Uusia Alkuja II

Olen viime aikoina alkanut kaivata tätä "ihka omaa blogikotiani". Kaiketi pitää käydä vähän vieraissa, vierailuilla, tajutakseen miten hyvä kotona onkaan olla? Haahuilla oikeassa elämässä vähän työpaikasta toiseen (joskin näistä asioista en ota itse kaikkea vastuuta…), tajutakseen, että oikeasti pysyvyys on aika hyvä juttu.

Hyvin kukutun viikon jälkeen univelan ja migreenin sekoitus kaatoi tämän äiti-ihmisen sängyn pohjalle, kello 20.30 lauantai-iltana. Niin epäreilua! Pakkasessa oli lemppari pakastepizzaa, karkit hommattu ja miehen kanssa valittu hartaasti illaksi sarjaa, jota voidaan katsoa "ainakin kolme jaksoa putkeen" (olimme erityisen hurjalla päällä, illan teemaksi olisi voinut jopa laittaa "keski-ikäiset goes crazy"). Mutta, aina ei voi voittaa. Varsinkaan jos vastustajina ovat sekä migreeni, että megalomaaninen väsymys.

Sunnuntaiaamuna, lauantain harmaus oli vaihtunut lumisateeseen, pikkupakkaseen, pienempään väsymykseen, sekä vähemmän raastavaan päänsärkyyn. Ja oli aika katsoa, vieläkö tämän sivun tunnukset toimivat. Palata eräänlaiseen kotiin. Aloittaa taas alusta.

Kuinka moni muu muuten tekee henkisiä lupauksia uusista aluista vähintään kerran viikossa?

Itse olen mestari siinä. Ohessa pari niistä, kuluvalta viikoilta:

- pesen pyykkiä joka ilta. Meille ei enää muodostu pestävän, eikä viikattavan pyykin vuoria. Siis herranjumala mitä itsepissitystä! Nimimerkillä: laitoin juuri viikon ekan koneellisen pyörimään ja voisin siitä hyvästä antaa itselleni kultatähtitarran
- Lopetan sokerin käytön. Valkoinen vilja lähtee myös pois ruokavaliosta. Sushia vain kerran kuussa ja irtokarkkien tilalle vaikkapa pähkinöitä. As if… Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa sushia. Eliaksen saamat hyvät kouluarvostelut olivat mitä loistavin syy ottaa keskelle viikkoa ylimääräinen karkkipäivä. Niin ja hei oikeasti: jos töissä on ruokana spaghetti carbonaraa, jota kehutaan maasta taivaisiin, niin: kuka hullu vaihtaa sen päivän keittoon? Ai niin, en muistanut mainita sitä, että työpaikalla leivotaan itse leivät…
- Minusta tulee järjestelemällinen. Tässä tapauksessa järjestelmällisyys tarkoittaa siistejä vaatekaappeja, astiakaappeja, sisävarastoa, hyvin jäsenneltyä arkea ja elämää.  Tämä ehkä vähän niinkuin, jopa naurattaa ääneen. Ei tule. Toivon, että tulisi. Mutta ei tule. Ei tällä viikolla, ei ensi kuussa, villi veikkaus: ei koskaan.
- En enää hermostu, saatikka huuda triolle. Noh, mitäs tähän voisi muuta todeta, kuin että: enpä. Minkä sille voi, että tyyppien ajoittainen tottelemattomuus, kuurous jokaiselle pyynnölle (joista tulee pikkuhiljaa käskyjä), riehuminen, kaiken omaisuuden hukkaaminen (Sampun erikoisuus) ja järjetön venkoilu nukkumaanmeonaikaan, tekee minut kertakaikkisen hulluksi. Olisin aiemmin elämässäni voinut väittää olevani suht rationaalinen, selväjärkinen ja rauhallinen henkilö. 11 vuotta äitiyttä ja minusta on kasvanut jotain täysin muuta.
- Katson illalla seuraavan päivän vaatteet itselleni, sekä triolle valmiiksi. Täytän kaikkien reissuvihkot valmiiksi ja nousen ajoissa. Noh… Jokainen jolla on aamuisin herätyskello soimassa liian aikaisin, ja tendenssi jättää asiat viimetinkaan tietää miten tämän lupauksen kanssa käy. Juu en. Aamut ovat yhtä kaaosta. Koska illalla vannon, kautta kiven ja kannon nousevani aamulla "niin aikaisin, että kerkeän laittaa vaatteet ja reissuvihkot kuntoon rauhassa". As if taas…
- Aion jatkaa säännöllisesti kirjoittelua tässä osoitteessa, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittaa 
juttuja jaatisen-sivuille. Alku josta aion pitää kiinni.

Topon Pupu

Kun Topo syntyi, saimme lahjaksi kaukaa, merien takaa, nallen, jolla oli vaaleansininen pupuasu päällään.  Siitä tuli Topon pupu. Topon tärkein juttu. Kun Topo voi huonosti, eikä ymmärrä puhetta, riittää, että hänelle sanoo "pupu" ja hän ymmärtää, että nyt kannattaa lampsia omaan kämppään yöunille. Topon voidessa huonosti, hän on hieronut pupua naamaansa ja hokenut surkeana "puupuu". Kun Topo on voinut hyvin, hän on mennyt sänkyynsä, ottanut pupun kainaloonsa, kikatellut iltapussailun ja halailun lomassa, sanonut "kaa kaa" (kauniita unia) ja nukahtanut pupu kainalossaan.

Pupu on kulkenut mökeillä, matkoilla, päiväkodissa, sairaalassa, olipa pupu ensimmäiset kuukaudet koulupojan tukena ja turvana uudenlaisessa kouluympäristössäkin. Pupun vuoksi on mies hypännyt illalla autoon ja ajanut bensikselle jokusen kymmenen kilometrin päähän, noutamaan sinne unohtunutta aarretta. Pupu on pyörinyt x-kierrokset pesukoneessa. Siitä on tullut vuosien saatossa harmahtunut epämääräisen näköinen pötkylä. Mökkireissulla tänä kesänä pupulta irtosivat autossa korvat. Ah sitä draaman määrää; koko takapenkki itki yhdessä kuorossa pupun karmeaa kohtaloa. Eihän siinä auttanut, kuin totaalisen ompelutaidottoman äiti-ihmisen tehdä lupaus siitä, että korvat ommellaan takaisin paikoilleen. Heti kun palataan takaisin kotiin.

Eräänä kauniina iltana pupu ei ollut Topon sängyssä. Tyhjättiin sänky, tyhjättiin sängyn alla olevat laatikot. Siirrettiin sänky, ratsattiin koko ala- ja yläkerta, mutta pupu oli poissa. Topolla ei meinannut uni tulla, miehellä ja äiti-ihmisellä alkoi iskeä paniikki; nyt sitten ei nukuta, valvotaan vaan ja hoetaan pupua. Ratsattiin uudestaan alakerta. Ja yläkerta. Kypsät vanhemmat alkoivat kiukutella toisilleen etsintätoimien lomassa. Lopulta yläkertaan, Topon huoneeseen, laski hiljaisuus. Topo oli nukahtanut ilman pupuaan.

Tuosta illasta on aikaa kolme viikkoa. Pupu on kokenyt mysteerisen kohtalon, sitä ei kertakaikkiaan löydy mistään. Topon huoneeseen on tehty "ilmeen muutos", kaikki lelulaatikot ja kaapit on käyty läpi. Pupua ei ole missään. Useana iltana Topo antoi ilmein ja elein vinkkiä äiti-ihmiselle, hokien surkeana "pupu". Sänkyyn kannettiin 30 korvaavaa pehmoelukkaa, mutta eihän niistä mikään tietenkään ole The Pupu. Hetkeen P:llä alkavaa sanaa ei uskaltanut huushollissa sanoa ääneen kukaan, kas kun asian mainitseminen tiesi alkua jonkin asteiselle hässäkälle.

Nyt nukahtaminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Nukkuminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Uusi kouluvuosi lähti käyntiin, loistavasti, ilman pupua.

Tänä kesänä Topo on voinut paremmin, kuin ikinä elämänsä aikana. Hänen poskensa ovat pyöristyneet juuri sopivan verran, hänen silmiinsä on syttynyt pilke. Hän on rauhallinen (enimmäkseen), hän yrittää tapailla sanoa. Hänen maailmankirjansa eivät menneet sekaisin, vaikka uusi kouluvuosi alkoi ja loma loppui. Topo oli tilapäishoidossa, nukkui, söi ja voi hyvin, ilman rakasta pupuaankin.

Olen oppinut elämään sen pelon kanssa, että hyvien jaksojen jälkeen alkaa alamäki. Näin on tapahtunut aina. Mutta nyt mieleeni hiipi ajatus: mitä jos pupu antoi meille merkin, että on aika pikkuhiljaa, pala palalta, päästää irti pelosta ja nauttia tästä päivästä. Pala palalta opetella uskomaan siihen, että ne vaikeimmat vuodet ovat takana. Mitä jos pupu yritti kertoa meille, että häntä ei enää tarvita täällä. Että enää ei tule eteen osastokeikkoja, ja karmeaa kipua, jolloin pupun naamaan hierominen on suurinpiirtein ainoa mikä auttaa. Mitä jos pupu yritti kertoa, että nyt Topo on siinä vaiheessa, että huonona hetkenä pupuakin tärkeämmät ovat äiti-ihmisen ja miehen syli? Koska vihdoin ja viimein olemme siinä tilanteessa, että Topo hakee meiltä läheisyyttä, tukea ja turvaa, voidessaan vähänkin huonommin. Sekä ollessaan onnellinen. Iltaisin pupun halimisen sijaan, hän ottaa allekirjoittanutta poskista kiinni, vetää lähelleen, kikattaa sydämensä kyllyydestä pärisytyksille, pussailuille, halailuille, vaatien aina vaan lisää. Sanoessaan maailman lempeimällä äänellä sen "kaa kaa", kun pussailut on hänen mielestään tältä erää pussailtu.

Jatkamme matkaa läpi loppukesän ja alkavan syksyn toivoen, että Topon elämä saa jatkua yhtä hyvänä, kuin se on tämän kesän ollut. Kesän jolloin pupu katosi ja toivottavasti Topon uusi elämä alkoi.

Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?

Erilainen rakkaus

Meillekin ovat kulkutaudit rantautuneet. Itseasiassa jo viikkoja sitten. Tällä kertaa tautikierrosta podetaan teemalla: pitkään & hartaasti. Topo erityisesti. Hänet käytiin noutamassa viime viikon alussa kesken koulupäivän koulusta, Pikku-ukkoa oli itketyttänyt ja hän oli hokenut äitiä taukoamatta. Tiistaina levättiin kotona. Jonka jälkeen koettiin ihmeparantuminen, josta toettiin sopivasti viikonloppuun mennessä. Nyt sitten kunnon flunssan taas jyllätessä päällä.

Topo on kalpea, sairaan näköinen ja levoton. Jotta planeetat olisivat edes sinne päinkään radallaan, Topon tulisi saada toljottaa telkkaria ja iPadia. Samaan aikaan. Se ei missään olosuhteissa ole suotavaa, että sitä telkkaria yrittää toljottaa joku muu. Eikä millään tapaa ymmärrettävää, että iPadista ajoittaan loppuu virta. Helvetti on lähestulkoon irti siinä vaiheessa, kun todetaan, että nyt ei kuules tuijotella yhtään mitään, siitä kun tulee vain pää kipeäksi ja pään sisäinen karuselli saa puuhasta lisävauhtia. 

Äiti-ihmisen puuhahan on karhunpoikasen sairastaessa pitää hänestä huolta, tarjoilla syliä, ruokaa ja juomaa hyvässä balanssissa. Niinhän sitä luulisi. Näinhän sitä itseasiassa tehdään Edwardin tai Sampun sairastessa. Topon kanssa ei. 

Topoon ei saa koskea. Häntä ei saa katsoa. Jos et ole jatkuvassa toivomusten toteuttamis-asemassa vuorokauden ympäri, ja muutu tarvittaessa päärynämehuksi tai paahtoleiväksi, Topo hermostuu. Topo on ylipäänsä hermostunut koko ajan. Huushollissa ollaan pommivalmiuksissa. Topo on, kuin kävelevä aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Mitä useamman päivän tilanne kestää, sitä ahdistuneemmaksi olo käy, Topon ja oma. 

Sitä puhutaan joka paikassa ja paljon siitä äidin rakkaudesta. Miten se kantaa läpi tulen ja myrskyn. Äidin rakkaus tekee äidistä ihmenaisen, haavoittumattoman olennon, jolla on loputon määrä voimia. Miten yksi äiti-ihminen voi silkan rakkauden siivittämänä tapella vaikka koko valtion virkakoneistoa vastaan ja luultavasti voittaa pienemmän maan sotajajoukot. Sitä puhutaan ja kirjoitetaan, miten se äidinrakkaus syttyy sillä siunatun sekunnilla, kun saat oman lapsesi syliisi. Äiti on, kuin vainukoira, joka kyllä huomaa sairaalasarjoissa, että hänelle yritetään tyrkätä kotiinviemisinä väärän äidin vauvaa. 

Taidan olla joku kohtalon oikku. Ensinnäkin; Edwardin joutuessa muutaman tunnin ikäisenä osastohoitoon, en todellakaan huonosti nukutun yön jälkeen tunnistanut omaa vauvaani, en tuoksusta enkä ulkonäöstä. Hengailin osastolla vauvarivistön luona, tukka pystyssä, juuri äidiksi tulleena, ihmetellen, miten kaikki vauvat voivatkin olla saman näköisiä. Ja miettien kuumeisesti, että olikohan sillä omalla nyytillä joku syntymämerkki tai muu, josta vauvelin voisi tunnistaa. Muistan vieläkin, miten puoli pakokauhuisena pohdin, että kehtaanko mennä lukemaan vauvojen sängyistä nimilappuja, tunnistushommaa helpottaakseni. Onneksi tuolloin pääsin pälkähästä, ohi kulkeneen sairaanhoitajan ohjatessa eksyneen näköisen tuoreen äiti-ihmisen oikean vauvansängyn luokse. 

Toisekseen: Topo... Voin sanoa täydestä sydämestäni, että pojat ovat parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja tulee ikinä tapahtumaan. Vaikka välillä on haasteellista, olen äärettömän onnellinen ja etuoikeutettu sen suhteen, että saan olla äiti kolmelle pikkusällille. Vaikka elämme vähän omalaatuista elämää, en ihan käsi sydämellä koe, että elämä olisi kohdellut meitä jollain tapaa epäreilusti. Paitsi niinä tiettyinä hetkinä...

Uskon, että pyytteetön äidin rakkaus perustuu osaltaan siihen (kaiken muun mahdollisen lisäksi), että sinua tarvitaan. Että olet se tuki ja turva elämässä. Syli johonka käpertyä. Kun sattuu, äidin puhallus parantaa. Kun on paha olla, äidin syli parantaa. Äidin kädestä kiinni pitäessä, voi tuntea olla turvassa. Ja miltä kaikki tämä tuntuukaan siitä äiti-ihmisestä. Miltä se tuntuu ihan oikeasti olla pikkutyypille "se koko maailma". Saamme lukea lehdistä vähän väliä, että kersapäivitykset sosiaalisissa medioissa ovat ärsyttäviä. Ehkä niin. Mutta niitä päivityksiä tehdään siinä huumassa, kun tuntuu, että tällä pallolla ei kukaan ole kuin me. Eikä kukaan todellakaan ole kuten minun pilttini. Ei sinnepäinkään yhtä söpö ja mahtava, hurmaava ja osaava. Näin siis meilläkin… Kun Edward sanoo jotain hassua, olen maailman hauskimman kolmasluokkalaisen äiti. Kun Topo hymyilee onnellisena, olen maailman kauneimman lapsen äiti. Ja kun päiväkodissa kerrotaan, että Sampu on hyvä askartelemaan, ajatuksissani se tarkoittaa suurinpiirtein samaa, kuin että tässä päiväkodissa (ja tuskin missään muussakaan tällä planeetalla) ei olla törmätty yhtä taitavaan askartelijaan. Tyypillä on selkeästi ura edessä modernin taiteen parissa. Tai jotain. 

Tuon kaiken lisäksi on yksi iso Paitsi: Paitsi, että suuren osan Topon elämästä en ole ollut Topolle se syli, käsi, pipin pois puhaltaja. Heitimme joskus miehen kanssa vitsillä, että Topolle ei olisi niin väliä vaikka tänne muuttaisi naapurin setä. Kunhan vain palvelu pelaa. Vitsissä on vinha perä. Vaikka Topo siellä koulussa, sairaana, itki äitiä, niin aina äiti ei suinkaan tarkoita äitiä. Uskon, että äidissä kulminoituu Topon turvasatama, oma koti, oma huone, oma sänky, oma unipupu. Sekä tietenkin tutut turvalliset ihmiset. Äiti on Topolle kaikkea tätä, ei vain äiti-ihminen. Olisi ihanaa, mahtavaa, ennenkaikkea suunnattoman helpottavaa, uskoa siihen, että Topo äitiä itkiessään itki äidin sylin perään. Mutta kun Topo ei ole niitä sylikissapoikia.  Tiedän kyllä mitkä ovat Topon lempilaulut, miten hänen päänsärkynsä saattaa vähän helpottua, kun häntä hieroo tietystä kohdasta päästä, että hänelle kannattaa antaa heti vihreä trippi, jos herää epäilys, että sokerit ovat matkalla alaspäin, koska mikään muu makea ei uppoa. Ja huonosti voidessaan hän syö yleensä edes vihreitä pringles-sipsejä. Tiedän, millä saan hänet kikattamaan. Ja tiedän tasan tarkkaan etukäteen tilanteet, joissa Topon pinna kärähtää alta aikayksikön. Tunnen takuulla Topon parhaiten  tässä maailmassa, tai siis minä ja mies tunnemme Topon parhaiten. Meidän puoleemme kannattaa kääntyä koulussa ja terapioissa, kun mietitään miksi joku homma mättää. Me ihan oikeasti olemme "Topouden" ammattilaisia.

Mutta että niitä vanhempia, siinä merkityksessä, mikä kuva herkkä kuva vanhemmuudesta maalataan... En tiedä olemmeko... Olemme niitä, kun Topolle sopii, hänelle hyvänä hetkenä. Kun hän haluaa halata, paijata selästä ja sanoa lempeästi "äätii". Silloin olemme täällä olemassa ja valmiina. Mutta kaikki ne muut päivät. Huonot päivät ja huonot hetket. Kun Topo ei katso silmiin. Hän voi huonosti, mutta häneen ei saa koskea. Hän hakeutuu omaan rauhaansa. Podet huonoa omaatuntoa, koska hän on yksin. Samalla tuntien huojennusta siitä, että hän malttaa olla hetken aloillaan, omissa oloissaan. Käyt tarkistamassa tilanteen, vain saadaksesi niin sanotusti häädön Topon kämpästä. Olet valmiina tarjoilemaan ruokaa vuorokauden ympäri, pelastamaan telkkareita Topon "koputusyrityksiltä".  Kiroten samalla mielessäsi (ja erittäin hyvinä hetkinä ääneen) sitä loputonta tarjoilu-pelastusrumbaa. Kuuntelet, kun Topo valvoo yöllä, pystymättä auttamaan häntä. Samalla tietäen, että voit nukahtaa. Koska hän saattaa keksiä mennä kylpyyn tai tyhjäämään jääkaappia. Käyt kerran tunnissa, tai kerran puolessa tunnissa katsomassa, että kaikki on varmasti ookoo. Laulamassa unilaulun, peittelemässä Topon, sanomassa "nyt Topo nukutaan", Topon vain murhadellessa vihaisena, potkien pois peittoa, pyrkien ylös sängystä. Silloin, väsyneenä, turhautuneena, tulee mietittyä, että miten tässä kävi näin. Miten elämästä tuli tällaista. Mitä minussa on vikana, kun minun oma lapseni ei anna minun olla äiti. Se äiti, joka sulkee syliin, suukottaa päätä, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa. Miten tässä mentiin näin metsään, että sairas karhunpoikaseni laulaa itkulaulua sängyssään, mutta en saa mennä hänen viereensä makaamaan. Ottaa häntä syliin.  Järki tajuaa, että Topo ei ole "kuten me muut", mutta silti heikkona hetkenä sydän huutaa, että mitä me teimme niin väärin. Ihan pahimpina hetkinä saatan pienen pienen hetken ajatella, että voisin antaa tuon lapsen pois, silmää räpäyttämättä. 

Onneksi, onneksi, onneksi, niinä pahimpina hetkinä Topo ehkä vaistoaa kuitenkin siellä omassa pienessä maailmassaan jotain. Hetkellisesti ehkä kurkkaa meidän muiden maailmaamme. Hän katsoo silmiin, saattaa hymyillä. Saattaa sanoa "äätiii". Tekee jotain pientä, jonka voimalla taas jaksetaan. Joskus oli toivoa, että asiat korjaantuvat, Topo muuttuu, hänen vointi tasaantuu, hänestä tulee enemmän, kuin "me muut". Vuosi vuodelta se toivon liekki pienenee pienenemistään.  Järjen ääni on ottanut yliotteen sydämen äänestä, sanoen, että Toposta ei ikinä tule kuten me muut. Mutta ehkä jossain vaiheessa vaakakuppi kallistuu enemmän hyvien päivien puolelle? Tulee enemmän hetkiä, kun Topo haluaa olla sylissä. Kun hän puistoon kävellessä tarjoaa kättään, sanoen elein "pidä minusta kiinni". Kun hän liukastuttuaan tulee luokseni, itkee "äätii" ja haluaa syliin. Vaikka toivon liekki on pienentynyt vuosien varrella, se kuitenkin palaa, joinain päivinä juuri ja juuri näkyvästi, joinain päivinä isommalla liekillä. Ja liekö se sitä äidin-rakkautta, että vaikka vastakaiku puuttuu, välillä ajattelet synkkiä ja hirveitä ajatuksia, niin se hymy pistää liekin palamaan täysillä. Aina. Joka kerta… Onko se sitten jotain erilaista äidin rakkautta?

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa.