10 Asiaa Minusta

1) Rakastan lukemista. Makuuhuoneessa on 10 pokkarin pino, odottamassa "oikeaa hetkeä". Osa niistä on ollut odottamassa kuukausia, osa, noloa kyllä: vuosia. Enää en voi edes vedota siihen, että en ehtisi lukea. Ehtisin. Iltaisin, kun talo on hiljentynyt. En vaan saa tartuttua niihin pokkareihin. PAITSI: kun Anna-Leena Härköseltä tulee uusi kirja. Niin ja Yösyöttö-Tarhapäivä-Hammaskeiju sarja: sen hotkaisin hetkessä. Olen vakuuttunut, että joku kaunis päivä tulee se "oikea hetki", ja pino alkaa pienentyä. Siihen asti tyydyn lukemaan: blogeja, Insta- ja Facebookpäivityksiä, nettihesarin kiinnostavimpia artikkeleita, sekä iltapäivälehtien nettisivuja. Ehkä hiukan noloa, mutta jep: näin tärkeysjärjestykseni suurinpiirtein menee.

2) Terveellinen elämä. Tai no: terveellisempi elämä. Liikun omasta mielestäni suht paljon. Se 10 000 suositeltua askelta päivässä tulee noin pääsääntöisesti heittämällä täyteen. Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Juokseminen on k a m a l a a, lenkinjälkeinen olotila on vertaansa vailla. Harrastan kotijumppia YouTube videoiden ja Instaohjeiden tahtiin. Saatan keksi illalla kello puoli kymmenen, kun oikeasti pitäisi ruveta hipsimään kohti sänkyä, että teenpä päivällä Instagramista bongatun kahvakuulatreenin. Liikuntasessioni eivät siis ole hirvittävän ennakoituja ja tarkkaan etukäteen harkittuja. Jos on olemassa extemporeliikkujia, olen sellainen. Olen myös extemporesyöjä mitä tulee kaikkeen epäterveelliseen. Saatan viettää kolme viikkoa kuukaudesta syöden fiksusti ja terveellisesti, pitäen kiinni karkkipäivistä. Ja jotta elämässä säilyisi kauhun tasapaino: olla viikon verran, kuin sika pellossa. Syöden mitä sattuu ja miten sattuu. Sampu on henkilökohtainen karkkipoliisini. Jos lauantaikarkeista on jäänyt jotakin jäljelle, anon häneltä lupaa syödä ne maanantai-iltana. Sama ei päde toisinpäin: jos Sampun lauantaikarkeista jää jotakin jäljelle, laitan ne odottamaan seuraavaa lauantaita. Kun toimintatapaani kyseenalaistetaan, totean, että "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin". Kasvatuspistepottini kasvaa joka ainoan kerran, käyttäessäni "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin"-lausetta.

3) Kerran viikossa päätän laihduttaa viisi kiloa. Totean tähän vain, että eipä tästä sen enempää... Ne viisi kiloa rakastavat minua niin suunnattoman paljon, että niillä ei tunnu olevan minkään valtakunnan pienintäkään tahtotilaa niin kutsuttuun "kilojen sulamiseen".

4) En potenut kolmenkympin-, enkä neljänkympinkriisiä. Mutta: nyt, pari vuotta nelikymppisten jälkeen poden ehkä jonkinsortin ikäkriisiä. Se jumppaaminen ei enää näy ruhossoa ollenkaan yhtä helposti, kuin jokunen vuosi sitten. Suklaa ja nachot näkyvät sen edestäkin.. Silmäpussit ovat nykyään asuste, josta ei pääse eroon. Eniten poden "mikä minusta tulee isona"-nelkytpluskriisiä. Nyt pitäisi kai pikkuhilja alkaa tietää? Mutta arvatkaapa mitä: minä en todellakaan tiedä. Minulla ei ole mitään haisua. Tottakai minulla on haaveita. Yksi on olla vaikkapa ns. kokopäivätoiminen kirjoittaja. Voisinhan olla sitä tietenkin nytkin. Olisi vain kivaa, että se olisi työ josta saisi vaikkapa vähän palkkaa. Joten se vaihtoehto on siellä "haaveissani olisin"-listalla. Sen mikä-minusta-oikeasti-tulee ollen täysin hämärän peitossa. Välilä mietin, että miksen voinut lentoemännän ammatin sijaan haaveilla lapsena vaikka insinöörin ammatista? Insinööreille on takuulla enemmän kysyntää, kuin nelkytplus-ex-lentoemännille. Veikkaisin...

5) Olen mahdoton nainen lykkäämään asioita. Päässäni on jatkuvasti kasvava to-do-lista (jonka tukena ovat puhelimen kalenterimerkinnät tehtävistä asioista). Aamulla päätän, että tänään on se päivä, kun siivoan pihalta kesälelut pois, tyhjennän altaan, siivoan autokatoksen, siivoan vaatekaapit, varaan kirppispöydän, teen kuusi työhakemusta, hommaan pojille uimakortit, ja varaan ajan koiran trimmaukseen. Puoleen päivään mennessä olen päättänyt, että huomenna on päivä uus, voin tehdä nuo jutut silloin. Puolustukseksi voin sanoa ,että sitten kun se oikea hetki to do-listan lyhentämiseen "löytyy", olen suht tehokas. Silloin roudaan kahdeksan tuntia huonekaluja ylä- ja alakerran väliä (koska olen keksinyt niille paremman uuden järjestyksen), pesen koko huushollin lattiat, teen kolme työhakemusta ja pesen viisi koneellista pyykkiä (kaapittaminen jääköön toiselle päivälle). Tällä tehopäivällä voin sitten ratsastaa seuraavat viisi laiskempaa päivää. Puolustus numero kakkosena voin vedota siihen, että trion ilta- yö- ja aamuelämä on myös hyvin suuresti vireystilaan vaikuttava asia. Univaje nimittäin: se on asia johon ei vuosienkaan jälkeen totu.

6)  Päätän säännöllisesti: olla enemmän rauhallinen, viilipytty, pitkähermoisempi, ennenkaikkea aikuisempi. Sitten tulee Topon migreenipäivä, tai muuten vaan huono päivä. Kuten viime lauantaina... Jaksoin sitä rauhallista, pitkähermoista viilipytty aikuisasennetta puoleen päivään asti. Sen jälkeen pakka hajosi. Ehkä hieman ääntä korottaen komensin Topon päiväunille ja kaksi muuta herrashenkilöä pihalle meuhkaamaan. Koska Topoa ei voinut viedä ns ihmisten ilmoille, kävelimme tunnin verran sateessa, kaupan kautta ostamaan poikkeuksellisesti vähän lisää lauantaikarkkeja. (te tiedätte: lahjonta-kiristys-uhkailu). Topon ilmoittaessa 16.45 "hyy" (joka tarkoittaa hyvää yötä), aloin olla toivoton. Hemmetti: jos tyyppi painuu nyt yöunille, sunnuntaipäivä alkaa siinä kello nollayhden hujakoilla. En ollut enää pätkän vertaa viilipytty, pitkähermoinen, rauhallinen aikuinen. Kahden ja puolen tunnin aktiivisen viihdyttämisen, kylpemisen, toisen rataslenkin, sekä noin sadan syvän huokauksen jälkeen oli kello sen verran, että tyypin sai oikeasti saatella yöunille. Kun olin pari tuntia rauhoittanut mieltäni päivän jäljiltä, päätin jälleen, että huomenna olen rauhallinen, viilipytty, pitkähermoinen aikuinen.

7) Olen sosiaalinen ihminen, mutta: en tykkää y h t ä ä n puhua puhelimessa. Maailmassa on oikeastaan kaksi henkilöä, joiden kanssa puhun puhelimessa: äitini, ja Kuopion-paras-ystäväni. Heidänkään kanssa en harrasta puheluita ihan alvariinsa. Ehkä kerta kahteen viikkoon. Suurinpiitein. Maksimissaan. En tiedä johtuuko tämä ei-innostunut-puhelin-asenne siitä, että oma aika on melko kortilla. Että trio imee minusta energiaa melko tehokkaasti. Että sitten kun on hetki omaa aikaa, tykkään olla noin periaatteessa hiljaa. Työtehtäviin liittyvät puhelut eivät ole ikinä tuottaneet minkään valtakunnan ongelmaa, joten kyseessä ei ole pesunkestävä puhelin/puhelukammo. Juttuni vain kertakaikkiaan on vaihtaa kuulumisia a) naamakkain b) kirjoittaen.

8) Omistan aivan liikaa käsilaukkuja. Eikö kaikilla ole jonkinlaisia luurankoja kaapissaan? Minulla luurangot ovat käsilaukun mallisia. Niitä on... ehkä 20. Ostin niille Ikeasta eteiseen oman kaapin. Se on pieni ja sievä. Ja se vetää sisäänsä vähän vajaa puolet kokoelmastani. En voi sille mitään, että säännöllisin väliajoin löydän uuden "pakko-saada-käsilaukun". Tiedän, että osa naisihmisistä harrastaa fiksua kierrätyssysteemiä: jos hankkii uuden laukun, myydään yksi vanha pois. En kykene siihen. Olen kehittänyt lähestulkoon kaikkiin käsilaukkuihini jonkinsortin sairaalloisen kiintymyssuhteen. Plus huomannut sen, että vuoden verran kaapin perukoilla käyttämättömänä maannut laukku, saattaakin yhtäkkiä olla suosikkikassini. Silmäteräni on vintage-Chanel, jota varten keräsin rahaa pitkään ja hartaasti, jonka hankintaa mietin viikkoja ja viikkoja ja onnistuin lopulta tinkaamaan hinnan alas "siedettävälle tasolle" Toinen juttu on lenkkarit ja tennarit... Eikö nelkytplusnaisen pitäisi osata käyttää korkkareitakin? Juu, en minä... Siksi olenkin erityisen innostunut vallalla olevasta trendistä yhdistää mm. mekkoja tennareihin. Toivottavasti trendi pysyy pinnalla pitkään.

9) Olen alehamsteri. Housut vitosella, paita neljällä eurolla. PAKKO ostaa, koska on niin edullista. Tämä piirre taitaa juontaa perunsa äidiltäni. Jaamme samanlaisen vimman ja rakkauden "halvalla ostamiseen". Viimeisen vuoden aikana olen onneksi alkanut pikkuhiljaa päästä eroon vimmastani ja rakkaudestani. Olen todennut, että oikeasti kannattaa vaatekaapissa panostaa muutamaan "kestosuosikkiin", jotka ovat hieman kestävämpiä, kuin kolmessa pesussa värinsä menettäneet neljän euron alelöydöt. Lastenvaatteiden kohdalla olen kyllä pitkään panostanut laatuun. Sekä kierrättämiseen. Tänään Sampu lähti päiväkotiin päällään paita, joka on ostettu Eliakselle, ehkä seitsemän vuotta sitten. Paita on yhä siisti, pitänyt värinsä, pitänyt muotonsa, ja se on yhä ainakin äiti-ihmisen mielestä kaunis paita. Minulla on lastenvaatteiden suhteen kaksi kestosuosikkia: Mini Rodini ja polarn o pyret. Tykkään heidän kuoseista, laadusta, siitä että vaatteet näyttävät lastenvaatteilta, eikä hämähäkkimiesnaamiaisasuilta. Joskin kummankin merkin nostaessa hintojaan pikkuhiljaa, vuosi vuodelta, lähestulkoon tähtitieteellisille tasoille, olen jättänyt uusien vaatteiden oston tasan alelöytöihin.

10) Uskon ensi vuoteen. Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa rankka. Henkilökohtaisten epäonnistumisten (tai ainakin epäonnistumisentunteen) siivittämä. Olen ajoittain tuntenut itseni yksinäisemmäksi, kuin koskaan elämässäni.  Topo on voinut välillä mahdottoman hyvin, mutta myös pitkiä aikoja aivan kammottavan huonosti. Olen elämäni ensimmäisen kerran työnteon suhteen tyhjän päällä. Työ on aina ollut osa minuuttani, joten tämä on rankka paikka. Samalla tajuan myös, että työ ei voi olla enää niin iso osa elämääni, kuin se aiempina vuosina ajoittain on ollut. Olen tajunnut omien voimavarojeni rajallisuuden. Olen ajoittain joutunut etsimällä etsimään itseäni. Välillä hukannut itseni uudelleen, aloittaen etsimistyön alusta. Vaikka yhä elämässä on hyvin rankkoja päiviä, näen sitä kuuluisaa valoa tunnelin päässä. En tiedä missä olen, ja mitä teen, kun vuosi 2017 päättyy, vaihtuakseen vuodeksi 2018. Mutta olen aivan vakuuttunut, että olen melko hyvässä paikassa. Ja arvatkaa mikä on "siisteintä": olen 100% varmuudella ajokortin omistaja. Autokoulu oli asia jota lykkäsin, lykkäsin ja lykkäämällä lykkäsin. Eikä aina todellisuudessa edes löytynyt aikaa moiselle projektille. Nyt ajo- ja teoriatunnit ovat osa arkea, ja uskallan toivoa, että syyskuun aikana olen ajokortin omistaja. Jo muutaman ajotunnin jälkeen tiedän, että tulen nauttimaan ajamisesta. Että pimenevinä syysiltoina tai hankalina lauantaipäivinä pakkaan trion takapenkille ja vien heidät ajelulle. Topo saattaa protestoida ens alkuun, mutta olen tuhannen varma, että hänkin tulee nauttimaan meidän ajeluistamme. Ajeluista kohti parempaa vuotta 2018.

P.S kuvassa on filttereitä, ei ikäkriisin (se ei ole sentäs NIIN paha) vuoksi vaan siksi, että latasin puhelimeeni uuden kuvankäsittelyohjelman. Pitihän sitä päästä testaamaan. Näitä arjen pieniä suuria iloja!

"Äiti, Minua Pelotti": Kouluvuoden Alku

Viime viikon torstaina sähköposti kertoi Eliaksen uudelta opettajalta saapuneesta Wilma-viestistä. Viestin aihe oli jotakuinkin seuraava: Elias ei ollut suostunut menemään jumppatunnille, koska olisi kuulemma halunnut olla sisäliikunnassa, eikä sille päivälle sovitussa ulkoliikunnassa. Joten hän sai mennä iltapäiväkerhoon liikunnan sijaan.

Luin viestiä kerta toisensa jälkeen. Elias on maailman kiltein lapsi (tämä ei ole edes pelkästään "puolueettoman" äiti-ihmisen mielipide, vaan hän ihan oikeasti on sitä). Elias osaa liikuttavasti kirjakielellä todeta, jopa suht ponnekkaasti "ei ei, ei kiitos, minä en halua" asioille ja asioihin jotka häntä eivät miellytä, mutta noin kahdeksan sekunnin neuvottelun jälkeen hän pääsääntöisesti toteaa asiaan, kuin asiaan "hyvä on". Elias on lisäksi äärimmäisen vieraskorea tapaus. Joten jos hän uskaltaa ponnekkaasti pistää vastaan uudelle opettajalle, ja suorastaan kieltäytyy menemästä jumppatunnille, alkavat äidin päässä automaattisesti hälytyskellot soida. 

Kiitin Wilman kautta opettajaa tiedosta ja lupasin keskustella asiasta Eliaksen kanssa. Näin tehden. Istuimme Eliaksen kanssa alas sohvalle ja aloitin keskustelun aiheesta jumppatunti. Olin mielessäni luonnostellut palopuheen siitä, miten elämässä joskus pitää tehdä asioita, joista ei niin tykkäisi, koulun lukujärjestystä pitää noudattaa ja sitä rataa. Mutta ensimmäinen Eliaksen suusta päässyt lause pyyhkäisi luonnostelmat mielestäni, sen sileän tien. Minun Eliakseni itki, sanoen "äiti, minua pelotti". Äiti Minua Pelotti. 

Hyvistä ja hyvää tarkoittavista opettajista huolimatta Eliaksen koulutaival, eritoten viimeiset pari vuotta ovat olleet vanhemman näkökulmasta katsottuna yksi suuri farssi. Totuuden nimessä en malta odottaa sitä, että hän pääsee siirtymään yläasteella kuluvan kouluvuoden jälkeen. Koska minun on vaikea uskoa, että koulupuoli voisi enää huonommaksi ja huonommin toimivaksi mennä, kuin mitä se tällä hetkellä on:

 Koulun aikuiset (tällä tarkoitan opettajia ja avustajia) vaihtuvat solkenaan. Tieto ei kulje. En tiedä kuinka monta kymmentä kertaa olen joutunut selvittämään alusta lähtien, että Elias sairastaa epilepsiaa. Hän on myös eritoten talviaikaan äärettömän väsynyt, kroonisesti  äärettömän väsynyt. Niin väsynyt, että hän nukahtaa spontaanisti, kesken tunnin, pään kopsahtaen pulpettiin. Ja että ei: tämä ei johdu lyhyistä yöunista, myöhäisistä illoista, aikaisista aamuista, liiasta tv- tai peliajasta, vaan siitä, että Eliaksen elämä nyt vain on sellaista. Sitä mukaa kun päivät pitenevät, sitä mukaa Eliaksen myokloniat villiintyvät. Samaan tahtiin väsymyksen kasvaessa. Se on yhä äidistä sydäntäraastavaa katsottavaa, mutta samalla: olen tottunut. Niin hyvin kuin asiaan voi tottua. Se on ihan oikeasti Eliaksen elämää. Se on ollut Eliaksen elämää viimeisen kymmenen vuoden ajan. Eliaksen aloittaessa kuudetta koululuokkaa, olen tilanteessa jossa jälleen kerran selitän nämä samat asiat. Koska entinen opettaja ei ole ehtinyt informoida uutta opettajaa, koska uusien avustajien on hyvä tietää asian laita. Ehkä "parasta" kaikessa tässä on, että jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran käyn tästä väsymyksestä ja epilepsiasta, sekä sen vaikutuksesta koulunkäyntiin keskustelua rehtorin kanssa. Joka ei Eliaksen koulutaipaleen aikana ole vaihtunut vielä kertaakaan. 

Integrointi on sitten se toinen asia... Sehän kuulostaa ajatuksena oikein hienolta, että lievästi kehitysvammaisia lapsia integroidaan "normilasten" tunneille. Lapsethan oppivat erityisen hyvin, kun he saavat oppia: toisilta lapsilta. Minusta tämä on aidosti hieno asia. Kunhan se toteutettaisiin tavalla, joka palvelee lasta. Viime lukuvuotena Elias oli integroituna kuuteen eri ryhmään. Voin sanoa näin "normiaikuisen" näkökulmasta katsottuna, että minusta olisi itsestäni jopa hieman hankalaa tehdä töitä, jos joutuisin sitä tekemään säännöllisesti kuudessa eri porukassa, per viikko. Yhtälöön kun lisätään vielä niinkin Eliasta "hyödyttävät" aineet kuin mm. tietotekniikka ja historia, niin... Äiti jää kyllä hieman kysymysmerkkinä kyseenalaistamaan integroinnin hyötyä. Kyseessä ollessa lapsen, joka opettelee 10-5 laskuja, sekä tankkaa vieläkin lukemisen alkeiden kanssa. 

Ja nyt, kuudennen luokan alussa, ensimmäisten koulupäivien jälkeen istun sohvalla, kainalossani Elias, joka itkee, että "äiti minua pelotti". Minun Eliakseni, jota on pistetty, nukutettu, lääkitty ja videoitu piuhat päässä sairaalassa, niin monet kerrat. Ilman että hän ikinä on sanonut "äiti minua pelotti". Tiedättekö mikä on pahinta? Olen viimeiset kaksi vuotta puhunut opettajille, kirjoittanut viestejä, soittanut puheluita koskien Eliaksen kouluasioita. Ilman että mikään muuttuu. Pahinta on se, että olen avuton tämän asian edessä. 

Otin Eliaksen kainaloon, kysyin mikä pelotti, kerroin että ei tarvitse pelätä. Ja pidin osan siitä palopuheestani: siitä miten jumppatunneilla pitää käydä, lukujärjestystä pitää noudattaa, opettajaa pitää kuunnella. Valoin vähän rohkeutta, muistutin miten taitavasti hän osaa heittää koripallossa koreja. Että mukaan menemällä ja tekemällä oppii. Toivoin ja toivon sydämestäni, että enää ei ikinä tule eteen koulupäivää, jonka jälkeen Eliakseni itkee kainalossani. Sitä, että häntä pelottaa. 

Mitä Sulle Kuuluu?

Jokunen päivä sitten törmäsin erään ystäväni päivitykseen instagramissa. Hän on ihana, aurinkoinen ihminen. Kuten allekirjoittanut, myös hän jonkin valtakunnan aktiivisomettaja. Päivityksessä ei ollut mitään erityisen raskasta, negatiivista, tai minkään valtakunnan purkautumista ns. paskasta elämästä, mutta itseäni se jäi siinä määrin mietityttämään, että laitoin hänelle viestin "mitä kuuluu".

Ajauduimme erittäin hyvään keskusteluun viestin jälkeen siitä, miten kumpikin meistä tuntee olevansa jonkinlaisessa tienhaarassa. Eksyksissä. Täysin suuntaa vailla. Tai no, ehkä se suunta on selkeä jossain syvällä sisällä, mutta tällä hetkellä on vaikea löytää se tienhaara, josta pääsee jatkamaan kohti sitä juuri oikeaa suuntaa. Yhteistä meillä on myös se, että vuosien ja jälleen vuosien ajan olemme olleet melkolailla omistautuneita perheillemme. Ehkä jopa siinä määrin, että olemme pikkuhiljaa hukanneet omat itsemme sinne äitiroolin uumeniin. Eräänä kauniina päivänä vain havahdut siihen, että lapset ovat jo suht isoja. Mutta se "pikkulapsiarki" ei lapsien vammoista, tai sairauksista johtuen ole helpottanut. Eräänä kauniina päivänä havahdut siihen, että tämä on nyt sitten tätä. Ja olet hukannut itsesi sen "tämän" keskelle.

Kun minulle kirjoittaminen on henkireikä, ystävälläni se on vloggaaminen. Kun itse pysyn poissa näppiksen ääreltä, kun elämä oikein heittelee, oli myös ystäväni tunteiden myllerryksessä ollut hetken vloggaamatta. Rohkaisin häntä palaamaan sen hänelle tärkeän harrastuksen pariin. Illalla sain viestin "tein videon ja mulle tuli heti niin paljon parempi mieli".

Kuten ystäväni, myös minä olen huono omille sometileilleni suoltamaan sen syvempiä ajatuksia elämästä. Sinne tulee lähinnä tehtyä postauksia hauskoista sattumista, juhlahetkistä, syydettyä maailmalle iloisia valokuvia, ajoittain jossain määrin mustalla huumorilla höystettyä narinaa siitä, miten arki on… Mitä se nyt onkaan. Ei aina sellaista kuin toivoisi, ei aina sellaista, mitä jaksaisi.

Koska Facebookin yms "välineiden" kautta on niin helppo seurata ystävien ja muiden tärkeiden ihmisten elämää, harvoin oikeasti tulee kysyttyä, että "mitä sulle kuuluu". Olikin sydäntälämmittävää, kun eräs toinen, erittäin hyvä ystäväni aiemmin kesällä ehdotti kahvitärskyjä, kirjoittaen "olisi kiva kuulla mitä sulle kuuluu sinne Facebookin taakse". Kävimme kahvilla, kaupassa, pitkällä lenkillä. Puhuimme hauskoista jutuista, mutta myös niistä rankoista asioista, joita haluaa jakaa vain itselleen oikeasti tärkeän ihmisen kanssa. Treffiemme jälkeen oli  puhdistuneempi olo, kevyempi olo, eläväisempi olo. Uskoisin, että kummallakin. Sovimme, että nyt sitten oikeasti treffataan vähän useammin. Tärskyt eivät vaadi aina sitä, että pitää lähteä hienosti syömään, tai järjestää muuten jotain erityistä aktiviteettia. Meille paras juttu oli painaa hieman epämukavat, ei niin lenkkeilyyn soveltuvat kengät jalassa, järven ympäri, ihailla maisemia ja purkaa sydäntä.

Tapaamisen jälkeen muistin jälleen, että pitäisi oikeasti kysellä vähän useammin läheisiltä ihmisiltä, että mitä heille oikeasti kuuluu. Monesti nimittäin sieltä iloisten päivitysten ja kuvien takaa löytyy raskaita ja surullisia juttujakin. Koska sitähän elämä on. Ei pelkkää vaahtokarkkia ja hattaraa. Välillä siellä kaikkein ruusunpunaisimmallakin taivaalla leijailee tummia pilviä. Niin se vain oikeasti on.

Itse olen hurjan huono avautumaan siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Pojista on helppo jutella. Siitä, että etsin on työtä on mutkatonta jutella. Mutta siitä, mitä minulle oikeasti kuuluu… Ei niinkään.

Totuuden nimissä takana on yksi elämäni rankin kevät ja kesä. Joka ei näytä millään tapaa helpottamisen merkkejä. Minä, joka olen henkeen ja vereen ns. laiska toiminnan ihminen (tykkään venyä ja vanua niin pitkään kuin mahdollista viikonloppuisin sängyn pohjalla, mutta kun pääsen liikkeelle, niin sitten tapahtuu) olen käynyt pitkään tyhjäkäynnillä. Niin kauan, kun vietän aikaa trion kanssa, niin toimin, nauran, teen, olen toimintakunnossa. Mutta kun he lähtevät kouluun, tai käyvät illalla nukkumaan, se tyhjäkäynti iskee päälle.

Minä joka olen suht elämään ja huomiseen positiivisesti suhtautuva, sosiaalinen ihminen, olen tilanteessa, jossa tunnen itseni täysin yksinäiseksi. Olevani täysin tyhjän päällä. Tiedän mistä tämä olotila johtuu. Se on surullisten ja vaikeiden asioiden, tapahtumien, aiheuttama olotila. Onneksi (onneksi kertaa tuhat) tiedän itse, että viime aikaiset elämän surulliset ja vaikeat tapahtumat eivät ole elämäni surullisimpia ja vaikeimpia tapahtumia. Surullisimmat tapahtumat ovat luonnollisesti poikien sairastumiset ja se fakta, että heistä kaksi on elämässään joutunut käymään läpi niin vaikeaa sairautta ja huonoa oloa. Koska olen suht selväpäisenä ja elämäniloisena selvinnyt noista surullisimmista tapahtumista,  tiedän, että pääsen yli tästä olotilasta. Löydän sen oikean polun.

Jonakin päivänä olen taas oikeasti onnellinen. Olen sitä nytkin, ohikiitävinä pieninä hetkinä. Onneksi olen: koska ne hetket muistuttavat, että tulee päivä, kun ne onnenhetket ovat elämässä ja arjessa suurempia, kuin se tyhjäkäynti. Välillä ne onnenhetket tulevat pienistä asioista. Kuten siitä, että tänään kun Topolla oli erityisen levottoma ilta, pakkasin hänet rattaisiin, otin koiran mukaan ja lähdimme porhaltamaan pitkin lähitienoita. Parin hikisen kilometrin jälkeen Topo oli rauhoittunut. Pari hikistä kilometriä myöhemmin rattaiden kuomun alta kurkotti käsi, joka halusi ottaa äidin kädestä kiinni. Rauhallinen käsi, rauhallinen Topo. Kun tartuin käteen, olin hirvittävän onnellinen. Topon oli hyvä olla. Minun oli todella hyvä olla.

Onnellinen hetki jokusen vuoden takaa… Topo ja äiti

Taksi Tuo, Taksi Vie: Arjen LottoVoitto

Olen viikonlopusta asti seurannut herkeämättä Espoon "taksi-gatea", joka on päätynyt nyt jo iltapäivälehtiinkin asti. Kyseessä siis eräs taksialan yritys joka joutunut suuremman luokan myrskyn silmään (taitaa Klaarat ja Kiirat jäädä tässä jo kakkoseksi), koskien hieman (noh, totuuden nimessä melkoisen) notkuvasti alkanutta koulukyytilukukautta. Taksi-gate kommentteja löytyy puskaradio-ryhmistä, Espoon kaupungin fb-sivulta, juttua puidaan nyt jo ainakin Länsiväylä-julkaisua ja Iltalehteä pitkin. Myrskunsilmään joutuneen kuljetusyhtiön toimari on kirjoitellut erinäisiin ryhmiin pitkiä anteeksipyyntöviestejä, mutta enää sekään ei riitä. Vaan osa vanhemmista on sitä mieltä, että kuljetusyhtiön sopimus kaupungin kanssa on purettava.

Meillä aamu- ja iltaäivän taksiajelut ovat olleet tiivis osa arkea jo... hmmm... kuusi vuotta. Villi veikkaus. Olen melko vakuuttunut, että Sampulle tulee aikanaan shokkina se, että kouluun kuljetaan ihan omin pikkujaloin. Hän kun on tiiviisti kasvanut siihen uskoon, että koulun alku tarkoittaa samaa, kuin taksilla ajelu. Kuuteen vuoteen mahtuu x-määrä harmistusta, kadonneita lapsia, myöhässä tulleita kyytejä, ajoissa tulleita kyytejä, ei ollenkaan tulleita takseja, sairas-, loma- ja tilapäishoitopäivinä pihaan kurvaavia takseja. Erään kerran vastaanottoapuna ollut Mummi on paniikissa jalan juoksennellut ympäri naapurustoa, koska: taksista vakuutettiin että koululaisemme on kyllä jätetty pihaamme, ihan varmasti on, viisitoista minuuttia sitten. Totuus oli toinen: koululaisemme olivat ilmeisen pitkällä iltapäiväajelulla, tullen kotiin tuntia myöhemmin. Ehkä hieman hämmetyneinä, mutta täysissä ruumiinvoimisssaan. Tarina ei kerro, että minne kaikkialle koululaisemme olivat iltapäiväajelun aikana ehtineet.

Osaan täysin asettua jokaisen kyytiasioista harmistuneen vanhemman asemaan. Olen ollut raivoissani, peloissani, harmistunut, turhautunut, vihainen, ja ajoittain jopa huvittunut. Niin, sekä lisäksi liikuttunut, onnellinen, kokenut että olemme saaneet arkeemme jonkin sortin lottovoiton.

Pari-kolme vuotta sitten arkeemme ajelivat vakituinen iltapäiväkuski, sekä vakituinen aamukuski, joista on tullut tiivis osa arkeamme. He ihan aidosti ovat arjen lottovoittomme.

Kun Topo kävelee portaita kotiovelta kohti talon ulkopuolella odottavaa taksia, kantaen suurta reppuaan, huutaa tuttu ja turvallinen kuljettaja "Moi Topo, ootas kun mä tulen auttamaan sen repun kanssa". Kun Topo keksi alkaa availla turvavyötään kesken koulumatkan, kehitti kuljettaja hänelle lisäturvavyön avulla ns. patenttiratkaisun, jolla poika pysyy varmasti penkissä. Kiireisinä aamuina, kun bussi johon olisi pakko ehtiä, lähtee klo 08.00, ja poikien koulutaksin olisi tarkoitus olla pihallamme kello 08.00, menemme bussipysäkin nurkille poikien kanssa "hengaamaan". Jotta koulutaksi voi pojat napata siitä pysäkin viereltä (joka on suoraan taloyhtiömme ulkopuolella) kyytiin. Olen aina tarvittaessa ehtinyt kello kahdeksan bussiin. Voin luottaa vakikuljettajiimme, kuin kallioon.

Iltapäivän kuljettajan kanssa meillä saattoi olla pieniä ryppyjä rakkaudessa, ennenkuin taksiparisuhteemme alkoi kukoistamaan. Mutta alun ryppyjen jälkeen, kaikki on toiminut kuin tanssi. Hänkin aidosti välittää kyydittävistä koululaisistaan, on liikuttunut joka ainosta kiitoksesta, muistamisesta, hyvän työn kehumisesta. Jos hän sattuu olemaan etuajassa pihassa, hän päästää kyydittävänsä kyllä pihalle (koska Topolla saattaisi muuten niin sanotusti hermo mennä), mutta: vahtien tiiviisti kyydittäviensä perään, siihen asti, että sovittuun aikaan jompikumpi vanhemmista kotiutuu töistä.

Loma-aikoina taksikuviomme on sujuvasti, kroonisesti sekaisin: taksit tulevat ja tuovat miten sattuu, välillä tulevat ja tuovat koululaisiamme minne sattuu. Joten ymmärrän niin hyvin harmistuksen, sen kun kaikki menee päivä toisensa jälkeen pieleen, myöhästyt töistä taksin vuoksi, tai joudut käyttämään työaikaa taksiasioita selvitellessä. Ymmärrän niin hyvin pelästyksen, harmistuksen, raivostumisen. Ihan oikeasti ymmärrän.

Toivon kovin, että tämä Klaaraa ja Kiiraakin suuremman myrskyn keskelle joutunut kuljetusyhtiö saisi ns homman sujumaan. Toivon kovasti, että ko kuljetusyhtiön kuljetusten piiriin kuuluville perheille löytyisi omat arjen lottovoitot: tutut, turvalliset kuljettajat, joihin voi luottaa, joiden aikatauluihin voi luottaa. Vielä enemmän toivon, että ihan oikeasti kun kyseessä on lapset, vanhempien maailman ja elämän tärkeimmät asiat, ei mentäisi kilpailutus edellä. Koska halvimmalla harvoin saa parasta...

Ja kaikille heille, jotka ovat erinäisiin fb-ryhmiin ja lehtiartikkeleihin kommentoineet, miten "meille vanhemmille ei mikään riitä", "viekää itse lapsenne kouluun", "kaikkea pitää saada ilmaiseksi": Ei meille riitäkään sellainen, mikä ei toimi. Ei kaikkea pidäkään saada ilmaiseksi. Ei aina ole mahdollista viedä lapsia kouluun ja yrittää siinä sivussa sitten vielä vaikkapa käydä töissä. Jokaiselle heille annan mahdollisuuden tulla vaikka tänne meille kotiin juttelemaan näistä kaihertavista mikään ei riitä-viekää itse lapsenne kouluun-kaikkea pitää saada-ilmaiseksi aiheista. Voisin jopa uskaltautua lupaamaan kaikkien vammaisten ja pitkäiakaissairaiden lasten, jotka näitä kyytejä tarvitsevat, vanhempien puolesta, että heittämällä luopuisimme kyydeistä, jos saisimme vaihtarina sen ,että meidän koululaisemme osaisivat itsenäisesti kulkea koulumatkansa.

Meidän vakikuskeille, sekä "taksikeskuksen"-Mialle haluan vielä kerran sanoa: kiitos. Kiitos, että olette meidän arjen lottovoittojamme.

Iltakävelyn Mietteitä

Talvella, kun kolaa tietään ulko-ovelta bussipysäkille (suurinpiirtein), käy välillä mielessä, että kai sitä voisi muuallakin asua. Sitten kun talvi-iltana tulee kotiin, laittaa takkaan tulen, miettii, että njaah. Kesällä moinen muualla-asumis-ajatus ei käy mielessäkään. Varsinkaan nyt kun perheessä on koira, joka tarkoittaa säännöllistä laapustamista pitkin lähitienoita. Tuon mustan karitsan näköisen, säännöllisesti karkailevan villakoiran myötä olemme löytäneet lähitienoolta ihan uusia "helmipaikkoja": kalliot muutaman sadan metrin päässä, peltopolut vajaa kahden kilometrin päässä. Koiran avulla liikkeelle saa myös Eliaksen, joka tuossa liikunta-asiassa on niin äitinsä poika, kuin vaan olla voi: ei kiinnosta, ei ole juuri lahjoja. Mutta iltaisin hän jaksaa sinnikkäästi potkutella Air Scootreillaan kilometritolkulla kärrypolkuja, todeten hampaiden pesun yhteydessä "oli äiti kiva käydä lenkillä".

Koiran myötä Elias on myös saanut ottaa vastuuta, kasvaa isoksi pojaksi, oppia tekemään jotain ihan itse: Vaikka joka aamu, ja iltapäivä poden paska-mutsti-syndroomaa lähetteässäni Eliaksen ja koiran takapihalta alkavaan metsään lenkille, tiedän oikeasti tekeväni hänelle palveluksen. Joka päivä siltä aamu- ja iltapäivälenkiltä kotiutuu iloisen näköinen kaveri, joka raportoi pissojen, kakkojen, sekä tavattujen pääsiäispupujen, muiden koirien ja koiran omistajien määrät. Joka ilta, iltapusujen jälkeen hän sanoo äiti-ihmiselle "huomenna minä autan taas sinua äiti, vien Roopen lenkille". Hän sanoo sen ylpeänä. Joka ilta kiitän häntä suureellisesti "autat Elias äitiä niin paljon, olet niin iso poika jo ja niin iso apu".

Niin, tuosta paskamutsista... Kuten varmasti joka ainoa äiti-ihminen tietää, paskamutsi on sellainen suht ainakin ajoittain vallitseva ja hallitseva olotila, mitä tulee tähän äitihommaan. Olisivat oikeasti voineet jo jossain synnytysvalmennuksessa varoittaa asiasta!  Ei riitä, että paskamutsi fiilikset saa siitä, kun unohtaa päiväkotiretket, vanhempainvartit, lapsen varasaappaat ovat a) pienet tai b) niissä on reikä, vaan sitten tuo jälkikasvukin tulee ja tuomitsee "äiti, sä huusit" , "miksi sinä äiti huusit", "miksi me äiti oltiin myöhässä", "miksi äiti meidän pitää aaaaaaaaina juosta bussille" "äiti, voiko bussille oikeasti kävelläkin, miksi me ei ikinä tehdä niin?". Tämä syyllistämisjuttu on meillä eritoten Sampun spesiaalialaa...

Eilen lähdimme Sampun kanssa kaksin iltalenkille. Tyyppi oli ollut harvinaisen kärttyinen, sekä tehnyt harvinaisen paljon typeryyksiä viikonlopun aikana. Osan voi laittaa meillä pyörivän ärhäkän flunssan piikkiin, mutta arvelin että pieni ihan kahdenkeskinen aika saattaisi olla paikallaan. Suuntasimme sinne kallioille. Kävimme katsomassa oliko kallioille jonkun rakentama maja paikoillaan: oli, oliko jonkun tekemä pieni kivitorni paikoillaan: oli, näimme peuran ja samoilimme vähän pitkin rinteitä. Etsien hyviä mustikkapaikkoja. jutellen elämänmenosta. Kun olimme tarpeeksi samoilleet, kysyin Sampulta vähän varovaisesti, että harmittaako jokin erityisesti. Vastaus tuli, kuin tykin suusta, hieman itkuisen pikkutyypin todetessa "mäkin haluan olla iso poika". Sen lisäksi että Sampulla on ihan oikeasti melko isot korvat, olemme huomanneet, että hän myös arjessa on ns. korvana. Hän oli rekisteröinyt kaikki Eliaksen kehumiset, jutut siitä miten hän on iso poika, sekä mummien ja kummien ihan oikeat ihmettelyt siitä, miten Eliaksesta on "kasvanut jo niin iso poika". Tyyppi kun oikeasti on venähtänyt pituuttaa huomattavasti viime aikoina. Nyt minun pienin pikku-ukkonikin siis haluaisi olla iso poika. Paskamutsifiilis iski taas hetkellisesti päälle: miten en ole tajunnut , että kenkä voi puristaa tällaisen asian tiimoilta. Keskustelimme hetken aiheesta. Kerroin, että Sampukin on iso poika, vaikka pienin onkin. Ja että Elias, Topo ja Sampu tulevat aina olemaan minun isoja pieniä poikia, ikuisesti. Vastaus tyydytti, mieli parani.

Jatkoimme vaelteleluamme ja seuraavaksi pienen viisaan ihmisen suusta kuului kysymys "äiti, oppiiko Topo ikinä puhumaan. Sillä tavalla, kuin me kaikki muut puhutaan". Sydämessä sykähti, liikutuin. Tuo eskariaan aloitteleva ihmisenalku miettii näin suuria asioita. Kerroin, että en tiedä, isikään ei tiedä. Mutta me kovasti tietenkin toivomme, että niin kävisi. Sampu jatkoi "toivovatko kaikki muutkin: mummi, mummi ja vaari, kaikki muutkin, toivovatko nekin". Tunsin miten silmät vähän kostuivat, kun vastasin, että kyllä: ihan kaikki toivovat, että niin tapahtuu. Mutta kukaan ei tiedä, miten oikeasti käy. Oppiiko Topo. Viisas Sampuni vastasi "niin, me ei tiedetä, mutta me toivotaan". Niin, me emme tiedä, mutta me voimme aina toivoa... Vaikka kuusivuotiaani haluaa olla jo iso poika, on hän yhä niin pieni, että en uskaltanut sanoa ääneen "luultavasti ei". Kerroin vain, että Topolloa on niitä juttuja, kuten vaikka se epilepsia, jotka tekevät oppimisesta vaikeamman. Siksi Topo ei osaa puhua kuten me muut, eikä vaikka käydä vessassa kuten me muut. Vastaus tyydytti: Sampu otti minua kädestä kiinni, huomattavasti paremman tuulisena ja käsi kädessä tallustimme lenkiltämme kotiin.

Koko rankan viime talven meillä oli Sampun kanssa viikonloppuisin tapana tehdä kahdestaan ( plus tietenkin se karitsan näköinen, karkaileva koira seuranamme) pitkiä aamulenkkejä. Samoilla rauhassa metsässä, jutella elämästä, kuluneesta viikosta.  Kesän, ja pyöräilykauden alettua lenkkitraditio on jatkunut. Mutta luonnollisesti Sampun keskittyessä polkemiseen ja allekirjoittaneen perässä hölkkäämiseen, samanlaisia keskusteluja ei ole päässyt muodostumaan. Päätin vakaasti mielessäni, että tästäedes ainakin pari pyörälenkkiä korvataan rauhassa metsissä ja kallioilla samoilemalla. Elämästä jutellen, isoveljiä ja maailman menoa miettien. Jotta tuo minun iso pieni kuusivuotiaania ei joudu miettimään hänelle liian isoja asioita yksin. Ja jotta minä saan, vielä niin kauan kuin on mahdollista, ottaa pienestä, kovaa vauhtia isommaksi kasvavasta kädestä kiinni. Taivaltaa rauhassa, käsikädessä.

Kymmenenvuotias Tuntematon

Mitkään asiat eivät ole niin varmoja lähestyvän syksyn merkkejä, kuin ensimmäinen koulu-, päiväkoti-, ja eskaripäivä, kunnon flunssa, sekä Lastenlinnasta lähetetty kirje otsikolla "Sinulle on varattu aika". Voin ruksia näistä syksynmerkeistä kaikki kohdat tämän porukan kohdalta. Syksy siis tekee vääjämättä tuloaan. Vaikka totuuden nimessä, en odottanut enää tälle syksylle ajanvarauskirjeitä ainakaan trion kahdelle vanhemmalle jäsenelle: mehän siis keväällä ponnekkaasti ilmoitimme Lastenlinnan suuntaan, että mitä tulee herroihin Elias ja Topo, niin on varmasti paras jos lopetamme yhteisen taipaleemme. Ilmeisesti ponnekkuutemme ei ollut tarpeeksi ponnekasta, koska niin vain Eliaksen nimissä tipahti postilaatikkoon ko. osoitteesta ajanvarauskirje...

Niin tipahti ajanvarauskirje myös aika tasan tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Silloin olin vähän vajaa kaksi vuotiaan taaperon ja pienen vauvan äiti. Ajanvarauskirjeessä, kerrottiin että taaperolle on varattu aika toimintaterapeutin, puheterapeutin, fysioterapeutin, sekä neuropsykologin tutkimuksiin. Selvä pyy, ei mitään ihmeellistä tässä. Kuuluu asiaan, kun kotona on "hyvänlaatuista imeväisikäisen paikallisalkuista"-epilepsiaa sairastava taapero. Muutama viikko ajanvarauskirjeen saapumisen jälkeen vietimme siis muutaman syksyisen päivän Lastenlinnan epilepsiaosastolla. Minun äitini oli mukana hoitamassa Topoa, minun pientä pyöreää buddha-vauvaani, kun me Eliaksen kanssa suhasimme yhden terapeutin vastaanotolta, seuraavan terapeutin vastaanotolle.

Jotkut asiat piirtyvät mieleen, porautuvat sydämeen ja jämähtävät selkärankaan ikuisiksi ajoiksi. Yhden niistä hetkistä koin siellä tutkimuskeikalla. Tutkimusrallin viimeisenä päivänä oli ns. lähtökeskustelun aika. Kiitos äitini, pääsin keskusteluun ilman yhtään alaikäistä seuralaista. Astuin huoneeseen, jossa oli väkeä, kuin vilkkilässä kissoja. Nurkassa istui Lastenlinnan "sosiaalihenkilö", kädessään nenäliinarasia. Istuin alas, lääkäri katsoi minua vakavana ja kysyi "eikö miehesi ole mukana palaverissa". Vastasin täysin hölmistyneenä, että ei ole, hän kun on töissä. Lähtökeskustelusta en muista kaikkea. Mutta muistan ikuisesti lääkärin lauseen "Eliaksella on ja tulee olemaan paljon ongelmia kaikella kehityksen saralla. Lopun elämää. Eliaksen epilepsia on vain oire, jostain suuremmasta." Muistan, että mietin, että ei saa itkeä. Istu rauhassa, hengitä, kuuntele. Älä vaan itke... En tarvinnut koko keskustelun aikana ensimmäistäkään nenäliinaa.

Kävelin lääkärin huoneesta ulos, epilepsiaosastolle, kuin unessa. Osastolla tuli vastaan sairaanhoitaja, joka katsoi minua niin myötätuntoisesti ja lausui sanat "olen niin pahoillani. Me tulemme varmasti nyt sitten tapaamaan useammin". Kiitin häntä, ja muita hoitajia hyvästä hoidosta. Keräsin seureeni kasaan ja kävelin ulos Lastenlinnasta. Siinä ulko-oven kohdalla, kun olin päässyt rakennuksesta pihalle, romahdin. Otin Eliaksen syliini, puristin häntä niin kovaa kuin lasta voi puristaa, ilman että häntä sattuu, ja nyyhkytin äidilleni "Eliaksella ei ole kaikki hyvin".

Sinä päivänä minun, meidän perheemme ja kaikkien meidän läheistemme elämä muuttui. Ikuisiksi ajoiksi. Sinä päivänä minusta tuli pitkäiaikassairaan lapsen äiti, sinä päivänä minusta tuli erityislapsen äiti. Sinä päivänä alkoi virallisesti elämämme suuren tuntemattoman seurassa.

Seuraavat viikot ja kuukaudet odotin joka päivä postia. Koska olin aivan vakuuttunut, että postin mukana tulee kirje sairaalasta, jossa kerrotaan, mikä se "suurempi" on. Minun maailmaani ei mahtunut ajatusta siitä, että on olemassa sairauksia, geenivirheitä, kromosomivirheitä, syndroomia, jota lääketiede ei tunne.

Kirjettä ei tullut. Kymmenen vuotta myöhemmin sillä ei ole enää edes merkitystä. Täysin rehellisesti, käsi sydämellä voin sanoa, että minulle ei ole enää tärkeää saada tietää. Saada nimeä tuntemattomalle, joka jokaisella minun lapsellani on. Siitä ei ole aikaa edes yhtä vuotta, kun lääkäri kertoi, että edes siinä isossa geenitutkimuksessa, jossa syyn piti löytyä: Syytä ei löytynyt. Tuolloin asia harmitti, suretti, mietitytti hetken verran. Mutta ne mietteet, harmitus ja suru menivät nopeasti ohi. Jotain tästä kertonee se, että en muista saimmeko tiedon viime syksynä, vaiko viime talvena...

Olen niin onnellinen siitä, että silloin kymmenen vuotta sitten en saanut tietää, mitä kaikkea elämä vielä eteen tuo. Koska olisin musertunut. Mikä tahansa meidän suuri tuntemattomamme on, se on jollain tapaa armollinen. Se on tiputellut oireita, ongelmia, uusia diagnooseja triolle pikkuhiljaa. Ei kertarysäyksellä. Olen saanut olla hetken aikaa kolmen täysin terveen vauvan äiti. Olen saanut pikkuhiljaa valmistautua ajatukseen, että lapsellani on kehitysvamma. Peläten sitä, musertuen siitä, todeten lopulta, että mitä sen on väliä. Nyt taivalletaan tällaisen eväsrepun kanssa eteenpäin elämän polulla.

On päiviä, kun suuri tuntematon saa minut tuntemaaan toivottomuutta, pelkoa, suorastaan pakokauhua. On päiviä, kun ajattelen, että en oikeasti jaksa. Yhä, säännöllisin väliajoin on päiviä, kun vaan itken. Itken aamusta iltaan. Mutta suurimpana osina päivistä, en edes ajattele asiaa. Silloin olen vain Eliaksen, joka on maailman paras isoveli, kohtelian lapsi ja jolla on taikakädet, joilla hän hieroo äitinsä otsaa, äiti. Topon, jolla on maailman kauneimmat silmät, siloisimmat posket, oikeasti rauhallisin luonne, äiti. Sampun, joka on minun linnunpoikaseni, täynnä elämäniloa, kävelevä kyselyautomaatti, äiti. Äiti. Ei sairaan lapsen äiti, vammaisen lapsen äiti, erityislapsen äiti. Ihan vain pelkkä äiti.

Saa Katsoa, Mutta Ei Tuijottaa...

Koska säätiedotus lupaili sadetta, koko rahan, sekä koko sunnuntaipäivän edestä, ja trion kanssa "vain kotonahengailu" on kertakaikkiaan poissuljettu vaihtoehto, lähti karavaani asioimaan kauppakeskukseen. Kaikki planeetat eivät olleet ihan suotuisimmassa mahdollisessa asennossa vierailua ajatellen. Topon yö oli ollut harvinaisen repaleinen. Josta seurasi luonnollisesti se, että sekä Topon, että valvojatoverin, eli allekirjoittaneen, mielet olisivat suht repaleisia. Mutta kaikesta huolimatta päätimme uhmata sekä sadesäätä, että väärässä asennossa olevia planeettoja, että repaleisia mieliä ja lähteä keikalle.

Miehen ollessa parturin tuolissa, me muut suuntasimme ruokakauppaan. Eetu oli valjastettu jäätelöpalkkiolla vahtimaan Topoa. Hukkasin ensimmäisen minuutin aikana Topon vahdin, seuraavan viiden minuutin aikana Topokin oli kadonnut, ja seuraavan kymmenen minuutin sisään kadoksissa oli myös Sampu, joka oli valjastettu etsimään kadonneita lampaita. Kaikesta huolimatta pääsimme ihan kunnialla (annan kauppakeikasta lapsille + äidille yleisearvosanan vahva kasi) kaupasta pihalle. Jopa niin, että kaikki ostoslistassa olevat tarvikkeet oli muistettu ostaa. Bonuksena: ostoslistalta ei oltu lipsuttu tekemään ylettömiä määriä ylimääräisiä heräteostoksia.

Koska tänään ihan oikeasti on loman viimeinen päivä, triolle luvattiin tarjota sunnuntailounas hampparipaikassa. Loman ehkä kymmenes sellainen (todellakin ensi viikosta ruotuun!). Luonollisesti tässä ei millään tapaa ollut taka-ajatuksena se, että talouden täysi-ikäiset henkilöt voisivat luistaa lounaskokkaamisista. Siitä mistä aita on matalin...

Annan hampparipaikkareissusta koko porukalle arvosanaksi ehkä jopa ysin. Kaikki jaksoivat nätisti odottaa ruokiaan. Kukaan (lue:Sampu) ei kaatanut päälleen, tai vieruskaverinsa päälle mitään lounasannoksestaan. Topolla oli yllättäen jättinälkä, ja koska nyt on oikeasti loman viimeinen päivä, käytiin hänelle tilaamassa ylimääräinen annos nugetteja. Topo jaksoi kauniisti odottaa ylimääräistä nugettiannostaan, eikä yrittänyt salaa anastaa veljiensä hampurilaisleipiä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Repaleiset yöt ja mieletkään eivät päässeet pilaamaan keikkaa. Luulen, että onnellisin oli Topo. Hän ehti ruokailun aikana sanoa vähintään 35 kertaa nam-nam, sekä kymmenen kertaa "tii-tos". Kilareiden määräksi jäi pyöreä nolla.

Vaikka hampparipaikka oli sateisena sunnuntaina melko turvoksissa, ja yleinen hälinätaso oli korkeahko, onnistui Topo siitä huolimatta keräämään itselleen vähemmän salaa vilkuilevaa yleisöä. Ymmärrän vielä, että joku katsoo pidempään, kun vedetään kilareita, kiljutaan, heittäydytään, ulvotaa ja meuhkataan. Ymmärrän jotenkuten vielä senkin, että katsotaan nopeaa vilkaisua pidempään, kun Topo avaa sen makkaripakettinsa (jonka luonnollisesti maksamme) jo kaupan käytävillä. Kyllähän kaupassa syöminen on asia, joka jatkuvasti herättää keskustelua. Mutta en enää ymmärrä, että mikä nugeteillaan fiilistelevässä suht pienessä pojassa on tuijottamisen arvoista? Ymmärrän vilkaisun, vähän pidemmän katseen. Mutta kallooni ei mahdu, mikä kahden keski-ikäisen naisen mielestä Topossa oli niin omituista, että häntä piti tuijottaa vähintään kerta kahteen minuuttiin. Olisi kai saattanut muuten kadota savuna ilmaan?

Mieltäni en tästä pahoittanut. Miksi olisin? Topo, kuten hänen veljensä (ja jopa vanhempansa!) käyttäytyivät kiitettävästi. Pisti vain ajattalemaan. Ja muistamaan, että meitä riittää joka junaan. On Topoja, ja ToponTuijottajia... sekä lauma muuta porukkaa.

Näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä Topo on ehkä maailman kaunein kymmenen vuotias poikalapsi. Sietää häntä katsoakin. Sietää todellakin katsoa, mutta ei saa tuijottaa. Minun kaunis Toponi, joka luokitellaan vaikeavammaiseksi osaa kiittää joka bussikyydin jälkeen kuljettaa,. Huikkaamalla bussin ovelta: "tiitos". Tästä olen kasvattajan roolissa erittäin ylpeä. Äärimmäisen ylpeä olen myös siitä, että kahdelle paremmin ymmärtävälle veljekselle on mennyt perille oppi: jos joku mietityttää, kysy, sekä: saa katsoa, mutta ei tuijottaa. Näillä eväillä pärjää elämässä jo jonkin matkaa... Ja ne tädit siellä hampparipaikassa: olisitte kysyneet vain suoraan. Kyllä me olisimme kertoneet.

P.S Poikkeuksena ymmärrän hyvin hienoisen tuijottelun, jonka Topomme sai osakseen, hokiessaan, yhä siellä ihmisten ilmoilla, kovaan ääneen lempisanaansa. Joka on "kakka". Tai noh, lähinnä "kakka kakka kakka kakka kakka".... 

Elokuun Eka

Elokuun Eka. Tänään olisi ensimmäinen arkipäivä: eskarin, ja loma-ajanhoidon aloitus. Mutta allekirjoittaneen ollessa yhä työnhakumoodissa, sekä miehen pitäessä viimeistä kesälomaviikkoaan, on triokin luonnollisesti vielä loma-asennossa tämän viikon. Mökkeilyt on mökkeilty ja reissut reissattu, joten viimeinen lomaviikko menee luultavasti kotikulmilla hengaillessa. Vaikka virallisesti olemme siis yhä lomalla, herättää Elokuun Eka kuitenkin ajatuksia.

Siitä on kolme kuukautta, kun menin tekemään sen uhkarohkean tempun, että irtisanouduin vakituisesta työpaikasta. Olen sen jälkeen ollut paniikissa, peloissani, yhtenä päivänä miettinyt, että en osaa tehdä mitään, eli en voi hakea mitään työpaikkoja. Seuraavana päivänä jälleen uhkuen suuria suunnittelmia, taistelutahtoa ja roppakaupalla osaamista. Päivääkään en ole missään vaiheessa katunut sitä, että lähdin työpaikasta pois. Joka päivä olen sen sijaan katunut sitä, että jossain paniikkikohtauksessa päädyin aiemmin antamaan opiskelupaikan pois ja ottamaan työpaikan vastaan. Työpaikassa ei ollut tietenkään mitään vikaa. Se ei vain kertakaikkiaan ollut minua varten. Lähinnä sen vuoksi, että päivistä tuli kiitos hankalien työmatkojen, kohtuuttoman pitkiä. Tuntuu, että koko talvi oli yhtä työpaikalle, tai sieltä kotiin matkustamista, työntekemistä, sekä väsymystä väsymystä väsymystä. Skippasin kaikki sosiaaliset menot, noh itseasiassa, en muistanut enää mitä sosiaalinen elämä oikeasti tarkoittaa. Jätin ystävän nelikymppiset väliin... Mökkeydyin. Kun arki-iltoina oli noin puolitoista tuntia yhteistä aikaa trion kanssa, en halunnut viikonloppuisin tehdä mitään muuta, kuin notkua kotona ja olla perheen kanssa. Minä, joka auliisti viimeiset kymmenen vuotta olen toitottanut oikealle ja vasemmalle, että vaikka ollaan vanhempia, niin pitää olla omaa aikaakin, hylkäsin oman ajan täysin. Unohdin sen olemassaolon.  Joka ainoa viikko tiesin, että tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta silti: en koskaan kuvitellut hyppääväni ihan ns. tyhjän päälle.

Elokuun Eka... Vietin aamun kirjoitellessa työpaikkahakemuksia. Olen ollut vähän laiska sillä rintamalla. Ystävät ja perhe ovat sanoneet, että nauti nyt "vapaa-ajasta", unohda hetkeksi työnhaku. Lepää, ota aikaa, vietä laatu-aikaa trion kanssa, tapaa ystäviä. Kuulostaa ihanalta. Teoriassa. Käytännössä: olen työntekijä. Joten vaikka en ole syytänyt hakemuksia oikealle, ja vasemmalle, niin kesälomankin aamurutiineihin on kuulunut ensimmäisenä selata Oikotien työpaikka-osiota läpi. Haluan mennä töihin! Tällä kertaa kuitenkin oman osansa työhakemusten-teko-laiskuuteen on tuonut se, että edelliskerrasta oppineena ymmärrän nyt ihan oikeasti, että tämä meidän elämämme asettaa rajoitteita työnteolle.

Hullua kyllä, mutta vasta viime talven jälkeen ymmärsin, että Topo tulee tarvitsemaan minua ja miestä kaikessa, niin kauan, kuin hän kotona asuu. Ei tule eteen päivää, jolloin hän ehkä osaisi itse kävellä kotiovelta raput alas autopaikalle, koulutaksiin, aamulla. Edes vaikka niin, että puhelimessa häntä siihen ohjeistaisimme. Ei tule eteen päivää, että hän ehkä osaisi olla tunnin iltapäivisin yksin, vaikka hänelle tekisi jääkaappiin eväät valmiiksi ja pyytäisi taksin kuljettajaa avaamaan hänelle ulko-oven.En usko, että tulee vastaan iltaa, jolloin Topon käydessä nukkumaan tiedän, että edessä on rauhallinen yö.  Koska vaikka mikä palikka Topon aivoissa menisi paikoilleen, hän ei ikinä tule olemaan "kuten me muut". Uskomatonta kyllä, se vaati viime talven, hullut aikataulut, 100% työajan, liian hankalilla työmatkoilla, ennenkuin ymmärsin,  että ei auta poltella sitä kynttilää kummastakin päästä loppuun. Hullua kyllä vasta viime talvena oikeasti ymmärsin, että se tärkein duuni on täällä kotona. Vaikka trio on elämäni tärkein asia ollut aina... Niin jotenkin olin yhä siinä "voin saada kaiken, perhe-ura-omaishoitajuus"-moodissa. Vasta viime talvena, tai lähinnä tämän kevään aikana tajusin, että jostain on luovuttava.

Joten Elokuun Ekana... Käyn yhä läpi jonkinlaista luopumisen tuskaa. Vaikka lähetin aamulla työhakemuksia ja haluan töihin, toivon samalla, että loma ei loppuisi ikinä. Että ei tarvitsisi tosissaan ruveta miettimään "mitäs sitten". Koen jonkinasteista "mitä jos mä en ikinä löydä töitä"-paniikkia. Tietäen samalla että se oikea työpaikka tulee vastaan. Elämä voittaa. Arki lähtee jälleen rullaamaan.

Elokuun Ekana laitan saappaat jalkaan, lähden Sampun kanssa poimimaan mustikoita. Leivomme muffinsseja. Koska meille tulee ystävä lapsineen kylään. Viime talvi on myös opettanut, että ilman ystäviä ei selviä... Vaikka minussa asuu pieni mökki-minä, sen pitää säännöllisin ajoin saada tuulettua ystävien kanssa. Ystävän kanssa me laitamme lapsille vesileikit pystyyn, Syömme muffinsseja. Olemme vielä hetken ihan vaan lomalla. Arki odottakoot hetken.