätön äiti-ihmisen toimintaan, kun äiti-ihminen ei lukuisista telepaattisista yrityksistä huolimatta onnistunut ajatuksen voimalla lämmittämään Suomenlahtea +20 asteiseksi. Rantatuokion jälkeen seuraa uusi kierros eväiden etsintää, yleistä haahuilua ja lopuksi Topo tuo merkitsevästi kenkänsä äiti-ihmiselle, tai miehelle. Katsoo päättäväisellä "ja nyt kuulkaa kyläilyt riitti"-ilmeellä silmiin ja menee päivystämään ulko-oven läheisyyteen. Tähän komboon on hieman vaikeaa ajoittaa johonkin väliin rauhallista jouluruokailua, kahvittelua, lahjojen jakamista ja availua. Bonuksena vielä Topon sisäinen kello. Joka ilmoittaa noin kello 19.05, että nyt tarttis päästä nukkumaan.

Joten ymmärrettävistä syistä joulun, tai noh, sen aaton vietto, on helpointa kotosalla. Topo pääsee nukkumaan, kun haluaa. Omalle pihalle ulkoilemaan, kun haluaa. Saa ratsata (kiitos "mennään yhä siitä mistä aita on matalin"-vanhempiensa) jääkaapin, kun haluaa. Mennä kylpyyn, kun haluaa. Järki sanoo, että näin on paras. Mutta sydän sanoo muuta.. Haluan viettää isoa joulua. Kotijoulun miinuksia ovat myös leipomis- ja siivouspakko. Jos emme ole kotona, voin skipata nämä kaksi kohtaa. Ainakin suurinpiirtein (taas näpsäkästi siitä, mistä aita on matalin). Haluan kuulla, kun isäni soittaa hänelle joskus vuonna 1998 ostamaani joulukokoelma-cd:tä niin kovalla, että korviin sattuu. Haluan syödä äitini leipomia pasteijoita. Avata lahjat heidän kanssaan. Tapanani ei ole ihan alvariinsa vaipua kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle ja miettiä itsesääliä puhkuen "miksi". Nyt teen sitä jo ties kuinka monetta päivää putkeen. Asiaa ei yhtään paranna se, että olen suklaalakossa jouluun asti. Tämä vaikeutus antaa vain lisää syitä rypeä itsesäälissä. Olla nyt surkeana, ilman suklaata. 

Tänään illalla ohjelmassa on Edwardin ja Sampun kanssa kuusen koristelu. Josko se toisi jostain esiin sen joulumielen, tai edes hitusen sitä? Jos ei muuta, yritän aikuismaisesti hokea itselleni "joulu on lasten juhla, joulu on lasten juhla". Hetkellisesti asiassa onnistuen. Toisina hetkinä ei niinkään. Kas kun se sisäinen kakara ottaa jälleen yliotteen.

Voin kuitenkin luvata, että aatosta liene tulee hyvä. Juhlitaan sitä missä tahansa. Ja että aattoiltana, kello 23, suklaarasia sylissä, miehen vieressä, sohvalla, joulufiilis viimeistään hiipii sydämiin. Sitä ennen pitää vain yrittää selvitä suht selväpäisenä seuraavista päivistä. Ja niistä muutamasta "niin, mites se joulu"-kysymyksistä… Ja siitä, että ei saa syödä suklaata ennen aattoa. Äh, että pitää mennä antamaan itselleen ties mitä toinen toistaan typerämpiä lupauksia.

Ehkä joulutunnelmaa kuusen lisäksi nostattaa myös se, että kaksi minuuttia tuon alla olevan kuvan räpsäisyn jälkeen taivaalta alkoi puskea jotain valkeaa. Lunta!!! Jos se poistaisi vähän pimeyttä. Maasta ja sydämestä. Tuoden mieleen ja sydämeen sitä joulunvaloa, jouluntaikaa. Mene ja tiedä…