"Kato Mua Silmiin"

Olen kirjoittanut tästä luultavasti kymmeniä kertoja (tai siis ainakin maininnut asian), mutta kirjoitanpa ja mainitsenpa taas. Topollani on nimittäin maailman kauneimmat silmät! Tämä on luonnollisesti täysin puolueettoman äiti-ihmisen mielipide. En oikeasti voi käsittää miten jollekulle on voinut siunaantua niin paksut, pikimustat ripsimatot silmien ympärille. Miten jollain voi olla niin puhtaan harmaat silmät, kuin Topollani. Harmaat, pikimustien ripsimattojen kehystämät silmät, jotka niin usein katsovat jonnekin, minne minä en näe.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Selasin aamupäiväpuhteeksi läpi puhelimeni noin 5 000 valokuvaa, etsien kuvia, jossa Topo katsoisi suoraan kameraan. Jossa hän katsoisi suoraan kuvaajaan, eli minuun. Löysin kymmeniä, varmasti satoja kuvia, joissa Topo kikattaa onnellisena. Löysin kymmeniä kuvia, joissa Topon veljet kikattavat onnellisena. Toposta huokuen kilometrin päähän, että hänen on niin huono olla. Löysin lukemattomia "selfietä", joissa poseeraavat Topo ja allekirjoittanut: Kuvia joissa Topo näyttää kovin onnelliselta. Mutta löysin tasan yhden kuvan, jossa hän katsoo suoraan minuun, suoraan kameraan. Yhden kuvan jossa hänen silmänsä eivät katso muualle. Sinne Topon omaan maailmaan.

Olen lukenut, ja kuullut sanottavan, että autistiset piirteet, sekä niinkin vaikea kehitysvamma, kuin Topon, vaikuttavat katseeseen. Ne tekevät siitä tyhjän. En allekirjoita tyhjää. Allekirjoitan sen, että lapseni katsoo ajoittain tyhjyyteen. Mutta tyhjä... Ei. Ne kauniit harmaat silmät katsovat sinne jonnekin, minne meillä muilla ei ole pääsyä. Meidän tyhjyyteen.

Maanantaina pidimme Topon kanssa sairastupaa pystyssä. Vaikka Topon olotila oli mitä luultavimmin ainakin jossain määrin kurjan ja nuutuneen puolella, otti hän kaiken ilon irti siitä, että sai viettää koko päivän kahdenkeskistä aikaa allekirjoittaneen kanssa. Aamupäivän vietimme vierekkäin sängynpäällä: Topolla pädi, äiti-ihmisellä läppäri + puhelin. Topo katsoi suuntaani vähän väliä, ja hänen silmissä läikähti hellyys. Lempeys. Ei tyhjissä silmissä näy sellaisia tunteita. Myöhemmin päivällä suuntasimme taloyhtiön leikkipaikalle nauttimaan mahtavasta ilmasta. Topo keinui hetken, jonka jälkeen ohjasin hänet hiekkalaatikolle. Yhdessä teimme pari hiekkakakkua, sillä perus "äiti-ihminen tekee kakut, lapsi rikkoo ne"-meiningillä. Otin kuvan Toposta. Minun kauniista Topostani. Kuvassa hänen katseensa katsoi taas sinne jonnekin: maailmaan jonne minulla ei ole pääsyä. Ne silmät... Se katse... Vaikka ne silmät ja se katse ovat olleet olemassa kymmenen vuoden ajan, ei niihin täysin totu ikinä. Ne pysäyttävät aina. Ainakin ohikiitävän pieneksi hetkeksi.

Olen kova "tytönhupakko" (ookoo, varsin keski-ikäinen naishenkilö) toivomaan asioita. Pieniä, ei-niin-tärkeitä asioita, kuten yksiä tennareita lisää, sitä että voisi syödä loputtomasti jäätelöä, ilman että se näkyisi keskivartalon liepeillä. Vähän tärkeämpiä asioita, kuten sitä että löytäisin oman paikkani työelämässä. Ja sitten sellaisia "voi kun mä niin toivon, vaikka tiedän että sitä ei tapahdu"-isoja asioita. Joista isoin, suurin, on se, että pääsisin hetkeksi siihen maailmaan, jossa Topo on, kun hänen silmänsä katsovat tyhjyyteen. Että saisin sillä sekunnilla lukea hänen ajatuksensa ja tuntea sen, mitä hän tuntee.

Niin... Niitä kuvia läpikäydessä löysin tasan tarkkaan tämän yhden kuvan, jossa Topo katsoo minuun, suurilla, kirkkailla silmillä. Se on napattu mökin terassilta. Topon ollessa sisällä mökissä. Melko luonnollista, että kuva on sieltä: mökki on Topon paratiisi. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten.

Aloin käymään kuvia läpi jo ennen herätyskellon piippausta. Ajatellen homman olevan helppo. Todeten hetken kuluttua, että niitä silmiinkatsomiskuvia ei vain ole. Ehdin jo tuntea pienen hetken surua. Sellaista surua, kun kohtaa surullisen asian, jolle et vain voi mitään. Jääden hetkeksi vellomaan siihen sydämessä asuvaan suruun. Kunnes... Topon lähtiessä kouluun, hän kääntyi ulko-ovelta, nauroi: katsoi niillä kauniilla, harmailla silmillään, suoraan silmiini. Totesi "kouluun" ja lähti reppu selässä hölskyen juoksemaan kohti pihalla odottavaa taksia. Se oli ihana hetki.

Topon oma maailma ei varmasti tule katoamaan hänen ja meidän elämästämme ikinä. Tulee aina olemaan hetkiä: pieniä sellaisia, pidempiä sellaisia, riippuen Topon voinnista, jolloin hänen katseensa näyttää tyhjältä. Hänen katsoessa sinne meiltä muilta ulottumattomissa olevaan maailmaansa. Mutta toivottavasti tulevaisuudessa hän tulee viettämään aina vain enemmän  ja enemmän aikaa täällä meidän kaikkien maailmassa. Katsoen meitä silmiin, niillä kauniilla, harmailla silmillään.

KristalliPallo

Kokeillaan inkkarikesä-maanantain kunniaksi jotain todella uutta, ja melkoisen epämukavaa (eikö se epämukavuusalueelle menemin tee hyvää ajoittain?). Puolustuksen puheenvuoro: video tehty kännykällä, yhdellä otolla, editoimatta, Topon nukkuessa päikkäreitä.

Kiukuttelijan PäiväKirja

Okei, joskus vaan tulee eteen, vaikka kuinka niitä yrittäisi vältellä, viikkoja, jolloin ainakin jotkut universumin planeetoista yrittävät viestiä "älä laita rahojasi lottokuponkiin tällä viikolla". Ei tarvitse tapahtua mitään järkyttävää, maata vavisuttavaa, peruuttamattoman surullista, tai kamalaa. Kunhan vaan sattuu ja tapahtuu asioita. Jotka saavat kiukuttelijan kiukuttelemaan. Ihan koko rahan edestä...

Kuten...

Unohdat tilata lapsellesi kuljetukset tilapäishoidon ja koulun välille: Tai siis et unohda asiaa. Unohdat vain tehdä sen ajoissa. Saat kuljetustilaukseesi armaalta kotikaupungiltasi kirjoitusvirheitä vilisevän vastauksen. Jossa todetaan pähkinänkuoressa, että olet myöhässä, ei onnistu. Siis voi luoja että alkoi kiukuttamaan! Ihan oikeasti! Laitoin miehelle (joka istui palaverissa) viestin, jossa luki "##### mä en jaksa tätä #####:n ######" (# kohdat saat korvata mieleen juolahtavilla sanoilla. Itsepuolustukseksi voin sanoa, että enpähän ainakaan lähettänyt ääniviestiä!). Kirjoitin kiukkuisen itkuisena ja itkuisen kiukkuisena sähköpostia sinne kotikaupungin kyytien-tilaamis-keskukseen, sekä kuljetusyhtiöön. En saanut vastausta. Mies pystyi ilmeisesti etäältä, sieltä neuvotteluhuoneesta käsin aistimaan kiukkuni määrän ja lupautui hoitamaan asian kuntoon. Uumoilin, että kyseessä on ihka oikea mission impossible. Olin väärässä. Jollain ilveellä mies sai asian hoidettua ja Topo lähti tilapäishoitoon aikataulujen mukaisesti. Asian hoitamiseen meni oikeasti lähestulkoon kaksi vuorokautta. Kiukun kulkiessa sievästi rinnalla koko tuon ajan...

Olet erittäin aamu-unisen lapsen äiti: Voi herramunjee: mikä on mahdollisuus, että kolmesta lapsesta kaikilla kolmella on jossain määrin erilaiset unirytmit? Topo käy nukkumaan (ja nukahtaa) iltakasin hujakoilla. Luonnollisesti, ihan viimeistään. Koska muutoin hän ei jaksa aloittaa uutta aamua, päivästä riippuen, nollakolmen ja nollakuuden välillä. Elias on mallia "vanhempien rytmiin sopiva": nukahtaa ysin aikaan, herätäkseen joskus seiskan jälkeen. Pahnanpohjimmaisen taas ollessa mallistosta: illan virkku, aamun torkku. Kello 21.30 on hänen mielestään varsin oiva aika aloittaa iltapalakierros numero kaksi. Jonka jälkeen todetaan "mun silmät ei halua vieläkään nukkua" ja pyydetään, että äiti-ihminen kertoo sadun/lukee kirjan/etsii kauko-ohjattavan auton kadonnutta kauko-ohjainta hänen kanssaan. Aamuisin on taas ihan eri meininki. Aamuisin "mun silmät haluaa vielä nukkua". Niinkuin eilen aamulla. Yritin vedota kilpailuhenkisyyteen "kumpi on eka alakerrassa, aamupalapöydässä, vaatteet päällä". Ei onnistunut. Yritin uhkailla karkkipäivän menetyksellä (saattoipa puheisiin lipsahtaa syksyn ensimmäisen kerran myös sanat "tonttu" ja "joulupukki"). Ilman minkään valtakunnan vastakaikua. Kohotin ääntäni. Johon ainoa responssi oli "mä en äiti ole enää sun kaveri, kun sä aina vaan huudat". Aamun päättyessä siihen, että kuulimme miten päiväkotikuljetus lähti pihastamme. Ilman päiväkotilaista... Kiukutti. Kiukutti oikeasti niin paljon, että saatoin vähän huutaa. Jonka jälkeen puin ulkovaatteet päälle ja lähdin viemään kuopusta bussilla. Matkalla käyden esitelmää aiheesta "kannattaisko illalla käydä aikaisemmin nukkumaan, niin ei aamulla niin väsyttäisi". Sampun nyökkäillessä hyväksyvän näköisenä. Se kyllä nyt pitää todeta tähän väliin, että mielestäni ei ole ehkä ihan reilua, että on ok seisottaaa kuusi vuotiasta kaveria pihalla, odottamassa taksia, 26 minuutin verran. Mutta taksin kuljettaja voi todeta, lapsen ollessa kaksi minuuttia myöhässä, että hän ei enää käännyt takaisin pihaan hakemaan lasta. Ymmärrän, että ajoissa pitää olla... Mutta sanonpahan vaan, että Sampun aamutaksi on noin keskimäärin ollut ehkä kahdeksan minuuttia myöhässä jokaikinen aamu. Paitsi tietenkin eilen.

Muuten vaan elämä: Onko lapsien pakko sotkea yksi vaatekerta per päivä? Koska kaikkein kiukuttavin kaikista maailman kotitöistä on pyykkääminen. Kierrokset nousevat pelkästä ajatuksesta. Kiukuttaa kun ei meinaa mahtua likapyykkisäkin kanssa pesukoneella: koska tiellä on pienen vuoren verran kaapitettavaa vaatetta. Kiukuttaa, kun elämän sisältö päivästä riippuen on suurinpiirtein sitä pyykkäystä. Tämä kotona oleminen ei vain ole minun juttuni. Arvatkaa mikä kiukuttaa vielä enemmän: se että tässä oli viritteillä varsin hyvä työkuvio.  Ehdin jo korkata kuohuviinipullon tohkeissani. Mutta loppupeleissä koko homma (luultavasti) kosahti palkkakeskusteluihin. En ole hankala, en kuvittele itsestäni liikoja, sekä ymmärrän varsin hyvin, että koska en ole avaruusinsinööri, en voi tienata avaruusinsinööri palkkaa... Mutta nyt vain kertakaikkiaan homma tuntuu kaatuvan raha-asioihin.

Kiukuttaa myös se, että m i k s i Kelan terapioita ei voi hakea pelikkä terapeuttien ja lääkäreiden lausunnoilla? Miksi ihmeessä pitää itse vielä väsätä erillisiä hakemuksia? Vaikka vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, niin minulla on täysi luotto siihen, että hyvä terapeutti tietää enemmän, kuin hyvin, milloin lapsen terapiaa olisi hyvä jatkaa. Tai kuten Eliaksen kohdalla: todeta, että nyt pyyhkii esimerkiksi puheen saralla niin hyvin, että terapiasta ei ole enää hyötyä. To-do-listalla arvatenkin täällä: Kelan terapiahakemukset. Kaikki hakemuksia tehtailleet voinevat yhtyä tähän: kiukuttaa!

Niin ja kun nyt vauhtiin pääsin... Sekin kiukuttaa ihan simona, että juuri tänään, kun olin sopinut yhdet lounastreffit, sekä odotin kylään hyvää ystävääni (kuin sitä kuuta nousevaa!) niin: bussit lakkoilevat! Ei lounastreffejä. Ei ystävää. Lohdutukseksi, Topon ollessa tilapäishoidossa, joudumme liene Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamaan pizzalle. Sekä ostamaan lauantaikarkit, jo torstaina. Tämä äiti-ihmisenä olemisen yksi ei-todellakaan-kiukuttava puoli on se, että voi hyvin päättää, että "lapset, jos haluatte niin tänään onkin jo karkkipäivä", juuri silloin kun itsellä on pakottava-irtokarkki-tarve...

Se ei muuten kiukuta yhtään, että roskiin joutumisen sijaan vanhat, vuosia hyvin palvelleet kumisaappaani päätyivät palvelemaan vielä tämän syksyn verran "pihasommittelman" virassa. Koska kierrättäminen on hyvä juttu. Ja hyvät jututhan harvemmin kiukuttavat.

tindEri, Erityisvanhemman Deittisovellus

Tulipahan tässä taas kaikkien muiden tärkeyksien lisäksi mieleen aamulla puuhastellessa tämä tärkeys:

Tästä taitaa olla aikaa jo parisen vuotta, kun kaverimme kanssa ehkä lievästi yliväsyneenä päädyimme jotenkin ihmeessä keskustelemaan aiheesta: deittailu.  Kumpikaan yliväsyneistä keskustelijoista ei ollut statukseltaan "sinkku" (saatikka "eronnut"), joten varsinaisesti aihe ei edes koskettanut meitä. Paitsi sen, mitä oli tullut kuunneltua eronneiden ja karanneiden ystävien tarinoita siitä, minkälaista on alkaa deittailla lapsellisena, aikuisella iällä, pitkän parisuhteen jälkeen.

Koska tätä tärkeää deittailukeskustelua kävi kaksi erityislasten äitiä, meni keskustelu luontevasti urille, jossa aloimme pohtia hypoteettista tilannetta, jossa itse pitäisi jonain kauniina päivänä lähteä niin sanotutisti katsastamaan tiluksia. Ehkä tehdä ilmoitus Tinder:n.

Eihän sitä tietenkään halua, että tämä erilainen äitiys määrittää sinut ihmisenä. Mutta fakta kuitenkin on se, että vaikka kuinka yrittää olla "vain minä", joutuu se "vain minä" tekemään käsittämättömän määrän kompromisseja, mitä tulee menemisiin, tulemisiin, työntekoon, jaksamiseen. Elämä on ruuhkavuosia: mutta ruuhka ei vain helpota Se on "fudismutsina" olemista. Ainoa ero oikeaan fudismutsiuteen on se, että monesti nämä "tosi erityiset" eivät hengaa iltaisin ja viikonloppuisin jalkapallokentillä. Illat ja viikonloput nyt vain sattuvat olemaan täynnä ohjelmaa: keskittyen hoivaamiseen, huolehtimiseen ja viihdyttämiseen. Siinä määrin, että hetkittäin kateuden kohteena ihan oikeasti ovat fudismutsit. Mokkapalojen leipominen yömyöhään ja niiden myyminen vesisateessa, klo 08.15, sunnuntaiaamuna kuulostaa ajoittain melko hauskalta ajanvietteeltä, verrattuna... Noh: arkeen.

Itsellä deittailu ei ole millään tapaa ajankohtainen asia, enkä usko, että se sitä tulee olemaan vuosiin. Mutta sitten joskus, se joku kaunis päivä, kun pitää ehkä-mahdollisesti heittäytyä "deittimarkkinoille", haluan alusta asti tehdä selväksi, että minä olen pakettitavaraa. Pakettiin kuuluu kolme poikaa, joista eritoten kahdella on omat vahvat erityisyytensä. Bonarina pakettiin saa mustan koiran, joka merkkaa rakkaimmat matot, sekä sen huushollin yhden ainoan kalliin kaapin jalat. Säännöllisesti.

Tuon aikanaan käydyn deittailukeskustelun aivan täysin luonnollisena jatkumona totesimme, että maailma kaipaa selkeästi erityislasten vanhempien omaa deittailukanavaa.

Suomessa se voisi kulkea luontevasti vaikka nimellä tindEri.

tindErissä olisi ne perus maantieteelliset sijainnit, valokuvat, harrastukset, mahdollisuudet tykätä, tai olla tykkäämättä. Sekä tärkeänä lisätietona lapsen diagnoosi.

Ohessa kuvittellisen tindErin pari erilaista onnistumistarinaa:

• Matti, 35 vuotta, Oulu
• Tykkää moottoripyöristä, vaeltamisesta, sekä lätkän katselusta. 
• Kuvioissa mukana Teemu, 12 v, autismi (Teemu kulkee omin jaloin, mutta vain siihen suuntaan, mihin Teemu haluaa jalkojensa vievän. Muiden ohjauksessa kulkeminen hankalaa ja kovaäänistä). 

• Milla, 27 vuotta, Helsinki
• Harrastaa crossfittiä (kun ehtii), tykkää kutomisesta, intohimoinen lukija
• Kuvioissa mukana Saana, 4 v, cp vamma, (Iloinen, aurinkoinen luonne, pää pelaa, mutta jalat eivät). 

• Riku 31 vuotta, Vantaa
• Harrastaa elokuvia lasten mentyä nukkumaan, sekä juoksemista.  
• Kuvioissa mukana kaksoset Iitu ja Peetu 7 v (Peetulla näkövamma) (Kaksoset menevät kokopäiväduunista. Peetun vamma menee melkein siinä sivussa). 

Koska tindErissä "osallistujamäärä" on vähän eri luokissa, kuin siinä aidossa ja alkuperäisessä sovelluksessa, eivät maantieteelliset sijainnit niinkään vaikuta "tykkäämiseen".  Matti ja Milla, satojen kilometrien välimatkasta huolimatta: päätyvät juttusille. Lasten ollessa tilapäishoidossa/ex-puolisoilla, he tapaavat Jyväskylässä. Koska sinne pääsee kätevästi, niin Oulusta kuin Helsingistäkin. Valitettavasti perhoset eivät lepattele vatsanpohjassa. He päättävät olla kavereita, ja kun Milla tulee kesällä käymään Oulussa lapsuudenkaverinsa luona, päättävät Matti, Milla, sekä lapset tavata. Kaikki neljä yhdessä. 

Vaikka Matin ja Millan romanssi ei päädy edes alkavaan kukoistukseen, ovat he ainakin löytäneet piireihinsä yhden erityislapsen vanhemman lisää. Onnistumistarina, koska: vertaistuen ei ole voittanutta! 

Milla myös totesi deittien jälkeen, että ehkä kuitenkin olisi helpompi deittailla ihmistä joka asuu lähempänä. Ja sopii Rikun kanssa tärskyt Stockan kellon alle. (alunperin siis Matin valokuva miellytti Millaa enemmän, kuin Rikun. Mutta Milla päättää antaa Rikulle mahdollisuuden. Koska ulkonäkö ei ole ihan kaikki kaikessa.). Vaikka Millan ja Rikun lapsilla on ihan erilaiset diagnoosit, ovat he kamppailleet samanlaisten tuntemusten kanssa, mitä tulee erityislapsen vanhemmuuteen. Lasten diagnooseista ja vammoista ei niinkään puhuttu, mutta samanlainen ajatusmaailma yhdistää. Sekä pari perhosta mahanpohjassa.  Riku ja Milla päätyvät sopimaan uudet deitit. 

Maailma tarvitsee rakkautta... Eikö? #tindEri

Mitä Muut Ajattelee

Yksi iso asia, miksi olen epäsopiva sirkustirehtööriksi, on se että, jostain kumman syystä olen elämässäni käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa miettiessäni "mitä muut ajattelee". Tämä piirre heräsi kunnolla henkiin siinä vaiheessa, kun Elias alkoi olla reilun vuoden ikäinen. Päätä pienemmät mennä juoksivat puistossa. Elias konttasi. Päätä lyhyemmät söivät itse kahviloissa, Elias osasi hädin tuskin pitää itse vielä maitopulloa. Olin siihen asti aina lykkinnyt kärryjä ja pyörinyt kylillä Eliaksen kanssa, ylpeyttä puhkuen. Nyt ylpeyteen alkoi myös sekoittua ajatus: "mitäköhän noi muutkin äidit ajattelee". Tuolloin minulla ei ollut edes olemassa syytä sille, että Elias ei ihan kyennyt kaikkeen mihin hänen ikäisensä kykenivät. Käytin siis tolkuttoman paljon (oikeasti täysin turhaa) aikaa "mitä muutkin ajattelee"-pohdintojen lisäksi, analysoiden joka ainoaa asiaa jota äitinä olen a) tehnyt b) ollut tekemättä. Joka siis voisi vaikuttaa siihen, että Elias ei pysy ikäistensä tahdissa.

Voitte kuvitella minkälaista nannaa on tällaisen luonteen omaavalle ihmiselle pyöriä leikkipuistoissa ja ruokamarketeissa lapsen kanssa, jonka lääkekokeilut ovat menneet päin helvettiä. Kun elämän pääasiallinen tehtävä on huutaa-huutaa-huutaa. Tyypin joka nelivuotiaani osaa sanoa "paa" (pallo), ja "kaa" (lentokone), sekä maata supermarkettien käytävällä ja kirkua, leikkipuistojen hiekkalaatikolla ja kirkua, omalla pihalla ja: kirkua. Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa tottunut katseisiin. Pääsemättä vieläkään, kuitenkaan, täysin yli siitä "mitä muut ajattelee"-ajattelumallistani.

Kun vielä omat parisuhdeasiat ovat huonohkolla tolalla, on se antanut tuolle, myönnän: täysin turhalle, ajattelumallilleni ihan uudenlaista potkua. Mitäköhän kaverit ajattelee. Mitäköhän naapurit ajattelee. Pahimpina päivinä tekee mieli hiipiä takametsän kautta omaan pihaan, ettei vaan törmää kehenkään pihateillä. Olen puhunut asiasta ihan oikean (ainakin nimikkeensä puolesta) ammattilaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että aina mahtuu porukkaan niitä ihmisiä ja naapureita, jotka oikeasti ajattelevatkin asiasta "jotakin". Siis sellaista jotakin, jota uumoilen tyyliin koko maailman ajattelevan. Negatiivisia ajatuksia. Tämä ammattilainen käski jättää tällaiset tyypit ja heidän mielipiteensä oman onnensa nojaan. Yritän kovasti noudattaa neuvoa. En ollut täysin onnistunut siinä hyvinä päivinä, enkä sinnepäinkään onnistunut siinä huonoina päivinä.

Kunnes... Erään melkoisen haastavan puisto-kauppareissun jälkeen sain ahaaelämyksen.

Syksy, tämä flunssien kultakausi. Kuten monessa muussakin perheessä, niin myös tässä osoitteessa on podettu räkätautia mallia lievä, sekä räkätauteja mallia "kaataa sänkyyn" viimeisten viikkojen aikana. Kun perheen kolme lasta on hajautettu kahteen eri kouluun ja lisäksi yhteen päiväkotiin, on mahdollisuus (ja todennäköisyys) imuroida valloilla olevia pöpökantoja melko korkea.

Tällä kyseisellä puisto-kauppakeikalla pahin potija oli Topo. Topo huuteli kun mentiin puistoon. Makasi maassa, tai huuteli kun olimme puistossa. Huuteli lähestulkoon koko kävelymatkan puistosta kauppaan. Sekä suureksi yllätyksekseni jaksoi ylläpitää konserttiaan koko kaupassa käynnin ajan. Myönnettäköön, että korotin pari kertaa ääntä sanoen vähemmän lempeään äänensävyyn: "hiljaa Topo". Tietäen, että oikeasti puhun seinille. Kun Topoa ärsyttää, Topoa ärsyttää. Piste. Siihen ei auta edes lauantaimakkarasade. Näin miten joku katseli vaivihkaa, toinen tuijotti vähän suorempaa. Mieleen hiipi tuttu ajatus: "mitä muut ajattelee", Sekä itsesoimaus: miksi en saa pidettyä sykkeitä alhaalla, itseäni tyynen rauhallisena. Miksi pinna kiristyy, ääni muuttuu kimeämmäksi ja tahti kaupassa rivakammaksi. Pitäisihän minun jo olla tottunut siihen, että tällaista se vaan välillä on.

Kuten kaikista muistakin keikoista tähän mennessä, myös tästä selvisimme hengissä. Kotona Topo rauhoittui jossain määrin. Sain hetken omaa aikaa. Aikaa ajatusteni seurassa. Silloin ajatus iski päähäni, melkein kuin se metrin halko: Kun olen liikenteessä, missä tahansa, milloin tahansa, en muista ikinä törmänneeni "toiseen Topoon". Omin jaloin tallaavaan, suht normisällin näköiseen kaveriin, joka huonoina päivinä huutaa kuin viitapiru, tai ulisee ulisemalla kuin hajonnut levy. Hyvinä päivinä kiertää läpi kaikki juna-asemalla junaa odottavat henkilöt, katsoen heitä sievästi silmiin, samalla moikaten. Kaveria joka pistää maaten keskellä ruokakaupan käytävää, tai katsoo velmuillen hampparipaikassa ja ilkikurisella äänellä sanoo kovaan ääneen "kakka". Topoa ei ole oikeasti kymmentä tusinassa. Ei yhtä tusinassa. Ei edes yhtä sadassa. Se että häntä jaksamme kaikesta huolimatta ns. säännöllisesti ulkoiluttaa ihmisten ilmoilla, sen täytyy tarkoittaa sitä, että niistä Eliaksen vauva-aikojen "mitä muutkin ajattelu"-mallista oln melko paljon kasvettu. Koska tiedän, että on olemassa noin 85% prosentin mahdollisuus saada ainakin muutama ylimääräinen katse, pohdinta, tai aiheuttaa ainakin lievää hämminkä aiheuttava tilanne, aina kun Topon kanssa lähtee kotipihaa pidemmälle. Eli ihan hyvin tässä vedetään.

Mietin yhä kovasti, että mitä muut ajattelee. Naapurustossa on onneksi ystäviä, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä elämässäni tapahtuu. Heidät voin aina kohdata niin sanotusti pää pystyssä. Hyvinä päivinä en jaksa niin edes ajatella, "mitä ne kaikki muut ajattelee". Huonoina pidän yhä matalaa profiilia: Moikkaan iloisesti naapureita, en jää vaihtamaan kuulumisia. Mutta joka päivä, edes pienen hetken verran muistan ja tiedän, että olen kasvanut ajattelumallistani melko hyvin eroon. Ja tunnen edes pienen hetken verran ylpeyttä siitä, että vaikka Topo on antanut minulle ikuisen roolin sirkustirehtöörinä, kannan sitä viittaa melko vahvana, piiloutumatta kotiin. Noina pieninä, välillä jopa ohikiitävinä hetkinä en ajattele: "mitä muut ajattelee", vaan ajattelen: "testatkaapa ite tätä, ei ole aina helppoa".

Hyviä Hetkiä ja TilapäishoitoMietteitä

Ensimmäisenä suuri kiitos aiempaan postaukseen tulleista ihanista, tsemppaavista kommenteista. Niin täällä blogin, kuin Facebookinkin puolella. Niistä saa oikeasti roppakaupalla voimaa ja meinaa sellainen liikutuksen kyynel puskea silmäkulmaan.

Taas olen myös tajunnut sen, että elämässäni on lauma mielettömiä ystäviä. Tekisi mieli lisätä tähän: ihanan lihottavia ystäviä. Yksi kaahaa kulmilla työreissulla ollessaan, sushiröykkiön kanssa kylään. Ottaa Sampun kaverikseen yöksi hotelliin. Opettaen lapselleni, että kyllä: sängyssä saa pomppia, suklaaleipä ja Pepsi ovat varsin pätevät aamupalat, yms elämän tärkeyksiä. Kiitti vaan! Toinen tulee viettämään lauantai-iltaa ruokapöydän äären. Mukanaan illanviettoon tarvittavat varusteet, kuten: läjä pakastepizzoja ja kilo karkkia. Kolmas tulee mukaamme hengailemaan leikkipuistoon, mukanaan termarillinen kahvia. (ookoo, se kahvi ei ehkä lihota...). Mahtavia yksilöitä! Jotka myös omin tavoin varmistavat, että iltajumpat tulee hoidettua... Koska liikunnastahan saa myös lisää virtaa elämään. Ja sitä tarvitaan, kun istutaan puhumassa elämästä muunkin, kuin salaatin äärellä.

Vaikka elämä on ollut enemmän matala-, kuin korkealentoista viime aikoina, niin arkeen onneksi mahtuu roppakaupalla hyviä hetkiä. Välillä ne voivat olla asioina pieniä, mutta sellaisia joilla on oikeasti päivän sujuvuuteen iso merkitys. Imuroin itselleni syksyn flunssan numero kaksi. Normaalisti poiketen tämä on ollut lajia "lämpöä nostattava", joten olen ollut, noh: eniten kuvaa olotilaani sana raato. Trio on ymmärtänyt kukin siinä mittakaavassa, kun vain kykenee, että äiti-ihminen taitaa käydä puoliteholla. Elias on lupautunut tekemään koiran kanssa ylimääräisen iltalenkin, Sampu on pitänyt huolen siitä, että äiti "makaa ja lepää" ja Topokaan ei ole pyytänyt, tai vaatinut asioita, kuin noin pari kertaa tunnissa. Huomattava helpotus normaaliin kolmen minuutin pyyntö/vaatimus-sykliin. Tässä ovat silmäni myös aunneet jälleen kerran hivenen lisää sen suhteen, että nuo lapsukaiset oikeasti kasvavat. Vaikka heillä on omat taakkansa kannettavinaan, mitä tulee terveyteen ja kehittymiseen, niin he kasvavat.  Sekä oppivat uusia, tuikia tärkeellisä, välillä vähän vähemmän tilanteeseen sopivia juttuja... Kuten laittamaan etuoven lukkoon.

Eilen totesin illalla, että Sampu ehkä tarvitsee hieman "äiti-aikaa". Topon mennessä sänkyyn ja jäädessä sinne rauhassa, puimme Sampun kanssa tarpeeksi lämpimästi päälle, sujautimme kumpparit jalkaan, otimme koiran mukaan ja painuimme metsään iltakävelylle. Eliakselle oli annettu puhelin "hätätilanteita varten", sekä selvitys siitä, että jos tulisi jotakin, avaa vain ulko-oven ja huutaa: olemme niin lähellä että kuulemme kyllä. Illan alkaessa pikkuhiljaa hämärtyä, törmäsimme Sampun kanssa kahteen peuraan (teknisesti näimme niiden juoksevan ohitsemme, suht lähietäisyydellä). Ihailimme syksyn alun värejä, ja Sampu aloitti iltapalansa, syömällä mustikoita puskista. Juttelimme elämästä, sekä pohdimme niitä elämän suuria kysymyksiä, kuten: miksi hamahelmipaketissa on aina liian vähän sinisiä helmiä. Loistava, rauhallinen iltakävelysessio. Ainakin siihen asti, kunnes saavuimme kotiovelle.

Jonka huomasimme olevan lukossa. Samoin kuin pation ovien.

Noin kuudensadan ovikellon rämpytyksen, "Elias"-huuteloiden ja parinkymmeneen toivottomaan pation oveen koputtelun jälkeen hiipi mieleen sellainen sadasosan "hitto me vielä jäädään ulos"-toivottomuus. Kunnes tajusin poimia pihalta yhden Sampun muovileluista ja alkaa viskoa sillä poikien makuuhuoneen ikkunaa. (samalla vannottaen Sampua siitä, että tämä on asia, jota ei missään olosuhteissa, ikinä, saa itse tehdä). Ei aikaakaan, kun ovelle ilmestyi melko pelästyneen näköinen (ookoo: enemmänkin kalmankalvakka) Elias. Joka kertoi hoitaneensa omatoimisesti hampaiden pesun, ovien lukitsemisen ja sen jälkeen menneensä sänkyyn: se puhelin seuranaan. Pyydellen anteeksi, ja samalla antaen palautetta siitä, miten "äiti minä olin jo mennyt nukkumaan" (toimituksen huomautus, kello oli tuolloin 19.27) Niin ja se puhelin: sille "kävi jotakin", jonka seurauksena "se meni jotenkin lukkoon". Tarkoittaen sitä, että SIM-kortti oli lukossa, mutta se ei puhelimen omistajaa haitannut tietenkään tuon taivaallista. Kas kun YouTube toimi yhä suorastaan loistavasti...

Tilanteen jälkimainingeissa kävimme keskustelua siitä, miten ovia ei lukita äiti-ihmisen ollessa niiden ulkopuolella, jos puhelin kyselee "koodeja", jätetään vempain ihan oman onnensa nojaan. Sekä vastaavissa tilanteissa jäädään alakertaan odottamaan, että lenkittäjät palaavat lenkiltään. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan yöjuoksu. Tilannetta purettiin vielä Sampun kanssa ns. debriefingissä, jonka aiheena oli "mitä jos me ei oltais päästy sisään, yöllä olis satanut lunta ja me oltais jäädytty". Sellainen perusilta.

Illasta viisastuneena taidan etsiä tästä pihapiiristä varman avainjemman, jonne tungetaan huushollin vara-avain. Koska vastaan saattaa tulla myös tilanteita, jolloin esimerikiksi mies ei pääse hetkessä paikalle availemaan ovia. Kun nyt meillä kerran on alettu opetella tuota ovien lukkoon laittamista, saattaa olla jatkossakin tiedossa "lukittujen ovien yllätyksiä".

Lukitun oven ollessa yksi hieman viikon haasteellisemmista hetkistä, on se kuitenkin ns. murherintamalla pieni asia... Välillä joutuu miettimään niitä hieman suurempiakin murheita:

Olemme yrittäneet tässä alkusyksyn verran opetella Topon kanssa uudenlaiseen tilapäishoitorytmiin. Aiemman kerta-kuukauteen-kolme-yötä-kerrallaan jakson sijaan tällä hetkellä olisi tarkoitus, että Topo kävisi tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Jokaisen tilapäishoitojakson kestäessä kaksi yötä.

Toki olemme vasta opettelemassa uutta rytmiä, mutta nyt jo alkaa mieleen hiipiä ajatuksia siitä, että onko tässä mitään järkeä. Tilapäishoitopaikassa tapahtui vuodenvaihteessa henkilöstömuutoksia, enkä osaa tarkalleen sanoa mikä on mennyt jossain määrin pieleen, tai muuttunut huonompaan suuntaan. Muuta kuin vain mutu-tuntumalla, äiti-ihmisenä uskallan sanoa, että paikka ei ole entisensä. Esimerkiksi tilapäishoitoon lähteminen on ollut Topolle äärimmäisen vaikeaa viimeisen kolmen kuukauden ajan. Itku on kertakaikkisen lohdutonta. Topo sulkeutuu ennen lähtöä omaan pieneen maailmaansa, eikä hänestä saa puristettua sanan sanaa, eikä häntä saa houkuteltua mukaan ensimmäiseenkään lauluun. Usein olemme istuneet sohvalla, kainalossani pieni niiskuttava mytty. Olen joutunut eritoten viimeiseillä kolmella kerralla käymään aikamoista taistoa itseni kanssa sen suhteen, että laitanko lapsukaistani ollenkaan hoitojaksolle.

Lisäksi Topo on kotiutunut jaksoilta melko pahantuulisena, ja ensimmäinen vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on lähinnä mennyt siihen, että olemme "saaneet Topon takaisin raiteilleen". Viime lauantai oli poikkeus siinä mielessä, että kotiin tuli iloinen Topo. Jonka olemus oli muuttunut parin tunnin sisään hieman vähemmän iloiseksi. Tietenkin tästä voisi myös vetää johtopäätöksiä siihenkin suuntaan, että viikonlopun vietto hoitopaikassa olisi ollut mieluisampi vaihtoehto...

Olen myös todennut, että kolme yötä kerrallaan kuitenkin täytti paremmin "arjen voimavarantoja", kuin nämä kahden yön sessiot. Ne kun vaativat myös aina omat järjestelynsä: kuljetusten varaamiset, lääkelistat, pakkaamiset, sekä kiitos sen, että paikasta ei enää saa raportteja lapsen hoitojaksosta, iltaiset "moikka, miten päivä meni"-soittelut. Jälkimmäinen kuulostanee pieneltä asialta, mutta kun puhelimessa kuulet asioita lapsestasi, joiden perusteella osaat päätellä, että hoitopaikassa kaikki ei ole mennyt ihan kuten pitää, jää rentoutuminen hieman vähemmälle.

Toki yhä olen enemmän, kuin kiitollinen, tästä oikeasti arjen pelastavasta palvelusta. Mitään muutoksia hoitorytmiin ei olla nyt tähän hätään tekemässä. Rauhassa seuraillaan mihin tilanne kehittyy. Ja ehkäpä siinä käy niin, että sekä Topo, että äiti-ihminen pian tottuvat uusiin rytmeihin. Selkeistä epäkohdista olen antanut (mielestäni rakentavaa) palautetta ja jaksan uskoa, että selkeisiin epäkohtiin saadaan puututtua.

Niin, ja miksi Topo siis "laitetaan" tilapäishoitoon, vaikka hän sinne semisurkeana on viime aikoina lähtenytkin. Ihan siksi, että on tarkoitus, että joskus vuosien kuluttua, Topon ollessa nuori aikuinen, hänkin pääsisi elämään elämäänsä muualla, kuin äidin ja isän helmoissa. Tämä on koko perheen tapa valmistautua siihen, että tulee päivä, jolloin Topo viettää enemmän aikaa esimerkiksi asumisyksikössä, kuin kotona. Ja vastaan tulee myös päivä, jolloin koti on paikka, jonne Topo tulee lomille, hänen oikean kodin ollessa jossain muualla.

Tämä on siis niitä vauva-askelien ottamista, pikkuhiljaa, vuosi kerrallaan, kohti Topon itsenäistymistä. Sellaisena, kuin hänen itsenäistymisensä tulee olemaan. Onneksi kaveripiiriin mahtuu onnistuneita kokemuksia tästä itsenäistymisprosessista. Valavat uskoa tulevaan!

Valitettavasti vastapainoksi myös surullisempia kokemuksia. Esimerkiksi siitä, kun lähdetään kilpailuttamaan palveluita. Jos sinulla on hetki aikaa, lue juttu liikuntavammaisesta Jerestä ja hänen äidistään Maaritista. Ja jos suinkin ehdit, käy allekirjoittamassa Jerelle, Maaritille, meidän perheellemme, sekä niin monelle muulle perheelle kovin tärkeä kansalaisaloite juuri näistä palveluiden kilpailuttamisista. Kiitos!

Villakoiran Vuosi: (reilu) Vuosi Koiranelämää

Olin aika tasan tarkkaan neljän ja puolen vuoden ajan, melko ponnekkaasti vihjaillut miehelle koiran hankinnasta huusholliin. Mies ei lämmennyt idealle sitten pätkän vertaa, ja perustelulista hänen pontevalle ei:lle oli pitkä:
- Hän ei ole koiraihmisiä,
- Topolla menee lopullisesti pasmat sekaisin,
- Mitä sitten tehdään, kun pitäisi lähteä reissuun,
- Kuka sitä ulkoiluttaa aamuisin,
- Niin ja iltaisin, kun vihmoo räntää,
- Entäs Sampun allergiat.

Perheen sisäisessä väittelytilaisuudessa myös vastapuoli, eli allekirjoittanut oli tehnyt kotiläksynsä, mitä tuli pontevien ei:den listaan ja niiden kumoamiseen:
- Miehestä voi tulla koiraihminen. Eikä hänen tarvitse sitä olla, perheestä löytyy niitä muutoinkin, veikkaisin vähintään kolme kappaletta.
- Koirasta voisi tulla hyvä ns. terapiakoira Topolle. Lohduntuoja huonoina päivinä ja hetkinä. Rymykaveri hyvinä päivinä ja hetkinä.
- Kuinka usein me reissaamme muutenkaan?
- Tietenkin MINÄ ja POJAT ulkoilutamme koiraa aamuisin.
- Samoin, kuin iltaisin, eritoten, kun vihmoo räntää
- Otetaan allergiaystävällinen koira.

Reilu vuosi sitten keväällä, vuosien juupas-eipäs väittelyjen jälkeen olin, kuin olinkin saanut niskalenkin, voittajanotteen, mitä tuli projektiin "koira tulee taloon". Mies oli itse alkaillut surffailla koirasivuilla, selvitellen pentutilanteita ja niitä allergiaystävällisiä rotuja. Kun vielä sattumien kautta saimme kuulla nelikuisesta villakoirasta, nimeltä Roope, joka etsi uutta kotia, homma oli sinettiä (rahansiirtoa ja koiran kotiinhakua) vailla valmis.

Roope tuli meille toukokuussa 2016. Joten tässä on elelety jo yhden kauden verran pimeitä aamuja, räntäisiä iltoja, tehty pari reissua, ja Topo ja Roopekin ovat päässeet perusteellisesti tekemään tuttavuutta.

Pitää myöntää, että vastaväitteissäni ainoastaan Topo-kohdan suhteen en ollut sataprosenttisen varma "kannastani". Olin varautunut myös siihen, että Topolla oikeasti menee hetkellisesti pakka sekaisin, kun huusholliin ilmestyy hyppivä, pomppiva, räksyttävä, karvakaveri. Pieni orastava pelko oli onneksi turhaa. Ensimmäisenä iltana Topo vilkaisi Roopea hieman pitkään, mutta ei muuten perustanut söpöstä, pienen karitsan näköisestä kaverista (joka ei haukkunut!) tuon taivaallistakaan. Viikkojen vieriessä pala palalta Roope alkoi varamaan oman kokoista paikkaansa Topon sydämestä. Nykyään Topon istuessa sohvalla ipad sylissään, Roope monesti makoilee siinä vieressä, kosketusetäisyydellä Toposta. iPadin tuijottelun lomassa Topo kömpelösti paijaa Roopea ja toteaa tasaisin väliajoin tyytyväisenä "Hooje". Hooje, eli Roope. Viikonloppuaamuisin Toposta on maailman hauskinta maata sänkymme päällä, ja leikkiä Roopen kanssa. Kikattamiselle ei tule loppua. Roopen kyttäillessä liian suurella innolla Topon lauantaimakkaroita ja lihapullia, Topo on keksinyt hipsiä eväidensä kanssa omaan huoneeseensa, ja laittaa oven kiinni perässään. Ei houkutusta, ei Roopea.

Pariin kertaan, Topon ollessa Citytulppaanissa hieman pidemmän jakson, koko muu sekalainen seurakuntamme on ollut reissussa. Roopen hoitoon saaminen ei ole ollut homma eikä mikään. Viehättävä tapaus on varastanut vanhempieni sydämessä olevan koiranmentävän aukon ja heidän ollessa kotona, hoitopaikka on aina ollut tarjolla. Tämä ongelma siis ratkesi, kuin itsestään...

Niin, kuka sitä koiraa ulkoiluttaa aamuisin... Hyvin pitkään homma oli enimmäkseen allekirjoittaneen kontolla. Joo, myönnän ihan suoraan että jokuseen kertaan tuli manattua koirakuume sinne, minne ei minkään valtakunnan aurinko paistele. Mutta: enimmäkseen aamuinen happihyppely oli varsin omalla tavallaan rentouttava, sekä ehdottomasti hyvin mieltä puhdistava tapa aloittaa päivä. Jossain vaiheessa viime syksyä keksimme yhtäkkiä miehen kanssa, että Elias voisi ottaa kontolleen ainakin Roopen iltapäiväulkoilutukset. Hän saisi vähän vastuuta (iso poika-, isoveli-meiningillä), sekä vastuunkantamista vastaan viikkorahaa/tavarapalkintoja. Bonuksena se, että meidän takapihaltamme pienestä metsästä alkavat loistavat lenkkimaastot, jossa ei tarvitse pelätä tienylityksiä (joita Elias ei todellakaan itsekseen hanskaa!), pyöräilijöitä, sekä muutenkaan mitään ylenpalttista trafiikkia. Elias otti roolinsa vastaan enimmäkseen innokkaasti (eihän sitä nyt oikeasti ketään voi huvittaa joka päivä lähteä iltapäivällä koiraa pissittämään, se nyt vaan on fakta). Jossain vaiheessa viime talvea (?) laajensimme vastuun käsittämään myös aamulenkkejä. Niiden suhteen koin paskamutsi-syndroomaa sen sataan kertaan, kun katsoin ulko-oven raosta, miten tyyppi lähti kelissä, kuin kelissä painamaan metsään koiran kanssa. Aamun vielä kajastaessa. Tätä nykyä homma toimii niin, että erittäin aamuvirkkuna tyyppinä Elias herättyään pukee päälleen, pistelee menemään aamulenkille ja sen jälkeen tulee ilmoittamaan minulle (joka aamulaiskana ja äreänä venyn ja vanun sängyssä aina aivan liian pitkään), että "kävin Roopen kanssa", antaen seikkaperäisen raportin pissojen ja kakkojen määrästä. En koe enää paskamutsi syndroomaa tämän asian suhteen: Elias kantaa vastuunsa rinta rottingilla, vastuun antaminen on kasvattanut häntä ainakin desimetrin verran, ja näin saamme myös hyvin opetettua yhden elämän oppitunneista: Mikään ei tule ilmaiseksi. Jos haluaa uuden Oktonautin, niin sen eteen pitää paiskia myös hommia. Kuten ulkoiluttaa koiraa.

Iltalenkit ja rännän vihmomiset... Niin, siinä kävi katsokaas niin, että mies olikin tietämättään koiraihminen. Tai ainakin villakoiraihminen. Noh, siis ihan ainakin villakoira-nimeltään-Roope-koiraihminen. Jossain vaiheessa (melko alkuvaiheessa kröhöm...) iltalenkkivuoroja alettiin jakamaan kristillisesti. Ja totuuden nimessä: iltaralliaikaan tunnin happihyppely koiran kanssa, kuulokkeet päässä, seuranaan omat ajatukset, ei aina ole se huonoin vaihtoehto... Ulkovaate (ja lenkkikenkä-)varaston kasvaessa Roopen taloon tulon jälkeen, kelitkään eivät ole juuri haitanneet. Siis nehän ihan oikeastikin ovat (enimmäkseen!) lähinnä pukeutumiskysymys!

Olen kerran aiemmin ollut ns. koiranomistaja. Koira oli hurmaava sekarotuinen matami nimeltään Nelli. Nelli haisi kroonisesti kalalle (syömättä sitä), haukkui hysteerisenä 10 sekuntia, aina kun joku astui ovesta sisään. Oli koko elämänsä ajan sitä mieltä, että KAIKKI vieraat tulivat automaattisesti aina moikkaamaan häntä. Nelli ei saanut mennä sohvalle, mutta meni sohvalle makaamaan aina kun silmä vältti. Maastoutuen siihen "kuolleen näköisenä", ettei vain jäisi koiruudesta kiinni. Nellistä lähti ihan käsittämättömän paljon karvaa kaksi kertaa vuodessa. Nellillä oli musta, paksu, kiiltävä karva. Täysin tuntemattomat pysäyttelivät meitä ja Nelliä ilta- sekä aamulenkeillä, kysellen miten ihmeessä hoidamme koiran uskomattoman kaunista karvaa. Vastasimme aina häpeillen "pirkka nappuloilla". Olisi kai siihen voinut lisätä "sekä rakkaudella" perään? Nelli ei ikinä pissannut sisälle, eikä Nelli halunnut lenkille kuin pariin kertaan päivässä.

Nelliin verrattuna Roope on kuin se yö, tai sitten päivä. Kummin nyt haluaa. Roope on fiksu tapaus, (sori Nelli, voittaa sut tässä sarjassa mennen tullen...), joka ei turhia hauku (poislukien kaikki lähitienoolla hiippailevat metsäneläimet ja muut lenkillä olevat koirat. Niitä on muuten melkoisen paljon liikenteessä iltaisin klo 20.30-22 välillä...) Roope kerjää ruokapöydästä, eikä haise kalalle. Roopesta ei lähde karvaa, mikä on ah niin ihanaa. MUTTA: villakoiraa pitää pestä kahden viikon välein ja trimmauttaa suht usein. Roope omistaa huushollin kalleimmat shampoot, sekä käy kalleimmalla "kampaajalla". Niin ja Roope on uros... Pieni koirauros = merkkausta, merkkausta, merkkausta. Olen oikeastin repinyt hiuksia päästäni, miettinyt, että aloitan pojille kampanjan "pupu tuli taloon". He saavat siltä seisomalta kävellä eläinkauppaan, valita söpöimmän pupun, ostaa sille häkin, pelit ja rensselit. Mutta vastavuoroisesti Roope pitää antaa uuteen kotiin. Merkkaaminen saa minut kertakaikkiaan hulluuden partaalle. Olen pessyt mattoja kymmeniä, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Joku voisi huomauttaa, että älä laita mattoja lattialle. Minä huomautan takaisin, että tätä matsia Roope ei voita! Minä määrään missä ainakin matto seisoo tässä huushollissa!

Roope on kemiallisesti kastroitu, mutta ilmeisesti homma ei mennyt ihan kuten piti. Koska merkkailu vain jatkui. Nyt Roope kulkee "pissapöksyissä". Pissapöksyt ovat sellainen kangaskappaleen kokoon nähden törkeän kallis viritelmä, joka kirjaimellisesti viritellään sisälläollessa merkkailutyökalujen päälle. Roope käy ulkoilemassa neljä kertaa vuorokaudessa. Välillä se saattaa vähän ärsyttää. Esimerkiksi silloin, kun illalla tekisi mieli kömpiä ajoissa sänkyyn. Kunnes muistat: "ai niin Roope"... Roope varastaa trion pehmoeläimet, ja änkeää sänkyyn nukkumaan heti kun silmä välttää. Roope on ärsyttävän hurmaava ja hurmaavan ärsyttävä tapaus, joka sopii tähän huusholliin täydellisesti. Vaikka se pissaa ja ajoittain räksyttää, varastaa ne pehmoelukat ja karkaa joka ainoasta pienestä aidan raosta joka pihalta löytyy, niin Roope vain kertakaikkiaan on ihan meidän koira. Meille täydellinen.

Pelon LäsnäOlo

Ennenkuin epilepsia järjesti itsensä perheemme pysyväisjäseneksi, en oikeastaan oikein kunnolla tiennyt mitä on pelko. Siis toki olin pelännyt: Näin eräänä yönä vuosia sitten unta, että minulle iski korkeanpaikankammo. Arvatkaas mitä: tuon unen jälkeen kehitin itselleni ihkaoikean korkeanpaikankammon. Olen kavunnut Barcelonan Kolmbus-tornin huipulle (joka ei todellakaan ole hirvittävän korkea!) ja lähestulkoon oksentanut. Alicanten Santa Barbaran linnoituksen reunalta en uskaltanut edes kurkata alas. Tyydyin vain raakkumaan huutoetäisyydeltä perheenjäsenilleni, että "älkää menkö liian lähelle reunaa, tulkaa pois sieltä". Voiden lievästi pahoin. Ja nähden silmissäni jo kauhuskenaariot siitä, miten se satoja vuosia pystyssä loistavasti pysynyt linnoitus ottaa ja sortuu sillä siunatun sekunnilla. Olen pelännyt talon kolahduksia pimeässä yössä, villinä ympärinä riehuvaa ukkosta ystävän kanssa juoksulenkillä ollessa. Sitä, että raskaus menee kesken, eikä tule vauvaa. Mutta todellista pelkoa... Sitä opin tuntemaan vasta epilepsian tullessa liiankin tutuksi.

Epilepsian ollessa osa elämäämme jo reilun 11 vuoden ajan, senkin aiheuttaman pelon kanssa on oppinut pärjäämään. Mukamas... Kunnes tulee se tuulinen ilta, talosta kuuluu ääniä, uni ei tule silmään, ja yhtäkkiä huomaat, että vieressäsi nukkuva lapsukainen "tekee ihmeliikettä". Epilepsia ei nimittäin ole opettanut pelkäämään "vain" epilepsiaa, vaan sen lisäksi myös ihmeellisiä nykimisiä, pysähtymisiä, sitä että lapsi ei vastaa kun katsot silmiin ja kutsut häntä nimellä, että hän valahtaa yhtäkkiä kalpeaksi ja menee omiin maailmoihinsa. Yöllä kaikki nämä oireet, eritoten ne "ihmeliikkeet" saavat järjettömät mittasuhteet. Ei muuta kuin lukuvalo palamaan ja videoimaan. Noh: eihän se lapsi tietenkään enää tee aivan samanlaisia ihmeliikkeitä. Mutta päässäsi olet kehittänyt ja tulevaisuudennäkymät johon kuuluu levottomia video-eeg-öitä, vääränlaisia lääkekokeiluja, taitojen taantumista, sekä lääkityksestä johtuvia raivareita. Bonuksena vielä tilanteeseen sopiva, pimeydessä alakerrasta kuuluva omituinen kolahdus. Ja jonkinastein paniikkitila on valmiina...

Ko. paniikkitilanteen vuoksi vietin viime yönä x-määrän tuskaisen pitkiä minuutteja, hereillä. Heräten ei-niin-hehkeänä (ihan kuin se taasen olisi jotakin uutta) tähän päivään. Lähettäen kahdelle ystävälle pätkän Sampun yöllisestä lyhyemmästä "ihmeliikkeestä", saaden kaksi vastausta: näyttää ehkä ihan normaalilta, mutta teidän taustan huomioonottaen, ottaisin yhteyttä Linnaan/seuraisin tarkasti tilannetta.

Koska aamulla on valoisaa ja kaiken muun metelin (aamu-tv, kolme lasta, koira ja sitä rataa...) seasta en pysty erottamaan talon omituisia kolahduksia, katsoin edellisyön lyhyen videonkin uusin silmin. Eihän tuossa ole mitään kauhean omistuista... Ehkä... Havahduin siihen, että yön "ihmeliike-sankari", eli Sampu kuulostaa vähän flunssaiselta, ja rauhoituin. Tuo oli vain jotain flunssan esimakua. Ei hätää. Tuskin on tulossa levottomia video-eeg-öitä, vääränlaisia lääkekokeiluja, taitojen taantumista, saatikka lääkityksestä johtuvia raivareita. (selvennykseksi: Sampun saadessa infektioita, hänellä on aina ainakin jonkinlaista "kohtaustoimintaa", joka ei yleensä äidy sen vaarallisemmaksi).

Välillä mietin tilanteita, joihin epilepsia on meidät vienyt... Miten olen juossut puolitiedoton Elias sylissäni sairaalan ensiavusta sisään. Päässyt melko suoraan lääkärille. Lääkäri on todennut korvatulehduksen ja olen hymyillyt korvasta korvaan: jes, antibiootit ja sälli kuntoon. Olen kiittänyt kauniisti "ei kiitos" ehdotukselle osastohoidosta, tietäen, että kyllä me pärjäämme kotona. Kun on ne antibiootit. Miten Elias on kuumekouristuksen voimasta tipahtanut ensiavun odotustilan tuolilta. Ei yhdesti, vaan kahdesti. Miten häntä on lähdetty juoksuttamaan "toimenpidehuoneeseen", ja hänen oksentaessa limaa, ja ollessa puolitiedoton kaikkien ensiapulääkkeiden jälkeen, hänellä on diagnosoitu suht paha keuhkokuume. Kuinka Topoon on pumpattu ensiapulääkkeitä kahdeksan tunnin välein, päivä ja yö tolkulla.  Miten olen vahtinut nukkuvan pienen Topon happisaturaatioita happinaamari kädessä. Katsonut, miten hän on kaatuillut lääkepökkyrässä sairaalan "häkkisängyssä" valtoimenaan, puolelta toiselle. Hyssytellyt sylissäni kohtauksien aiheuttaman kivun ja huonon olon vuoksi kirkuvaa vauvaa: Sampua... Mietin miten olen pysynyt noissa tilanteissa niinkin rauhallisena, kuin tuolloin olen ollut. Enkä ihmettele yhtään sitä, että yölliset "ihmeliikkeet" aiheuttavat välittömästi sen, että pelko nousee pinnalle tunteista vahvimpana. Koska epilepsia... Se ei ole mikään mukava vastustaja. Se on ovela. Hyökkää silloin, kuin vähiten odotat, vetää maton jalkojen alta. Vieden menneessään pieneltä pojalta hänen ensimmäiset sanansa. Niin että niitä saadaan odottaa seuraavat yhdeksen vuotta. Aiheuttaman loputtoman määrän unettomia öitä, väsyneitä, itkun ja pelon sekaisia päiviä. Se vie oikeasti lapselta elämänlaadun... Se vie itseasiassa koko perheeltä elämänlaadun.

Tällä kertaa (jälleen) alkava flunssa oli jonkinsortin lottovoitto. Mikäli flunssa eskaloituu nenän valumista ja ajoittaista röhää pahemmaksi, liene tiedossa muutamakin yö: Sampu kainalossa, ihmeliikkeisiin havahtuen. Toivottavasti kuitenkin yöllisen talon ollessa hiljainen ja mielen monin verroin rauhallisempi.