KevätJuhlaa

Keskiviikkona huristelimme Sampun kanssa kotiin päiväunikeikalta Lastelinnan KNF-osastolta. Keikan aikana tuli tehtyä muutama huomio: jotenkin ihmeessä olemme onnistuneet kasvattamaan kuopuksestamme "Faapusta" äärimmäisen hyvin käyttäytyvän lapsen (pistän hyvän käytöksen täysin kasvatuksen piikkiin, kaikki kiljukohtaukset yms menevät luonnollisesti uhmaiän piikkiin, niihin ei vanhemmilla ole osaa eika arpaa). Arvelin, että uni-eeg-keikka tulee menemään ilman suurempia kommervenkkejä, kiitos 150 kertaa kerratun tapahtumien kulun: "mennään sinne lääkäriin, sulle laitetaan hattu päähän, sitten täti rapsuttelee tikulla päätä. Sen jälkeen pitäisi käydä päiväunille. Ja kun heräät, mennään lelukauppaan. Ai niin, hatusta tulee muuten johtoja, mutta ei niitä tartte pelätä" . En osannut arvella sitä, että saamme jopa keikan lopuksi kehuja toimenpiteen suorittaneelta hoitajalta. Hyvä kasvatus, check.

Toinen huomio oli se, että tätä nykyä lapsille annetaan melatoniinia aika hätäiseen, jos ei uni meinaa laverilla ensimmäisten minuuttien jälkeen tulla. Toista se oli "silloin aikoinaan", kun sydän pamppaillen vuoronperään Edwardin ja Topon kanssa istuttiin kopperossa odottamassa unta. Puolikintoista tuntia putkeen. Hoitajan vähän väliä muistutellen, että a) nyt pitäisi nukkua b) eikä saisi huutaa, koska samassa kerroksessa on lauma muitakin pikkupilttejä, jotka yrittävät nukkua.

Kolmas huomio oli Lastenlinnan sirrtyminen teknologia-aikaan. Aulassa nimittäin oli vastassa uudenkarhea limukone. Jälleen kerran voin todeta tähän "toista se oli silloin aikanaan. Sitä juotiin vanhempainhuoneessa kraanavetta ja haaveiltiin vaan limuista". Bonuksena vielä se, että epilepsia osasto on viimeisen vuoden aikana siirtynyt ilmaiseen kahviin. Jälleen kerran totean "toista se oli silloin aikanaan"... Ja olen samalla tyytyväinen, että yhtään osastokeikkaa ei ole näköpiirissä. Vaikka kuinka olisi limuautomaatteja ja saisi ilmaista kahvia. Sitäpaitsi; niistä tulee vain vessahätä. Ja viimeisimmän keikan perusteella yksi asia ei ollut muuttunut sitten "aikojen": osastolla ei vieläkään ole vanhemmille vessaa...

Kotimatkalla yhtäkkiä sain taas yhden ahaa-elämyksistäni. Tällä kertaa muodossa "ahaa, olen tainnut unohtaa jotain". Pikaviesti miehelle "hei, katotko keittiön seinäkalenterista onko tänään Edwardin kevätjuhla" . Minuutin sisään puhelin piippasi vastausta on muodossa. Pikaviesti opettajalle " moikka, esiinnyttekö tänään kevätjuhlissa. Meillä on vähän aikataulut tiukilla, en tiedä ehdimmekö juhliin, ainakaan ihan ajoissa". Parin minuutin sisään vastaus opelta " Moi, laulamme eka ja tokaluokkalaisten kanssa. E saa stipendin. Voimme toki jakaa sen todistusten jaon yhteydessä, jos ette ehdi tänne". Vastaus opelle " Kyllä me ehditään, saatetaan vähän myöhästyä" Vastaus miehelle " E SAA STIPENDIN PAKKO EHTIÄ JUHLIIN".

Sen jälkeen silmäkulmat täyttyivät kyynelistä ja sydän pakahtui äidin ylpeydestä. Minun poikani saa stipendin.

45 minuuttia myöhemmin seisoskelimme Edwardin bestiksen äidin kanssa vierekkäin juhlasalissa. Ihastelimme sitä, miten antaumuksella Edwardin ystävä lauloi kuoron mukana lavalla. Ja sitä, että Edward sentään raahautui kuoron mukana lavalle. Tunnin pituisten karkeloiden päätteeksi oli H-hetken aika. Stipendien jako. Silmäkulmiin pyrki taas kyyneleitä; siellä se mun esikoinen seisoo, ottamassa vastaan stipendiä hyvästä koulutyöstä. Tyyppi joka vietti ensimmäisen ja toisen kouluvuoden nukkuen pää pulpetissa, saa tänään, kolmannen luokan päätteeksi, stipendin hyvästä koulutyöstä. Tyyppi, josta sanottiin neljävuotiaana, että nyt valmistaudutte siihen, että puhe ei tule olemaan pääasiallinen kommunikointikeino, saa stipendin kirjaimien ja numeroiden oppimisesta.

En tiedä olenko ikinä nähnyt Edwardia niin onnellisena, kuin hän oli sieltä koulun lavalta pois tullessaan. Ehkä kaikkein hienointa koko stipendissä oli se, että Edward itsekin ymmärsi, että ei sitä noin vaan anneta, saatikka saada. Itseoikeutetusti hän kutsuukin stipendiään palkinnoksi.

Voittofestarit ovat jatkuneet kevätjuhlasta asti; ensin syötiin stipendisuklaat, seuraavana päivänä juotiin stipendikahvit, tänään Edwardi on käynyt miehen kanssa stipendipizzalla. Näinhän sen pitää mennäkin, Seuraavaksi tästä on hyvä siirtyä kouluvuoden loppumisen juhlistamiseen. Sen jälkeen kesälomaan. Ja kesäloma nyt itsessään on yhtä juhlaa vain.

Kevätjuhlapäivän joka sisälsi sen keikan Linnaan ja Stipendin, kruunasi Edwardin ystävän äidin päivitys Facebookissa. Kiteytetysti hän kirjoitti siitä, miten hyvältä tuntui, kun oli joku siinä vieressä, miten mahtavaa, että nämä erityiset olivat päässeet mukaan ihan "normikoululaisten" esityksiin, miten heistä on tullut osa porukkaa. Miten meistä äideistä on tullut osa porukkaa. Kolme kouluvuotta siihen meni, ja monen monta päiväkotivuotta, mutta tuona aurinkoisena keskiviikkoiltana me äiditkin opimme sulautumaan porukkaan. Nauttimaan juhlasta.

Omien terveyshuolien vuoksi mieli oli jokusen päivän ehtinyt olla vähän matalammalla. Taivas oli taas vähän lähempänä sitä, että se menee ja tippua rysähtää niskaan. Mutta stipendi muutti suunnan; vaikka terveysjutut huolestuttaa, ja työ välillä stressaa, osaa elämä olla myös hienon uurastuksen ansiosta aikamoista juhlaa. Edward meni ja tsemppasi läpi väsymyksen, huonovointisuuden, ja joo: sen kouluvastaisuuden. Otti ja innostui kirjamista ja numeroista, alkoi suorastaan ahkeroida läksyjen kanssa. Ja lopussa kiitos seisoi.

Ehdotan tästedes, että työpaikoillakin aletaan ennen kesälomia jakamaan stipendejä; työpaikan hymytyttö ja -poika, paras tsemppaaja, paras uusien juttujen oppija, stipendi hyvästä työstä ja kaveruudesta. Olisi se nyt aika siistiä lähteä lomille stipendi takataskussa.. .Jos siis sellaisen sattuisi itselleen saavuttamaan. Ehkä se olisi myös kannustimena, niinä päivinä, kuin ei jaksaisi, kaikki ärsyttäisi, kertakaikkiaan vaan kiukuttaisi. Työkoneen näytössä voisi olla sellainen "keep calm ja ajattele stipendiä"-tarra. Ehkä kiukuttaisi edes vähän vähemmän?

Lopuksi onnittelut kaikille koulunsa päättäneille, ja onnellista kesälomaa! Me jatkamme stipendifestareita ainakin viikonlopun yli...

Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.

Mietteitä matkan varrelta

Olen välillä saanut vinkkiä siitä, että olisi kiva lukea miten verkostoitua lapsen erityisyysasioissa. Mistä saada vertaistukea. Miten lapsen sairauden ja erityisyyden kanssa oppii elämään. Miten asioita oppii hyväksymään. Muuttuuko elämä.

Tässä nyt tulee tuutin täydeltä oman elämäni faktoja.

Vannon vertaistuen nimeen, nyt ja aina. Olkoonkin kriisi mikä tahansa (valitettavasti niitä suurimmalle osalle meistä elämässä tulee jossain muodossa eteen). Itse olen kokenut, että pahimmassa kriisivaiheesssa en ole pystynyt ottamaan vastaan vertaistukea. En oikein minkään valtakunnan tukea. Pahimmat itkut on pitänyt saada itkeä yksin, tai miehen kanssa. Ja pahimmat surut on pitänyt saada surra yksin. Kun vein kolmikuista Sampua Lastenklinikalle, tietäen samalla, että olen menettänyt mahdollisuuden saada ikinä kasvattaa niin sanottua täysin tervettä lasta, olisin vertaiskuvallisesti voinut räjäyttää koko maailman. Olin surusta ja huoleasta puolihysteerinen. Kaikki ystävien ja läheisten hyvää tarkoittavat viestit ärsyttivät, kiukuttivat, suorastaan vihastuttivat. Hyvin pian miehet ja minut ohjattiin juttelemaan tutun psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, koska meitähän oli siis kohdannut kriisi (jälleen). Ensimmäinen juttelukerta oli kamala, ahdistava, suututtava. Koska se oli minulle aivan liian pian tapahtuneen jälkeen.

Reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun juttelin saman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämästämme ja enimmäkseen Topon vaikeahkosta tilanteesta, hän kysyi minulta, että muistanko mitä tunsin, kun Sampun kanssa syksyllä 2011 konkkasimme läpi Lastenklinikan ovien. Kerroin, että muistan. Tämä ihana naisihminen oli sitä mieltä, että ne tunteet pitäisi saada sydämestä ja päästä pois. Jotta asia ei jäisi kummittelemaan mieleen. Itse koen, että olen pystynyt käsittelemään asian, osaan elää hyvää elämää, olla ajoittain jopa hyvinkin onnellinen. Ja niiden tunteiden muistaminen on tärkeää: tärkeää siksi, että voin muistaa mistä syvästä suosta olen noussut takaisin hyvään elämään. Samoin, kuin on tärkeää muistaa hysteriakohtaus (kyllä) jonka sain, kun kuulin että esikoisellani on kehitysvamma. Yllätys yllätys: aurinko nousi seuraavana päivänä ja samainen esikoinen ei kasvattanutkaan itselleen kolmatta jalkaa ja toista päätä uuden diagnoosin siivittämänä.

Mitä tulee vertaistukeen, niin Edwardin saatua kuusikuisena epilepsia diagnoosin, liityin netissä olevaan sähköpostiryhmään. Todetakseni muutaman viestin läpilukemisen jälkeen, että "juu, ei meidän mesta". Ihmitellen samalla, että miten ihmeessä äidit ja isät voivat noin vain kirjoittaa kehitysvammaisista, vaikeasti sairaista lapsistaan. Tällä tarkoittaen sitä, että miten ne äidit ja isät voivat noin vaan fiksusti, jäsennellen ja asiallisesti kirjoittaa kehitysvammoista ja vaikeista sairauksista. Koska jos ikinä kuuna päivänä omalle kohdalleni kävisi samoin, sekoaisin. Muutaman vuoden kehari-äiti kokemuksen perusteella en osaa vastata siihen, olenko seonnut (en ainakaan ICD-koodilistojen vaatimalla tavalla), mutta voin kertoa, että hei se elämä jatkuu!

Tuosta vertaistukiryhmästä en saanut ens alkuun sitä itseni kaipaamaa tukea, se vain avasi silmäni elämän vääryyksille. Mutta; kun niitä elämän vääryyksiä oli tullut vastaan omassa elämässä, lasten sairauksien kehittyessä ihan uusiin suuntiin, palasin kyseiseen vertaistukiryhmään. Ryhmästä tuli vuosien saatossa niin sanotusti toinen koti. Jossa ymmärrettiin, tsempattiin, jaettiin tietoja ja kokemuksia. Ja josta löytyi ystäviä, siis ihan live-sellaisiakin.

Olen ollut mukana keskustelemassa Leijonaemojen Facebook ryhmässä. Arvostan työtä, jota he tekevät. Ryhmästä monen moni vanhempi on saanut suunnattoman ison ja korvaamattoman tärkeän avun. Itse en löytänyt sieltä vertaistukikotia, mutta kehotan lämpimpästi tutustumaan ryhmään. Koska sieltä löytyy apua, empatiaa, sympatiaa ja aivan takuulla ihan oikeita ystäviä matkan varrella. Oma seuraava netti-vertaistuki-ryhmä-koti löytyi Jaatisista. (löydätte heidät Facebookista JaatisVanhemmat ryhmää etsimällä). Koska olin jo löytänyt elämääni erityisvanhempiystäviä, joiden kanssa kirjoittaa sähköpostia, puhua puhelimessa ja tavata livenä , kaipasin enemmänkin tietoa, faktaa, asiapitoista keskustelua. Sitä löytyy JaatisVanhemmista. En ole toistaiseksi ongelmaan törmännyt, johon en olisi saanut ainakin ratkaisuehdotusta Jaatisista. Niin ja tottahan toki sekä Leijonaemoilla, että Jaatisella on omat nettisivunsa: www.leijonaemot.fi sekä www.jaatinen.info

Maailmaani mullistava lauma erityisäitejä, tosinaisia, ystäviä todella isolla yyllä tulla rymisteli elämääni kiitos Kotilieden Kummikerhon ja Kaisankodin järjestämän virkistys viikonlopun pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille. Saadessani kuulla, että olen moiselle päässyt mukaan, olin onnellinen. Onnenfiilikset ehtivät ennen viikonlopun alkua vaihtua "hampaat irvessä"-meininkiin, ja Kaisankotiin lähdettiinkin "kyllä mä tästä hengissä selviän"-asenteella. Voin kertoa, että kotiin tultiin "mun elämä on muuttunut"-meiningillä, meiningin ollessa vahvasti hengissä kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin. Kannattaa siis avoimin mielin lähteä mukaan live vertaistukisessioihin. Sitä ei ikinä tiedä minkälaisia ihmisiä moisissa tapaa.

Sen voin sanoa, että erityislasten vanhemmuus on muuttanut elämäni. Ihan täysin. Olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten tässä käydään surujen pohjamudissa ja onnen vuorien huipuilla. Uskon, että tunteiden kirjo osaa tässä puuhassa olla jopa suurempi, kuin ihan täysin oppikirjan mukaan kasvavien ja oppivien lasten kanssa. En suin surminkaan voi väittää, ettenkö vaihtaisi päivääkään tästä elämästä pois. Koska vaihtaisin heittämällä ainakin 100 päivää leppoisimpiin sellaisiin. Mutta uskon, että joka ainoa vanhempi vaihtaisi pahimmat kiukkupäivät, kulkutautiviikot ja uhmaamiset, kävelyyn merenrannalla ja ruusujen haisteluun.

Opettelen yhä elämään sen asian kanssa, että erityislasten vanhemmuus ei määrittele minua. Se on vain osa minua. Jonain päivinä klaaraan opettelupuolen hyvin. Toisinaan homma menee ihan päin helvettiä. En osaa sanoa, pystynkö hyväksymään poikien sairaudet ja vammat. En oikeasti osaa. Olen mielessäni miettinyt, että ne ovat osa lapsiamme. Ja lapsemme ovat juuri sellaisia, kuin ovat kiitos näiden välillä hyvin epämiellyttävien elinkumppaneidensa. Ne ovat osa heitä, kuten pisamat, punaiset hiukset ja pitkät silmäripset. He ovat Edward, Topo ja Sampu, siksi, että heillä on siniset silmät, he ovat luonnollisesti maailman söpöimmät lapset, plus heillä on elämässään mukana se suuri tuntematon.

Vaikein asia kaikessa on katsella lapsen kärsimystä. Topon maatessa kolmatta päivää sohvalla, potien aina vaan jatkuvaa migreeniä, olisin voinut sahata käteni irti sillä siunatun sekunnilla, jos olisin saanut hänen kipunsa laantumaan. Raskainta kaikessa on se, että kun tässä maailmassa Äidin homma on suojella lasta kaikelta pahalta, parhaansa mukaan, on olemassa jotain, jolta et kertakaikkiaan vaan voi suojella. On jotain, joka elää täysin omaa elämäänsä. Jotain johonka lääkärit eivät keksi parannus- tai aina edes lievityskeinoja, ja joka on Pelottava. Kyllä, isolla peellä. Et ikinä tiedä sen jonkun seuraavista liikkeistä; päästääkö hän lapsen rautakouransa otteesta jossain vaiheessa, vai keksiikö hän vielä lisää ikävyyksiä elämän polulle? Pelko ja suru... Kaksi asiaa joiden kanssa et halua elää. Mutta joista on tullut matkatovereita,  jotka eivät luultavasti ikinä lähde sinusta pois.

Tämän blogin nimi on ErityisÄiti syystä... Siitä syystä, että koen olevani jollain tapaa erityinen, kitios sen elämän oppikoulun, jota olemme käyneet sairauksin myötä läpi. Ja eritoten siksi, että nämä kolme pientä poikaa saavat ihan joka päivä minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se on se meidän kaikkien äitien juttu. Olkoonkin meillä sitten erityislapsia, tai ihan vauva- ja lastenkirjojen mukaisesti kasvaneita ja oppineita lapsukaisia. Me olemme heille maailman erityisimpiä. Ja he meille: ilman vammaa tai sairautta. Ja vammoineen ja sairauksineen. Vaikka kirjoitin, että olisin voinut vaihtaa elämästäni päiviä pois, en silti vaihtaisi elämääni. Mihinkään. Kiitos kolmen samassa huushollissa asuvan pikku-ukon. Ja sen yhden vähän isomman. Ja että vaikka se suru onkin matkakumppanina, ei se suinkaan aina ole kovaäänisin sellainen. Enimmäkseen ilo pitää suurempaa meteliä. Ihan vaikka ilo siitä, että pihalla alkaa kukkia. Ja ihan erityisesti siitä, että pidempääkin pidempi migreenikohtaus on päästämässä Topoa otteestaan.

Oma Pieni Kupla

Kämpän kylpiessä auringonvalossa ratsaan kaappeja ja laatikoita: löytyisikö jostain mehua tai sipsejä. Topo tulee viereeni, ja uskomatonta kyllä sanoo monta kertaa peräjälkeen "pää". Tarkoittaen ihan juuri oikein: omaa päätään. Erittäin positiivista! Negatiivista uudessa sanassa ollen se, että se sanottiin surkeana, silmät kivusta leiskuen ja naama valkoisena, kuin lakana. Migreeni on taas ottanut pariksi päiväksi niskaotteen urheasta pikku-ukostamme. Tällä kertaa sitä ei olla podettu kovaäänisesti, kivuliaana huudellen. Vaan hiljaa omassa sängyssä maaten. Syömättä ja juomatta. Tänään päivällä homma kulminoitui siihen, että kävimme niin sanotusti tarkastuskierroksella Lastenklinikalla. Kas kun rajansa siinäkin, kuinka kauan voi kotona vain katsella toisen kipua, osaamatta millään tapaa auttaa.

Lastenklinikalla Topo antoi nätisti sormensa, kun otettiin verikokeita. Veti asiaankuuluvat järjettömät kilarit, kun lääkäri yritti katsoa suuhun-korviin-silmiin, onnistuen puuhassa mitä luultavimmin provosoimaan itselleen sydämeen sivuäänen. Mutta muutoin äiti-ihmisen suureksi ihmetykseksi; tyytyi enimmäkseen jokusen tunnin reissulla vain rötköttämään penkeillä pitkin pituuttaan, pää äiti-ihmisen sylissä. Tähän on kaksi vaihtoehtoa a) joko Topo on todella todella kipeä (pitänee paikkansa) tai b) pientä edistystä on taas tapahtunut kehitysrintamalla (pitänee paikkansa).

Olemme nimittäin joutuneet viime aikoina miehen kanssa jokuseen kertaan toteamaan, että "ei kykkää, ei haluu, haluu, kykkää, tahtoo"-ritirampsua karjuva Sampu ja jatkuvasti jotain vaativa Edward osaavat ajoittain kyllä maar olla se ketjun heikoin lenkki. Kun mies lauantaina vietti laatuaikaa Topon kanssa puistoillen ja kahvitellen, Topon hymyillessä kilpaa auringon kanssa, allekirjoittanut vietti "laatuaikaa" majakan ja perävaunun kanssa jäätelö-ostosreissulla. Reissu piti sisällään mm seuraavi elementtejä: vaatekaupassa annettu ukaasi; toinen istuu kuin tatti paikallaan, toisen riitapukarin tullessa sovituskoppiin. Sekä noin kymmenen kertaa annettu suht napakka ohjeistus "kaupoissa ei juosta/kiljuta/tapella". Vekki otsassa: kuinka moni onnistuu lyömään itseään kirjalla niin kovaa otsaan, että saa siitä muistoksi verta vuotavan haavan? Niin ja se rauhallinen jäätelöhetki... Kun Sampu syötyään karhunosan omasta annoksestaan keksii, että hän voisi nyt tässä vaiheessa vaihtaa annoksensa Edwardin annokseen. Ja pistää pystyyn aika kovaäänisen protestin, kun herran ehdotus torpataan.

Topon kehityksenedistymisteoriaa on tukenut myös hiljattain pidetty HOJKS Topon ihanan open kanssa. Tunnin aikana sain kuulla, että poika nauttii saunan löylyistä ja suihkusta, pohtiessani samaan aikaan hiljaa mielessäni, että puhummekohan me ollenkaan samasta pojasta. Sekä sen, että Topo ottaa ihanasti aikuisiin kontaktia, ja aikuiset ovatkin keskenään pohtineet, josko poika ei olisikaan niin autistinen, kuin herran epikriisit ja lausunnot antavat ymmärtää. Samanlaista viestiä tuli myös Topon tilapäishoitopaikasta viimeisimmän hoitokeikan jälkeen. Joten tässä siis oikeasti ollaan menossa parempaan suuntaan kommunikointipuuhassa. Tai sitten Topolla vain sattuu olemaan päällä erityisen hyvä vaihe, erityisen hankalasta migreenivaiheesta huolimatta.

Sen elämä on opettanut, että en vieläkään ala suunnitella elämää näkökulmasta "sitten kun Topo juttelee". Kas kun niitä ylä- ja alamäkiä on tullut sen verran nähtyä, että enää ei luota asioihin, vaikka ne omilla silmillään näkeekin. Tai ehkä tässä tilanteessa: omilla korvillaan kuulee. Samalla kuitenkin se suht sammuksissa ollut toivonliekki on ehkä ottanut pikkuriikkisen happea alleen. Ehkä joskus, joku päivä se kommunikointipuoli on jollaintapaa reilassa? Vaikka niin, että Topo aina päänsäryn iskiessä osaa sanoa "pää". Ja pyytää elein ottamaan sukan pois oikeasta jalasta. Siitä jalasta jonka toiminta tuntuu kulkevan aalloissa niiden migreenien kanssa.

Me jatkamme täällä potemista. Iltaan mennessä Topon kavala vieras ei ollut vielä osoittanut mitään merkkejä vierailun päättymisestä. Ruoka ei maistu, sipsit ei maistu, mehu ei maistu, Topoa haukotuttaa ja väsyttää. Hän on hiljaa ja kalpea. Yökkii joka ainoalla lääkkeenottokerralla. Välillä potilaamme hakeutuu kainaloon, ottaa kovasti kädestä kiinni. Katsoo pitkään silmiin. Sanoen katsellaan "äiti auta". Välillä hän häätää tilannetsekkausta tekevät vanhempansa pois huoneestaan.

Tekisin taas mitä tahansa, että saisin laittaa Topon kuplaan, jossa ei ole tietoa maailman pahuudesta eikä ikävistä oloista. Jossa kirkas aurinko ei olisi pahasta. Samalla jonkun omatunnonäänen huudellessa, että töihin on huomenna päästävä, kaveria ei jätetä pulaan, Topollakin on terapia ja retkipäivä. Onneksi järjen ääni on vielä vahvempi, sen huudellessa, että töissä kukaan ei ole korvaamaton. Kotona me olemme miehen kanssa sitä. Pitää olla paikalla kainalona, kun sitä tarvitaan. Hieromassa otsaa ja takaraivoa, kun sattuu. Pyyhkimässä verta otsasta, kun paha kirja on hyökännyt kimppuun. Juomassa mitalikahveja hyvin hoidettujen koulun juoksukisojen jälkeen. Ja pitää olla sulkemassa pienen pojan huoneen ovea perässään, kun se pieni poika haluaa olla rauhassa. Omassa pienessä kuplassa.

80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)

äitienpäivän aattona

Yhdeksän vuotta sitten vietin elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Aamupalatarjoilu pelasi, mies oli kerännyt tarjottimelle kaikkea, mistä tiesi tuoreehkon äiti-ihmisen erityisesti tykkäävän: perunapiirakoita, suffeli puffeli-suklaata, suklaavanukasta. Tarjotinta koristi kimppu kukkia, sekä elämäni ensimmäinen Mariskooli.

Paljon on yhdeksän vuoteen mahtunut. Enää en toivo aamupalaksi perunapiirakoita. Enkä sen puoleen mitään suklaapitoistakaan. Ikkunalautaa koristamassa (telkkarin takana…) on sen verran monta Mariskoolia, että niitä ei enää tarvita tähän perheeseen.  Äiti-ihmisen tuoreus on myös, hmmm… noh; vähemmän tuoretta. Elämä on myös näyttänyt nurjan puolensa tietyissä asioissa. Vaikka sinnikkäästi haluan uskoa siihen, että rajansa se on kaikella vastoinkäymiselläkin (törkeästi nyt olen sitä mieltä, että lasten sairausrintamalla meille sitä on jo isohkolla kauhalla annosteltu) ja asiat tulevat jatkossa  järjestymään erittäin hyvin, ellei loistavasti, niin välillä se maailma onnistuu yhä yllättämään. Kuten keskiviikkoisella lääkärikeikalla, kun mahdollinen epäilys Sampulla olevista poissaolokohtauksista osoittautui varsin todeksi. Sampun esitellessä sitä miltä kohtaus näyttää, suoraan tutkivan neurologin naaman edessä.  Yritän jaksaa sinnikkäästi tässä tilanteessa uskoa siihen, että tällä kertaa arpaonni olisi puolellamme ja Sampun kohtaukset kuuluisivat siihen 50% poissaolokohtauksista, jotka ovat hyvänlaatuisia.

Yhdeksän vuoteen on myös mahtunut se, että olen päässyt paikasta "me ollaan jotain maailman kohtalonoikkuja", paikkaan: me olemme vain yksi muista. Tämän tarkoittaen sitä, että olen verkostoitunut. Ystävystynyt erityislasten äitien kanssa. Sairaushistorioiden, ilojen ja surujen keskellä tunnen, että nuo tyypit tietävät tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu. Että oma tunneskaala välillä"miksi me edes ikinä haluttiin lapsia" (ookoo, totuuden nimissä lähinnä: mihin noi tyypit saa palauttaa), siihen "miten voinkaan olla näin onnekas"asti on ihan normaali. Muutkin tuntevat ja ajattelevat samoin. Olen myös päässyt paikkaan MINÄ olen yksi muista, ainakin tietyissä asioissa. Töissä olen sujuvasti yksi muista. Ystäväporukoissa olen sujuvasti yksi muista. Iltalenkillä puuskuttaessa olen sujuvasti yksi muista lenkkeilijöistä ja salilla sujuvasti yksi muista jumppaajista. Aamuisin olen sujuvasti (yhä) se nainen, joka aina tulee juosten bussipysäkille, sateisena päivänä olen sujuvasti yksi niistä joiden sateenvarjot ovat jääneet kotiin. Äitinä minusta on tullut sujuvasti yksi niistä, jonka lapsella saattaa satunnaisesti olla eriparisukat, reissuvihko olla täyttämättä, aurinkoisena päivänä lähdetään kouluun/dagikseen saappaissa, koska kaikki muut kengät ovat hukassa. Ja jonka kasvatuksen kulmakivi on aina niin luotettava rakkauden kolmio: uhkailu-kiristys-lahjonta.

Yhdeksässä vuodessa olen oppinut ymmärtämään, että niitä todella surullisia juttuja oikeasti tapahtuu myös todella hyville ja ihanille ihmisille. Olen seurannut lapsensa menettäneen äidin surua. Valitettavasti useammin, kuin kerran. Nämä äiti-kollegat ovat erityisesti ajatuksissani äitienpäivän aattona. Olen myös onneksi saanut seurata, miten siitä surusta suurimmasta voi päästä pinnalle, jälleen kiinni elämään. Miten sitä voi yhä nauraa, juoruta, juhlia, välittää asioista kuten uudet kengät ja lomamatka. Miten yksinkertaisesti yhä voi elää.

Olen myös saanut seurata sitä, miten tie äidiksi käykin raskaamman kautta. Sitä pientä nyyttiä ei kuulu, vaikka kuinka toivoisi. Aina sitä nyyttiä ei kuulu ikinä. Siksi tänään aattona, ajatukseni ovat myös niiden naisten luona, jotka viettävät lapsettomien lauantaita.

Päällimmäisenä ajatuksissa on tietenkin tämä kanssani samassa osoitteessa asuva mieslauma. Olen mielessäni pikakelannut äitienpäiviä; siitä ensimmäisestä äitienpäivästä, kuin meitä oli kolme. Siihen seuraavaan, kun meitä oli viittä vaille neljä. Ensimmäinen äitienpäivä nykyisessä kodissamme; aurinko helli meitä, söimme aamupalaa ulkona. Muistan vieläkin miten onnellisia olimme miehen kanssa. Siitä, että meillä on kaksi poikaa ja oma talo, jonka pihalla voi syödä aamupalaa äitienpäivänä. Viime äitienpäivänä olimme jo kolmatta äitienpäivää putkeen viisi jäseninen perhe. (ei, perään ei tule mitään paljastuksia siitä, miten ensi äitienpäivänä meitä onkin kuusi! )  Ajelimme Tammisaareen, kävelimme luonnonsuojelualueella, söimme eväitä. Olimme onnellisia. Se oli täydellinen päivä.

Huomenna suunnitelmissa on lähteä sinne samaiselle luonnonsuojelualueelle kävelemään, syömään niitä eväitä, toivottavasti viettämään täydellistä päivää. Viime vuodesta viisastuneena auton perään pakataan Sampun potkupyörän lisäksi rattaat Topolle; tällä varmistetaan sujuva(mpi) liikkuminen paikasta a, paikkaan b. Menee nimittäin aikamoisesta jumppaohjelmasta raahata perässään parikymmenkiloista ei niin yhteistyökykyistä, totaalisesti väsähtänyttä pikkusälliä parin kilometrin verran pitkin luonnonsuojelualueen "kärrypolkuja". Tähän liene pätee vanha kunnon sanonta "vahingosta viisastuu".

Kaksi asiaa ei ole vuosien saatosssa muuttunut; onnen ja erityisyyden tunne siitä, että saan olla äiti pikkutyypeille, joita ensin oli yksi, sitten kaksi, ja vuodesta 2011 eteenpäin kolme. Eikä se into, jolla odotan äitienpäivää. Tätä kirjoittaessa mies pyörii majakka&perävaunu aisaparinaan kaupassa etsimässä huomispäivän aamupala- ja lounastarjoiltavaa. Äiti-ihminen on hienovaraisesti vihjaillut, mitä saattaisi haluta aamupala- ja lounastarjoiluna (lue: olen kirjoittanut kauppalistan). Ihan siis miehen hommaa helpottaakseen. Ja ehkä välttyäkseen viime vuotiselta "etkö sä vielä tiennyt, että mä en syö mitään hiivaleipää aamupalaksi ikinä"-konfliktilta. Jos se äitienpäivä olisi liian täydellinen, niin puuhahan menisi ihan liikaa hattaran puolelle; ylimakeaksi.

Kaikille teille ihanaa aurinkoista sunnuntaita! Oli se sitten omaa äitiyttä tai omaa äitiä juhliessa. Ja ohessa otteita vuosien varrelta…

Selviytyjät 2015

Vuosia sitten ihan ehdoton ykköslempparini tv-tarjonnasta oli ruotsalainen (yllätys!) realitysarja, nimeltään Expedition Robinson. Kun aloin puoliksi treffailla miestäni, minun piti kerran kiittää ei, lauantai-illan illalliskutsulle. Kas kun ruokailu olisi mennyt pahasti robinsonin kanssa päällekkäin. Sarjan loppusävelten raikuessa tv-ruudusta, laitoin miehelle viestiä "voin mä siis lähteä nyt vaikka kahville, jos haluat tehdä vielä jotain". Myöhemmin mies oppi, että lauantai-ilta kello 21-22 välillä on pyhitetty Robinsonille. Myöhempinä vuosina formaattia ostettiin ympäri maailmaa, ja saattaa joku sen tunnistaa nykyään nimellä Selviytyjät (tai Survivors).

Selviytyjät siis pohjautuu siihen, että heterogeeninen sakki kilpailijoita viskataan asumattomalle saarelle, mukanaan rinkan verran vaatetta, muutama selviytymisväline ja siinäpä sitten se. Siellä saarella pitäisi niiden uuden leirikavereiden kanssa pärjäillä parhaan kykynsä mukaan. Kisailla mukavuuksista, leirintekovälineistä ja siitä, kuka tippuu saarelta pois.

Jollain tapaa koen, että olemme olleet mukana vuosien mittaisessa selviytyjät kilpailussa. Koska olen täysin riippuvainen pehmestä sängystä, kuumasta suihkusta, puhtaista vaatteista ja sähköstä, en kuuna päivänä keksisi lähteä moiseen kisaan mukaan. Mutta, luulen että osaan tunnistaa niitä tunteita, mitä kisaajat käyvä läpi siellä saarella.

Kun saat tietää, että lapsesi sairastaa, kaikki muuttuu. Se on niinkuin oma turvallinen koti siirrettäisi sinne autiolle saarelle. Seuranasi, asuintovereinasi sinulla on lauma kanssakisaajia, muita erityislasten vanhempia. Pitää oppia niin sanotusti liittoutumaan, eli tulemaan toimeen heidän kanssaan; koska siellä saarella ryhmä on aina voimakkaampi, kuin yksilö. Aloitat elämän ihan alusta. Alat perustaa leiriä, jossa asutaan. Ensin leirin virkaa ajaa lakana kattona, ja makuualusta patjana. Ensimmäiset yöt, jopa ensimmäiset viikot, nukut epämukavasti, kuulostellen viidakon ääniä. Sydämen hakatessa. Yöt ovat raskaita, ne ovat oikeasti suden tunteja, jolloin valvot ahdistavien ajatusten kanssa. Seuranasi vain pelko.

Ruoan hankkiminen on aluksi kerrassaan mahdotonta; tästäkö pitäisi kiivetä jonnekin puuhun kookospähkinöiden perään. Miten muka? Tai kahlata mereen aseenaan tikun tynkä, jolla seivästää kaloja ruoaksi. Ei voi onnistua! Olet väsynyt, toivoton; ei tästä tule kertakaikkiaan mitään. Elämästä ei tule kertakaikkiaan mitään. Kaikki on uutta, ei niinkään hyvällä tavalla uutta. Millä peseydyt, kun ei ole saippuaa? Millä kokkaat, jos aamulla et saa nuotiota syttymään? Leiriläiset ovat toistaiseksi vain puolituttuja. Et osaa avautua heille syvimmistä tuntemuksistasi. Mietit ihmisten tarkoitusperiä; haluaako tuo oikeasti ystävystyä kanssansi, vai onko hän täällä vain ajamassa omia etujaan, palkinnon kiilto silmissä. Yrittääkö hän sopeutua elämään saarella, vai onko hänen päällimmäinen ajatuksensa vain "nyt äkkiä pois täältä".

Päivät ja viikot kuluvat; yhtäkkiä aamuinen leiritulen teko onkin vain rutiinia. Olet leirikavereiden kanssa kehittänyt puolikunnolliset kalastusvälineet materiaaleista, mitä läheisestä metsiköstä on löytynyt. Tiedät mistä hakea kookospähkinöitä, ja missä kohtaa metsää löytyy hedelmiä. Leiristä on tehty mukavampi; olette hyvin suojassa pahimmilta myrskyiltä ja sateilta. Alat tottua öisin ääniin, viidakon ääniin. Pikkuhiljaa pelko väistyy öisistä ajatuksista. Alat jopa nukkua. Kun saat nukuttua, elämä saarella ei enää muutenkaan tunnu niin pahalta.

Olet oppinut tuntemaan kanssakisaajat; tiedät kenelle voit puhua asioista asioiden oikeilla nimmillä. Kenelle voit jakaa koko tunteiden kirjon. Alat pikkuhiljaa oppimaan, kuka on oikea ystävä, joka ei takuulla puukota selkään ajaakseen omia etujaan. Saarelle on viikkojen ja kuukausien kuluessa tullut uusia pelokkaita kilpailijoita; osaat jo olla heille vertaistukena, kannustaa: "kyllä te pärjäätte, elämä jatkuu, ihan oikeasti. Mäkin olen pärjännyt"

Yksi kaunis aamu heräät ja alat nähdä kaiken kauneuden ja kaikki ne mageat jutut siellä saarella. Värien loiston, lämmön, auringon. Tiedät, että myrskyjä tulee ja menee, mutta ne eivät kestä ikuisuuksia. Olet oppinut, että myrskyt ovat osa elämää siellä saarella. Yhtäkkiä saaresta on tullut koti, ja monista leirikavereista oikeita ystäviä. Ymmärrät, että kaikki eivät tältä saarelta voi lähteä miljoonaa euroa rikkaampina, mutta jos pelaavat korttinsa oikein; miljoona kokemusta rikkaampana. Selviytyjinä.