Äidin SopeutumisValmennus

Kun lapsi sairastaa, niin hoitavalta taholta saa usein mukaansa lehtisiä, jotka kertovat erilaisista sopeutumisvalmennuskursseista, tai leireistä. Monet ystäväni, tuttavani ja kohtalotoverini ovat sellaisilla olleet. Kehuneet niitä maasta taivaisiin, kokeneet sopeutumisvalmennukset kertakaikkisen hyviksi kokemuksiksi.  Omalla kohdallani ne ovat jääneet etäisiksi: ei vain ole löytynyt sopeutumisvalmennusta, jonka olisin kokenut jotenkin perheellemme sopivaksi. Edes itselleni sopivaksi. Yksi sopeutumisvalmennusvaihtoehto ei ole tullut vielä vastaan: erityisäiti-sopeutumisvalmennusleiri. Sellaiselle joutuisin luultavasti lähtemään…

Olen aina kuvitellut, anteeksi: olin aina kuvitellut, että erityislasten äidit ovat jotakin… no tietyllä tavalla erityistä. Sellaisia joilla saatat tarkasti katsoessa nähdä pienen himmeän sädekehän pään yläpuolella. He puhuvat rauhallisella äänellä aina, joka tilanteessa. Kulkevat fiksuissa vaatteissa, välillä vähän väsyneen näköisenä, kaiken lapsen hoivaamisen ja hänen oikeuksiensa puolustamisen nuuduttamana. He eivät laita punaa huuliin, käsilaukkua olalle ja lähde ystävän kanssa syömään pizzaa, juomaan viiniä ja nauramaan typerille jutuille, niin että kyynelet valuvat silmistä. Vielä seuraavana päivänäkin. Koska he ovat fiksuja, rauhallisia, aikuisia äitejä.

Olen itsekin ajoittain väsynyt, nuupahtanut: juuri siitä hoivaamisesta ja taistelusta. Sädekehä loistaa pääni yläpuolella korkeintaan silloin, kun vessan valo osuu vessankaapin peilioveen hassulla tavalla.

Muutoin:  Olen oikeasti hyvin vakuuttunut siihen, että olen joutunut täysin väärään rooliin tässä erityislasten äitihommassa. Ohessa pari esimerkkiä

- Veljekset tappelevat pihalla: Mielikuvieni erityismutsi hoitaisi homman rauhallisesti puhuen, perustellen miten riitely ei ole fiksua. Istuttaen veljekset pihakeinuun, istuen viilipyttynä heidän välissään. Keskusteltaisiin pattitilanne auki ja sen jälkeen halattaisiin, tehtäisi vähän pihatöitä kimpassa, jonka jälkeen syötäisi iltapalaa harmonisen tunnelman vallitessa. Sopien, että tästäedes ei enää tapella. Well… Ei meillä vaan. Tämä tapaus pyytää kerran, pyytää kaksi, huutaa kolmannen kerran, neljännellä kerralla laittaen saappaat jalkaan, painelee riitelevien tyyppien perään sinne pihan perukoille. Karjuu niin, että kurkkuun sattuu. Ei voi lähitienoo olla kuulematta alkuillan naapurishowta. Kyllä tällä saadaan yleensä tappelu poikki. Yhden tappelijan kimittäessä "Elias kiusasi", toisella alahuulen väpättäessä kilpaa puussa lepattavan haavanlehden kanssa. Sekä illan päättyessä Sampun syyttävällä äänellä avattuun keskusteluun aiheesta "miksi sä äiti huudat". Erityismutsi ei joutuisi käymään tällaista keskustelua. Tämä kypsä tapaus toteaa "siksi kun sä et osaa käyttäytyä". Hienoa!

- Talvi yllätti jälleen kerran, marraskuun 18 päivä. Talvivaatteiden ollessa yhä sievästi pakattuna… hmm… jossain. Erityismutsi olisi tähän vuotuiseen tapahtumaan varautunut jo aikapäivää sitten: päivittänyt talvikenkä-pipo-hanska-tilanteet ajoissa. Ei silloin, kun kahdeksan minuuttia ennen koulutaksin pihaan saapumista huomaa katsoa ulos ja todeta "ei helvetti, siellä on puoli metriä lunta, mistä toi talvi oikein tuli". Ottaen huomioon, että asumme S u o m e s s a, niin: Mistäköhän?  Tämä tapaus siis rääpii kasaan kuusi kerrosta niin kutsuttua välikausivaatetta, tunkee lapsukaisten jalkaan toisen parin sukkia. Etteivät jalat vaan palele saappaissa. Ja eikös muuten kerrospukeutuminen ole ihan niinkuin in-juttu? Tietenkin päätän visusti, sekä vakaasti, että seuraavan sesongin vaihtuessa, ko. sesongin romppeet on kaivettu ajoissa sesonkijemmasta eteisen kaappeihin. Noh: tässä elellään vappuviikkoa, ja kevätvaatteet ovat… hmmm… jossain. Erityiskiitos tähän väliin Suomen keväälle: on muuten tänä vuonna antanut armonaikaa aika hienosti tämän sesonkivaatteiden siirtymän suhteen.

- Turhat romppeet ja naistavarat: mielikuvieni erityismutsi on itseni täysi vastakohta: Hän on ihanan järjestelmällinen: lapsi on hänet siihen opettanut. Hän on myös oppinut, että tässä maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin neljä paria tennareita ja kahdeksan käsilaukkua. Koska lapsen tarpeet tulevat aina ensin, ei niitä omia menoja, ja tarpeita tule edes niin mietittyä. Valitettavasti jälleen kerran, tässä asiassa, elämä ei ole allekirjoittanutta juuri opettanut. Aloitan ostoslakon kahdeksan kertaa vuodessa. No okei: kuukaudessa. Mutta sitten: alessa on juuri sen väriset tennarit, tai citylenkkarit, joita en vielä omista. Pakko saada! Ihan pakko! Katson alakerran vaatekaapin ylähyllyä ja totean, että tuonne ei mahdu enää yhtään käsilaukkua. Kunnes jollain ostetaan-myydään-palstalla tulee vastaan kappale, joka niin sanotusti puuttuu kokoelmista. Se on tietenkin pakko saada! Koska se on sävyltään juuri sen musta, jota muut kolme mustaa käsilaukkuani eivät ole. Trio ei tarvitse yhtäääään lastenvaatetta lisää (jokainen huushollissamme vieraillut voi todistaa tämän asian puolesta), mutta silti: kun alkaa Mini Rodinin, tai Metsolan tai popin ale, olen silmät kiiluen surffailemassa sivustoilla. Viimeisintä "aletäsmäiskua" puolustelin itselleni, miehelleni, noh kaikille jotka jaksoivat kuunnella sillä, että "Sampukin on kohta niin iso poika, että äiti ei enää saa valita sille vaatteita". Toistelin tuota lausetta niin monta kertaa, että jossain vaiheessa aloin itse hetkellisesti sokeasti uskoa siihen, että olin tehnyt fiksut kaupat. Noh, sitten kävi vielä niin hassusti, että päiväkodin täti sattui kehumaan Sampun uusinta vaatekertaa. Sillä homma oli lopullisesti taputeltu kasaan: hankinnat olivat fiksuja. Niin ja hei meikit… JOS sattuisi tulemaan jotkut juhlat. JOS olisi aikaa meikata kunnolla. Niin näitä JOS tilanteita varten pitää olla vähintään 10 luomiväriäpalettia, joita en osaa käyttää. Niin ja "pahan hetken varalle" laukussa kahdeksan eri sävyä huulipunaa ja kuusi erilaista huulikiiltoa. Niillä voi koristaa itseään kivasti vaikka selaisissa elämän erityisissä tapahtumissa, kuin kauppareissua kolmen lapsen kanssa. Jolle muutoin lähdetään pipo päässä, saappaat jalassa. Puhumattakaan koiran iltalenkityksistä. Pimeässä.

- Unohdukset ja paperiralli: Erityismutsi käyttää kalenteria. Hänellä on epikriisit kansioissa. Järjestyksessä. Kelan hakemukset ajoissa täytettyinä. Hän tietää, kuka on heidän vammaispalveluiden sosiaalivirkailija, siis ihan nimeltä. Noh: meillä on se Eliaksen viimeisin vammaistukihakemus "vähän vaiheessa". Ei vaan ole ehtinyt. Ei se mennyt katkolle, kuin vasta… muistaakseni joulukuussa. Totuuden nimissä: saimme lasunnon tukea varten vasta maaliskuussa. Niin ja siis se hakemuksen teko on "to-do-listalla". Olen antanut itselleni takarajaksi toukokuun ekan. Noh, jos nyt venyttäisi sitä "toukokuun ekalle viikolle".  En ole tänä vuonna unohtanut, kuin Sampun dagispaliksen. Kiitos sen, että koulusta ja päiväkodista muistetaan muistutella, tyyliin kaikesta, tekstiviestein. Varmuudeksi pariinkin kertaan. Ilman muistutuksia lapsukaiseni luultavasti olisivat ilman loma-ajanhoitoa, iltapäivähoitoa, taksikyytejä ja sitä rataa. En ymmärrä mikä tässä on niin vaikeaa? Mutta voin vaan kertoa: se on. Tänään minulla oli muuten yksi tapaaminen, jonka olin jopa merkinnyt puhelimen kalenteriin. Go me! joskin olin merkinnyt sen kestoksi klo 15-16, kun se tapaaminen oli todellisuudessa kello kahdeksan. Mutta hei: se oli kalenterissa! Ja puolustuksena: muistin ulkoa jopa kellonajan.

Voin lisänä kertoa, että syön törkeästi aamu- ja iltapalaa sängyssä, vaikka olen j y r k ä s t i kieltänyt jälkikasvultani moisen. Ylipäätään olen kieltänyt heiltä jopa lauantakarkkien syömisen missään muualla, kuin ruokapöydän äärellä. Saadessani aamu/iltapalaan liittyviä kysyviä katseita, sekä suoria kysymyksiä vastaan suurella viisaudella: "olen aikuinen, mä saan syödä aamupalan sängyssä". Kun joku pojista bongaa vaatekaapissani olevan, puoliksi syödyn karkkipussin ja heittää ilmoille kysymyksen "mikä toi on, eihän tänään ole karkkipäivä", ilmoitan, että en syönyt karkkipäivänä mitään. Siksi äidillä siis nyt on tuo irtispussi. Karmea vale. Tottakai söin karkkipäivänä karkkia! Ja tiedättekö… perjantaisin, viikonloppua fiilistellessä en vietä lasten kanssa peli-iltaa. Paista lettuja ja syö yhdessä iltapalaa. Perjantaisin ilmoitan, että äidillä on tässä tämä äidin sushi. Ja tehän tiedätte, että kun äiti syö sitä, niin silloin äitiä ei häiritä. Ilmoitan 19.45, että nyt pitäisi pikkuhiljaa siirtyä kohti sänkyä, koska kello kasi alkaa äidin lemppariohjelma ja sen äiti katsoo ihan omassa rauhassaan. Mielikuvieni erityismutsi ei kuunaan tekisi noin…

Joten ihan oikeasti: sitä sopeutumisvalmennusta odotellessa. Vai olisiko niin, että olen tällä saralla täysin menetetty tapaus: kun ei 11 vuoden koulutuskaan ole tätä tapausta vielä tarpeeksi opettanut?

Matala aita

Ah näitä elämää suurempia periaatteita. Jotka tiukan paikan tullen voidaan viskata romukoppaan ja jälleen kerran mennä sulavasti siitä, missä aita on matalin. (asia josta olen tainnut joskus aiemminkin mainita…)

1) Olen joskus muinoin, yhden lapsen äitinä lausunut seuraavan elämää suuremman viisauden "meidän olohuoneeseemme ei ikinä tule leluja, lapsella on oma huone leikkejä varten". Kröhöm, tai siis KRÖHÖM: tätä nykyä "olohuoneemme" on lelulandia parhaammasta päästä. Ja tämän lisäksi myös hyljättyjen lelujen hautausmaa. Puolustelen hommaa sujuvasti oikealle ja vasemmalle sillä faktalla, että asustamme kaksi kerroksista kotoa, jonka keittiö on alakerrassa, samoin kuin pyykkikone. On siis luonnollista, että alakerrassa vietetään enemmän aikaa, kuin yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa. Ja on täysin luonnollista, että lapsi haluaa huseerata ja leikkiä niin, että äiti-ihminen on vähintäänkin näköpiirissä, jollei jopa kosketusetäisyydellä. Kokoajan. Tätä nykyä emme miehen kanssa hio suurempia sotasuunnitelmia olohuone-lelutilanteen taltuttamiseksi. Keskustelu on kääntynyt suuntaan "sitten joskus kun toi Sampu ei enää leiki olohuoneessa"… Kummankin sisäistäessä tasan tarkkaan sen, että "sitten kun" tarkoittaa samaa, kuin joskus neljän vuoden kuluttua.

2) Me emme nukuta lapsia. Me emme tiedä mitä lapsien nukuttaminen tarkoittaa. Kerkesimme saattamaan kolme lapsukaista maailmaan, ja vieläkin saimme rehvastella tällä samalla faktalla. Juu, meillä lapset menevät kiltisti omiin sänkyihinsä nukkumaan. Jäävät sinne ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ei, emme paijaa heitä uneen, emmekä makaa hengittämättä tuntikausia iltaisin odottaen, että lapsukainen kuukahtaisi unten maille, ennenkuin nukuttava osapuoli niin tekisi. Niin nuo tekivätkin: kävivät siis nukkumaan ilman sen suurempia rituaaleja. Kunnes eräs kaunis kevätpäivä Sampu päätti, että moinen itsekseen nukahtaminen saa loppua. Tuota erästä kaunista kevätiltaa seurasi noin 90 kesäiltaa ja 200 vähemmän kesäistä iltaa, kun mies tai äiti-ihminen makasivat liikahtamatta Sampu kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Nukutushommissa. Tätä nykyä voin osallistua nukutuskeskusteluihin yhtä, mielellään kokematta jäänyttä, kokemusta rikkaampana. Juu, tiedän, nukuttaminen on ihan syvältä, ihan kamalaa, ei jää yhtään omaa aikaa. Juu, olen nukahtanut x-kertaa itsekin siinä nukutushommassa. Jep, homma niin sanotusti vetää pinnan kireälle. Sampulle sinnikkyyspojot siitä, että hän yhä tekee puolittaisia yrityksiä kerta-pari viikkoon, jotta palaisimme nukutusaikaan. Tyylillä "äiti, sä tule kukkuun NYT" "äiti, sä tule tähän mun viereen". Totuuden nimissä, joskus äiti-ihminen menee ja noudattaa käskyä. Koska se kuopus kasvaa, ja ei kohta enää halua äiti-ihmisen tai miehen kainaloon nukkumaan. Pitää ottaa siis ilo irti viimeisistä "korvaamaton nukuttaja"-hetkistä. Noin 80% kerroista äiti-ihminen nukahtaa ennen Sampua…

3) Me emme käytä iPadeja viihdytystoimiin. Jossain vaiheessa huomasimme, että pari lastenpeliä tabletille lataamalla, saimme Topon viihtymään paikallaan, rauhassa, tyytyväisenä, useita minuutteja putkeen. Tuumasta toimeen; Kapun metsät, Talking Tomit, ja arsenaali Toca Bocia lataukseen ja ei kun nauttimaan rauhallisista hetkistä. Perustelimme tätä puuhaa itselemme sillä, että pelit ovat kehittäviä. Topo oppi yhdistämään neliöt, kolmiot ja ympyrät omille paikoilleen Kapun metsän avulla muutamassa minuutissa. Homma, jota oli palikkalaatikoiden ja nuppipalapelien avulla yritetty harrastaa useamman vuoden ajan. Jotenkin kummasti siinä vain sattui käymään niin niin, että taloudessa on tätä nykyä neljä (KYLLÄ) iPadia. Sampu osaa pelata Angry Birdsiä. Edwardi vaatia junasarjojaan Youtubesta. Ja se tyyppi joka illan aikana jää ilman omaa iPadiaan, on joko mies, taikka äiti-ihminen. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että läheskään jokainen tableteille ladatuista peleistä ei ole enää ladattu sinne "kehittämismielessä". Vain ja ainoastaan "antakaa meille viisi minuuttia omaa rauhaa" mielessä.

Tässä siis olivat jo sädekehän kiillotushommelit jääneet paitsioon, kunnes tein täsmäiskuun Wilmaan. Sinne nettisivuston syövereihin, jonne kerrotaan koulumaailman tärkeät asiat. Jossain vaiheessa kävin lukemassa tunnollisesti joka ainoan viestin, sillä siunatun sekunnilla, kun sen opettaja, rehtori, terveydenhoitaja, tai joku muu kouluympyröissä työskentelevä ihminen sinne kirjoitti. Kunnes homma alkoi mennä puolittain työstä. Ainakin Edwardin koulussa Wilma-intoa tuntuu löytyvän vaikka muille jakaa. Parhaina päivinä sähköposti ilmoittaa viisi kertaa päivässä "sinulle saapuneesta uudesta wilma-viestistä". Joten aloin tekemään Wilmaan joka toinen päiväisiä täsmäiskuja. Viimeisimmän iskun tein alkuviikosta. Lukeakseni koululaisvanhemman urani hienoimman viestin. Edwardin luokan avustajan kertoessa, että Edwardin kirjoitustaidot ovat menneet huimaa vauhtia eteenpäin (puolustuksen puheenvuoro: asia jonka olimme miehen kanssa kyllä noteeranneet itsekin). Viesti kertoi myös, että Edward tekee innoissaan koulutehtäviä. Syö lounaalla monipuolisesti. Ottaen lautaselleen jopa salaattia. Ja kaiken kruunasi toteamus "Edward on kyllä hieno poika". Tuon viestin kunniaksi meillä oli pienimuotoiset juhlallisuudet. Edwardin herkkuja: ranskalaisia ja suklaata. Äiti-ihminen pääsi taas menemään siitä, mistä aita on matalin: ranskalaiset kun pitää olla pikaruokapaikasta ostettuja, jotta ne olisivat just eikä melkein Edwardin mieleen. Mutta hei; jos on juhlat niin kyllä tarjoiluiden pitää olla juhlakalun mieleen…

Skarppausta

Kerkesin jo asettautua joulu(stressi)moodiin, sekä "vain äiti"-moodiin, mitä tulee vuosihuoltoihin, lääkärikäynteihin, terapia-asioihin. Skarpata isosti ja laittaa ajoissa lahjat ihanille opettajille, avustajille ja terapeuteille, jotka tekevät mahtavaa työtä trion kanssa. Normaalisti kun lahjarumbamme kulkee jotakuinkin näin: ne ostetaan siinä vaiheessa, kuin ne olisi kannattanut asianosaisille antaa eilen. Ne unohdetaan kotiin siinä vaiheessa, kun ne olisi kannattanut antaa asianosaisille kaksi päivää sitten. Ja hoetaan itselle "ajatus on tärkein", siinä vaiheessa, kun viedään musiikkiterapeutille nyssykkää jossa on piparkakkumuotteja ja joulukahvia: tammikuun puolen välin jälkeen.

Moodini teki äkkikäännöksen, kun työmatkalla puhelin ilmoitti saapuvasta puhelusta soittavana osapuolena Sampun tuleva, Edwardin ja Topon entinen puheterapeutti. Sampun viimeisimmän vuosihuollon lopputulemana oli maksusitoumus puheterapiaan. Puhuttiin 30 kerrasta. Kerkesin sisäisesti hihkua hurraata sille, että se puheterapia tulee maksusitoumuksella: yksi lapsi jonka kanssa ei vieläkään tarvitse aloittaa Kela-rallia. Ehdin myös iloita sitä, että saamme jatkaa meille tutun, turvallisen ja erittäin hyvän puheterapeutin terapoitavana. Nyt, kun maksusitoumus oli kiertänyt rahakirstun päällä istuvien tyyppien katsottavana, oli 30 kertaa kuivunut kasaan. 13 kertaa puheterapiaa oli lopputulema. 13 kertaa seuraavalle yhdeksälle kuukaudelle.

Puheterapeutin kanssa olimme vakaasti sitä mieltä, että moinen määrä ei riitä mihinkään. Lupasin ottaa asian hoitaakseni: ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon ja pyytää uudet lausunnot. Kelaa varten. Josko Kelan kautta saisimme lisää puheterapiaa. Homma ei ole ihan mutkaton: Kelalta ei voi anoa vain puheterapiaa. Pitää hakea vammaistukea. Joka vaatii omat lausuntonsa ja pitkäpiimäisten hakemusten täyttöä. Lisää loputonta lomakerallia…

Olisin voinut niitä vammaistukihakemuksia Sampunkin asioissa väsätä viimeiset pari vuotta. Suuri tuntematon, myokloniat, puheen viivästymät, infektioastmat, infektiokierteet: niillä olisi luultavasti tuki herunut jo aika päivää sitten. Vaikka sanon oikealle ja vasemmalle vakuuttavasti, että diagnoosit eivät lasta muuta, olen viimeiseen asti pitänyt kiinni siitä, että Sampun kanssa mennä porskutetaan ilman vammaistukia ja vammaispalveluita. Olen voinut ainakin jossain määrin tuudittautua ajatukseen, että täällä kasvaa yksi normikaavoihin mahtuva pikkutyyppi. Nyt se Kela-ralli on edessä. Elämäni ensimmäistä Kela-hakemusta väsätessä surin tuen nimeä: vammaistuki. Se kuulostaa niin karulta. Edward oli tuolloin kahden vanha. Silmissäni hän oli normaali pikkutyyppi, jolla ehkä oli jollain saralla kehityksen kanssa hitautta ja se epilepsia. Hänelle olisi pitänyt hakea tukea nimeltä vammaistuki. Nyt olen karaistuneempi ja viisaampi. Vammaistukea voivat saada lapset, joilla on vaikka vaikeahoitoinen astma. Ja Edwardin diagnooseissa vilkkuu selkeästi sana vamma. Tiedän myös sen, että vaikka lapsi saa vammaistukea, se ei hänestä tee vammaista. Mutta silti; olisin halunnut välttää tilanteen, jossa kolme kolmesta moista tukea nauttii. Elää siinä normikaavaan mahtuva-ajatuksessani.

Joten joulu(stressi)moodin ja "vain äiti"-moodin lisäksi pistin vielä kerran tänä vuonna päälle tukiasioiden hoitaja-moodin. Skarppaushuumassani päätin hoitaa asian välittömästi, enkä "sitten joulun välipäivinä kun on rauhallisempaa" (kun ei ole…) , lähestyin hoitavaa lääkäriämme sähköpostilla, ja pyysin lausuntoja. Omasta mielestäni pätevillä argumenteilla höystettynä. Nyt jään kyseenalaista intoa puhkuen odottamaan… Lausuntoja ja lomakerallia.

Koska joulukuu on ollut tietyillä saroilla onnistuneesti skarppauksen kuukausi (homman kostautuessa muilla saroilla) päätin skarpata myös niiden ajoissa toimitettujen lahjusten kanssa. En pelkästään hoitaa toimituksia saajilleen ajoissa, vaan mennä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että kirjoitan henkilökohtaiset joulutarrat jokaisen trion kanssa työskentelevän aikuisen joulupakettiin. (en sentäs mennyt niin pitkälle, että olisimme jotain korttienaskartelutalkoita pistäneet pystyyn). Kiillottelin jälleen sädekehääni; lahjat on toimitettu ajoissa, henkilökohtaisesti muistaen. Kukaan ei saa joulupakettiaan palattuaan lomiltaan. Sädekehän kiillottaminen jäi hieman kesken, kun työn tuoksinassa puhelin piippaa. Piippajaa on Edwardin opettaja. Joka kiittää paketeista. Ja tiedustelee "josko Johannan paketti kuuluisi Sarille. Johanna kun on työskennellyt Pirjon luokassa koko tämän lukukauden".  Jotta sädekehäni ei täysin himmenisi, voin puolustautua sillä, että luokassa on ollut töissä Johanna. Ja samainen Johanna työskentelee yhä kuitenkin samassa koulussa.

Skarppausta voisin harjoittaa selkeästi myös kalenteroinnin saralla. Kuluvan aamun aikana onnistuin siinä määrin vakuuttavasti selittämään miehelle, että nyt on kiire lahjojen ja ruokien kanssa, kun aatto on kuitenkin jo tiistaina, että mies kävi asian tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Keittiön seinäkalenteri tiesi kertoa, että jouluaatto on keskiviikkona. Saman liene osaavat kertoa kaikki maailman kalenterit, lukuunottamatta jotain kiinalaisia- aurinko- ja kuukalentereita. Luulen, että jopa Edward, jolla viikonpäivät ja ajanmääreet ovat vielä hieman hakusessa, olisi voinut äidilleen kertoa saman asian.Taidan toivoa joululahjaksi jättijulisteen kokoista seinäkalenteria. Jotta ensi vuonna en voi olla huomaamatta merkintöjä tilapäishoitojaksoista ja juhlapyhistä. Vielä kun jostain löytyisi joka tyyppi, joka osaa luotettavasti sitä kalenteria täyttää. Onni onnettomuudessa tässä oli kuitenkin se, että orastava joulustressini laski asteen verran. Yksi päivä lisää metsästää puuttuvia lahjoja, kasvattaa tekemättömien-joulu-töiden listaa, väsätä kauppalistaa ja odotella, että se lomakeralli saadaan ehkä nytkähtämään hitusen eteenpäin tämän vuoden puolella.

Koska en ole mennyt täysin ojasta allikkoon skarppausten saralla, oli pakko ottaa kauppareissulta mukaan "hyvä minä kukkapaketti". Olkoon ne myös muistuksena siitä, että yritetään skarpata hieman lisää. Niin kauan, kun ne kukkaparat nyt säilyvät hengissä. Voisin muotoilla asian näin, että kukat & minä, siinä suhteessa olisi paljon skarpattavaa…