Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Wau Hetkiä

Ensiksi voin todeta, että kaikki lohdutukset siitä, että se kulkutaudeista karmein "on ohi muutamassa tunnissa" e i  p i d ä    p a i k k a n s a. Kaukaa viisaina olimme miehen kanssa siivonneet huushollin mattoja sivuun ja vuoranneet sohvaa froteemuoveilla ja pyyhkeillä taudin ollessa päällä Topolla. Noin 40 tunnin byyttaamattomuuden jälkeen siivosimme froteemuovit ja pyyhkeet pois sohvalta. Vain  saadaksemme puolta tuntia myöhemmin todistaa Topon tyhjentävän iltalääkkeensä + muun mahan sisällön pitkin 10 kuukautta vanhaa sohvaa. Saatiinpahan taas liikettä talouden täysi-ikäisiin. Säntäilimme miehen kanssa pitkin alakertaa, ihan oikeasti, kuin ne päättömät kanat, saaden aikaiseksi; ei mitään fiksua. Toisaalta; ei kai lapsiperheessä voi olla sohvaa jonne ei olla byytattu-pissattu-kaadettu mehuja vähintään kertaalleen? Mitä tulee allekirjoittaneeseen; ruokavalio on yhä yksipuolinen. Eli tässä saatetaan hyvinkin ehtiä perjantaiksi rantakuntoon. (ja tähän väliin: pliis, älkää oikeasti enää perjantaina lakkoilko maahuolinta- ja matkustamopalveluihmiset).

Koska lauantaiaamun valjetessa huushollissamme ei ollut uusia tautiuhreja, ja allekirjoittaneen pahimmasta tautihuipusta oli jo reilu pari vuorokautta, päätin viettää "leppoisan ja rauhallisen" lauantaipäivän majakan ja perävaunun kanssa siellä, missä tuhannet muutkin viikonloppuna. Eli lapsimessuilla. Miehen ja Topon vietellessä laatuaikaa kauppa- ja puistohommissa. Lapsimessut ovat Edwardille ja äiti-ihmiselle jo suorastaan traditio. Olemme käyneet messuilla siitä lähtien, kun Edward on ollut reilu puolitoistavuotias pikku taapero. Nyt seurueeseemme liittyi myös Sampu. Hieman jännitystä päivään sain huomatessani painettuani kotioven perässäni kiinni, että pari pikku juttua, kuten puhelin ja avaimet jäivät kotiin. Todetakseni seitsemän tuntia myöhemmin, että välillä on ihan hyvä viettää muutama tunti aikaa ilman sitä käden jatketta; eli matkapuhelinta (tai noh, älypuhelin nimikkeillä ne taitanevat tätä nykyään kulkea). Messukeikka oli kaiken kaikkiaan hyvä, keikan wau hetken ollessa ehdottomasti se, kun katselimme elukkapuolella neljän loistavasti opetetun collien temppuesityksiä. Edward ja Sampu olivat vain kertakaikkisen onnellisia. Normaalisti, kun Edwardilta tiedustelee mikä päivässä on ollut parasta, niin se on ollut ranskalaiset/suklaa/herkku osastoa, nyt parasta oli; tanssivat koirat. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä saan ja minkä mies saa, kun vietämme vaivattomasti, ilman ylimääräisiä jännitysmomentteja, aikaa ihmisten ilmoilla. Kaikkien asianosaisten nauttiessa tekemisistä. Tämä kaikki oli joskus haave vain. Ja joskus jotain, jota tehtiin vähän hampaat irvessä meiningillä, tyyliin "mehän ei luovuteta, vaikka on vähän haasteellista". Nyt päivän haaste koostuu korkeintaan Sampun säntäilystä, tai siitä, että 50 metrin ruokajonon puolivälissä todetaan "äiti, pissahätä".

Onnistunut päivä sai kirkkaan kruununsa vielä iltasella. Miehen lähtiessä salille, Edwardin ja Sampun ollessa jo sängyssä, alakertaan teki yllätyshyökkäyksen Topo. Olin juuri ehtinyt rojahtaa sohvalle seuranani naistenlehti. Olin pistänyt mielessäni päivän pakettiin ja valmistautunut totaaliseen hiljaisuuteen ja joutenoloon. Voin myöntää, että Topon alakertaan hilautuminen pisti hieman ärsyttämään. (ookoo, pisti vähän enemmän ärsyttämään). Varsinkin sen jälkeen, kun Topo oli selkeästi esittänyt toiveensa saada katsoa Nalle Puh elokuvaa. Ehkä kolmattakymmenettä kertaa kyseisellä viikolla. Ei kun Pöh, siis Puh, pyörimään, Topo sohvalle parkkiin ja ylös sohvalta. Kai sitä sitten voi yhtä hyvin tehdä kämpänraivaushommia, kun ei tässä kuitenkaan saa rauhassa olla. Topo oli asiasta eri mieltä. Hän otti äiti-ihmistä hihansuusta kiinni, ohjaten tämän sohvalle, jonka jälkeen annettiin selkeä ohjeistus mennä sohvalle pitkäkseen. Tämän jälkeen Topo teki jotain mitä ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Peitteli äiti-ihmisen. Joskin peittely tehtiin edellisillan episodista viisastuneina, jälleen esiin kaivetuilla pyyhkeillä ja froteemuoveilla. Mutta väliäkö sen, ajatus oli enemmän, kuin hyvä. Siinä me Topon kanssa viettelimme tunnin verran laatuaikaa, jälleen kainalokkain, toisiamme kädestä kiinni pitäen. Pyyhkeiden ja froteemuovien alla. Se oli suorastaan täydellistä. Siinä oli monta wau hetkeä toisen perään.

Sunnuntaina wau-elämyksen tarjosi pitkä iltalenkki oman siskon kanssa. Ja siinä kahdeksan kilsan hujakoilla todistettu joutsenten kokoontumisajo. Sekä havainto omassa päässä siitä, että olla onnellinen ei tarkoita sitä, että päivien pitää olla yhtä ruusuilla tanssia, kaurapelloilla juoksentelua, vaahtokarkkeja ja mansikoita. Vaan se voi olla niitä wau hetkiä. Kuten ne joutsenet. Tai se fiilis minkä saa, kun työpäivän päätyttyä toteaa kaiken menneen harvinaisen putkeen. Aamun kiire kiire, stressi stressi on iltapäivällä; aika siisti työpöytä, eikä ollenkaan paha työjono. Se on sitä, kun työpäivän jälkeen, tihkusateessa, ryntää kiireessä hakemaan kuopusta, tyyppiä joka kulkee myös nimellä Sampu, dagiksesta kotiin. Miten siinä dagiksen pihalla tyyppi äiti-ihmisen nähtyään jättää potkupyörän niille sijoilleen, lähtien juoksemaan suu naurussa äiti-ihmisen syliin. Miten tyyppi lähtee tärkeänä hakemaan reppua, antaa ohjeet "auta se mun selkään" ja lähtee määrätietoisin askelin kohti bussipysäkkiä. Ison repun keikkuessa selässä pienten askelten tahtiin. Pieni juttuja, pieniä hetkiä. Ne mitkä tekevät arjesta onnellisempaa.

72 tuntia

Harvemmin on pääsiäistä odotettu sellaisella hartaudella ja innolla, kuin tänä keväänä. Neljän päivän vapaa. Neljä kiireetöntä aamua. Neljä päivää ilman suunnitelmia. Neljä päivää notkumista, suklaata, ruokaa. Neljä päivää ilman minuuttiaikatauluja.

Pitkäperjantaina tuskailen umpiväsyneenä miehelle, että olisi ihan oikeasti kiva, jos saisi joskus hetken huokaista. Trio on tilannut itselleen aikaisen herätyksen. Päättänyt, että pitkäperjantain teeman mukaisesti päivästä tehdään pitkä; aloittamalla riitely auringonnousun aikaan. Topon iPad ei tottele, Topoa lievästi sanottuna harmittaa. Pyykkikone jauhaa, imuri on vaihteeksi kaivettava esiin. Topoa huudatuttaa imurointi. Edward ruinaa iPadia, Sampu levittelee lelunsa pitkin juuri siivottua olkkaria. Siinä sivussa trio tappelee aiheesta "mitä katsotaan teeveestä". Uhkaan takavarikoida tv:n, junaradat, iPadin sekä peruuttaa pääsiäisen. Uhkauksesta seuraa vain entistä suurempi mellakka. Olen väsynyt ja ärtynyt. Loman tarpeessa.

Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä herään kello 02.30 siihen, että joku menee vessaan. Se joku  puuhastelee vessassa pitkät pätkät vessapaperin kanssa. Menen kartoittamaan tilannetta: Puuhastelija on Sampu, ja Sampulta saan puuhastelujen syystä seuraavan selvityksen "Faapun pitää siivota sotkut". Sotkun tarkoittaessa kolmea litraa nakit-ranskalaiset-suklaamuna-oksennusta pitkin hänen ja Edwardin sänkyä. Laatoitettuna ovat peitot, tyynyt ja muutama pehmoelukka. Pehmoelukoista yhden tietenkin ollessa Sampun armas hauva. Edward herätetään. Mies alkaa vuorata sänkyä ja vaihtaa lakanoita. Itse kiikutan epätoivon vallassa likapyykkiä kylppäriin; miten nää huuhdellaan, voi helvetti, tässä sitten menee koko pääsiäinen. Edwardille annetaan seikkaperäinen selostus plus ohjeistus aiheesta "miten toimia, jos tulee paha olo" . Sampu saa loppuyöksi paikan äiti-ihmisen vierestä. 3.00 Sampu karjuu, että ei halua nukkua, äidin pitä mennä pois, ei halua peittoa, haluaa hauvan. 3.30 täytetään sillä nakit-ransut-suklaamunat sekoituksella punaista muoviämpäriä suurinpiirtein litran viivaan asti. Tästä taitaa tulla yötön yö.

Lauantaina kukaan ei (olettamasta poiketen) byyttaa. Joten suuntaamme kohti Haltialan tilaa. Ulkoilemaan ja eläimiä katselemaan. Matkalla alkaa sataa vettä. Ensin hissukseen, pian vähän enemmän, kuin hissukseen. Haltialan kohdalla vettä tulee kuin sieltä Esterin kuuluisasta pyllystä. Haltialan parkkipaikalla Topo alkaa karjua; jahas, Paikka on selkeästi joutanut  Topon "pannassa listalla". Topo ei suostu tulemaan autosta ulos. Vähemmän kypsä pikapalis miehen kanssa; äiti-ihminen lähtee lampolaan, mies Topon kanssa autolla "pyörimään ympyrää".  Järkyttävässä viimassa suuntaamme Edwardin ja Sampun kanssa kohti tallia ja lampolaa. Maassa on nilkkaan asti kuraa. Sampu karjuu "mä haluan syliin, en halua mennä katsomaan lampaita". Asetelma leppoisalle iltapäiväretkelle on siis enenmmän, kuin kohdillaan... tai siis epäkohdillaan.

Sunnuntaina päätämme tehdä retken luonnonhelmaan. Siis pidemmälle, kuin tontin rajan taakse. Pakkaamme laukkuun pupun jättämät yllätyspussit triolle. Suunnitelmat ovat suuret; retkellä mies harhauttaa trion, äiti-ihminen jemmaa yllätykset. Sen jälkeen istumme harmonisesti ringissä nautiskelemassa pupun ylläreistä.  Pukeudumme vallitsevan säätilan vaatimiin vermeisiin, pakkaudumme autoon ja lähdemme matkaan. Kymmenen minuutin kuluttua teemme huomion; Topo ei näytä hyvältä. Päästyämme retkikohteeseen, Topo ei halua tulla autosta ulos. Me käymme miehen kanssa äärimmäisen epäkypsää ajatuksenvaihtoa tilanteesta. Topo huutaa, pitäen kaksin käsin kiinni turvaistuimestaan. Edward ja Sampu ovat huolissaan; eivätkö he pääsekään nyt retkelle. Hieman liian äänekkään ajatustenvaihdon jälkeen Topo saadaan autosta ulos. Hän on vitivalkoinen, hänen kauniit harmaat silmänsä ovat kaksi huonoa oloa säteilevää viirua. Hän ei halua kävellä. Teemme huomion: oikea jalka. Niin, Topo linkkaa ja laahaa taas oikeaa jalkaansa ajoittain. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin vain on ollut viimeiset kaksi vuotta. Eritoten huonovointisena jalkaa laahataan ja linkataan huolella. On kokeiltu erilaisia kenkämalleja, saapasmalleja, lenkkarimalleja; ei vaikutusta. Kun Topon elämässä planeetat ovat väärässä asennossa, jalka laahaa perässä. Tekisi mieli karjua maailmalle "tää on taas niin helvetin tätä". Päädymme miehen kanssa surkeina hajaantumaan; Mies vie majakan ja perävaunun retkelle, äiti-ihminen hoivaa Topoa.

Samaisena sunnuntaina, samaisen retken jälkeen saan migreenin. Kotona odottaa kahden tunnin kokkausurakka. Kyllähän se nyt pääsiäisenä on syötävä kunnon ruokaa. Myöhäisheränneinä totesimme edellisenä iltana, että viimeisiä viedään yhdestä Edwardin ja Topon lääkkeistä. Mies lähtee ajelemaan kohtalaisen matkan päähän, ainoaan avoinna olevaan apteekkiin. Niskan ja pään sykkiessä kivusta jään kotiin kuorimaan perunoita, tuskaillen monen tunnin ruoanlaittosessiota, kera kolmen alaikäisen seuralaisen. Voi huokaus...

*********************************************************************************

Pitkäperjantaina mies ja Topo lähtevät kahdestaan puistoilemaan. Mies laittaa viestiä "Topon on iskussa, kikattelee, käkättelee, nauttii. Käytiin just ostamassa mehut. Pitäkää hauskaa". Edward ja Sampu istuvat syömässä välipalaa. Olemme ihan juuri suuntaamassa tontin rajan yli metsään. Kylillä on kantautunut huhua siitä, että pääsiäispupu on nähty kulmilla. Ja pupu on saattanut piilottaa metsään suklaamunia. Imurointioperaationi keskeyttää majakan ja perävaunun kiljaisu "äiti, tule katsomaan, meidän pihalla on pupu". Kyllä vain, pihallamme mennä jolkottelee, tai siis pomppii, ihka oikea jänis. Suuntanaan metsä. Harvemmin on kinkkuvoileivät uponneet ruokailijoihin niin nopeasti, kuin nyt; leivät äkkiä naamariin, jotta päästään jahtaamaan pupua. Harvemmin on saatu ulkovermeet niin nopeasti niskaan, kuin nyt; äkkiä, jotta päästään jahtaamaan pupua.

Metsässä paljastuu hetken kävelyn jälkeen, että pupu on piilottanut ison kuusen alle kaksi suklaamunaa. Pupu on jopa kaikessa viisaudessaan tiennyt, että aarteenetsijät rakastavat sipsejä. Niitäkin sattuu löytymään pahvimukeista, parin kourallisen verran. Edward ja Sampu istuvat onnellisena puun juurella, aarteistaan nauttien. Mies laittaa viestiä "Topo on kyllä oikeasti nyt niin iskussa". Valtakunnassa kaikki äärimmäisen hyvin.

Kello 3.35 perjantain ja lauantain välisenä yönä Sampu kehuu itseään "hyvä Faapu, ei tullut yhtään sotkua sänkyyn". Byytta numero kaksi on osunut just eikä melkein ämpäriin. On huuhdeltu ämpäri käyty pesulla ja nyt Sampu kaivautuu äiti-ihmisen kainaloon, ilmoittaa, että vatsakipu meni ohi ja käy yöunille. Katson nukkuvaa pikku-ukkoa. Kyllä se osaa olla söpö tapaus. Nukahdan itsekin. Herään aamulla kello 9.00 siihen, että Sampu ilmoittaa haluavansa ruokaa. Ja kertoessa ääni ylpeäydestä väristen ,miten "Faapun suusta tuli yöllä kakkaa". Posket ovat terveen punaiset. Tyyppi taitaa olla terve. Mies on pitänyt huolen siitä, että suljetusta makuuhuoneen ovesta ei kukaan pyri sisään ennenkuin on kuullut potilaan ja huoltojoukon heränneen. Ei väsytä; yön säädöistä huolimatta olen nukkunut hyvät unet.

Iltapäivällä, päivän rentoilun ja löhöilyn jälkeen, akut ladattuina, suuntaamme kohti Haltialaa. Maatilan pihalla Topo vetää niin sanotusti liinat kiinni, eikä halua liikkua autosta mihinkään. Pikapalaveri; Topolle mehu, mies ja Topo lähtevät ajelemaan, loppujoukkue suuntaa kohti lampolaa. Aluksi Sampua pelottaa koko paikka. Muutaman minuutin jälkeen hän alkaa pikkuhiljaa tähyillä alati kasvavan utelaisuuden vallassa, kohti lampaiden pilttuita (tai noh, niitä pieniä aitauksia missä ne hengaavat). Yhtäkkiä joka puolelta alkaa kuulua "mää mää mää mää". Edwardia ja Sampua naurattaa. Koko kotimatkan auton takapenkiltä kuuluu "mää mää mää". Ilta menee leikkiessä "ole hyvä äiti karitsa, tässä sinulle ruokaa"-leikkiä.

Sunnuntaina katson miehen, Edwardin ja Sampun metsän suuntaan loittonevia selkiä. Olisi ollut kiva mennä yhdessä retkelle, mutta näillä mennään. Näen pellon reunassa penkin. Jos Topon jalkaan sattuu, niin penkillä on ehkä hyvä olla. Saa istua. Topo ottaa kädestäni kiinni. Tajuaa, että nyt mennään istumaan, ei tarvitse protestoida. Hän katsoo minua niin kauniisti silmiin siinä penkin luona, istuu, avaa "pupuyllätyksensä", eli paketin sipsejä. Katsoo minua uudelleen silmiin, hymyilee vähän, ja sanoo "nam nam", ja "paa". Paan tarkoittaessa pupun lahjoittamaan yllätyspalloa.  Siinä penkillä Topon on ihan ooko olla. Otan kuvan Toposta. Sydän täyttyy rakkaudesta. Kuvassa kulminoituu kaikki. Topon elämä; vähän erillään muista, omalla penkillä, pellon laidalla, pallo sylissä. Kotimatkalla Topo yrittää Topomaisesti selvittää, että tuli vähän rähistyä, kun ei toi ulkoilu oikein nakertanut. Hän ottaa minua ja miestä olkapäästä kiinni autossa, sanoo "moi" ja osoittaa auton ikkunasta ulos "kaa", eli katso. Kotona Topo saa lääkettä ja puoli tuntia myöhemmin alakertaan vaeltaa kirkassilmäinen, punaposkinen pikkumies, joka tulee ja paijaa äiti-ihmistä selästä, kesken perunoiden kuorimisoperaation. Topon on taas hyvä olla. Topo hakee iPadinsa, suuntaa kohti sohvaa ja alkaa katsella Late Lammasta. Sampu ja Edward ihastelevat kilpaa pupun tuomia suklaamunia ja niiden sisältä löytyviä yllätyksiä.

Ruoan tekoon meneee kaksi tuntia, mutta saan kokata rauhassa. Saan jopa kuunnella rauhassa musiikkia kokatessani. Totean, että puuha osaa olla varsin mukavaa, kun ei ole kiire ja paniikki saada pötyä pöytään nälkäisille lapsille. Pääsiäisen fiksuin veto oli tehdä nopea lapsiystävällinen ruoka, ja satsata aikuisten ruokaan enemmän aikaa ja vaivaa.

Päivystävästä apteekista löytyy tarvittavat lääkkeet. Istumme miehen kanssa apteekkikeikan jälkeen kahdestaan ruokapöydän ääreen. Trio huseeraa yhä omiaan. Saamme syödä ihan rauhassa. Rauhantuomareita ei tarvita kertaakaan selvittämään talon alaikäisten välisiä erimielisyyksiä.  Ruoka menee "parhaat ruokagenren väkerrykset" top vitoseeni ihan heittämällä. Migreenilääke alkaa auttamaan olotilaani, joten lähdemme Edwardin ja Sampun kanssa lenkille. Me kävelemme Edwardin kanssa, Sampu saa pyöräillä. Mies ja Topo jäävät kotiin lepäilemään Topon migreenin jämiä pois. Lenkillä Edward bongaa pupun. Kotona syömme iltapalaksi pääsiäiskakkua, jonka majakka ja perävaunu ovat koristelleet. Toteamme miehen kanssa, että meillä on takana todella hyvä päivä. Ja todella hyvä pääsiäinen. Mahtavat 72 tuntia.

Punainen sydän, sininen vesi

Isin ympäri pallon, hymysuu isillä. Isillä on kauniit hiukset.

Entä äiti? Sen nimi on Äiti-Mari. Silmät, nenä, hymysuu äitillä.

Halusin piirtää äidille punaisen sydämen. Siitä tuli äidin sydän, joka rakastaa Edwardia. 

Aurinko, äiti tykkää auringosta, lämpimästä. Sitten syödään jäätelöä. Äiti voi syödä suklaajäätelön ja juoda pepsiä. Äiti voi mennä uimaan siniseen veteen.

Sitten isi syö suklaamuffinssin. 

Äidillä on hiukset, äidillä on korvat. Äidillä on kädet ja kädet. Äidillä on jalat ja jalat. Äidillä on varpaatkin. 

Tulee iso suklaakakku äidille. Sitten voin antaa äidille pieni pala suklaakakkua. 

Tuossa taiteiljanalumme selostus kotiin kannetusta kauniista vesivärityöstä. Niin usein tulee mietittyä, minkälaista osumaa Edward, Topo ja Sampu ottavat tästä arjesta, joka ei aina kulje ihan niitä normipolkuja. Olen välillä heittänyt miehelle puolivitsillä ilmaan ehdotuksen terapiarahastosta. Tällä kertaa se ei tarkoita puhe-musiikki-toimintaterapioita, vaan sitä korvien välien terapointia. Olen miettinyt, milloin Sampulle pitää selvittää vähän isommalla kaarella isoveljien edesottamuksia. Että he eivät ehkä ihan välttämättä aina käyttäydy samalla tavalla, kuin muut eka- ja kolmasluokkalaiset isoveljet. Vielä ei taida olla oikea hetki, mutta koska se on? Mistä sen tietää, että nyt on aika käydä keskustelua aiheesta "meillä perussetti saattaa ajoittain tarkoittaa jotain muuta, kuin muilla perussetti"? Olen miettinyt, että tullaanko Sampua joskus kiusaamaan, koska hänellä on erityiset isot veljet. Miten äiti-ihmisenä voin suojella häntä siltä kiusaamiselta. Ja miten onnistumme miehen kanssa kasvattamaan hänestä niin vahvan pienen miehen, että se mahdollinen kiusaaminen ei häntä satuta.

Sitten tulee kotiin vesivärityö, ja maalaajamestarin selvitys siitä, mitä työ pitää sisällään. Sitä lukiessa tulee hetkellinen rauha. Jos meidän kolmasluokkalaisemme, jonka aamurutiineihin sisältyy koulun välttely selityksellä sun toisella (viikon selityksen ollessa "olen paholainen, olen sairas ja en voi mennä kouluun"), sekä palava halu viettää jatkuvaa lomaa ja elää suklaakarkeilla, maalaa kuvia suklaajätskeistä ja sinisestä vedestä, isän kauniista hiuksista ja äidin sydämestä, ei olla voitu mennä ihan satasella ojasta allikkoon. Ehkä siitä terapiarahastosta voi siirtää pienen osuuden miehen ja äiti-ihmisen huvirahastoon. Ostaa vaikka suklaajäätelöä ja suklaamuffinsseja, katsella elokuvaa jossa on sinistä vettä, aurinkoa ja lämpöä.