Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

KevätJuhlaa

Keskiviikkona huristelimme Sampun kanssa kotiin päiväunikeikalta Lastelinnan KNF-osastolta. Keikan aikana tuli tehtyä muutama huomio: jotenkin ihmeessä olemme onnistuneet kasvattamaan kuopuksestamme "Faapusta" äärimmäisen hyvin käyttäytyvän lapsen (pistän hyvän käytöksen täysin kasvatuksen piikkiin, kaikki kiljukohtaukset yms menevät luonnollisesti uhmaiän piikkiin, niihin ei vanhemmilla ole osaa eika arpaa). Arvelin, että uni-eeg-keikka tulee menemään ilman suurempia kommervenkkejä, kiitos 150 kertaa kerratun tapahtumien kulun: "mennään sinne lääkäriin, sulle laitetaan hattu päähän, sitten täti rapsuttelee tikulla päätä. Sen jälkeen pitäisi käydä päiväunille. Ja kun heräät, mennään lelukauppaan. Ai niin, hatusta tulee muuten johtoja, mutta ei niitä tartte pelätä" . En osannut arvella sitä, että saamme jopa keikan lopuksi kehuja toimenpiteen suorittaneelta hoitajalta. Hyvä kasvatus, check.

Toinen huomio oli se, että tätä nykyä lapsille annetaan melatoniinia aika hätäiseen, jos ei uni meinaa laverilla ensimmäisten minuuttien jälkeen tulla. Toista se oli "silloin aikoinaan", kun sydän pamppaillen vuoronperään Edwardin ja Topon kanssa istuttiin kopperossa odottamassa unta. Puolikintoista tuntia putkeen. Hoitajan vähän väliä muistutellen, että a) nyt pitäisi nukkua b) eikä saisi huutaa, koska samassa kerroksessa on lauma muitakin pikkupilttejä, jotka yrittävät nukkua.

Kolmas huomio oli Lastenlinnan sirrtyminen teknologia-aikaan. Aulassa nimittäin oli vastassa uudenkarhea limukone. Jälleen kerran voin todeta tähän "toista se oli silloin aikanaan. Sitä juotiin vanhempainhuoneessa kraanavetta ja haaveiltiin vaan limuista". Bonuksena vielä se, että epilepsia osasto on viimeisen vuoden aikana siirtynyt ilmaiseen kahviin. Jälleen kerran totean "toista se oli silloin aikanaan"... Ja olen samalla tyytyväinen, että yhtään osastokeikkaa ei ole näköpiirissä. Vaikka kuinka olisi limuautomaatteja ja saisi ilmaista kahvia. Sitäpaitsi; niistä tulee vain vessahätä. Ja viimeisimmän keikan perusteella yksi asia ei ollut muuttunut sitten "aikojen": osastolla ei vieläkään ole vanhemmille vessaa...

Kotimatkalla yhtäkkiä sain taas yhden ahaa-elämyksistäni. Tällä kertaa muodossa "ahaa, olen tainnut unohtaa jotain". Pikaviesti miehelle "hei, katotko keittiön seinäkalenterista onko tänään Edwardin kevätjuhla" . Minuutin sisään puhelin piippasi vastausta on muodossa. Pikaviesti opettajalle " moikka, esiinnyttekö tänään kevätjuhlissa. Meillä on vähän aikataulut tiukilla, en tiedä ehdimmekö juhliin, ainakaan ihan ajoissa". Parin minuutin sisään vastaus opelta " Moi, laulamme eka ja tokaluokkalaisten kanssa. E saa stipendin. Voimme toki jakaa sen todistusten jaon yhteydessä, jos ette ehdi tänne". Vastaus opelle " Kyllä me ehditään, saatetaan vähän myöhästyä" Vastaus miehelle " E SAA STIPENDIN PAKKO EHTIÄ JUHLIIN".

Sen jälkeen silmäkulmat täyttyivät kyynelistä ja sydän pakahtui äidin ylpeydestä. Minun poikani saa stipendin.

45 minuuttia myöhemmin seisoskelimme Edwardin bestiksen äidin kanssa vierekkäin juhlasalissa. Ihastelimme sitä, miten antaumuksella Edwardin ystävä lauloi kuoron mukana lavalla. Ja sitä, että Edward sentään raahautui kuoron mukana lavalle. Tunnin pituisten karkeloiden päätteeksi oli H-hetken aika. Stipendien jako. Silmäkulmiin pyrki taas kyyneleitä; siellä se mun esikoinen seisoo, ottamassa vastaan stipendiä hyvästä koulutyöstä. Tyyppi joka vietti ensimmäisen ja toisen kouluvuoden nukkuen pää pulpetissa, saa tänään, kolmannen luokan päätteeksi, stipendin hyvästä koulutyöstä. Tyyppi, josta sanottiin neljävuotiaana, että nyt valmistaudutte siihen, että puhe ei tule olemaan pääasiallinen kommunikointikeino, saa stipendin kirjaimien ja numeroiden oppimisesta.

En tiedä olenko ikinä nähnyt Edwardia niin onnellisena, kuin hän oli sieltä koulun lavalta pois tullessaan. Ehkä kaikkein hienointa koko stipendissä oli se, että Edward itsekin ymmärsi, että ei sitä noin vaan anneta, saatikka saada. Itseoikeutetusti hän kutsuukin stipendiään palkinnoksi.

Voittofestarit ovat jatkuneet kevätjuhlasta asti; ensin syötiin stipendisuklaat, seuraavana päivänä juotiin stipendikahvit, tänään Edwardi on käynyt miehen kanssa stipendipizzalla. Näinhän sen pitää mennäkin, Seuraavaksi tästä on hyvä siirtyä kouluvuoden loppumisen juhlistamiseen. Sen jälkeen kesälomaan. Ja kesäloma nyt itsessään on yhtä juhlaa vain.

Kevätjuhlapäivän joka sisälsi sen keikan Linnaan ja Stipendin, kruunasi Edwardin ystävän äidin päivitys Facebookissa. Kiteytetysti hän kirjoitti siitä, miten hyvältä tuntui, kun oli joku siinä vieressä, miten mahtavaa, että nämä erityiset olivat päässeet mukaan ihan "normikoululaisten" esityksiin, miten heistä on tullut osa porukkaa. Miten meistä äideistä on tullut osa porukkaa. Kolme kouluvuotta siihen meni, ja monen monta päiväkotivuotta, mutta tuona aurinkoisena keskiviikkoiltana me äiditkin opimme sulautumaan porukkaan. Nauttimaan juhlasta.

Omien terveyshuolien vuoksi mieli oli jokusen päivän ehtinyt olla vähän matalammalla. Taivas oli taas vähän lähempänä sitä, että se menee ja tippua rysähtää niskaan. Mutta stipendi muutti suunnan; vaikka terveysjutut huolestuttaa, ja työ välillä stressaa, osaa elämä olla myös hienon uurastuksen ansiosta aikamoista juhlaa. Edward meni ja tsemppasi läpi väsymyksen, huonovointisuuden, ja joo: sen kouluvastaisuuden. Otti ja innostui kirjamista ja numeroista, alkoi suorastaan ahkeroida läksyjen kanssa. Ja lopussa kiitos seisoi.

Ehdotan tästedes, että työpaikoillakin aletaan ennen kesälomia jakamaan stipendejä; työpaikan hymytyttö ja -poika, paras tsemppaaja, paras uusien juttujen oppija, stipendi hyvästä työstä ja kaveruudesta. Olisi se nyt aika siistiä lähteä lomille stipendi takataskussa.. .Jos siis sellaisen sattuisi itselleen saavuttamaan. Ehkä se olisi myös kannustimena, niinä päivinä, kuin ei jaksaisi, kaikki ärsyttäisi, kertakaikkiaan vaan kiukuttaisi. Työkoneen näytössä voisi olla sellainen "keep calm ja ajattele stipendiä"-tarra. Ehkä kiukuttaisi edes vähän vähemmän?

Lopuksi onnittelut kaikille koulunsa päättäneille, ja onnellista kesälomaa! Me jatkamme stipendifestareita ainakin viikonlopun yli...

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

72 tuntia

Harvemmin on pääsiäistä odotettu sellaisella hartaudella ja innolla, kuin tänä keväänä. Neljän päivän vapaa. Neljä kiireetöntä aamua. Neljä päivää ilman suunnitelmia. Neljä päivää notkumista, suklaata, ruokaa. Neljä päivää ilman minuuttiaikatauluja.

Pitkäperjantaina tuskailen umpiväsyneenä miehelle, että olisi ihan oikeasti kiva, jos saisi joskus hetken huokaista. Trio on tilannut itselleen aikaisen herätyksen. Päättänyt, että pitkäperjantain teeman mukaisesti päivästä tehdään pitkä; aloittamalla riitely auringonnousun aikaan. Topon iPad ei tottele, Topoa lievästi sanottuna harmittaa. Pyykkikone jauhaa, imuri on vaihteeksi kaivettava esiin. Topoa huudatuttaa imurointi. Edward ruinaa iPadia, Sampu levittelee lelunsa pitkin juuri siivottua olkkaria. Siinä sivussa trio tappelee aiheesta "mitä katsotaan teeveestä". Uhkaan takavarikoida tv:n, junaradat, iPadin sekä peruuttaa pääsiäisen. Uhkauksesta seuraa vain entistä suurempi mellakka. Olen väsynyt ja ärtynyt. Loman tarpeessa.

Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä herään kello 02.30 siihen, että joku menee vessaan. Se joku  puuhastelee vessassa pitkät pätkät vessapaperin kanssa. Menen kartoittamaan tilannetta: Puuhastelija on Sampu, ja Sampulta saan puuhastelujen syystä seuraavan selvityksen "Faapun pitää siivota sotkut". Sotkun tarkoittaessa kolmea litraa nakit-ranskalaiset-suklaamuna-oksennusta pitkin hänen ja Edwardin sänkyä. Laatoitettuna ovat peitot, tyynyt ja muutama pehmoelukka. Pehmoelukoista yhden tietenkin ollessa Sampun armas hauva. Edward herätetään. Mies alkaa vuorata sänkyä ja vaihtaa lakanoita. Itse kiikutan epätoivon vallassa likapyykkiä kylppäriin; miten nää huuhdellaan, voi helvetti, tässä sitten menee koko pääsiäinen. Edwardille annetaan seikkaperäinen selostus plus ohjeistus aiheesta "miten toimia, jos tulee paha olo" . Sampu saa loppuyöksi paikan äiti-ihmisen vierestä. 3.00 Sampu karjuu, että ei halua nukkua, äidin pitä mennä pois, ei halua peittoa, haluaa hauvan. 3.30 täytetään sillä nakit-ransut-suklaamunat sekoituksella punaista muoviämpäriä suurinpiirtein litran viivaan asti. Tästä taitaa tulla yötön yö.

Lauantaina kukaan ei (olettamasta poiketen) byyttaa. Joten suuntaamme kohti Haltialan tilaa. Ulkoilemaan ja eläimiä katselemaan. Matkalla alkaa sataa vettä. Ensin hissukseen, pian vähän enemmän, kuin hissukseen. Haltialan kohdalla vettä tulee kuin sieltä Esterin kuuluisasta pyllystä. Haltialan parkkipaikalla Topo alkaa karjua; jahas, Paikka on selkeästi joutanut  Topon "pannassa listalla". Topo ei suostu tulemaan autosta ulos. Vähemmän kypsä pikapalis miehen kanssa; äiti-ihminen lähtee lampolaan, mies Topon kanssa autolla "pyörimään ympyrää".  Järkyttävässä viimassa suuntaamme Edwardin ja Sampun kanssa kohti tallia ja lampolaa. Maassa on nilkkaan asti kuraa. Sampu karjuu "mä haluan syliin, en halua mennä katsomaan lampaita". Asetelma leppoisalle iltapäiväretkelle on siis enenmmän, kuin kohdillaan... tai siis epäkohdillaan.

Sunnuntaina päätämme tehdä retken luonnonhelmaan. Siis pidemmälle, kuin tontin rajan taakse. Pakkaamme laukkuun pupun jättämät yllätyspussit triolle. Suunnitelmat ovat suuret; retkellä mies harhauttaa trion, äiti-ihminen jemmaa yllätykset. Sen jälkeen istumme harmonisesti ringissä nautiskelemassa pupun ylläreistä.  Pukeudumme vallitsevan säätilan vaatimiin vermeisiin, pakkaudumme autoon ja lähdemme matkaan. Kymmenen minuutin kuluttua teemme huomion; Topo ei näytä hyvältä. Päästyämme retkikohteeseen, Topo ei halua tulla autosta ulos. Me käymme miehen kanssa äärimmäisen epäkypsää ajatuksenvaihtoa tilanteesta. Topo huutaa, pitäen kaksin käsin kiinni turvaistuimestaan. Edward ja Sampu ovat huolissaan; eivätkö he pääsekään nyt retkelle. Hieman liian äänekkään ajatustenvaihdon jälkeen Topo saadaan autosta ulos. Hän on vitivalkoinen, hänen kauniit harmaat silmänsä ovat kaksi huonoa oloa säteilevää viirua. Hän ei halua kävellä. Teemme huomion: oikea jalka. Niin, Topo linkkaa ja laahaa taas oikeaa jalkaansa ajoittain. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin vain on ollut viimeiset kaksi vuotta. Eritoten huonovointisena jalkaa laahataan ja linkataan huolella. On kokeiltu erilaisia kenkämalleja, saapasmalleja, lenkkarimalleja; ei vaikutusta. Kun Topon elämässä planeetat ovat väärässä asennossa, jalka laahaa perässä. Tekisi mieli karjua maailmalle "tää on taas niin helvetin tätä". Päädymme miehen kanssa surkeina hajaantumaan; Mies vie majakan ja perävaunun retkelle, äiti-ihminen hoivaa Topoa.

Samaisena sunnuntaina, samaisen retken jälkeen saan migreenin. Kotona odottaa kahden tunnin kokkausurakka. Kyllähän se nyt pääsiäisenä on syötävä kunnon ruokaa. Myöhäisheränneinä totesimme edellisenä iltana, että viimeisiä viedään yhdestä Edwardin ja Topon lääkkeistä. Mies lähtee ajelemaan kohtalaisen matkan päähän, ainoaan avoinna olevaan apteekkiin. Niskan ja pään sykkiessä kivusta jään kotiin kuorimaan perunoita, tuskaillen monen tunnin ruoanlaittosessiota, kera kolmen alaikäisen seuralaisen. Voi huokaus...

*********************************************************************************

Pitkäperjantaina mies ja Topo lähtevät kahdestaan puistoilemaan. Mies laittaa viestiä "Topon on iskussa, kikattelee, käkättelee, nauttii. Käytiin just ostamassa mehut. Pitäkää hauskaa". Edward ja Sampu istuvat syömässä välipalaa. Olemme ihan juuri suuntaamassa tontin rajan yli metsään. Kylillä on kantautunut huhua siitä, että pääsiäispupu on nähty kulmilla. Ja pupu on saattanut piilottaa metsään suklaamunia. Imurointioperaationi keskeyttää majakan ja perävaunun kiljaisu "äiti, tule katsomaan, meidän pihalla on pupu". Kyllä vain, pihallamme mennä jolkottelee, tai siis pomppii, ihka oikea jänis. Suuntanaan metsä. Harvemmin on kinkkuvoileivät uponneet ruokailijoihin niin nopeasti, kuin nyt; leivät äkkiä naamariin, jotta päästään jahtaamaan pupua. Harvemmin on saatu ulkovermeet niin nopeasti niskaan, kuin nyt; äkkiä, jotta päästään jahtaamaan pupua.

Metsässä paljastuu hetken kävelyn jälkeen, että pupu on piilottanut ison kuusen alle kaksi suklaamunaa. Pupu on jopa kaikessa viisaudessaan tiennyt, että aarteenetsijät rakastavat sipsejä. Niitäkin sattuu löytymään pahvimukeista, parin kourallisen verran. Edward ja Sampu istuvat onnellisena puun juurella, aarteistaan nauttien. Mies laittaa viestiä "Topo on kyllä oikeasti nyt niin iskussa". Valtakunnassa kaikki äärimmäisen hyvin.

Kello 3.35 perjantain ja lauantain välisenä yönä Sampu kehuu itseään "hyvä Faapu, ei tullut yhtään sotkua sänkyyn". Byytta numero kaksi on osunut just eikä melkein ämpäriin. On huuhdeltu ämpäri käyty pesulla ja nyt Sampu kaivautuu äiti-ihmisen kainaloon, ilmoittaa, että vatsakipu meni ohi ja käy yöunille. Katson nukkuvaa pikku-ukkoa. Kyllä se osaa olla söpö tapaus. Nukahdan itsekin. Herään aamulla kello 9.00 siihen, että Sampu ilmoittaa haluavansa ruokaa. Ja kertoessa ääni ylpeäydestä väristen ,miten "Faapun suusta tuli yöllä kakkaa". Posket ovat terveen punaiset. Tyyppi taitaa olla terve. Mies on pitänyt huolen siitä, että suljetusta makuuhuoneen ovesta ei kukaan pyri sisään ennenkuin on kuullut potilaan ja huoltojoukon heränneen. Ei väsytä; yön säädöistä huolimatta olen nukkunut hyvät unet.

Iltapäivällä, päivän rentoilun ja löhöilyn jälkeen, akut ladattuina, suuntaamme kohti Haltialaa. Maatilan pihalla Topo vetää niin sanotusti liinat kiinni, eikä halua liikkua autosta mihinkään. Pikapalaveri; Topolle mehu, mies ja Topo lähtevät ajelemaan, loppujoukkue suuntaa kohti lampolaa. Aluksi Sampua pelottaa koko paikka. Muutaman minuutin jälkeen hän alkaa pikkuhiljaa tähyillä alati kasvavan utelaisuuden vallassa, kohti lampaiden pilttuita (tai noh, niitä pieniä aitauksia missä ne hengaavat). Yhtäkkiä joka puolelta alkaa kuulua "mää mää mää mää". Edwardia ja Sampua naurattaa. Koko kotimatkan auton takapenkiltä kuuluu "mää mää mää". Ilta menee leikkiessä "ole hyvä äiti karitsa, tässä sinulle ruokaa"-leikkiä.

Sunnuntaina katson miehen, Edwardin ja Sampun metsän suuntaan loittonevia selkiä. Olisi ollut kiva mennä yhdessä retkelle, mutta näillä mennään. Näen pellon reunassa penkin. Jos Topon jalkaan sattuu, niin penkillä on ehkä hyvä olla. Saa istua. Topo ottaa kädestäni kiinni. Tajuaa, että nyt mennään istumaan, ei tarvitse protestoida. Hän katsoo minua niin kauniisti silmiin siinä penkin luona, istuu, avaa "pupuyllätyksensä", eli paketin sipsejä. Katsoo minua uudelleen silmiin, hymyilee vähän, ja sanoo "nam nam", ja "paa". Paan tarkoittaessa pupun lahjoittamaan yllätyspalloa.  Siinä penkillä Topon on ihan ooko olla. Otan kuvan Toposta. Sydän täyttyy rakkaudesta. Kuvassa kulminoituu kaikki. Topon elämä; vähän erillään muista, omalla penkillä, pellon laidalla, pallo sylissä. Kotimatkalla Topo yrittää Topomaisesti selvittää, että tuli vähän rähistyä, kun ei toi ulkoilu oikein nakertanut. Hän ottaa minua ja miestä olkapäästä kiinni autossa, sanoo "moi" ja osoittaa auton ikkunasta ulos "kaa", eli katso. Kotona Topo saa lääkettä ja puoli tuntia myöhemmin alakertaan vaeltaa kirkassilmäinen, punaposkinen pikkumies, joka tulee ja paijaa äiti-ihmistä selästä, kesken perunoiden kuorimisoperaation. Topon on taas hyvä olla. Topo hakee iPadinsa, suuntaa kohti sohvaa ja alkaa katsella Late Lammasta. Sampu ja Edward ihastelevat kilpaa pupun tuomia suklaamunia ja niiden sisältä löytyviä yllätyksiä.

Ruoan tekoon meneee kaksi tuntia, mutta saan kokata rauhassa. Saan jopa kuunnella rauhassa musiikkia kokatessani. Totean, että puuha osaa olla varsin mukavaa, kun ei ole kiire ja paniikki saada pötyä pöytään nälkäisille lapsille. Pääsiäisen fiksuin veto oli tehdä nopea lapsiystävällinen ruoka, ja satsata aikuisten ruokaan enemmän aikaa ja vaivaa.

Päivystävästä apteekista löytyy tarvittavat lääkkeet. Istumme miehen kanssa apteekkikeikan jälkeen kahdestaan ruokapöydän ääreen. Trio huseeraa yhä omiaan. Saamme syödä ihan rauhassa. Rauhantuomareita ei tarvita kertaakaan selvittämään talon alaikäisten välisiä erimielisyyksiä.  Ruoka menee "parhaat ruokagenren väkerrykset" top vitoseeni ihan heittämällä. Migreenilääke alkaa auttamaan olotilaani, joten lähdemme Edwardin ja Sampun kanssa lenkille. Me kävelemme Edwardin kanssa, Sampu saa pyöräillä. Mies ja Topo jäävät kotiin lepäilemään Topon migreenin jämiä pois. Lenkillä Edward bongaa pupun. Kotona syömme iltapalaksi pääsiäiskakkua, jonka majakka ja perävaunu ovat koristelleet. Toteamme miehen kanssa, että meillä on takana todella hyvä päivä. Ja todella hyvä pääsiäinen. Mahtavat 72 tuntia.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.

Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.

Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.

Joulun(t)aikaa

"no mites se joulu". Ah, kysymys johonka vastailua olin onnistunut välttelemään viimeiseen asti. Toteamalla "katotaan sitten lähempänä". Kysymys on esitetty jokuseen kertaan siipan suunnalta, siskoni suunnalta, anoppini suunnalta, sekä vanhempieni suunnalta. Nyt, kun sitä Aattoa pitäisi juhlistaa tasan kolmen vuorokauden kuluttua, on niitä päätöksiä kai tehtävä. Vaikka Sampu jouluhuumassaan pyörii kotona (räkätautisena) yötä-päivää tonttulakki päässä ja alakerran joka ainoalla tasolla, jonne tavaraa voi laskea, on joulukoristeita, on joulumieli kuitenkin hieman hakusessa. Tai no, ei edes hieman. Sitä ei ole. Toivon, että voisin painaa pikakelausta ja kelata ajan suoraan jouluaaton iltaan. Siihen, kun lapset ovat nukkumassa ja joulustressi on mennyttä vain. Kun ei tarvitse pyöritellä enää sitä kysymystä "no mites se joulu". Istumme miehen kanssa sohvalla, rentoutuen ja käyden ajatuksella läpi mitä kaikkea kukin sai lahjaksi. Hengitämme rauhassa. Olemme vain. Syömme suklaata.

Olen viettänyt jouluaattoa vanhempieni kanssa viimeksi muistaakseni vuonna 2008. Syystä, että he aiemmin viettivät osan aatoista ulkomailla ja osana aatoista heillä on hoivattavana Iso-äitini, joka on saavuttanut kunnioitettavan 95 vuoden rajapyykin. Iso-äiti ei ole täysin (lue, ei missään määrin) selvillä siitä, mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen todellisuudessa kuuluu. Viime tärskyt Topon ja Iso-äidin välillä päättyivät Iso-äidin huokailuun siitä, miten hyväkäytöksinen pieni poika Topo on. Topo kun ei sattunut kyseisellä tapaamisella huutamaan kertaakaan. Ja ymmärrettävistä syistä hän ei myöskään sanonut sanaakaan. Hiljainen, jokusen vuoden ikäinen, suht söpön näköinen pikkusälli on siis Iso-äitien maailmassa sama, kuin hienosti kasvatettu pikkupoika. Tämän jälkeen emme ole halunneet ottaa sitä riskiä, että Topo käytöksellään lyhentäisi huomattavasti 95-vuotiaan Iso-äidin elinikää. Jota nyt ei muutenkaan ihan vain ilmiselvistä, luonnollisista syistä, voi olla jäljellä mitään vuosikymmeniä. Viime vuonna yhteinen aatonvietto kaatui siihen, että pohjoisesta joulunviettoon tullut pikkuveljeni päätti hommata itselleen byyttataudin aatonaattona. Me emme halunneet ihan väen vängällä lähteä hakemaan joululomiksi moista kulkutautien kruunaamatonta kuningasta. Joten vietimme aaton jälleen kotosalla. 

Niin, se kadoksissa oleva joulufiilis. Ensimmäisen kerran vuosiin vietän vielä aatonaatonkin tukevasti töissä. On selvää, että mitään järjettömiä joulusiivouksia ei tulla tekemään. Ja mitään elämää suurempaa leipomismaratonia ei tulla järjestämään. Tällä hetkellä aattovaihtoehtoina ovat oma perhe + anoppi omassa kodissa. Tai oma perhe, plus omat vanhemmat, plus oma sisko siipponeen plus se Iso-äiti 95 wee vanhempieni luona. Haluaisin ihan hirveästi viettää aattoa vuosien jälkeen vanhempieni kanssa. Mutta Topo...

Topolle rutiinit ovat SE juttu. Vanhempieni luona rutiinit menevät jotakuinkin näin: sisään, tsekkaus onko Mummilla pullaa ja oikean merkkistä mehua. Eväät äkkiä naamariin. Kevyt pieni, yleinen, hortoilu ja haahuilu. Jonka jälkeen: ulos ja rantaan. On keli sitten mikä tahansa. Siinä vaiheessa kun uutisissa jotakuinkin jaellaan ohjeita pysytellä sisällä, koska "ulkona vähän tuulee", olemme Topon kanssa rannassa heittelemässä kiviä veteen. Toivoen, että myrskytuuli ei palauta niitä bumerangin tavoin merenpinnasta otsaamme kohden. Lokakuun viidentenä päivänä, muiden värjötellessä rannassa toppatakit päällä, Topo vaatii, että häntä avustetaan riisuutumisessa. Koska hän aikoo mennä uimaan. Topo yritti samaisella keikalla kaikin mahdollisin keinoin selvittää äiti-ihmiselle, että tämän tulisi lämmittää vesi. Ja oli hyvin hyvin tyytymätön äiti-ihmisen toimintaan, kun äiti-ihminen ei lukuisista telepaattisista yrityksistä huolimatta onnistunut ajatuksen voimalla lämmittämään Suomenlahtea +20 asteiseksi. Rantatuokion jälkeen seuraa uusi kierros eväiden etsintää, yleistä haahuilua ja lopuksi Topo tuo merkitsevästi kenkänsä äiti-ihmiselle, tai miehelle. Katsoo päättäväisellä "ja nyt kuulkaa kyläilyt riitti"-ilmeellä silmiin ja menee päivystämään ulko-oven läheisyyteen. Tähän komboon on hieman vaikeaa ajoittaa johonkin väliin rauhallista jouluruokailua, kahvittelua, lahjojen jakamista ja availua. Bonuksena vielä Topon sisäinen kello. Joka ilmoittaa noin kello 19.05, että nyt tarttis päästä nukkumaan.

Joten ymmärrettävistä syistä joulun, tai noh, sen aaton vietto, on helpointa kotosalla. Topo pääsee nukkumaan, kun haluaa. Omalle pihalle ulkoilemaan, kun haluaa. Saa ratsata (kiitos "mennään yhä siitä mistä aita on matalin"-vanhempiensa) jääkaapin, kun haluaa. Mennä kylpyyn, kun haluaa. Järki sanoo, että näin on paras. Mutta sydän sanoo muuta.. Haluan viettää isoa joulua. Kotijoulun miinuksia ovat myös leipomis- ja siivouspakko. Jos emme ole kotona, voin skipata nämä kaksi kohtaa. Ainakin suurinpiirtein (taas näpsäkästi siitä, mistä aita on matalin). Haluan kuulla, kun isäni soittaa hänelle joskus vuonna 1998 ostamaani joulukokoelma-cd:tä niin kovalla, että korviin sattuu. Haluan syödä äitini leipomia pasteijoita. Avata lahjat heidän kanssaan. Tapanani ei ole ihan alvariinsa vaipua kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle ja miettiä itsesääliä puhkuen "miksi". Nyt teen sitä jo ties kuinka monetta päivää putkeen. Asiaa ei yhtään paranna se, että olen suklaalakossa jouluun asti. Tämä vaikeutus antaa vain lisää syitä rypeä itsesäälissä. Olla nyt surkeana, ilman suklaata. 

Tänään illalla ohjelmassa on Edwardin ja Sampun kanssa kuusen koristelu. Josko se toisi jostain esiin sen joulumielen, tai edes hitusen sitä? Jos ei muuta, yritän aikuismaisesti hokea itselleni "joulu on lasten juhla, joulu on lasten juhla". Hetkellisesti asiassa onnistuen. Toisina hetkinä ei niinkään. Kas kun se sisäinen kakara ottaa jälleen yliotteen.

Voin kuitenkin luvata, että aatosta liene tulee hyvä. Juhlitaan sitä missä tahansa. Ja että aattoiltana, kello 23, suklaarasia sylissä, miehen vieressä, sohvalla, joulufiilis viimeistään hiipii sydämiin. Sitä ennen pitää vain yrittää selvitä suht selväpäisenä seuraavista päivistä. Ja niistä muutamasta "niin, mites se joulu"-kysymyksistä… Ja siitä, että ei saa syödä suklaata ennen aattoa. Äh, että pitää mennä antamaan itselleen ties mitä toinen toistaan typerämpiä lupauksia.

Ehkä joulutunnelmaa kuusen lisäksi nostattaa myös se, että kaksi minuuttia tuon alla olevan kuvan räpsäisyn jälkeen taivaalta alkoi puskea jotain valkeaa. Lunta!!! Jos se poistaisi vähän pimeyttä. Maasta ja sydämestä. Tuoden mieleen ja sydämeen sitä joulunvaloa, jouluntaikaa. Mene ja tiedä…

Skarppausta

Kerkesin jo asettautua joulu(stressi)moodiin, sekä "vain äiti"-moodiin, mitä tulee vuosihuoltoihin, lääkärikäynteihin, terapia-asioihin. Skarpata isosti ja laittaa ajoissa lahjat ihanille opettajille, avustajille ja terapeuteille, jotka tekevät mahtavaa työtä trion kanssa. Normaalisti kun lahjarumbamme kulkee jotakuinkin näin: ne ostetaan siinä vaiheessa, kuin ne olisi kannattanut asianosaisille antaa eilen. Ne unohdetaan kotiin siinä vaiheessa, kun ne olisi kannattanut antaa asianosaisille kaksi päivää sitten. Ja hoetaan itselle "ajatus on tärkein", siinä vaiheessa, kun viedään musiikkiterapeutille nyssykkää jossa on piparkakkumuotteja ja joulukahvia: tammikuun puolen välin jälkeen.

Moodini teki äkkikäännöksen, kun työmatkalla puhelin ilmoitti saapuvasta puhelusta soittavana osapuolena Sampun tuleva, Edwardin ja Topon entinen puheterapeutti. Sampun viimeisimmän vuosihuollon lopputulemana oli maksusitoumus puheterapiaan. Puhuttiin 30 kerrasta. Kerkesin sisäisesti hihkua hurraata sille, että se puheterapia tulee maksusitoumuksella: yksi lapsi jonka kanssa ei vieläkään tarvitse aloittaa Kela-rallia. Ehdin myös iloita sitä, että saamme jatkaa meille tutun, turvallisen ja erittäin hyvän puheterapeutin terapoitavana. Nyt, kun maksusitoumus oli kiertänyt rahakirstun päällä istuvien tyyppien katsottavana, oli 30 kertaa kuivunut kasaan. 13 kertaa puheterapiaa oli lopputulema. 13 kertaa seuraavalle yhdeksälle kuukaudelle.

Puheterapeutin kanssa olimme vakaasti sitä mieltä, että moinen määrä ei riitä mihinkään. Lupasin ottaa asian hoitaakseni: ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon ja pyytää uudet lausunnot. Kelaa varten. Josko Kelan kautta saisimme lisää puheterapiaa. Homma ei ole ihan mutkaton: Kelalta ei voi anoa vain puheterapiaa. Pitää hakea vammaistukea. Joka vaatii omat lausuntonsa ja pitkäpiimäisten hakemusten täyttöä. Lisää loputonta lomakerallia…

Olisin voinut niitä vammaistukihakemuksia Sampunkin asioissa väsätä viimeiset pari vuotta. Suuri tuntematon, myokloniat, puheen viivästymät, infektioastmat, infektiokierteet: niillä olisi luultavasti tuki herunut jo aika päivää sitten. Vaikka sanon oikealle ja vasemmalle vakuuttavasti, että diagnoosit eivät lasta muuta, olen viimeiseen asti pitänyt kiinni siitä, että Sampun kanssa mennä porskutetaan ilman vammaistukia ja vammaispalveluita. Olen voinut ainakin jossain määrin tuudittautua ajatukseen, että täällä kasvaa yksi normikaavoihin mahtuva pikkutyyppi. Nyt se Kela-ralli on edessä. Elämäni ensimmäistä Kela-hakemusta väsätessä surin tuen nimeä: vammaistuki. Se kuulostaa niin karulta. Edward oli tuolloin kahden vanha. Silmissäni hän oli normaali pikkutyyppi, jolla ehkä oli jollain saralla kehityksen kanssa hitautta ja se epilepsia. Hänelle olisi pitänyt hakea tukea nimeltä vammaistuki. Nyt olen karaistuneempi ja viisaampi. Vammaistukea voivat saada lapset, joilla on vaikka vaikeahoitoinen astma. Ja Edwardin diagnooseissa vilkkuu selkeästi sana vamma. Tiedän myös sen, että vaikka lapsi saa vammaistukea, se ei hänestä tee vammaista. Mutta silti; olisin halunnut välttää tilanteen, jossa kolme kolmesta moista tukea nauttii. Elää siinä normikaavaan mahtuva-ajatuksessani.

Joten joulu(stressi)moodin ja "vain äiti"-moodin lisäksi pistin vielä kerran tänä vuonna päälle tukiasioiden hoitaja-moodin. Skarppaushuumassani päätin hoitaa asian välittömästi, enkä "sitten joulun välipäivinä kun on rauhallisempaa" (kun ei ole…) , lähestyin hoitavaa lääkäriämme sähköpostilla, ja pyysin lausuntoja. Omasta mielestäni pätevillä argumenteilla höystettynä. Nyt jään kyseenalaista intoa puhkuen odottamaan… Lausuntoja ja lomakerallia.

Koska joulukuu on ollut tietyillä saroilla onnistuneesti skarppauksen kuukausi (homman kostautuessa muilla saroilla) päätin skarpata myös niiden ajoissa toimitettujen lahjusten kanssa. En pelkästään hoitaa toimituksia saajilleen ajoissa, vaan mennä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että kirjoitan henkilökohtaiset joulutarrat jokaisen trion kanssa työskentelevän aikuisen joulupakettiin. (en sentäs mennyt niin pitkälle, että olisimme jotain korttienaskartelutalkoita pistäneet pystyyn). Kiillottelin jälleen sädekehääni; lahjat on toimitettu ajoissa, henkilökohtaisesti muistaen. Kukaan ei saa joulupakettiaan palattuaan lomiltaan. Sädekehän kiillottaminen jäi hieman kesken, kun työn tuoksinassa puhelin piippaa. Piippajaa on Edwardin opettaja. Joka kiittää paketeista. Ja tiedustelee "josko Johannan paketti kuuluisi Sarille. Johanna kun on työskennellyt Pirjon luokassa koko tämän lukukauden".  Jotta sädekehäni ei täysin himmenisi, voin puolustautua sillä, että luokassa on ollut töissä Johanna. Ja samainen Johanna työskentelee yhä kuitenkin samassa koulussa.

Skarppausta voisin harjoittaa selkeästi myös kalenteroinnin saralla. Kuluvan aamun aikana onnistuin siinä määrin vakuuttavasti selittämään miehelle, että nyt on kiire lahjojen ja ruokien kanssa, kun aatto on kuitenkin jo tiistaina, että mies kävi asian tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Keittiön seinäkalenteri tiesi kertoa, että jouluaatto on keskiviikkona. Saman liene osaavat kertoa kaikki maailman kalenterit, lukuunottamatta jotain kiinalaisia- aurinko- ja kuukalentereita. Luulen, että jopa Edward, jolla viikonpäivät ja ajanmääreet ovat vielä hieman hakusessa, olisi voinut äidilleen kertoa saman asian.Taidan toivoa joululahjaksi jättijulisteen kokoista seinäkalenteria. Jotta ensi vuonna en voi olla huomaamatta merkintöjä tilapäishoitojaksoista ja juhlapyhistä. Vielä kun jostain löytyisi joka tyyppi, joka osaa luotettavasti sitä kalenteria täyttää. Onni onnettomuudessa tässä oli kuitenkin se, että orastava joulustressini laski asteen verran. Yksi päivä lisää metsästää puuttuvia lahjoja, kasvattaa tekemättömien-joulu-töiden listaa, väsätä kauppalistaa ja odotella, että se lomakeralli saadaan ehkä nytkähtämään hitusen eteenpäin tämän vuoden puolella.

Koska en ole mennyt täysin ojasta allikkoon skarppausten saralla, oli pakko ottaa kauppareissulta mukaan "hyvä minä kukkapaketti". Olkoon ne myös muistuksena siitä, että yritetään skarpata hieman lisää. Niin kauan, kun ne kukkaparat nyt säilyvät hengissä. Voisin muotoilla asian näin, että kukat & minä, siinä suhteessa olisi paljon skarpattavaa…

Laulaa, kuin lintu

Osallistuin kuluneena perjantaina ensimmäisiin työpaikkapikkujouluihin, sitten viime kerran. Viime kerran ollessa noin kolme vuotta sitten. Tällä kertaa kyseessä olivat ensimmäiset nykyisen työpaikan karkelot. Koska pikkujoulun juhlistamiseen näillä leveysasteilla kuuluu glögi/viini/muut virvokkeet, tuli etukäteen pohdittua asiaa: mitä jos viini avaa kielenkannat. Kielenkantojen aukeamisella tarkoitan sitä, että mitä jos alan laulaa, kuin pikkulintu, vasemmalle ja oikealle, jokaiselle joka haluaa (tai ei edes halua) kuunnella juttuja pojista. Olen nimittäin onnistunut aika hyvin toistaiseksi pitämään meidän juttumme meidän tietoinamme.

Kuten jokainen vanhempi tietää, että tiedossa ei ole viikonloppua vaaka-asennossa, vain koska äiti/isä sattuu osallistumaan näihin joulun saapumista juhlistaviin kinkereihin, olin minäkin tehnyt itselleni pelisäännöt selväksi ennen karkeloita. Juo paljon vettä, älä lähden jatkoille (siellä homma tuppaa yleensä karkamaan tukevasti viihteen puolelle). Muista lähteä ajoissa kotiin, koska taksijonossa hengailu pikkujouluvermeet päällä ei ole puuhista miellyttävintä. Laita korkoa jalkaan, mutta sellaista, joissa voi sievästi minglailla juhlakansan joukossa, ja ottaa välillä muutaman tanssiaskeleen.

Onnistuin jopa kiitettävästi noudattamaan itse itselleni asettamia ohjenuoria. Miinus se pikkulinnun laulanta. Jota harrastin yhden uuden työkaverin kohdalla. Kas kun: olin esitellyt alkuillasta äiti-ihmisen vankkumattomalla ylpeydellä trion valokuvaa työpisteeni äärellä. Oltiin käyty läpi pilttien nimet ja iät. Työkaverini naureskellassa sitä, miten hän ymmärtää nyt varsin hyvin erään iltapäiväisen heittoni siitä, että lähden kotiin pyörittämään sirkusta. Kolmessa pienessä pojassa on toden totta sirkuksen aineksia. Todeten perään, että nyt varmasti alkaa helpottamaan; isommat sällit liene jo hyvin omatoimisia ja heitähän voi jättää jo kotiin kahdestaan kauppareissujen ajaksi. Tässä vaiheessa purin kieltäni ja myhäilin jotain tyylillä "kyllä vain, juu juu, näinhän se on". Seuraava kysymys koski työaikaani: kun pienin lapsista nyt on viiden vanha (tähän äiti-ihmisen korjaus: kolmen vanha), niin koska on ajankohtaista pidentää työpäivää. Kun ne kotona asuvat alaikäiset tyypit siis alkavat kuitenkin olemaan suht isoja. Uusi kielenpurenta ja ympäripyöreä vastaus "joo, katellaan, ehkä ens vuonna. Siis jossain vaiheessa. Mahdollisesti. Riippuu työtilanteestakin".

Myöhemmin juttelessani syvällisiä kahden työkaverini kanssa, jotka sirkuksemme todellisesta tilasta tietävät enemmän, samainen uusi työkaveri pelmahti seuraamme. Ja mitä siitä seurasikaan: no allekirjoittanuthan lauloi, kuin pikkulintu. Miten itseasiassa työpaikalla tehtävä työ on vain yksi työ vanhemmuuden lisäksi. Näiden lisäksi olen kahden lapsen omaishoitaja. Ja, että niillä isommilla sälleillä on "vähän juttuja". Ja että meidän arki saattaa joskus ehkä mahdollisesti olla pikkasen erilaista.

Lauantai-aamuna herätessäni liian lyhyiden yöunien jälkeen tein nopean yhteenvedon illasta. Oli tosi hauskaa. Koroissa ei ollut liikaa kantaa. Juhlajuomia ei tullut nautittua liikaa. Lähdin mielestäni ajoissa taksitolpalle, vaikka siellä olikin tunnin jono. Joka aiheutti sen, että olin kotona hieman myöhemmin, kuin olin alunperin suunnitellut. Aamulla olo oli hyvä, suht pirteä ja tosi iloinen. Ainoa asia, joka vaivasi oli, noh: se laulaminen. Laulaminen pyöri ajatuksissani viikonlopun ajan, kunnes sunnuntai-iltana sain taas yhden niistä ahaa-elämyksistä: miksi tätä pitäisi piilotella. Työpaikan kaverit ovat jo oppineet jossain määrin ainakin tuntemaan minut minuna. Ilman hyvässä ja pahassa olevaa painolastiani. Miksen seuraavalla kerralla, kun laulan pikkulinnun tavoin, lisää "meillä nyt on vähän tällaista"-juttujen perään tiukat faktat: osaan pitää monta lankaa käsissäni. Osaan ajatella montaa asiaa samaan aikaan. Olen tehokas. Olen tottunut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Olen hemmetin hyvä lomakkeiden täytössä. Osaan esittää asiani ponnekkaamin, kuin ennen sirkuskoulua. Osaan selvittää vastapuolelle miksi tiettyjä asioita tarvitaan. Osaan pelottomasti istua palaveriin erilaisten ihmisten kanssa. Olen oppinut uskomaan asiaani ja taistelemaan siitä, että asiaani ajetaan. Saamaan muutkin uskomaan asiaani. Olen oppinut työskentelemään stressin alaisena. Jopa sellaisen stressin, jota harvemmin tulee vastaan työelämässä. Olen oppinut elämään epävarmuuden kanssa, tässä hetkessä, yrittäen ainakin parhaani mukaan keskittyä nyt ja juuri olennaisiin asioihin: miettimättä liikaa sitä, mitä huomenna pitää tehdä. Olen oppinut suorittamaan epämiellyttävänkin tehtävän (ah niitä lomakeralleja ja vuosihuoltoja, verikokeita, lääkärikäyntejä, palavereja) loppuun asti, sisukkaasti, heittelemättä hanskoja tiskiin ja kirveitä kaivoon. Olen käynyt monen oppimäärän verran sitä kuuluisaa elämänkoulua. Olen oppinut pitämään pokerinaamaa, vaikka kyyneleet polttaisivat silmissä, tai naurattaisi ihan hulluna. Olen oppinut omaksumaan kuivakkaita, täysin epämielenkiintoisia lakipykäliä ja tekstejä. Muistamaan ne ja käyttämään niitä hyödykseni tarvittaessa.

Joten väittäisin pienesti olevan äiti/erityisäiti tittelin lisäksi myös erityisihminen. Joka on suorittanut sirkuskoulun pidemmän oppimäärän. Käynyt sellaisen koulun, jonne ei noin vaan joka keväisen- ja talvisen hakuprosessin kautta pyritä. Joka on karaistanut tavalla, jolla moni muu asia tässä maailmassa ei voi ihmistä karaista.

Jotkut asiat eivät koulunkäynnin myötä ole muuttuneet: kuten se, että kaikki sopivasti kiiltävä on kivaa. Työpaikan pikkujouluista jäi muistoksi jotain oikeasti kättä pidempää; talon bileiden hengessä sponssaama kaulakoru. Seuraavia kemuja ja laulamismahdollisuuksia odotellessa siis…