KahviTauko

Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3

Äidin SopeutumisValmennus

Kun lapsi sairastaa, niin hoitavalta taholta saa usein mukaansa lehtisiä, jotka kertovat erilaisista sopeutumisvalmennuskursseista, tai leireistä. Monet ystäväni, tuttavani ja kohtalotoverini ovat sellaisilla olleet. Kehuneet niitä maasta taivaisiin, kokeneet sopeutumisvalmennukset kertakaikkisen hyviksi kokemuksiksi.  Omalla kohdallani ne ovat jääneet etäisiksi: ei vain ole löytynyt sopeutumisvalmennusta, jonka olisin kokenut jotenkin perheellemme sopivaksi. Edes itselleni sopivaksi. Yksi sopeutumisvalmennusvaihtoehto ei ole tullut vielä vastaan: erityisäiti-sopeutumisvalmennusleiri. Sellaiselle joutuisin luultavasti lähtemään…

Olen aina kuvitellut, anteeksi: olin aina kuvitellut, että erityislasten äidit ovat jotakin… no tietyllä tavalla erityistä. Sellaisia joilla saatat tarkasti katsoessa nähdä pienen himmeän sädekehän pään yläpuolella. He puhuvat rauhallisella äänellä aina, joka tilanteessa. Kulkevat fiksuissa vaatteissa, välillä vähän väsyneen näköisenä, kaiken lapsen hoivaamisen ja hänen oikeuksiensa puolustamisen nuuduttamana. He eivät laita punaa huuliin, käsilaukkua olalle ja lähde ystävän kanssa syömään pizzaa, juomaan viiniä ja nauramaan typerille jutuille, niin että kyynelet valuvat silmistä. Vielä seuraavana päivänäkin. Koska he ovat fiksuja, rauhallisia, aikuisia äitejä.

Olen itsekin ajoittain väsynyt, nuupahtanut: juuri siitä hoivaamisesta ja taistelusta. Sädekehä loistaa pääni yläpuolella korkeintaan silloin, kun vessan valo osuu vessankaapin peilioveen hassulla tavalla.

Muutoin:  Olen oikeasti hyvin vakuuttunut siihen, että olen joutunut täysin väärään rooliin tässä erityislasten äitihommassa. Ohessa pari esimerkkiä

- Veljekset tappelevat pihalla: Mielikuvieni erityismutsi hoitaisi homman rauhallisesti puhuen, perustellen miten riitely ei ole fiksua. Istuttaen veljekset pihakeinuun, istuen viilipyttynä heidän välissään. Keskusteltaisiin pattitilanne auki ja sen jälkeen halattaisiin, tehtäisi vähän pihatöitä kimpassa, jonka jälkeen syötäisi iltapalaa harmonisen tunnelman vallitessa. Sopien, että tästäedes ei enää tapella. Well… Ei meillä vaan. Tämä tapaus pyytää kerran, pyytää kaksi, huutaa kolmannen kerran, neljännellä kerralla laittaen saappaat jalkaan, painelee riitelevien tyyppien perään sinne pihan perukoille. Karjuu niin, että kurkkuun sattuu. Ei voi lähitienoo olla kuulematta alkuillan naapurishowta. Kyllä tällä saadaan yleensä tappelu poikki. Yhden tappelijan kimittäessä "Elias kiusasi", toisella alahuulen väpättäessä kilpaa puussa lepattavan haavanlehden kanssa. Sekä illan päättyessä Sampun syyttävällä äänellä avattuun keskusteluun aiheesta "miksi sä äiti huudat". Erityismutsi ei joutuisi käymään tällaista keskustelua. Tämä kypsä tapaus toteaa "siksi kun sä et osaa käyttäytyä". Hienoa!

- Talvi yllätti jälleen kerran, marraskuun 18 päivä. Talvivaatteiden ollessa yhä sievästi pakattuna… hmm… jossain. Erityismutsi olisi tähän vuotuiseen tapahtumaan varautunut jo aikapäivää sitten: päivittänyt talvikenkä-pipo-hanska-tilanteet ajoissa. Ei silloin, kun kahdeksan minuuttia ennen koulutaksin pihaan saapumista huomaa katsoa ulos ja todeta "ei helvetti, siellä on puoli metriä lunta, mistä toi talvi oikein tuli". Ottaen huomioon, että asumme S u o m e s s a, niin: Mistäköhän?  Tämä tapaus siis rääpii kasaan kuusi kerrosta niin kutsuttua välikausivaatetta, tunkee lapsukaisten jalkaan toisen parin sukkia. Etteivät jalat vaan palele saappaissa. Ja eikös muuten kerrospukeutuminen ole ihan niinkuin in-juttu? Tietenkin päätän visusti, sekä vakaasti, että seuraavan sesongin vaihtuessa, ko. sesongin romppeet on kaivettu ajoissa sesonkijemmasta eteisen kaappeihin. Noh: tässä elellään vappuviikkoa, ja kevätvaatteet ovat… hmmm… jossain. Erityiskiitos tähän väliin Suomen keväälle: on muuten tänä vuonna antanut armonaikaa aika hienosti tämän sesonkivaatteiden siirtymän suhteen.

- Turhat romppeet ja naistavarat: mielikuvieni erityismutsi on itseni täysi vastakohta: Hän on ihanan järjestelmällinen: lapsi on hänet siihen opettanut. Hän on myös oppinut, että tässä maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin neljä paria tennareita ja kahdeksan käsilaukkua. Koska lapsen tarpeet tulevat aina ensin, ei niitä omia menoja, ja tarpeita tule edes niin mietittyä. Valitettavasti jälleen kerran, tässä asiassa, elämä ei ole allekirjoittanutta juuri opettanut. Aloitan ostoslakon kahdeksan kertaa vuodessa. No okei: kuukaudessa. Mutta sitten: alessa on juuri sen väriset tennarit, tai citylenkkarit, joita en vielä omista. Pakko saada! Ihan pakko! Katson alakerran vaatekaapin ylähyllyä ja totean, että tuonne ei mahdu enää yhtään käsilaukkua. Kunnes jollain ostetaan-myydään-palstalla tulee vastaan kappale, joka niin sanotusti puuttuu kokoelmista. Se on tietenkin pakko saada! Koska se on sävyltään juuri sen musta, jota muut kolme mustaa käsilaukkuani eivät ole. Trio ei tarvitse yhtäääään lastenvaatetta lisää (jokainen huushollissamme vieraillut voi todistaa tämän asian puolesta), mutta silti: kun alkaa Mini Rodinin, tai Metsolan tai popin ale, olen silmät kiiluen surffailemassa sivustoilla. Viimeisintä "aletäsmäiskua" puolustelin itselleni, miehelleni, noh kaikille jotka jaksoivat kuunnella sillä, että "Sampukin on kohta niin iso poika, että äiti ei enää saa valita sille vaatteita". Toistelin tuota lausetta niin monta kertaa, että jossain vaiheessa aloin itse hetkellisesti sokeasti uskoa siihen, että olin tehnyt fiksut kaupat. Noh, sitten kävi vielä niin hassusti, että päiväkodin täti sattui kehumaan Sampun uusinta vaatekertaa. Sillä homma oli lopullisesti taputeltu kasaan: hankinnat olivat fiksuja. Niin ja hei meikit… JOS sattuisi tulemaan jotkut juhlat. JOS olisi aikaa meikata kunnolla. Niin näitä JOS tilanteita varten pitää olla vähintään 10 luomiväriäpalettia, joita en osaa käyttää. Niin ja "pahan hetken varalle" laukussa kahdeksan eri sävyä huulipunaa ja kuusi erilaista huulikiiltoa. Niillä voi koristaa itseään kivasti vaikka selaisissa elämän erityisissä tapahtumissa, kuin kauppareissua kolmen lapsen kanssa. Jolle muutoin lähdetään pipo päässä, saappaat jalassa. Puhumattakaan koiran iltalenkityksistä. Pimeässä.

- Unohdukset ja paperiralli: Erityismutsi käyttää kalenteria. Hänellä on epikriisit kansioissa. Järjestyksessä. Kelan hakemukset ajoissa täytettyinä. Hän tietää, kuka on heidän vammaispalveluiden sosiaalivirkailija, siis ihan nimeltä. Noh: meillä on se Eliaksen viimeisin vammaistukihakemus "vähän vaiheessa". Ei vaan ole ehtinyt. Ei se mennyt katkolle, kuin vasta… muistaakseni joulukuussa. Totuuden nimissä: saimme lasunnon tukea varten vasta maaliskuussa. Niin ja siis se hakemuksen teko on "to-do-listalla". Olen antanut itselleni takarajaksi toukokuun ekan. Noh, jos nyt venyttäisi sitä "toukokuun ekalle viikolle".  En ole tänä vuonna unohtanut, kuin Sampun dagispaliksen. Kiitos sen, että koulusta ja päiväkodista muistetaan muistutella, tyyliin kaikesta, tekstiviestein. Varmuudeksi pariinkin kertaan. Ilman muistutuksia lapsukaiseni luultavasti olisivat ilman loma-ajanhoitoa, iltapäivähoitoa, taksikyytejä ja sitä rataa. En ymmärrä mikä tässä on niin vaikeaa? Mutta voin vaan kertoa: se on. Tänään minulla oli muuten yksi tapaaminen, jonka olin jopa merkinnyt puhelimen kalenteriin. Go me! joskin olin merkinnyt sen kestoksi klo 15-16, kun se tapaaminen oli todellisuudessa kello kahdeksan. Mutta hei: se oli kalenterissa! Ja puolustuksena: muistin ulkoa jopa kellonajan.

Voin lisänä kertoa, että syön törkeästi aamu- ja iltapalaa sängyssä, vaikka olen j y r k ä s t i kieltänyt jälkikasvultani moisen. Ylipäätään olen kieltänyt heiltä jopa lauantakarkkien syömisen missään muualla, kuin ruokapöydän äärellä. Saadessani aamu/iltapalaan liittyviä kysyviä katseita, sekä suoria kysymyksiä vastaan suurella viisaudella: "olen aikuinen, mä saan syödä aamupalan sängyssä". Kun joku pojista bongaa vaatekaapissani olevan, puoliksi syödyn karkkipussin ja heittää ilmoille kysymyksen "mikä toi on, eihän tänään ole karkkipäivä", ilmoitan, että en syönyt karkkipäivänä mitään. Siksi äidillä siis nyt on tuo irtispussi. Karmea vale. Tottakai söin karkkipäivänä karkkia! Ja tiedättekö… perjantaisin, viikonloppua fiilistellessä en vietä lasten kanssa peli-iltaa. Paista lettuja ja syö yhdessä iltapalaa. Perjantaisin ilmoitan, että äidillä on tässä tämä äidin sushi. Ja tehän tiedätte, että kun äiti syö sitä, niin silloin äitiä ei häiritä. Ilmoitan 19.45, että nyt pitäisi pikkuhiljaa siirtyä kohti sänkyä, koska kello kasi alkaa äidin lemppariohjelma ja sen äiti katsoo ihan omassa rauhassaan. Mielikuvieni erityismutsi ei kuunaan tekisi noin…

Joten ihan oikeasti: sitä sopeutumisvalmennusta odotellessa. Vai olisiko niin, että olen tällä saralla täysin menetetty tapaus: kun ei 11 vuoden koulutuskaan ole tätä tapausta vielä tarpeeksi opettanut?

Pieni Maailma, Suuret Toiveet

Topon myötä on avautunut ovi aivan uudenlaiseen maailmaan. Mutta samalla oma maailma on typistynyt niin paljon pienemmäksi. Perheen yhteisissät tekemisissä pitää ensimmäisenä miettiä Topon vointia, olotilaa, kiukkuisuutta, kierroksilla käyntiä, päänsärkyä, epilepsiaa, sekä tietenkin sitä, että miten meillä on nukuttu. Vaikka kaikki palikat olisivat kohdillaan juuri tällä hetkellä, et ikinä tiedä mitä päivä, tai ilta, tuo seuraavien tuntien aikana tullessaan.

Koska haluamme tehdä Topon, sekä myös oman elämämme mahdollisimman helpoksi, on tiettyjä asioita joista on joutunut luopumaan. Osa luopumisista ei tunnu niin pahoilta, ne ovat asioita joihin on tottunut. Osa aiheuttaa haikeutta, jopa pientä surua. Ne voivat olla hyvinkin arkipäiväisiä asioita...

Kuten vaikka:
- Päiväretki: Kun viikonloppuna maailma näyttää ilmojen suhteen kauneimman puolensa, tekisi mieli lähteä koko perhe extempore retkelle. Pakata eväät mukaan ja suunnata luonnon helmaan. Mutta pitää aina miettiä, että minne voimme suunistaa, jotta Topon tutka ei mene sekaisin. Uudet paikat aiheuttavat kalpeutta, pelkoa, huutoa, vastustelua. Extempore piknik-retki koko perheen kanssa meren rannalle kuulostaa ajatuksissa, toiveissa, ihanalta. Realiteetti on jotain muuta. Se on juurikin sitä huutoa, protestointia, rimpuilua, kalpeutta. Ei siinä juuri syödä eväitä harmoniseseti viltin päällä. Me olemme yrittäneet, testanneet, uhmanneet planeettoja monen monia kertoja. Oppien, että tuttu ja turvallinen retkikohde on koko perheelle paras juttu.
- Matkat: Meille perheen yhteinen matka tarkoittaa lauantaista ajelua puolen tunnin päähän ruokakauppaan. Kesälomareissua mökille. Hyvin suunniteltua äitienpäiväretkeä Tammisaareen. Pidemmälle emme viiden hengen + koira joukkueena pääse. Sitten ovat ne matkat, joita tehdään laivalla, tai lentokoneella. Matkat joilla Topo ei ole mukana. Koska ne eivät olisi Topolle, eivätkä näin ollen muullekaan perheelle lomaa. Matkat ovat ihania, rentouttavia, keräämme arjen varalle matkalta muistoja sydämeen. Annamme kokemuksia niin Sampulle ja Topolle, kuin meille itsellemmekin. Mutta aina: sydämestä puuttuu palanen. Jokaisella aamupalalla, lounaalla, kahvipaussilla, uusia nähtävyyksiä katsellessa takaraivossa pieni ääni huutaa: meistä puuttuu yksi. Vaikka pikkuhiljaa se ääni on vuosien varrella hieman hiljentynyt, niin se on kuitenkin aina siellä. Muistuttamassa, että meitä kuuluisi olla viisi tällä reissulla.
- Arkisia asioita ovat vaikka imurointi. Voi luoja, että toivon, että saisin tarttua imuriin ja extempore imuroida koko huushollin. Mutta ei onnistu… Kas kun Topo vihaa imurin ääntä. Hän huutaa, tarttuu huoneensa verhoon, vetäen sen alas, tai hakkaa seiniä. Puhjeten lopulta lohduttomaan itkuun. Imuroida on pakko, jopa silloin, kun Topo on kotona. Mutta se aiheuttaa a i n a jonkinasteisen hätätilan perheessä. Ajoittain hätätilasta selvitään sillä pienellä lohduttomalla itkulla. Toisinaan se kääntää koko perjantai-illan suunnan viikonlopun riemusta harmistukseen: miksi meillä pitää olla tällaista.
- Iltakävely: Ne ovat juurikin näitä niin pienen pieniä asioita, jotka aiheuttavat välillä kohtuuttoman suuren epäreiluuden tunteen. Miksi emme voisi saada, vaikka kerran viikossa, keksiä illalla, että lähdemme läheisille lenkkipoluille iltalenkille. Koko perhe. Miehen ja minun kävellessä ehkä käsikädessä, Roopea taluttaen. Kolmen poikamme polkiessa pyörillään, tai sinkoillessa jaloissamme, eestaas juoksennellen, nauraen. Me teemme ajoittain lenkkejä: pakkaamme Topon Sampun vanhoihin rattaisiin ja lähdemme liikenteeseen. Hetkellisesti saan kiinni siitä pakahduttavan ihanasta "koko perhe lenkillä"- tunteesta. Kunnes joku vastaantulija katsoo rattaissa istuvaa Topoa vähän liian pitkään. Ja muistan, että ei sen näin pitänyt mennä. Tai sitten Topoa ei vain niin sanotusti nakerra päätön kävely, ja hän aloittaa oman pahan-mielen-konserttinsa. Jonka jälkeen harmonisesta iltalenkistä tulee kilpajuoksu kotiovelle.

Ajoittain kuitenkin haluamme vimmalla toteuttaa niitä toiveitamme. Toiveet ovat pienen pieniä, kuten iltakahvit täpötäydessä, suositussa kahvilassa. Suuntaamme sinne suomalaisella sisulla varustettuna, Topon protestoidessa takapenkillä. Hokien mantraa "ei hermostuta, kyllä tämä hyvin menee, ei hermostuta".  Teemme joukkuejaon: yksi aikuinen säntää tiskille pikajuoksijan vauhdilla, nappaa Topolle pullan, ja Topon mehun. Johdattaa Topon eväineen vapaaseen pöytään. Toisen joukkueen saadessa rauhassa valikoida heidän, plus Topon aisaparin syötävät ja juotavat. Pöydässä me viihdytämme miehen kanssa vuoronperään Topoa, joka ei enää neljän minuutin jälkeen jaksa keskittyä pullaansa, vaan alkaa pälyillä aina vain vilkkaammin ulko-oven suuntaan. Yritämme esitellä vuoronperään jokaisen kahvilassa olevan taulun, koiran, ikkunasta avautuvan näkymän Topolle, jotta hän unohtaisi sen ulko-oven ja jaksaisi vielä hetken.  Että kaksi muuta veljestä saisivat nauttia herkuistaan rauhassa. Niinkuin kahden harvoin koko perheen kanssa kahvilaan pääsevän pikku-ukon kuuluukin saada nauttia.

Kahvilakeikat harvemmin kestävät yli varttia. Mutta jos, ja kun pääsemme pihalle niin, että jokainen on saanut nauttia ne eväänsä, ilman suuremman hämmingin aiheuttamista: ei ole paljon asioita, mitkä pieksevät sitä voitonriemun tunnetta: Tässä me vaan oltiin muina perheinä ja käytiin kahvilla. Koko porukka.

Niiden voitonriemun, ja eritoten lasten riemun tunteiden vuoksi me välillä uhmaamme planeettojen asentoa, Topon tutkaa, elämän pelikortteja. Hetkellisesti toteutamme toiveita ja vähän suurennamme meidän pienen pientä maailmaamme.

Täydellinen Tunti

Minulla on syntymäpäivä. Sampun mukaan täytän tänään viisitoista vuotta, koska hänen mukaansa se on "tosi paljon". Kun totesin, että ehkä täytän vähän enemmän, sain hämmentyneen vastauksen "ai sata, et sä äiti niin vanha ole". No, ehkä ikä jäänee johonkin viidentoista ja sadan välille.

Aamulla minulle laulettiin. Vaikka Topo vihaa laulun kuuntelua, hän ei protestoinut. Sain ihania lahjoja, sellaisia joita nainen, äiti, 15 ja 100 ikävuoden välillä toivoo. Mies oli tehnyt aamupalaa pitkän kaavan mukaan. Kaikkea mistä tykkään eniten. Muutoksena ensimmäiseen äitienpäivääni äitinä, se ei enää sisältänyt jacky-vanukasta, eikä perunapiirakoita. Kai minä olen vähän vanhentunut tämän reilun yksitoista vuotisen äiti-urani aikana? Istuimme syömässä aamupalaa, koko perhe, ehkä minuutin verran. Jonka jälkeen Topo päätti varmistaa nakkiensa yksityisomistuksen ja siirtyi omaan kämppäänsä nauttimaan aamupalaa loppuun. Me muut jatkoimme syömistä, erittäin epäarkiaamuisesti, rauhassa, keskustellen.

Aamupalan jälkeen alkoi niin sanottu hässäkkä. Kuten aina: aamu oli kiireinen. Mutta ei sellainen normaalisti monen moneen aamuun kuuluva sykkeitä nostattavan kiireinen: kun kaikki tavarat ovat väärässä paikassa ja jokaikistä väsyttää. Tavarat löytyivät omilta paikoiltaan ja jokainen itse hommista suoriutuva puki päivävaatteet päälleen nätisti: "äidillä on tänään syntymäpäivä"-fraasia toistellen.

Kun oli aika pukea Topo, odotin joka aamuista karkuun-jahtaa-karkuun-jahtaa rallia. Sen sijaan Topo käveli nätisti alakertaan, auttoi ottamaan yöpuvun pois päältään ja sanoi niin kirkkaalla, iloisella, kauniilla äänellä: "kouluun". Me peseydyimme ja hoidimme hammaspesut sulassa sovussa, Topon avustaessa parhaansa mukaan. Hokien vähän väliä "kouluun".

Koululaiset olivat kerrankin täysissä pukeissa, pihalla, ennen taksia.

Se oli täydellinen tunti. Tapahtui tänään mitä tahansa, ihan mitä tahansa, niin minulla on nyt muistojeni syövereissä, toistaiseksi hyvin kirkkaana: Täydellinen Tunti. Sellainen synttärisankarilta, mielettömän ihanien lasten äidiltä, mahtavan miehen vaimolta tuntuva Täydellinen Tunti.

Hei Älä Koskaan Ikinä Muutu!

Usein tulee luettua vanhempien  facebook ja instagram päivityksiä, jossa he toivovat niin kovin, että omat lapset pysyisivät sellaisina, kuin juuri nyt ovat. Pienen pieninä piiperoisina. Vauvoina, tai taaperoina. Välillä itsekin kaihoisasti katson vauva- ja taaperokuvia, mutta pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että trio on parhaassa iässä juuri tässä ja tänään. En kauheasti kaipaa pikkulapsivuosia, eikä mielikuvitus riitä enää miettiessäni, minkälaisia he ovat "sitten isompina".

Kuitenkin niin kovin toivon, että he säilyttävät aina sen hurmaavan persoonallisuutensa, jonka he juuri tänään omaavat.

Topo, joka on oikeasti luonteeltaan maailman iloisin ja rauhallisin poika. Vähän vekkuli. Tyyppi joka rakastaa makoilla vieressä, jakaa paketistaan puoliksi syötyjä, kylmiä, nakkeja (niitä on muuten kuuliaisesti maistettava, voi nami!). Topo rakastaa "jutella" ja jakaa juttuja: kuten mitä hän katsoo iPadiltaan tai mitä on menussa tällä hetkellä (noh, vaikka ne nakit). Kaupassa käynti on aina yhtä suurta huvia, oma sänky maailman paras paikka ja pupu (haisuli) maailman paras unikaveri. Kun on paha olla, isän tai äidin syli on silloin paras paikka, jonne nukahtaa. Toivon niin, että minun Toponi perusluonne pysyy aina samanlaisena. Rauhallisena, iloisena, vähän vekkulina. Jolle sänky ja nakit ovat tärkeitä, samaten. Niin ja tietenkin myös turvallinen syli, tai kainalo.

Sampu, joka nyt vain on enimmäkseen kävelevä mr. Onnellisuus. Kaikki on kivaaa, hauskaa, mahtavaa. Sampu, joka kertoo tohkeissaan yökyläilyn jälkeen, että parasta oli, kun Mummin kanssa nähtiin tosi iso kakka ja kaksi muurahaispesää. Pienin tyyppi, joka suputtaa Roope-koiran korvaan salaisuuksia, haluaa antaa illalla kymmenen isoa pusua ja yhtä monta isoa halia. Tyyppi on muuten myös kova antamaan palautetta: "mikset äiti ole mun kanssa useammin kahdestaan" "miksi sä äiti huusit aamulla" "miksi sulla ei äiti ole pipo päässä, vaikka on kylmä". Tämä kaikki syyttävällä äänensävyllä esitettynä. Toivon, että vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, se into, ympäristön tarkkailu ja onnellisuus ei ikinä katoaisi pienimmästä pojastani. Että aina uskaltaisit rohkeasti antaa palautetta: kun on palautteenannon paikka.

Ja Elias. Elias joka rakastaa kaikkea: perhettä, Roope-koiraa, parhaita ystäviään, luottolastenvahtia. Joka jaksaa kiertää äidin kanssa kevätmessuja ja huokailla ihastuksesta jokaisen kukkapuskan, suihkulähteen ja taimipisteen kohdalla. Jolle leffa- ja uintireissut kaksin isän kanssa ovat jotakin, jota aina odotetaan yhtä suurella innolla. Ja joista aina jälkikäteen puhutaan yhtä tohkeissaan. Jolle pääsiäinen on parasta: koska suklaamunat ja pääsiäispupu. Niin ja vappu: koska juhlat ja ilmapalloja. Veljien synttärit: koska juhlat. Joulu: koska suklaata ja joululahjoja. Niin ja omat synttärit: koska silloin ystävät tulevat kylään.

Eliaksen aloitettua jonkinasteisen, sosiaalisen elämän (eli ensimmäiset kaverikyläilyt, kaverisynttärit, kahvihetket ostoskeskuksessa) pääsin jälleen hyppäämään aivan uudenlaiseen maailmaan. Usein luen juttuja "iloisista kehitysvammaisista". Noh, voin syvällä kokemuksen rintaäänellä kertoa, että kehitysvammaisuus ei automaattisesti tee kenestäkään aina iloista. Mutta … olen alkanut pohtia, että avaako se sydämen hieman normaalia enemmän? Niille rakkaille asioille maailmassa: perheelle, koiralle ja tietenkin: ikiomille ystäville. Kas kun en ole ikinä törmännyt missään niin mahtavaan, sydäntä pakahduttavaan, kertakaikkisen vilpittömään ystävyyteen, kuin se, joka on Eliaksen ja hänen ystäviensä, eritoten hänen parhaan ystävänsä välillä. Olen seurannut Eliaksen ja hänen tärkeimmän ystävänsä tarinaa noin kolmen-neljän vuoden ajan. Se on yhä, aina vain, jotain yhtä erityistä, pakahduttavaa, sydämeen onnen tuovaa. Miten kaksi ihmistä osaa päivä toisensa jälkeen iloita toisistensa seurasta niin paljon. Salaa oikeasti toivon, että nämä kaksi ystävystä päätyvät vielä joku päivä naimisiin. Että saan seurata heidän stooriaan nyt ja ikuisesti.

Joten Elias, toivon että pysyt aina yhtä sydän avoinna olevana, yhtä hyvänä ystävänä. Ja että saat elää elämääsi ihanien, samansieluisten ystävien ympäröivänä.

Sitä minä toivon…

Puuttuva Palanen

Se on hassua miten asiat välillä nivoutuvat toisiinsa. Ihan, kuin niillä olisi etukäteen ollut joku tarkoitus.

Viikonloppu meni niin sanotusti tiimiytyessä. Mies ja Topo muodostivat yhden tiimin. Koska Topon elämä on ollut, noh vähän sitä sun tätä, halusimme antaa hänelle rauhallisen viikonlopun. Ilman nahistelevaa majakkaa ja perävaunua, ja heidän nahisteluaan komppaavaa Roopea. Omalle kontolleni jäi tiimikakkosen viihdyttäminen. Hetkittäin homma ei sujunut ihan rauhallisimman kaavan mukaan, kas kun bestikset ovat oppineet sen veljesnahistelun "jalon" taidon. Vaadittiin hieman äänen korotusta ja uhkausta saavutettujen etujen menetyksestä. Mutta loppujen lopuksi, yhtä mustaa silmää (insidentin osallisina olivat Eliaksen silmä, äkäinen Sampu ja harja) lukuunottamatta, tiimi kakkonenkin selviytyi viikonlopusta suht hyvillä fiiliksin.

Maanantaina aamupäivällä Topon koulusta tuli puhelu. Kyse oli tiistaipäivän retkestä: tai lähinnä siitä, että olisikohan meille ok, että Topo skippaisi reissun Talvipuutarhaan. Koska en uskonut väliin jäävän Talvipuutarhan olevan Topolle elämää järkyttävä kokemus, sovimme, että Topo jää avustajan kanssa koululle viettämään niin kutsuttua normipäivää. Opettaja jatkoi "kirjoitin reissuvihkoon siitä yhdestä hyvästä lääkäristä, josta olemme aiemminkin jutelleet. Hänellä on yksityisvastaanotto tiistaisin lääkäriasemalla. Laitoin yhteystiedot mukaan, jos haluatte varata aikaa". Joku muukin, kuin Topon vanhemmat, olivat hieman tuskastuneita siihen, että Topon vointiin ei tunnuta saavan pidemmällä (ja tällä tarkoitan edes viikon) aikavälillä mitään tolkkua. Kiitin vinkistä ja sovimme puhelun päätteeksi, että Talvipuutarha skipataan ja vastaanotolle varataan aika.

Iltapäivästä vilkaisin nopeasti omaa sähköpostiani. Perusmainosten lisäksi olin saanut Topon hoitavalta taholta sähköpostia. Kysyttiin viikonlopun kuulumisia, sekä todettiin, että emme useasta pyynnöstä huolimatta tule saamaan Toposta uutta lausuntoa Kelalle. Kas kun Kela meni ja vuodenvaihteessa tiputti Topon vammaistuen. Perusteella "hoito yhä vaativaa ja ympärivuorokautista, mutta helpompaa kuin aiemmin". Topoa hoitavan lääkärin peruste sille, että lausuntoa ei tipu oli se, että epilepsialääkkeiden säätely ei ole oikeutus korkeampaan vammaistukeen. En allekirjoita tätä. Kas kun Topon elämä on ollut hankalampaa, kuin aikoihin, viimeisien kuukausien ajan. Harmistuin, olo oli oikeasti lyöty. Sähköposti jatkui riemukkaalla toteamuksella, että lääkäri ei myöskään näe aihetta järjestää palaveria Topon koulun kanssa aiheesta "Topon vointi". Koska koululla pitäisi olla valmiuksia taplata elämää epilepsian kanssa.

Hoidin sähköpostin jälkeen pikanesteenpoiston kyynelkanavien kautta. Minulle riitti. Paljoa emme ole pyytäneet. Olemme sähköpostin ja puhelimen välityksellä annettujen ohjeiden mukaan yrittäneet hoitaa Topoa. Pitää voinnin hyvänä. Siinä aina (usein) onnistumatta. Hengitin syvään, yritin virittää sekavan mieleni zen-tilaan ja kirjoitin vastauksen. Kehtasin yhä toivoa sitä lausuntoa, sekä sen lisäksi osoitusta uudesta paikasta, jossa Topon asioita voitaisiin jatkossa hoitaa. Hyvästä poliisista tuli hetkellisesti paha poliisi, joka oli hieman (noh, melko paljon) hermostunut ja joka oli kertakaikkiaan saanut tarpeekseen.

Emme toivo ihmeitä. Olemme miehen kanssa sinut sen asian suhteen, että Topolla on vaikea kehitysvamma, häntä sattuu usein päähän, epilepsia on jotain, jota ei saada kuriin. Hän ei käyttäydy ohjesääntöjen mukaan vaan osoittaa harmistuksensa, kun siltä tuntuu, paikkaa ja aikaa huomioimatta. Mutta silti haluamme pitää yllä toivoa: että tulee rauhallisia jaksoja, jotka eivät ole vain häivähdyksiä. Häivähdyksiä, jolloin näemme lapsemme oikean persoonallisuuden, rauhallisuuden, iloisen katseen silmissä. Tunnemme Topon olevan läsnä ja näemme Toposta hänen halunsa olla läsnä.

Niin, me toivoimme vain, että joku kuuntelisi, kuulisi huolemme, kuulisi koulun huolen. Istuisi pieneksi hetkeksi alas ja oikeasti kuuntelisi.

Hetken mieli oli lyöty. Nyt sitten ollaan yksin näiden asioiden kanssa. Nykyisestä hototahosta on vuosuen saatossa tullut tuttuakin tutumpi paikka. Ottaa loikka tuntemattomaan ja pyytää vihdoin, vuosien mietinnön jälkeen hoitovastuun siirtoa muualle on pelottavaa. Hetken mietin, mitä jos asiat menevät pahempaan suuntaan? Kunnes päässä jokin naksahti paikoilleen ja tuli levollinen olo. Melko yksin me olemme olleet jo pitkään. Reseptejä voidaan luultavasti tarvittavilla lääkkeille kirjoittaa melkein paikasta, kuin paikasta.

Ajelin työpäivän jälkeen niin sanotusti pitkän kaavan mukaan bussilla kotiin. Kotona odotti iloinen, joskin kierroksilla käyvä Topo. Sekä Elias, joka pyysi apuja kotiläksyjen kanssa. Sekä kiireellä  tennistunnille ryntäävä Sampu, mies saattajanaan. Kaivoin esiin helmitaulun, istuin ruokapöydän (aka läksypöydän) ääreen. Ihastelin joululahjarahoilla ostettua kannuani, alennustulppaanejani, sekä Eliasta joka niin tunnollisesti tekee läksyjään. Mieli oli täysin rauhallinen. Me pärjäämme. Olemme pärjänneet tähänkin asti. Miksemme pärjäisi jatkossakin?. Ja siinä vaiheessa, kun pärjääminen tuntuu kovin vaikealta, ehkä tiellemme on osunut vaikka sen yksityisvastaanoton kautta lääkäri, jolla olisi mielessä jokin kikkakutonen, joka on jäänyt kokeilematta?  Kuka tietää? Tai paikassa jonne Topon hoito siirretään, vastaan tulee lääkäri, joka keksii kokeilla jotakin aivan uutta. Löytää sen puuttuvan palasen.  Näin haluan uskoa ja toivoa. Koska myös ne usko ja toivo kantavat melko pitkälle.

Monet Kasvot

Miehellä on tapana hyväntahtoisesti kutsua allekirjoittanutta "hellittelynimellä" Rod Stewart, kun kömmin aamulla tukka rodimaisesti sekaisin aloittamaan päivää. Siitä on sitten hyvä lähteä laittamaan itseään minuuttiaikataululla, niin sanotusti ihmisen näköiseksi. Homma vaatii hiuksiin "wash and go"-maisen leikkauksen, koska fööni on tätä nykyä jotain, jolla kuivataan Roopen turkkia pesun jälkeen ja suoristusrauta lähinnä kylpyhuoneen "kaunistus", tai enemmänkin tilan viejä. Koska ikä ei ala enää kakkosella, eikä kolmosellakaan, tarvitaan apua meikkiarsenaalista, jotta itsestään saa maalattua jotakuinkin ihmisen näköisen, ennenkuin aloittaa päivän "toimistominänä". Laittaa "toimistonaamarin" kasvoilleen.

Valitan kyllä avoimesti valvotuista öistä, kiireisistä aamuista, siitä, että piti taas juosta junaan-bussiin, miksen ikinä opi nousemaan ajoissa ja noh: ruuhkavuosista. Harvemmin silti kerron, eritoten töissä, siitä, että miltä minusta oikeasti tuntuu.

Miltä tuntuu, kun näen Topon opettajan lähettämän sähköpostin kesken työpäivän. "Nyt ei taas mene oikein hyvin". Syöksyn hänen soittaessaan "puhelinhuoneeseen" puhumaan Topon tilanteesta. Siitä, että pitäisi kai yrittää saada sairaalan kanssa yhteinen palaveri kasaan, koska vointi seilaa niin mahdottomasti, eikä sitä voi laittaa käytöshäiriöiden piikkiin enää. Opettaja ehdottaa jotain pidempää sairaalajaksoa, tai kunnon lääkeremonttia. Tuolloin olen sydämessäni totaalisen surullinen, väsynyt, poikkipuhkiloppu, mutta heilutan silti naamalle liimattu toimistohymy kasvoillani ohi kulkevalle kollegalle.

Puhelun jälkeen sanon ääneen, että olen poikki. Jonka jälkeen vilkutan se toimistohymy naamalla ohi kulkevalle esimiehelle. Oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Huutaa, että te ette tajua mitä juuri nyt käyn läpi. En silti jää erittelemään fiiliksiäni. Totuuden nimissä, en usko, että kaikkia se välttämättä niin hirveästi edes kiinnosta. Sillä tiedostan toki enemmän, kuin hyvin, sen että meillä kaikilla on tässä elämässämme omat lastimme kannettavana.  Tiedostan sen, että varmasti moni työtovereista kulkee käytävillä toimistohymy kasvoille liimattuna, sydämen ollessa raskas, surullinen, kyynelten poltellessa silmänurkissa. Sellaisia me olemme: kotijutut ja työjutut. Kotinaamari ja työnaamari.

Välillä kamelin selkä hetkellisesti katkeaa. Kuten silloin, kun pitkästä aikaa lähdemme koko perhe iltalenkille. Lähikauppaan. Elias ja Sampu hypähtelevät iloisesti edellä, me miehen kanssa tuuraamme koiran taluttamisen ja Topon rattaiden lykkimisen kanssa (voin kertoa, että herran kärräily menee jo ihan liikuntasuorituksesta…). Kaupassa teemme pikaostokset: reippaille hyppelijöille jäätelöt, miehelle ja minulle mustikkavichyä (yhteinen "addiktio"), Topon keräillessä omia elintarvikkeitaan koriinsa. Kauppahetken keskeyttää mies joka lähestyy minua ja kysyy ärsyyntyneenä, että "onko se kissapipoinen poika sun poikas" ja jatkaa "se syö tuolla suoraan paketista makkaraa. Ei niin voi tehdä. Iso poika". Alkaa itkettää. Mumisen vain "anteeksi, me kyllä ostamme makkaran".

Haalin laumani kasaan, ohjaan lauman kassalle ja kassan kautta ulos. Tajuan olleeni kireän oloinen (ookoo, todella kireä) kassalla, joten liimaan hymynaamarin kasvoilleni, käännyn kassaneitiä kohden ja huikkaan "kiitos, heippa".

Ulkona Elias ja Sampu availevat innoissan jäätelöään, episodin ärsyynnyttämä Topo möykkää rattaissaan, minä purskahdan itkuun. Siinä kaupan pihalla, kaiken kansan keskellä. Mitkään naamarit eivät enää riitä. Kyynelet tulvivat silmistä, ja räkä alkaa valua nenästä. Mies yrittää lohduttaa "älä hei tommosesta pilaa päivääsi". Mutta kun naamari on rikki, se on tosissaan rikki. Nyyhkin ja pärskin puolet kotimatkasta. Kun olen nyyhkinyt ja pärskinyt tilanteen aiheuttaman pahanolon pois, aloitan aiheesta "nyt mä sitten pilasin Eliaksen ja Sampun iltalenkin". Miehen laittaessa käden olkapäideni ympärille, todeten "sä mitään pilannut". Sillä hetkellä tykkäään miehestä vielä normaalia enemmän.

Illalla Elias antaa minulle pusun, ja toteaa:"äiti, oli tosi kiva käydä yhdessä lenkillä, mennään taas huomenna jooko". Jäätelö pelasti lenkin: pätkisjätskiin keskittyminen vei huomion nyyhkivästä ja pärskivästä äidistä, Eliakselle jäi iltalenkistä vain hyvä fiilis. Vastaan "mennään vaan". Hymyilen, ja se ei ole naamarihymy, vaan sellainen sydämestä lähtevä hymy.

Niin me muuten menemmekin. Hyvänä päivänä kaikki menee putkeen, ei niin hyvänä osaan silti kulkea hymynaamari kasvoillani, oikein huonona päivänä naamari menee hetkellisesti rikki. Mutta hei, sellaista se elämä on. Monia naamareita, monia kasvoja, jotka kaikki mahtuvat yhteen ainoaan päivään.

Täydellinen Päivä

Illalla istuimme miehen kanssa sohvalla vierekkäin, keskittyen sunnuntai-iltojen pelastukseen. Tv-sarjaan, jota katsoimme yhdessä jo vuosia sitten, kun sen ensimmäiset tuotantokaudet esitettiin. Itseasiassa olimme viettäneet epätavallisen paljon aikaa kuluvana viikonloppuna vierekkäin sohvalla, sarjoja katsellessa. Mainostauolla sanoin miehelle "Topolla oli tänään täydellinen päivä. Hänellä oli niin hyvä päivä, kun vaan olla voi". Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, päivä oli vain ollut kertakaikkisen hyvä. Topo oli voinut niin hyvin. Olin samaan aikaan vähän pelokas: toivottavasti perään ei tule huonoa päivää. Toiveikas: tällaisia päiviä voisi olla tulevaisuudessa paljonkin. Onnellinen: koska tämä oli täydellinen päivä.

Aiemmin päivällä istuimme bussissa matkalla puistoon (miehen ja Eliaksen nauttiessa leffareissusta kahdestaan). Sampu ja Topo istuivat vierekkäin. Jossain soi puhelin. Topo katsoi minua kirkkain, onnellisin silmin ja sanoi hiljaa "haloo". Vastasin "juuri niin, puhelin soi "haloo"". Meidän juttumme, meidän tapamme keskustella. Topon tapa kertoa, että meillä on tämä meidän yhteinen juttu. Minun, Topon äidin tapa vastata meidän yhteiseen juttuun. Puistossa leikimme Sampun kanssa piiloa. Sampun säntäillessä ees-taas nenäni edestä, minua etsien, Topo katsoi minua omalta lempipaikaltaan: liukumäen päältä. Hän katsoi ja sanoi silmillään "minä näen sinut, mutta en kerro Sampulle". Meillä oli yhteys. Juuri sillä hetkellä meillä oli sanaton yhteys. Topo näytti niin lempeältä, harmoniselta, onnelliselta. Hän näytti siinä liukumäen päällä, minua katsoessaan niin viisaalta. Mietin, että mitäköhän hän miettii. Mietteeni keskeytit Sampu, joka kolmannella ohijuoksullaan bongasi leikkimökin lattialla piilossa istuvan äitinsä. Topoa nauratti Sampun säntäily. Sampua nauratti se, että ei ollut säntäilyltään huomannut äitiään aiemmin. Sain ohjeen laskea 30, hitaasti. Vilkaisin Topoa ja aloin laskea. Sampun sännätessä piiloon.

Sunnuntain lounaan jälkeen istuimme miehen kanssa sohvalla. Kahlaten loppuun erästä toista lempisarjoistamme. Topo tuli istumaan aivan viereeni, kiinni minuun. Laitoin vilttiä hänen päälleen. Hän laittoi ipadiaan hiljemmalle. Hän painautui minua vasten.  Meillä oli sanaton yhteys. Meidän oli kummankin niin hyvä olla. Juuri silloin, juuri sillä hetkellä. Hänen pieni lämmin kätensä haki kättäni. Paijasin Topon kättä ja mietin, että pitää illalla muistaa rasvata käsi. Pieni, lämmin, hieman kuiva käsi.
Mies katsoi Topoa ja totesi hiljaa "tyyppi on sälleistä rauhallisin". Niin hän onkin. Meidän pikku buddhamme. Kun planeetat ovat kiertoradoillaan oikeissa asennoissa ja Topon on hyvä olla, hän on meidän rauhallinen pikku buddhamme. Jota eivät maailman murheet hetkauta. Ainakaan niin kauan, kuin langaton yhteys toimii ipadissa, kylpyyn riittää lämmintä vettä ja jääkaapista löytyy Topon lempiruokia. Niin, ja ympärillä ovat Topon tärkeät ihmiset.

Illalla, kun tv oli sammutettu ja oli aika valmistautua henkisesti tulevaan työ-koulu-päiväkotiviikkoon se iski minuun kuin salama… Niin monta kertaa olen miettinyt huonoina päivinä, synkkinä öinä, pimeinä hetkinä, että mitä hänestä tulee. Mitä meidän Topostamme tulee. Pojasta joka on nyt yhdeksän vuotta, täyttää kesällä kymmenen. Poika jolla ei ole kovin montaa sanaa varastossa ja niin monet "normaalin elämän taidot" hakusessa. Silloin sen tajusin: meidän Topostamme on jo tullut jotakin. Hänestä on tullut henkilö, joka on avannut miehelle, minulle ja monelle monelle muulle ihmiselle Topon elämässä oven uudenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa osataan kommunikoida nopein katsein, puolikkain sanoin, elein. Maailmaan jossa ei tarvita aina sanoja, eikä ikinä kokonaisia lauseita. Maailmaan jossa pitää osata rauhoittua, istua sohvalle, ottaa kädestä kiinni, ja todeta, että tässä ja nyt on kaikki mitä tarvitsen. Maailmaan, jossa eletään hetkessä. Välillä valitettavasti huonossa, mutta sitten sellaisina täydellisinä päivinä, kuin eilen: hetkessä josta ei puutu mitään. Hetkessä jolloin tietää, että myöhässä tuleva juna, kiire päivä töissä, unohdetut kurahousut ja pyykkivuori kylppärissä ovat todella toissijaisia asioita. Tärkeitä asioita ovat pieni haloo, kun puhelin soi. Pienempi käsi isomman käden sisällä. Se paljon puhuva katse sieltä liukumäen päältä. Yhteys.

Niin… Vaikka sunnuntaina oli koleaa, harmaata, me palelimme kaupan parkkipaikalla, kun odotimme, että mies ja Elias tulisivat leffaretkeltään hakemaan meitä kolmea muuta kotiin,  vaikka kylppärissä oli vuori pyykkiä ja nenä valui kiitos allergian, tai kevätflunssan, oli se sunnuntai täydellinen päivä. Koska meillä oli Topon kanssa koko päivän se yhteys. Hän ei ollut hukassa, huonossa paikassa, kivun keskellä. Hän oli läsnä, tässä ja nyt, voiden hyvien, kuiskaten pienesti "haloo", katsoen tiukasti silmiin, tarttuen hänen äitinsä käteen.