"Kato Mua Silmiin"

Olen kirjoittanut tästä luultavasti kymmeniä kertoja (tai siis ainakin maininnut asian), mutta kirjoitanpa ja mainitsenpa taas. Topollani on nimittäin maailman kauneimmat silmät! Tämä on luonnollisesti täysin puolueettoman äiti-ihmisen mielipide. En oikeasti voi käsittää miten jollekulle on voinut siunaantua niin paksut, pikimustat ripsimatot silmien ympärille. Miten jollain voi olla niin puhtaan harmaat silmät, kuin Topollani. Harmaat, pikimustien ripsimattojen kehystämät silmät, jotka niin usein katsovat jonnekin, minne minä en näe.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Selasin aamupäiväpuhteeksi läpi puhelimeni noin 5 000 valokuvaa, etsien kuvia, jossa Topo katsoisi suoraan kameraan. Jossa hän katsoisi suoraan kuvaajaan, eli minuun. Löysin kymmeniä, varmasti satoja kuvia, joissa Topo kikattaa onnellisena. Löysin kymmeniä kuvia, joissa Topon veljet kikattavat onnellisena. Toposta huokuen kilometrin päähän, että hänen on niin huono olla. Löysin lukemattomia "selfietä", joissa poseeraavat Topo ja allekirjoittanut: Kuvia joissa Topo näyttää kovin onnelliselta. Mutta löysin tasan yhden kuvan, jossa hän katsoo suoraan minuun, suoraan kameraan. Yhden kuvan jossa hänen silmänsä eivät katso muualle. Sinne Topon omaan maailmaan.

Olen lukenut, ja kuullut sanottavan, että autistiset piirteet, sekä niinkin vaikea kehitysvamma, kuin Topon, vaikuttavat katseeseen. Ne tekevät siitä tyhjän. En allekirjoita tyhjää. Allekirjoitan sen, että lapseni katsoo ajoittain tyhjyyteen. Mutta tyhjä... Ei. Ne kauniit harmaat silmät katsovat sinne jonnekin, minne meillä muilla ei ole pääsyä. Meidän tyhjyyteen.

Maanantaina pidimme Topon kanssa sairastupaa pystyssä. Vaikka Topon olotila oli mitä luultavimmin ainakin jossain määrin kurjan ja nuutuneen puolella, otti hän kaiken ilon irti siitä, että sai viettää koko päivän kahdenkeskistä aikaa allekirjoittaneen kanssa. Aamupäivän vietimme vierekkäin sängynpäällä: Topolla pädi, äiti-ihmisellä läppäri + puhelin. Topo katsoi suuntaani vähän väliä, ja hänen silmissä läikähti hellyys. Lempeys. Ei tyhjissä silmissä näy sellaisia tunteita. Myöhemmin päivällä suuntasimme taloyhtiön leikkipaikalle nauttimaan mahtavasta ilmasta. Topo keinui hetken, jonka jälkeen ohjasin hänet hiekkalaatikolle. Yhdessä teimme pari hiekkakakkua, sillä perus "äiti-ihminen tekee kakut, lapsi rikkoo ne"-meiningillä. Otin kuvan Toposta. Minun kauniista Topostani. Kuvassa hänen katseensa katsoi taas sinne jonnekin: maailmaan jonne minulla ei ole pääsyä. Ne silmät... Se katse... Vaikka ne silmät ja se katse ovat olleet olemassa kymmenen vuoden ajan, ei niihin täysin totu ikinä. Ne pysäyttävät aina. Ainakin ohikiitävän pieneksi hetkeksi.

Olen kova "tytönhupakko" (ookoo, varsin keski-ikäinen naishenkilö) toivomaan asioita. Pieniä, ei-niin-tärkeitä asioita, kuten yksiä tennareita lisää, sitä että voisi syödä loputtomasti jäätelöä, ilman että se näkyisi keskivartalon liepeillä. Vähän tärkeämpiä asioita, kuten sitä että löytäisin oman paikkani työelämässä. Ja sitten sellaisia "voi kun mä niin toivon, vaikka tiedän että sitä ei tapahdu"-isoja asioita. Joista isoin, suurin, on se, että pääsisin hetkeksi siihen maailmaan, jossa Topo on, kun hänen silmänsä katsovat tyhjyyteen. Että saisin sillä sekunnilla lukea hänen ajatuksensa ja tuntea sen, mitä hän tuntee.

Niin... Niitä kuvia läpikäydessä löysin tasan tarkkaan tämän yhden kuvan, jossa Topo katsoo minuun, suurilla, kirkkailla silmillä. Se on napattu mökin terassilta. Topon ollessa sisällä mökissä. Melko luonnollista, että kuva on sieltä: mökki on Topon paratiisi. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten.

Aloin käymään kuvia läpi jo ennen herätyskellon piippausta. Ajatellen homman olevan helppo. Todeten hetken kuluttua, että niitä silmiinkatsomiskuvia ei vain ole. Ehdin jo tuntea pienen hetken surua. Sellaista surua, kun kohtaa surullisen asian, jolle et vain voi mitään. Jääden hetkeksi vellomaan siihen sydämessä asuvaan suruun. Kunnes... Topon lähtiessä kouluun, hän kääntyi ulko-ovelta, nauroi: katsoi niillä kauniilla, harmailla silmillään, suoraan silmiini. Totesi "kouluun" ja lähti reppu selässä hölskyen juoksemaan kohti pihalla odottavaa taksia. Se oli ihana hetki.

Topon oma maailma ei varmasti tule katoamaan hänen ja meidän elämästämme ikinä. Tulee aina olemaan hetkiä: pieniä sellaisia, pidempiä sellaisia, riippuen Topon voinnista, jolloin hänen katseensa näyttää tyhjältä. Hänen katsoessa sinne meiltä muilta ulottumattomissa olevaan maailmaansa. Mutta toivottavasti tulevaisuudessa hän tulee viettämään aina vain enemmän  ja enemmän aikaa täällä meidän kaikkien maailmassa. Katsoen meitä silmiin, niillä kauniilla, harmailla silmillään.

Uusia Alkuja II

Olen viime aikoina alkanut kaivata tätä "ihka omaa blogikotiani". Kaiketi pitää käydä vähän vieraissa, vierailuilla, tajutakseen miten hyvä kotona onkaan olla? Haahuilla oikeassa elämässä vähän työpaikasta toiseen (joskin näistä asioista en ota itse kaikkea vastuuta…), tajutakseen, että oikeasti pysyvyys on aika hyvä juttu.

Hyvin kukutun viikon jälkeen univelan ja migreenin sekoitus kaatoi tämän äiti-ihmisen sängyn pohjalle, kello 20.30 lauantai-iltana. Niin epäreilua! Pakkasessa oli lemppari pakastepizzaa, karkit hommattu ja miehen kanssa valittu hartaasti illaksi sarjaa, jota voidaan katsoa "ainakin kolme jaksoa putkeen" (olimme erityisen hurjalla päällä, illan teemaksi olisi voinut jopa laittaa "keski-ikäiset goes crazy"). Mutta, aina ei voi voittaa. Varsinkaan jos vastustajina ovat sekä migreeni, että megalomaaninen väsymys.

Sunnuntaiaamuna, lauantain harmaus oli vaihtunut lumisateeseen, pikkupakkaseen, pienempään väsymykseen, sekä vähemmän raastavaan päänsärkyyn. Ja oli aika katsoa, vieläkö tämän sivun tunnukset toimivat. Palata eräänlaiseen kotiin. Aloittaa taas alusta.

Kuinka moni muu muuten tekee henkisiä lupauksia uusista aluista vähintään kerran viikossa?

Itse olen mestari siinä. Ohessa pari niistä, kuluvalta viikoilta:

- pesen pyykkiä joka ilta. Meille ei enää muodostu pestävän, eikä viikattavan pyykin vuoria. Siis herranjumala mitä itsepissitystä! Nimimerkillä: laitoin juuri viikon ekan koneellisen pyörimään ja voisin siitä hyvästä antaa itselleni kultatähtitarran
- Lopetan sokerin käytön. Valkoinen vilja lähtee myös pois ruokavaliosta. Sushia vain kerran kuussa ja irtokarkkien tilalle vaikkapa pähkinöitä. As if… Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa sushia. Eliaksen saamat hyvät kouluarvostelut olivat mitä loistavin syy ottaa keskelle viikkoa ylimääräinen karkkipäivä. Niin ja hei oikeasti: jos töissä on ruokana spaghetti carbonaraa, jota kehutaan maasta taivaisiin, niin: kuka hullu vaihtaa sen päivän keittoon? Ai niin, en muistanut mainita sitä, että työpaikalla leivotaan itse leivät…
- Minusta tulee järjestelemällinen. Tässä tapauksessa järjestelmällisyys tarkoittaa siistejä vaatekaappeja, astiakaappeja, sisävarastoa, hyvin jäsenneltyä arkea ja elämää.  Tämä ehkä vähän niinkuin, jopa naurattaa ääneen. Ei tule. Toivon, että tulisi. Mutta ei tule. Ei tällä viikolla, ei ensi kuussa, villi veikkaus: ei koskaan.
- En enää hermostu, saatikka huuda triolle. Noh, mitäs tähän voisi muuta todeta, kuin että: enpä. Minkä sille voi, että tyyppien ajoittainen tottelemattomuus, kuurous jokaiselle pyynnölle (joista tulee pikkuhiljaa käskyjä), riehuminen, kaiken omaisuuden hukkaaminen (Sampun erikoisuus) ja järjetön venkoilu nukkumaanmeonaikaan, tekee minut kertakaikkisen hulluksi. Olisin aiemmin elämässäni voinut väittää olevani suht rationaalinen, selväjärkinen ja rauhallinen henkilö. 11 vuotta äitiyttä ja minusta on kasvanut jotain täysin muuta.
- Katson illalla seuraavan päivän vaatteet itselleni, sekä triolle valmiiksi. Täytän kaikkien reissuvihkot valmiiksi ja nousen ajoissa. Noh… Jokainen jolla on aamuisin herätyskello soimassa liian aikaisin, ja tendenssi jättää asiat viimetinkaan tietää miten tämän lupauksen kanssa käy. Juu en. Aamut ovat yhtä kaaosta. Koska illalla vannon, kautta kiven ja kannon nousevani aamulla "niin aikaisin, että kerkeän laittaa vaatteet ja reissuvihkot kuntoon rauhassa". As if taas…
- Aion jatkaa säännöllisesti kirjoittelua tässä osoitteessa, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittaa 
juttuja jaatisen-sivuille. Alku josta aion pitää kiinni.

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

Mietteitä matkan varrelta

Olen välillä saanut vinkkiä siitä, että olisi kiva lukea miten verkostoitua lapsen erityisyysasioissa. Mistä saada vertaistukea. Miten lapsen sairauden ja erityisyyden kanssa oppii elämään. Miten asioita oppii hyväksymään. Muuttuuko elämä.

Tässä nyt tulee tuutin täydeltä oman elämäni faktoja.

Vannon vertaistuen nimeen, nyt ja aina. Olkoonkin kriisi mikä tahansa (valitettavasti niitä suurimmalle osalle meistä elämässä tulee jossain muodossa eteen). Itse olen kokenut, että pahimmassa kriisivaiheesssa en ole pystynyt ottamaan vastaan vertaistukea. En oikein minkään valtakunnan tukea. Pahimmat itkut on pitänyt saada itkeä yksin, tai miehen kanssa. Ja pahimmat surut on pitänyt saada surra yksin. Kun vein kolmikuista Sampua Lastenklinikalle, tietäen samalla, että olen menettänyt mahdollisuuden saada ikinä kasvattaa niin sanottua täysin tervettä lasta, olisin vertaiskuvallisesti voinut räjäyttää koko maailman. Olin surusta ja huoleasta puolihysteerinen. Kaikki ystävien ja läheisten hyvää tarkoittavat viestit ärsyttivät, kiukuttivat, suorastaan vihastuttivat. Hyvin pian miehet ja minut ohjattiin juttelemaan tutun psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, koska meitähän oli siis kohdannut kriisi (jälleen). Ensimmäinen juttelukerta oli kamala, ahdistava, suututtava. Koska se oli minulle aivan liian pian tapahtuneen jälkeen.

Reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun juttelin saman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämästämme ja enimmäkseen Topon vaikeahkosta tilanteesta, hän kysyi minulta, että muistanko mitä tunsin, kun Sampun kanssa syksyllä 2011 konkkasimme läpi Lastenklinikan ovien. Kerroin, että muistan. Tämä ihana naisihminen oli sitä mieltä, että ne tunteet pitäisi saada sydämestä ja päästä pois. Jotta asia ei jäisi kummittelemaan mieleen. Itse koen, että olen pystynyt käsittelemään asian, osaan elää hyvää elämää, olla ajoittain jopa hyvinkin onnellinen. Ja niiden tunteiden muistaminen on tärkeää: tärkeää siksi, että voin muistaa mistä syvästä suosta olen noussut takaisin hyvään elämään. Samoin, kuin on tärkeää muistaa hysteriakohtaus (kyllä) jonka sain, kun kuulin että esikoisellani on kehitysvamma. Yllätys yllätys: aurinko nousi seuraavana päivänä ja samainen esikoinen ei kasvattanutkaan itselleen kolmatta jalkaa ja toista päätä uuden diagnoosin siivittämänä.

Mitä tulee vertaistukeen, niin Edwardin saatua kuusikuisena epilepsia diagnoosin, liityin netissä olevaan sähköpostiryhmään. Todetakseni muutaman viestin läpilukemisen jälkeen, että "juu, ei meidän mesta". Ihmitellen samalla, että miten ihmeessä äidit ja isät voivat noin vain kirjoittaa kehitysvammaisista, vaikeasti sairaista lapsistaan. Tällä tarkoittaen sitä, että miten ne äidit ja isät voivat noin vaan fiksusti, jäsennellen ja asiallisesti kirjoittaa kehitysvammoista ja vaikeista sairauksista. Koska jos ikinä kuuna päivänä omalle kohdalleni kävisi samoin, sekoaisin. Muutaman vuoden kehari-äiti kokemuksen perusteella en osaa vastata siihen, olenko seonnut (en ainakaan ICD-koodilistojen vaatimalla tavalla), mutta voin kertoa, että hei se elämä jatkuu!

Tuosta vertaistukiryhmästä en saanut ens alkuun sitä itseni kaipaamaa tukea, se vain avasi silmäni elämän vääryyksille. Mutta; kun niitä elämän vääryyksiä oli tullut vastaan omassa elämässä, lasten sairauksien kehittyessä ihan uusiin suuntiin, palasin kyseiseen vertaistukiryhmään. Ryhmästä tuli vuosien saatossa niin sanotusti toinen koti. Jossa ymmärrettiin, tsempattiin, jaettiin tietoja ja kokemuksia. Ja josta löytyi ystäviä, siis ihan live-sellaisiakin.

Olen ollut mukana keskustelemassa Leijonaemojen Facebook ryhmässä. Arvostan työtä, jota he tekevät. Ryhmästä monen moni vanhempi on saanut suunnattoman ison ja korvaamattoman tärkeän avun. Itse en löytänyt sieltä vertaistukikotia, mutta kehotan lämpimpästi tutustumaan ryhmään. Koska sieltä löytyy apua, empatiaa, sympatiaa ja aivan takuulla ihan oikeita ystäviä matkan varrella. Oma seuraava netti-vertaistuki-ryhmä-koti löytyi Jaatisista. (löydätte heidät Facebookista JaatisVanhemmat ryhmää etsimällä). Koska olin jo löytänyt elämääni erityisvanhempiystäviä, joiden kanssa kirjoittaa sähköpostia, puhua puhelimessa ja tavata livenä , kaipasin enemmänkin tietoa, faktaa, asiapitoista keskustelua. Sitä löytyy JaatisVanhemmista. En ole toistaiseksi ongelmaan törmännyt, johon en olisi saanut ainakin ratkaisuehdotusta Jaatisista. Niin ja tottahan toki sekä Leijonaemoilla, että Jaatisella on omat nettisivunsa: www.leijonaemot.fi sekä www.jaatinen.info

Maailmaani mullistava lauma erityisäitejä, tosinaisia, ystäviä todella isolla yyllä tulla rymisteli elämääni kiitos Kotilieden Kummikerhon ja Kaisankodin järjestämän virkistys viikonlopun pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille. Saadessani kuulla, että olen moiselle päässyt mukaan, olin onnellinen. Onnenfiilikset ehtivät ennen viikonlopun alkua vaihtua "hampaat irvessä"-meininkiin, ja Kaisankotiin lähdettiinkin "kyllä mä tästä hengissä selviän"-asenteella. Voin kertoa, että kotiin tultiin "mun elämä on muuttunut"-meiningillä, meiningin ollessa vahvasti hengissä kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin. Kannattaa siis avoimin mielin lähteä mukaan live vertaistukisessioihin. Sitä ei ikinä tiedä minkälaisia ihmisiä moisissa tapaa.

Sen voin sanoa, että erityislasten vanhemmuus on muuttanut elämäni. Ihan täysin. Olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten tässä käydään surujen pohjamudissa ja onnen vuorien huipuilla. Uskon, että tunteiden kirjo osaa tässä puuhassa olla jopa suurempi, kuin ihan täysin oppikirjan mukaan kasvavien ja oppivien lasten kanssa. En suin surminkaan voi väittää, ettenkö vaihtaisi päivääkään tästä elämästä pois. Koska vaihtaisin heittämällä ainakin 100 päivää leppoisimpiin sellaisiin. Mutta uskon, että joka ainoa vanhempi vaihtaisi pahimmat kiukkupäivät, kulkutautiviikot ja uhmaamiset, kävelyyn merenrannalla ja ruusujen haisteluun.

Opettelen yhä elämään sen asian kanssa, että erityislasten vanhemmuus ei määrittele minua. Se on vain osa minua. Jonain päivinä klaaraan opettelupuolen hyvin. Toisinaan homma menee ihan päin helvettiä. En osaa sanoa, pystynkö hyväksymään poikien sairaudet ja vammat. En oikeasti osaa. Olen mielessäni miettinyt, että ne ovat osa lapsiamme. Ja lapsemme ovat juuri sellaisia, kuin ovat kiitos näiden välillä hyvin epämiellyttävien elinkumppaneidensa. Ne ovat osa heitä, kuten pisamat, punaiset hiukset ja pitkät silmäripset. He ovat Edward, Topo ja Sampu, siksi, että heillä on siniset silmät, he ovat luonnollisesti maailman söpöimmät lapset, plus heillä on elämässään mukana se suuri tuntematon.

Vaikein asia kaikessa on katsella lapsen kärsimystä. Topon maatessa kolmatta päivää sohvalla, potien aina vaan jatkuvaa migreeniä, olisin voinut sahata käteni irti sillä siunatun sekunnilla, jos olisin saanut hänen kipunsa laantumaan. Raskainta kaikessa on se, että kun tässä maailmassa Äidin homma on suojella lasta kaikelta pahalta, parhaansa mukaan, on olemassa jotain, jolta et kertakaikkiaan vaan voi suojella. On jotain, joka elää täysin omaa elämäänsä. Jotain johonka lääkärit eivät keksi parannus- tai aina edes lievityskeinoja, ja joka on Pelottava. Kyllä, isolla peellä. Et ikinä tiedä sen jonkun seuraavista liikkeistä; päästääkö hän lapsen rautakouransa otteesta jossain vaiheessa, vai keksiikö hän vielä lisää ikävyyksiä elämän polulle? Pelko ja suru... Kaksi asiaa joiden kanssa et halua elää. Mutta joista on tullut matkatovereita,  jotka eivät luultavasti ikinä lähde sinusta pois.

Tämän blogin nimi on ErityisÄiti syystä... Siitä syystä, että koen olevani jollain tapaa erityinen, kitios sen elämän oppikoulun, jota olemme käyneet sairauksin myötä läpi. Ja eritoten siksi, että nämä kolme pientä poikaa saavat ihan joka päivä minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se on se meidän kaikkien äitien juttu. Olkoonkin meillä sitten erityislapsia, tai ihan vauva- ja lastenkirjojen mukaisesti kasvaneita ja oppineita lapsukaisia. Me olemme heille maailman erityisimpiä. Ja he meille: ilman vammaa tai sairautta. Ja vammoineen ja sairauksineen. Vaikka kirjoitin, että olisin voinut vaihtaa elämästäni päiviä pois, en silti vaihtaisi elämääni. Mihinkään. Kiitos kolmen samassa huushollissa asuvan pikku-ukon. Ja sen yhden vähän isomman. Ja että vaikka se suru onkin matkakumppanina, ei se suinkaan aina ole kovaäänisin sellainen. Enimmäkseen ilo pitää suurempaa meteliä. Ihan vaikka ilo siitä, että pihalla alkaa kukkia. Ja ihan erityisesti siitä, että pidempääkin pidempi migreenikohtaus on päästämässä Topoa otteestaan.

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?

Puolivuotis tilinpäätös

Puoli vuotta sitten vietin tältä erää (ja olen vannonut, kautta kiven ja kannon, viimeisen kerran) hoitovapaapäiviä. Tai noh, teknisesti kolmion jäsen numero kolme oli ylittänyt jo sen maagisen kolmen vuoden rajapyykin ja näin ollen en ollut enää edes virallisesti hoitovapaalainen, vaan hetkellisesti "vain ja ainoastaan kotiäiti". Odotin kauhun sekaisella positiivisella innolla uutta elämää. Sitä, että Topo menee kouluun, Sampu menee päiväkotiin ja itse menen töihin. Arvelin, että arjesta tulee hektistä, kämppä on pommi ja reissuvihkot retuperällä. Että sosiaalinen oma elämä ottaa osumaa uudesta arjesta. Että omat harrastukset jäävät hetkeksi paitsioon.

Kaikki tuo tapahtui. Kämppä on välillä niin järkyttävä pommi, että sain sydämen tykytyksiä (tähän pitänee korjata: saan yhä sydämentykytyksiä). Reissuvihkot olivat totaalisen retuperällä. Minusta oli tullut entistäkin unohtelevaisempi. Koulusta ehdittiin pyytää kolmeen kertaan varavaatteita, uusia tossuja hajonneiden tilalle ja lisää vaippoja, ennenkuin "ehdin" hoitaa asiat. En oikein tehnyt mitään, koska en ehtinyt. Kuivausrumpu irtisanoi yhteistyösopimuksen ja sehän nyt oli selkeästi syy olla pesemättä pyykkiä. Kasvattaa pyykkivuorta, ostaa lapsille uutta vaatetta, koska ei enää edes muistanut mitä kaikkea se pyykkivuori kätki uumeniinsa. Entinen saliharrastus oli muisto vain. Kahvihetket ystävien kanssa; jotain joka oli tapahtunut siinä entisessä elämässä. Elämässä, kun olin Sampun kanssa kotosalla.  Aloitin leipälakon ja suklaalakon, koska urheilulle ei löytynyt aikaa. Sillä ilman säännöllistä jumppaa leviän leveyssuunnassa sentin päivätahdilla. (ihan aikuisten oikeasti). Podin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ehdi-jaksa-riitä olemaan tarpeeksi hyvä äiti-ihminen Edwardille, Topolle ja Sampulle. Olisin oikeasti tarvinnut sen "äitiä vähän väsyttää"-paidan. Paitsi että paidassani olisi pitänyt lukea "äitiä vähän väsyttää kokoajan". Mietin joka päivä kotimatkalla bussissa otettujen päivänokosten jälkeen, että olenkohan a) kuorsannut b) kuolannut rinnuksilleni.

Minut otettiin töissä hienosti vastaan ja sain mahtavia uusia työkavereita. Samalla kuitenkin tunsin olevani ulkopuolinen. Olin se uusi tyyppi, joka ei uskaltanut kertoa siitä, että kotona odottaa duuni numero kaksi. Duunin ollessa sen tärkeimmän, eli äitiroolin lisäksi, omaishoitajuus.

Puolen vuoden jälkeen reissuvihkot ovat suht hyvällä tolalla. Joskin se kuuluisa seula vuotaa aktiivisesti jostain päästä, eihän aina voi voittaa: viime viikon unohdussaldoa koristaa yksi kappale luistinunohduksia. Olen oppinut latomaan Edwardin ja Topon vaatteet illalla pinoihin; yhteen pinoon sisävaatteet, toiseen ulkovaatteet. Sampun vaatettaminen on delegoitu miehelle. Jossain vaiheessa jouduin kauniisti huomauttamaan, että lapselle ei tarvitse pukea päälle niitä ensimmäisenä kaapista käteen sattuneita vaatteita. Voi vähän katsoa, että vaatteet sointuvat yhteen. Mies muisti tämän neuvon hienosti kuukauden verran. Vuonna 2015 Sampu on pistellyt menemään dagiksessa, sanoisinko… mielenkiintoisissa asuyhdistelmissä. Tämänkään asian kanssa ei siis voi aina voittaa.

Olen tehnyt sopimuksen uudesta salikortista, uusi sali on vajaan kolmen kilometrin päässä kotiovelta. Enää en voi syyttää pitkiä etäisyyksiä siihen, että sinne salille ei ruhoaan saa raahattua. Joskin epäilen, että jalot ajatukseni siitä, miten salille voi mennä kävellen: homman ajaessa alkulämmittelyn virkaa, sekä kävellä kotiin, sen homman ajaessa loppuveryttelyn virkaa, tulen ajamaan salille bussilla. Kas kun bussi lähtee tuosta 80 metrin päästä. Se sosiaalinen elämä; vilkastuu sitten joskus. Sosiaalista elämää on tällä hetkellä töissä. Ja satunnaisesti ystävien kanssa. Kun saadaan aikataulut täsmäytettyä. Lohdullista kyllä, niin moni muukin taplaa tässä krooninen-kiire-oravanpyörässä.

Suurin juttu puolivuotis tilinpäätöksen saralla on jonkin asteinen sisäinen rauha kotijuttujen versus työjuttujen keskinäisessä balanssissa. Olen tutustunut ihmisiin, omana itsenäni. Olen hoitanut työtehtäväni niin hyvin, kun vain kykenen (mielestäni loistavasti ja muiden mielipiteitähän ei asiassa kysellä…). Olen nyt siinä pisteessä, että alan ehkä jutella töissä asioista asioiden oikeilla nimillä. Toistaiseksi, kun olen aamuisin kironnut puoli tuntia liian aikaisin, tai vaihtoehtoisesti liian myöhään tulevaa taksia ja sitä, että se haluaa itsepintaisesti ajaa väärän talon pihaan, en ole lähtenyt availemaan taksiasiaa sen kummemmin. Edward ja Topo ajavat taksilla kouluun. Piste. Ei siinä sen kummempaa. Piste. Kun olen törmännyt työkaveriini lounastauolla, ruokakaupan jonossa, ladatessani muovipussiin arsenaalia sipsejä, limuja, päärynämehuja ja ruotsinkielisiä juorulehtiä, olen sivulauseessa maininnut, että meillä on lapsi sairaalassa, eväät ovat hänen, ja äiti-ihmisen viihdyttämiseen tarkoitettuja. En lähtenyt availemaan asiaa sen kummemmin, kuin että kyseessä on krooninen sairaus ja meillä ei ole mitään hätää. Nyt olen päättänyt, että mikäli joku tajuaa kysyä, saatan kertoa. Saatan kertoa asioista, asioiden oikeilla nimillä.

Vaikka jonkin asteinen sisäinen rauha on löytynyt ja reissuvihkotilanne syksyä parempi, homma on yhä kaikkea muuta, kuin hanskassa. Perusilta: sillä aikaa, kun laitat yhtä veljessarjasta sänkyyn, toinen keksii testata mitä isoveljen isovanhemmilta kaksi tuntia aiemmin saatu "kristallipallo" (lue lumisadepallo) tykkää heittelystä. No eihän se tykkää. Lopputulemana kello 20.30 imurointi, hieman kimakalla äänellä annettu ohjeistus "älkää tulko tänne, täällä on lasinsiruja", miehen käymä keskustelu Edwardin kanssa aiheesta "pikkuveljet osaavat olla joskus hieman ajattelemattomia" ja sängyssä rääkyvä pikkuveli. Ah niin perussettiä…

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa. 

Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.

Joulun(t)aikaa

"no mites se joulu". Ah, kysymys johonka vastailua olin onnistunut välttelemään viimeiseen asti. Toteamalla "katotaan sitten lähempänä". Kysymys on esitetty jokuseen kertaan siipan suunnalta, siskoni suunnalta, anoppini suunnalta, sekä vanhempieni suunnalta. Nyt, kun sitä Aattoa pitäisi juhlistaa tasan kolmen vuorokauden kuluttua, on niitä päätöksiä kai tehtävä. Vaikka Sampu jouluhuumassaan pyörii kotona (räkätautisena) yötä-päivää tonttulakki päässä ja alakerran joka ainoalla tasolla, jonne tavaraa voi laskea, on joulukoristeita, on joulumieli kuitenkin hieman hakusessa. Tai no, ei edes hieman. Sitä ei ole. Toivon, että voisin painaa pikakelausta ja kelata ajan suoraan jouluaaton iltaan. Siihen, kun lapset ovat nukkumassa ja joulustressi on mennyttä vain. Kun ei tarvitse pyöritellä enää sitä kysymystä "no mites se joulu". Istumme miehen kanssa sohvalla, rentoutuen ja käyden ajatuksella läpi mitä kaikkea kukin sai lahjaksi. Hengitämme rauhassa. Olemme vain. Syömme suklaata.

Olen viettänyt jouluaattoa vanhempieni kanssa viimeksi muistaakseni vuonna 2008. Syystä, että he aiemmin viettivät osan aatoista ulkomailla ja osana aatoista heillä on hoivattavana Iso-äitini, joka on saavuttanut kunnioitettavan 95 vuoden rajapyykin. Iso-äiti ei ole täysin (lue, ei missään määrin) selvillä siitä, mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen todellisuudessa kuuluu. Viime tärskyt Topon ja Iso-äidin välillä päättyivät Iso-äidin huokailuun siitä, miten hyväkäytöksinen pieni poika Topo on. Topo kun ei sattunut kyseisellä tapaamisella huutamaan kertaakaan. Ja ymmärrettävistä syistä hän ei myöskään sanonut sanaakaan. Hiljainen, jokusen vuoden ikäinen, suht söpön näköinen pikkusälli on siis Iso-äitien maailmassa sama, kuin hienosti kasvatettu pikkupoika. Tämän jälkeen emme ole halunneet ottaa sitä riskiä, että Topo käytöksellään lyhentäisi huomattavasti 95-vuotiaan Iso-äidin elinikää. Jota nyt ei muutenkaan ihan vain ilmiselvistä, luonnollisista syistä, voi olla jäljellä mitään vuosikymmeniä. Viime vuonna yhteinen aatonvietto kaatui siihen, että pohjoisesta joulunviettoon tullut pikkuveljeni päätti hommata itselleen byyttataudin aatonaattona. Me emme halunneet ihan väen vängällä lähteä hakemaan joululomiksi moista kulkutautien kruunaamatonta kuningasta. Joten vietimme aaton jälleen kotosalla. 

Niin, se kadoksissa oleva joulufiilis. Ensimmäisen kerran vuosiin vietän vielä aatonaatonkin tukevasti töissä. On selvää, että mitään järjettömiä joulusiivouksia ei tulla tekemään. Ja mitään elämää suurempaa leipomismaratonia ei tulla järjestämään. Tällä hetkellä aattovaihtoehtoina ovat oma perhe + anoppi omassa kodissa. Tai oma perhe, plus omat vanhemmat, plus oma sisko siipponeen plus se Iso-äiti 95 wee vanhempieni luona. Haluaisin ihan hirveästi viettää aattoa vuosien jälkeen vanhempieni kanssa. Mutta Topo...

Topolle rutiinit ovat SE juttu. Vanhempieni luona rutiinit menevät jotakuinkin näin: sisään, tsekkaus onko Mummilla pullaa ja oikean merkkistä mehua. Eväät äkkiä naamariin. Kevyt pieni, yleinen, hortoilu ja haahuilu. Jonka jälkeen: ulos ja rantaan. On keli sitten mikä tahansa. Siinä vaiheessa kun uutisissa jotakuinkin jaellaan ohjeita pysytellä sisällä, koska "ulkona vähän tuulee", olemme Topon kanssa rannassa heittelemässä kiviä veteen. Toivoen, että myrskytuuli ei palauta niitä bumerangin tavoin merenpinnasta otsaamme kohden. Lokakuun viidentenä päivänä, muiden värjötellessä rannassa toppatakit päällä, Topo vaatii, että häntä avustetaan riisuutumisessa. Koska hän aikoo mennä uimaan. Topo yritti samaisella keikalla kaikin mahdollisin keinoin selvittää äiti-ihmiselle, että tämän tulisi lämmittää vesi. Ja oli hyvin hyvin tyytymätön äiti-ihmisen toimintaan, kun äiti-ihminen ei lukuisista telepaattisista yrityksistä huolimatta onnistunut ajatuksen voimalla lämmittämään Suomenlahtea +20 asteiseksi. Rantatuokion jälkeen seuraa uusi kierros eväiden etsintää, yleistä haahuilua ja lopuksi Topo tuo merkitsevästi kenkänsä äiti-ihmiselle, tai miehelle. Katsoo päättäväisellä "ja nyt kuulkaa kyläilyt riitti"-ilmeellä silmiin ja menee päivystämään ulko-oven läheisyyteen. Tähän komboon on hieman vaikeaa ajoittaa johonkin väliin rauhallista jouluruokailua, kahvittelua, lahjojen jakamista ja availua. Bonuksena vielä Topon sisäinen kello. Joka ilmoittaa noin kello 19.05, että nyt tarttis päästä nukkumaan.

Joten ymmärrettävistä syistä joulun, tai noh, sen aaton vietto, on helpointa kotosalla. Topo pääsee nukkumaan, kun haluaa. Omalle pihalle ulkoilemaan, kun haluaa. Saa ratsata (kiitos "mennään yhä siitä mistä aita on matalin"-vanhempiensa) jääkaapin, kun haluaa. Mennä kylpyyn, kun haluaa. Järki sanoo, että näin on paras. Mutta sydän sanoo muuta.. Haluan viettää isoa joulua. Kotijoulun miinuksia ovat myös leipomis- ja siivouspakko. Jos emme ole kotona, voin skipata nämä kaksi kohtaa. Ainakin suurinpiirtein (taas näpsäkästi siitä, mistä aita on matalin). Haluan kuulla, kun isäni soittaa hänelle joskus vuonna 1998 ostamaani joulukokoelma-cd:tä niin kovalla, että korviin sattuu. Haluan syödä äitini leipomia pasteijoita. Avata lahjat heidän kanssaan. Tapanani ei ole ihan alvariinsa vaipua kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle ja miettiä itsesääliä puhkuen "miksi". Nyt teen sitä jo ties kuinka monetta päivää putkeen. Asiaa ei yhtään paranna se, että olen suklaalakossa jouluun asti. Tämä vaikeutus antaa vain lisää syitä rypeä itsesäälissä. Olla nyt surkeana, ilman suklaata. 

Tänään illalla ohjelmassa on Edwardin ja Sampun kanssa kuusen koristelu. Josko se toisi jostain esiin sen joulumielen, tai edes hitusen sitä? Jos ei muuta, yritän aikuismaisesti hokea itselleni "joulu on lasten juhla, joulu on lasten juhla". Hetkellisesti asiassa onnistuen. Toisina hetkinä ei niinkään. Kas kun se sisäinen kakara ottaa jälleen yliotteen.

Voin kuitenkin luvata, että aatosta liene tulee hyvä. Juhlitaan sitä missä tahansa. Ja että aattoiltana, kello 23, suklaarasia sylissä, miehen vieressä, sohvalla, joulufiilis viimeistään hiipii sydämiin. Sitä ennen pitää vain yrittää selvitä suht selväpäisenä seuraavista päivistä. Ja niistä muutamasta "niin, mites se joulu"-kysymyksistä… Ja siitä, että ei saa syödä suklaata ennen aattoa. Äh, että pitää mennä antamaan itselleen ties mitä toinen toistaan typerämpiä lupauksia.

Ehkä joulutunnelmaa kuusen lisäksi nostattaa myös se, että kaksi minuuttia tuon alla olevan kuvan räpsäisyn jälkeen taivaalta alkoi puskea jotain valkeaa. Lunta!!! Jos se poistaisi vähän pimeyttä. Maasta ja sydämestä. Tuoden mieleen ja sydämeen sitä joulunvaloa, jouluntaikaa. Mene ja tiedä…