Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.

72 tuntia

Harvemmin on pääsiäistä odotettu sellaisella hartaudella ja innolla, kuin tänä keväänä. Neljän päivän vapaa. Neljä kiireetöntä aamua. Neljä päivää ilman suunnitelmia. Neljä päivää notkumista, suklaata, ruokaa. Neljä päivää ilman minuuttiaikatauluja.

Pitkäperjantaina tuskailen umpiväsyneenä miehelle, että olisi ihan oikeasti kiva, jos saisi joskus hetken huokaista. Trio on tilannut itselleen aikaisen herätyksen. Päättänyt, että pitkäperjantain teeman mukaisesti päivästä tehdään pitkä; aloittamalla riitely auringonnousun aikaan. Topon iPad ei tottele, Topoa lievästi sanottuna harmittaa. Pyykkikone jauhaa, imuri on vaihteeksi kaivettava esiin. Topoa huudatuttaa imurointi. Edward ruinaa iPadia, Sampu levittelee lelunsa pitkin juuri siivottua olkkaria. Siinä sivussa trio tappelee aiheesta "mitä katsotaan teeveestä". Uhkaan takavarikoida tv:n, junaradat, iPadin sekä peruuttaa pääsiäisen. Uhkauksesta seuraa vain entistä suurempi mellakka. Olen väsynyt ja ärtynyt. Loman tarpeessa.

Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä herään kello 02.30 siihen, että joku menee vessaan. Se joku  puuhastelee vessassa pitkät pätkät vessapaperin kanssa. Menen kartoittamaan tilannetta: Puuhastelija on Sampu, ja Sampulta saan puuhastelujen syystä seuraavan selvityksen "Faapun pitää siivota sotkut". Sotkun tarkoittaessa kolmea litraa nakit-ranskalaiset-suklaamuna-oksennusta pitkin hänen ja Edwardin sänkyä. Laatoitettuna ovat peitot, tyynyt ja muutama pehmoelukka. Pehmoelukoista yhden tietenkin ollessa Sampun armas hauva. Edward herätetään. Mies alkaa vuorata sänkyä ja vaihtaa lakanoita. Itse kiikutan epätoivon vallassa likapyykkiä kylppäriin; miten nää huuhdellaan, voi helvetti, tässä sitten menee koko pääsiäinen. Edwardille annetaan seikkaperäinen selostus plus ohjeistus aiheesta "miten toimia, jos tulee paha olo" . Sampu saa loppuyöksi paikan äiti-ihmisen vierestä. 3.00 Sampu karjuu, että ei halua nukkua, äidin pitä mennä pois, ei halua peittoa, haluaa hauvan. 3.30 täytetään sillä nakit-ransut-suklaamunat sekoituksella punaista muoviämpäriä suurinpiirtein litran viivaan asti. Tästä taitaa tulla yötön yö.

Lauantaina kukaan ei (olettamasta poiketen) byyttaa. Joten suuntaamme kohti Haltialan tilaa. Ulkoilemaan ja eläimiä katselemaan. Matkalla alkaa sataa vettä. Ensin hissukseen, pian vähän enemmän, kuin hissukseen. Haltialan kohdalla vettä tulee kuin sieltä Esterin kuuluisasta pyllystä. Haltialan parkkipaikalla Topo alkaa karjua; jahas, Paikka on selkeästi joutanut  Topon "pannassa listalla". Topo ei suostu tulemaan autosta ulos. Vähemmän kypsä pikapalis miehen kanssa; äiti-ihminen lähtee lampolaan, mies Topon kanssa autolla "pyörimään ympyrää".  Järkyttävässä viimassa suuntaamme Edwardin ja Sampun kanssa kohti tallia ja lampolaa. Maassa on nilkkaan asti kuraa. Sampu karjuu "mä haluan syliin, en halua mennä katsomaan lampaita". Asetelma leppoisalle iltapäiväretkelle on siis enenmmän, kuin kohdillaan... tai siis epäkohdillaan.

Sunnuntaina päätämme tehdä retken luonnonhelmaan. Siis pidemmälle, kuin tontin rajan taakse. Pakkaamme laukkuun pupun jättämät yllätyspussit triolle. Suunnitelmat ovat suuret; retkellä mies harhauttaa trion, äiti-ihminen jemmaa yllätykset. Sen jälkeen istumme harmonisesti ringissä nautiskelemassa pupun ylläreistä.  Pukeudumme vallitsevan säätilan vaatimiin vermeisiin, pakkaudumme autoon ja lähdemme matkaan. Kymmenen minuutin kuluttua teemme huomion; Topo ei näytä hyvältä. Päästyämme retkikohteeseen, Topo ei halua tulla autosta ulos. Me käymme miehen kanssa äärimmäisen epäkypsää ajatuksenvaihtoa tilanteesta. Topo huutaa, pitäen kaksin käsin kiinni turvaistuimestaan. Edward ja Sampu ovat huolissaan; eivätkö he pääsekään nyt retkelle. Hieman liian äänekkään ajatustenvaihdon jälkeen Topo saadaan autosta ulos. Hän on vitivalkoinen, hänen kauniit harmaat silmänsä ovat kaksi huonoa oloa säteilevää viirua. Hän ei halua kävellä. Teemme huomion: oikea jalka. Niin, Topo linkkaa ja laahaa taas oikeaa jalkaansa ajoittain. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin vain on ollut viimeiset kaksi vuotta. Eritoten huonovointisena jalkaa laahataan ja linkataan huolella. On kokeiltu erilaisia kenkämalleja, saapasmalleja, lenkkarimalleja; ei vaikutusta. Kun Topon elämässä planeetat ovat väärässä asennossa, jalka laahaa perässä. Tekisi mieli karjua maailmalle "tää on taas niin helvetin tätä". Päädymme miehen kanssa surkeina hajaantumaan; Mies vie majakan ja perävaunun retkelle, äiti-ihminen hoivaa Topoa.

Samaisena sunnuntaina, samaisen retken jälkeen saan migreenin. Kotona odottaa kahden tunnin kokkausurakka. Kyllähän se nyt pääsiäisenä on syötävä kunnon ruokaa. Myöhäisheränneinä totesimme edellisenä iltana, että viimeisiä viedään yhdestä Edwardin ja Topon lääkkeistä. Mies lähtee ajelemaan kohtalaisen matkan päähän, ainoaan avoinna olevaan apteekkiin. Niskan ja pään sykkiessä kivusta jään kotiin kuorimaan perunoita, tuskaillen monen tunnin ruoanlaittosessiota, kera kolmen alaikäisen seuralaisen. Voi huokaus...

*********************************************************************************

Pitkäperjantaina mies ja Topo lähtevät kahdestaan puistoilemaan. Mies laittaa viestiä "Topon on iskussa, kikattelee, käkättelee, nauttii. Käytiin just ostamassa mehut. Pitäkää hauskaa". Edward ja Sampu istuvat syömässä välipalaa. Olemme ihan juuri suuntaamassa tontin rajan yli metsään. Kylillä on kantautunut huhua siitä, että pääsiäispupu on nähty kulmilla. Ja pupu on saattanut piilottaa metsään suklaamunia. Imurointioperaationi keskeyttää majakan ja perävaunun kiljaisu "äiti, tule katsomaan, meidän pihalla on pupu". Kyllä vain, pihallamme mennä jolkottelee, tai siis pomppii, ihka oikea jänis. Suuntanaan metsä. Harvemmin on kinkkuvoileivät uponneet ruokailijoihin niin nopeasti, kuin nyt; leivät äkkiä naamariin, jotta päästään jahtaamaan pupua. Harvemmin on saatu ulkovermeet niin nopeasti niskaan, kuin nyt; äkkiä, jotta päästään jahtaamaan pupua.

Metsässä paljastuu hetken kävelyn jälkeen, että pupu on piilottanut ison kuusen alle kaksi suklaamunaa. Pupu on jopa kaikessa viisaudessaan tiennyt, että aarteenetsijät rakastavat sipsejä. Niitäkin sattuu löytymään pahvimukeista, parin kourallisen verran. Edward ja Sampu istuvat onnellisena puun juurella, aarteistaan nauttien. Mies laittaa viestiä "Topo on kyllä oikeasti nyt niin iskussa". Valtakunnassa kaikki äärimmäisen hyvin.

Kello 3.35 perjantain ja lauantain välisenä yönä Sampu kehuu itseään "hyvä Faapu, ei tullut yhtään sotkua sänkyyn". Byytta numero kaksi on osunut just eikä melkein ämpäriin. On huuhdeltu ämpäri käyty pesulla ja nyt Sampu kaivautuu äiti-ihmisen kainaloon, ilmoittaa, että vatsakipu meni ohi ja käy yöunille. Katson nukkuvaa pikku-ukkoa. Kyllä se osaa olla söpö tapaus. Nukahdan itsekin. Herään aamulla kello 9.00 siihen, että Sampu ilmoittaa haluavansa ruokaa. Ja kertoessa ääni ylpeäydestä väristen ,miten "Faapun suusta tuli yöllä kakkaa". Posket ovat terveen punaiset. Tyyppi taitaa olla terve. Mies on pitänyt huolen siitä, että suljetusta makuuhuoneen ovesta ei kukaan pyri sisään ennenkuin on kuullut potilaan ja huoltojoukon heränneen. Ei väsytä; yön säädöistä huolimatta olen nukkunut hyvät unet.

Iltapäivällä, päivän rentoilun ja löhöilyn jälkeen, akut ladattuina, suuntaamme kohti Haltialaa. Maatilan pihalla Topo vetää niin sanotusti liinat kiinni, eikä halua liikkua autosta mihinkään. Pikapalaveri; Topolle mehu, mies ja Topo lähtevät ajelemaan, loppujoukkue suuntaa kohti lampolaa. Aluksi Sampua pelottaa koko paikka. Muutaman minuutin jälkeen hän alkaa pikkuhiljaa tähyillä alati kasvavan utelaisuuden vallassa, kohti lampaiden pilttuita (tai noh, niitä pieniä aitauksia missä ne hengaavat). Yhtäkkiä joka puolelta alkaa kuulua "mää mää mää mää". Edwardia ja Sampua naurattaa. Koko kotimatkan auton takapenkiltä kuuluu "mää mää mää". Ilta menee leikkiessä "ole hyvä äiti karitsa, tässä sinulle ruokaa"-leikkiä.

Sunnuntaina katson miehen, Edwardin ja Sampun metsän suuntaan loittonevia selkiä. Olisi ollut kiva mennä yhdessä retkelle, mutta näillä mennään. Näen pellon reunassa penkin. Jos Topon jalkaan sattuu, niin penkillä on ehkä hyvä olla. Saa istua. Topo ottaa kädestäni kiinni. Tajuaa, että nyt mennään istumaan, ei tarvitse protestoida. Hän katsoo minua niin kauniisti silmiin siinä penkin luona, istuu, avaa "pupuyllätyksensä", eli paketin sipsejä. Katsoo minua uudelleen silmiin, hymyilee vähän, ja sanoo "nam nam", ja "paa". Paan tarkoittaessa pupun lahjoittamaan yllätyspalloa.  Siinä penkillä Topon on ihan ooko olla. Otan kuvan Toposta. Sydän täyttyy rakkaudesta. Kuvassa kulminoituu kaikki. Topon elämä; vähän erillään muista, omalla penkillä, pellon laidalla, pallo sylissä. Kotimatkalla Topo yrittää Topomaisesti selvittää, että tuli vähän rähistyä, kun ei toi ulkoilu oikein nakertanut. Hän ottaa minua ja miestä olkapäästä kiinni autossa, sanoo "moi" ja osoittaa auton ikkunasta ulos "kaa", eli katso. Kotona Topo saa lääkettä ja puoli tuntia myöhemmin alakertaan vaeltaa kirkassilmäinen, punaposkinen pikkumies, joka tulee ja paijaa äiti-ihmistä selästä, kesken perunoiden kuorimisoperaation. Topon on taas hyvä olla. Topo hakee iPadinsa, suuntaa kohti sohvaa ja alkaa katsella Late Lammasta. Sampu ja Edward ihastelevat kilpaa pupun tuomia suklaamunia ja niiden sisältä löytyviä yllätyksiä.

Ruoan tekoon meneee kaksi tuntia, mutta saan kokata rauhassa. Saan jopa kuunnella rauhassa musiikkia kokatessani. Totean, että puuha osaa olla varsin mukavaa, kun ei ole kiire ja paniikki saada pötyä pöytään nälkäisille lapsille. Pääsiäisen fiksuin veto oli tehdä nopea lapsiystävällinen ruoka, ja satsata aikuisten ruokaan enemmän aikaa ja vaivaa.

Päivystävästä apteekista löytyy tarvittavat lääkkeet. Istumme miehen kanssa apteekkikeikan jälkeen kahdestaan ruokapöydän ääreen. Trio huseeraa yhä omiaan. Saamme syödä ihan rauhassa. Rauhantuomareita ei tarvita kertaakaan selvittämään talon alaikäisten välisiä erimielisyyksiä.  Ruoka menee "parhaat ruokagenren väkerrykset" top vitoseeni ihan heittämällä. Migreenilääke alkaa auttamaan olotilaani, joten lähdemme Edwardin ja Sampun kanssa lenkille. Me kävelemme Edwardin kanssa, Sampu saa pyöräillä. Mies ja Topo jäävät kotiin lepäilemään Topon migreenin jämiä pois. Lenkillä Edward bongaa pupun. Kotona syömme iltapalaksi pääsiäiskakkua, jonka majakka ja perävaunu ovat koristelleet. Toteamme miehen kanssa, että meillä on takana todella hyvä päivä. Ja todella hyvä pääsiäinen. Mahtavat 72 tuntia.

Osasto on täynnä

Se oli huhtikuinen lauantaiaamu, aika tasan tarkkaan seitsemän vuotta sitten. Edward oli sairaana; kurkunpääntulehdus ja kuumetta. Hän lepäili sohvalla. Yhtäkkiä hänen päänsä, jalkansa ja kätensä alkoivat nykiä. Edwardilla oli epilepsia, hän oli syönyt lääkkeitä kuuden kuukauden ikäisestä lähtien. Silti emme miehen kanssa ymmärtäneet mistä on kysymys. Edward lähti sinä päivänä ambulanssilla sairaalaan. Meidän elämämme muuttui sinä päivänä täysin. Tuona päivänä Edward alkoi saada myoklonisia kohtauksia, joista oli tuleva riesa; suuri sellainen vuosiksi eteenpäin, jonkin asteinen sellainen ehkä koko loppuelämäksi.

Samaisen vuoden eräänä elokuisena aamuna odotin tuskastuneena, puhelin kädessäni, että kello löisi kahdeksan. Tuona päivänä epilepsiaosasto aukeaisi kesätauon jälkeen. Heti kello kahdeksan aloin soittamaan. Olimme miehen kanssa toivottomia. Me emme enää pärjää kotona, Edward voi niin huonosti. Moni aamu sinä kesänä oli alkanut sillä, että Edward sai ensiapulääkkeen. Sen jälkeen hän makasi tuntikaupalla sohvalla pökkyrässä. Kunnes kohtaukset alkoivat uudestaan. Edward söi parhaimmillaan neljää epilepsialääkettä samanaikaisesti. Olimme käyneet kauniina kesäpäivänä neurologian poliklinikalla näytöllä, koska Edward käveli hassusti, laahasi jalkaansa. Yksi lääke sai hänet nykimään niin paljon, että hän ei pystynyt istumaan potalla, toinen teki hänestä raivopäisen. MIkään ei ainakaan auttanut kohtauksiin. Ennen kello yhdeksää tuona elokuisena aamuna lääkäri soitti meille takaisin "tulkaa osastolle, tulkaa heti". Se oli meidän ensimmäinen osastokeikkamme.

Olen tuntenut sen suoranaisen toivottomuuden tunteen lukemattomat kerrat tuon elokuisen aamunkin jälkeen. En usko, että ikinä tulen unohtamaan tuota tunnetta. Vaikka asiat niin järjestyisivät, että aihetta sen tunteen tuntemisille ei enää tulisi. Se on paketissa pakokauhua, pelkoa, surua, tuskaa, huolta. Eniten kaikesta se on sitä itseään: silkkaa toivottomuutta. Miten pieni lapsi voikaan voida noin huonosti. Miksei meitä osata auttaa? Loppuuko tämä milloinkaan? Tätäkö Edwardin elämä nyt sitten on?

Tuon elokuisen aamun jälkeen olemme kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat puhelimessa lääkärin määräyksen "Tulkaa osastolle". Olen soittanut töistä miehelle töihin; pitää lähteä hakemaan pojat, pitää olla tunnin kuluttua osastolla. Olemme sumplineet työpäiviä, vapaapäiviä, lomapäiviä uusiksi, jotta saamme arjen toimimaan osastokeikkojen varjostamina. Olen istunut sängyn vieressä puutuolilla, nojatuolilla ja nahkatuolilla, katsellen pientä lastani. Olen rauhoittanut pelokasta poikaa, kun on otettu verikokeita, laittanut miehelle "tarvitaan osastolle"-kauppalistaa, yrittänyt olla juomatta mitään kello 17 jälkeen, ettei vaan illalla tule vessahätä. Osastolla ei nimittäin ole vessaa vanhemmille. Olen valvonut huonosti nukkuvan lapsen kanssa, minut on lähetetty kotiin nukkumaan, koska "te valvotte muutenkin niin paljon". Olen kulkenut aamulla bussilta takaisin osastolle, kuunnellen erästä, yhtä ja samaa, 30 Seconds to Mars:n biisiä ja tsempannut itseäni "kyllä me tää fiksataan, hyvin me jaksetaan".

Olemme myös kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat seuraavan lauseen "Nyt olisi osastohoidon paikka. Mutta meillä on täyttä". Viimeksi viime kesänä... Nuo sanat sen toivottomuuden, pakokauhun, pelon, surun, tuskan ja huolen keskellä ovat lähestulkoon kestämättömiä. Olen tainnut purskahtaa itkuun puhelimessa, olen tainnut anella, saattanut kiukutella, en edes muista reaktiotani sanoihin. Muistan vain tunteen "ei voi olla totta, me ei enää kestetä täällä". Entistäkin suuremman toivottomuuden. Täällä sitä nyt ollaan itsekseen huonosti voivan lapsen kanssa. Eikä auta muuta, kuin pärjäillä. Perään pakokauhuinen ajatus "nyt me ei enää oikeasti pärjätä". Olemme tehneet itseksemme lääkemuutoksia lääkäreiden ohjeiden mukaan, toivoen parasta. Niiden mennessä niin sanotusti ojasta allikkoon, soittaneet jälleen epilepsiapoliklinikalle, kuullaksemme jommankumman lausahduksista "tulkaa osastolle" tai "meillä on täyttä".

Seitsemässä vuodessa voin käsi sydämellä väittää, että olemme keittäneet itsemme perusteellisesti niin monissa liemissä, että tällä hetkellä "osasto on täynnä"-tuomio aiheuttaisi lähinnä sellaisen "pitäkää tunkkinne"-sisäisen kiukunpuuskan. Tiedän, että pärjäämme. Tiedän, että trio ei ole hengenvaarassa, kun he saavat kohtauksiaan. Olemme valitettavasti nähneet heidät jo niin huonovointisina, yksi toisensa jälkeen, että ihan pientä voinnin notkahdusta ei kavahda. Mutta en silti ikinä unohda aiempina vuosina "osasto on täynnä"-tuomion aiheuttamaa epätoivon tunnetta. Pystyn tuntemaan sen nytkin, vain tätä pätkää kirjoittaessani.

Osasto on täynnä on valitettavasti ilmeisen pysyvä olotila, mitä tulee lasten, ihan pienten, ja suurempien, sairastamiseen.

Triomme sai pienen serkun, kolmannen serkkunsa, vajaa kaksi kuukautta sitten. Emme ole päässeet pientä supersankaria vielä tapaamaan, kiitos kulkutautikauden. Ensin meidän huushollissamme podettiin pitkään ja hartaasti tautia toisensa jälkeen. Jonka jälkeen serkkulassa on aloitettu poteminen. Viimeisimpänä osumaa on ottanut pikku supersankari. Ärhäkkä virustauti on vetänyt pienen röörit tukkoon ja tehnyt hengittämisestä vaikeaa. Väsyneet vanhemmat ovat laukanneet monta kertaa vuorokaudessa kodin ja sairaalan väliä. Supersankari tarvitsee röörejä avaavaa ja räkäimuja. Sairaalaan on lähdetty myöhään illalla, seuraavaksi aikaisin aamulla ja pisteenä iin päälle vielä samaisena iltapäivänä.

Supersankarille ja vanhemmille on myyty ei oota; osaston on täynnä, kotisairaanhoito on täynnä.

Vaikka kyseessä on erilainen sairaus, kyseessä on sairaus. Osaan tasan tarkkaan eläytyä siihen toivottomuuteen ja väsymykseen, jota serkkulassa käydään läpi. Tiedän, että virus helpottaa jossain vaiheessa. Tiedän, että pikkutyypin vanhemmatkin tietävät tämän. Mutta silloin kun lapsi sairastaa, aika matelee. Oikeastaan se melkein pysähtyy. Perusarjesta ei tule mitään. Väsymys painaa päälle, ei saa nukkua, hyvä jos välillä ehtii syömään, ei sen puolen; ei sitä yleensä kyllä ole nälkäkään. Sitä elää kahvilla. Ja kolmioleivillä (en tätä nykyä voi itseasiassa sietää kolmioleipiä, minulle ne tarkoittavat pitkiä päiviä, yöttömiä öitä, ja sairaalan vanhempainhuoneen jääkaappia). Satunnaisesti ruokavalioon mahtuu coca-cola ja suklaa. Terveellistä? Ihanan!

Satuin eilen näkemään pätkän tv:stä, jossa joku julkkis puhui jotain uudesta Lastensairaalasta (huomatkaa; sitä on kuunneltu korva tarkkana...). Mielessä läikähti pieni liikutus. Toivomus, että sairaalapäivät on kohdaltamme nähty. Sekä toivomus siitä, että niitä huoneita saataisiin sinne sairaalaan sen verran enemmän, ettei tarvitsisi ihan niin usein myydä sitä ei oota. Kun se lapsen sairastaminen on muutenkin kamalaa, rankkaa, raastavaa, pelottavaa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä toivottomuutta ja pelkoa, että täällä me nyt ollaan keskenämme. Yritetään pärjätä. Mitä jos ei pärjätäkään? Pakko, koska siellä on täyttä. Osasto on täynnä.

Lopuksi pikkuiselle terkkuja; parane pian! Me emme malta odottaa, että päästään tärskyille sinun ja perheesi kanssa!

(kuvassa eräillä tirsoilla, eräitä vuosia takaperin)

Ihana Kamala Valo

"oi, kasso äiti, aarinko", Sampun ihastunut toteamus aamutuimaan. No niin onkin. Ihana aurinko. Ihana valo. Vaikka huushollissa podetaan räkätautia, on olo pirteämpi kiitos valon. Tekee mieli lähteä ulkoilemaan, sillä tavalla kevyesti, puolipotilaille sopivasti. Alan saada ajatuksia, kuten leivotaan tänään pullaa. Lavennan ajatusta; me temme itse laskiaispullia. Edward, joka normaalisti rakastaa leipomista, kärsii selkeästi olostaan; hiihtolomalainen ehdottelee väsyneenä, että jos leipomisen sijaan ostettaisi vain Angry Birds-sipsejä. Sampun kompatessa "ei pullaa, ostetaan sissejä". Jään kypsyttelemään ajatusta. Siis leipomisesta. Sipsiajatus on tyrmätty sen sileän tien; tänään ei ole sipsipäivä. Edward ei jaksa edes protestoida sipsiasiaa. Tällä kertaa siis kyseessä ihan ihka oikea flunssa, ei koululaisen kurkkuyskä tai tekonuha. No, antaa Edwardin lepäillä vielä hetken, ennenkuin lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Auringosta.

Kesä hiipii väkisinkin mieleen. Leppoisat päivät mökin laiturilla. Loputtomat uimareissut. Grilli-illat omalla pihalla. Se, että ylipäänsä voidaan olla ulkosalla aamusta iltaan. Ei ole pimeää, liukasta, taivaalta ei vihmo vuoronperään tiskirättejä, jäätihkua, ihka oikeaa vettä ja ihka oikeaa lunta. Bonuksena vielä se, että bussille ehtii oikesti aamuisin juoksemaan minuutissa. Talvella sen sijaan saa aamulla ulko-oven edustalla kartoittaa vähiten hengenvaarallista reittiä paikasta a = koti, paikkaan b= bussipysäkki. Vaikka reitti on kuinka hyvin tahansa etukäteen suunniteltu, niin aina matkan varrella sattuu ylläreitä: jääyllätys lumipinnan alla. Peilikirkasta jäätä koko tien leveydeltä juuri siinä kohdassa alamäkeä, kun pitäisi tehdä tiukka oikea käännös ja liukastella viimeiset metrit sinne bussipysäkille. Onnistuin kulkemaan puoli vuotta töissä, myöhästymättä bussista kertaakaan. Kiitos "talvikelien" olen myöhästynyt bussista neljä kertaa viimeisen kolmen viikon aikana.

Aurinkoihastelumme keskeyttää karjaisu. Topoa harmittaa. Pallo pomppii vähän liikaa, olemus on vähän liian kärsivän näköinen. Naama on vähän liian valkoinen. Niin, ihana valo on toisille kamala valo. Muistan taas miksi en ole maailman suurin kevätfani: Topolle kevät on tuskaa. Kun Topo oli vajaan vuoden ikäinen, ihmettelein ääneen, miten leppoisasta buddhasta tuli ärjyvä kaikkea-muuta-kuin-buddha ratasretkillämme. Tuolloin oma äiti-ihmiseni heitti ilmoille epäilyksen siemenen "jos Topo ei jotenkin tykkää auringosta". Epäilyksen siemenessä oli totuuden siemen. Topo kyllä tykkää auringosta. Mutta ei kevätauringosta. Kevätaurinko sekoittaa Topon elämän. Topoa sattuu ja nytkytyttää. Hän on kalpea, levoton, ei keskity mihinkään, ei syö kunnolla mitään. Tekee vähän kaikkea ja syö vähän kaikkea. Kokoajan. Voin luvata, että sen lisäksi, että kevät on raastavaa aikaa Topolle, on se sitä myös rakennuksen muillekin asukkaille. Kevät vaatii aina ja järestään jokusen lääkemuutoksen. Kaukaa viisana olemme lääkäreiden kanssa oppineet jo säännöstelemään osaa lääkkeistä niin, että niissä on "se kevätnostovara". 

Niin, se valo... Raahaudumme Topon kanssa alakertaan hakemaan päänsärkylääkettä. Topoa kiukuttaa valo ja olo. Äiti-ihminen saa lievän shokin todettuaan, että pimeässä suht ok siivotun näköinen kämppä on auringon valaisemana sikaloiden sikala. läävien läävä. Muruja, tahroja, kädenjälkiä, pölyä. Herranjumala: kuka on käynyt yön aikana sotkemassa nurkat ja tasot? Lääkekaapilta huudan miehelle "hei, tuo imuri alas, täällä on kauhea sotku". Topolle lääkkeet naamariin, tsup-tsup yhteen käteen, liina toiseen ja pintojen kimppuun. Mies tulee seuraamaan puuhia; "kuule hei, anna olla. Mee lepäämään. Ja sitäpaitsi, nyt ei taida olla se paras hetki imuroida". Ai niin joo, Topo vihaa imurin ääntä. Päänsärky + ihana kamala valo + imurointi lienevät yhtälö jota emme juuri nyt halua testata. Tyydyn siis täyttämään kahvikupin, vaappumaan yläkertaan sänkyyn, todeten samalla, että ne ikkunat on muuten pestävä ja aika hemmetin nopeasti. Kuka lie nekin käynyt likaamassa... 

Topo saa lääkkeensä, kierrokset laskevat ensin aavistuksen verran. Hetken kuluttua aavistuksen verran lisää. Pallo ei enää pompi. Topo hymyilee jo vähän, silmät eivät näytä enää niin kärsiviltä. Aika tasan tarkkaan puolen tunnin kuluttua Topo ilmoittaa "puupuu", Topo-landian kielellä tämä tarkoittaa seuraavaa: menen sänkyyn, saatan nukahtaa, ainakin otan ja lepään hetken. Ihana kamala valo kierros yksi taputeltu kasaan päänsäryn osalta. Sitten olisi enää ne nurkat, ja ikkunat ja tasot ja... 

Onneksi olemme jo viisaampia, kuin kaksi vuotta sitten keväällä. Jolloin olimme Topon kanssa Linnassa, osastolla. Mietittiin mikä poikaa vaivaa. Miksi Topo valvoo, miksi Topo veivaa silmiään kokoajan. Miksi hän itkee lohduttomasti. Miksi olkapää nykii pitkiä aikoja putkeen.  Miksi hän on niin kalpea, lähestulkoon harmaa. Tuolloin heitin ilmoille epäilyksen, mikä oli alkanut itää miehen ja minun mielessäni; mitä jos Topolla on migreeni. Jonka laukaiseee kevätvalo. Ja joka laukaisee puolestaan kohtaukset. Epäilyksen siemen jälleen. Jossa oli se totuuden siemen. Tänä keväänä meillä on aseet, joilla taistella valoa vastaan. Joten vaikka se valo on Topolle aika kamala, me voimme auttaa. Ja sitä myöten meille muille valo on yhä ihana. Vieläkin ihanampi heti, kun on saatu ne nurkat siivottua... 

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa.