Hämääntymisiä

Miehessä ja allekirjoittaneessa on herättänyt suurta hilpeyttä ja hämääntymistä Topon reissukirjan merkinnät, kuten: Topo viihtyi tänään pitkään suihkussa, jonka jälkeen kävimme vielä saunassa lämmittelemässä. Kotona suihku on Topolle se etappi ennen helvettiä ja jos yrität viedä poikaparan saunaan, niin sanotaanoko nyt näin: siinä ei hyvä heilu. Topo on kirjasen mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla okraa ja juonut kalakeitosta lientä, sekä pyytänyt kiinalaista lihapataa kolmeen kertaan lisää. Kotona jos kehtaa tarjoilla jotain samansuuntaista, saat saavillisen pahoja katseita, sekä muutaman ärjähdyksen kiitokseksi. Topo on kuulemma oppinut myös pyöräilemään koulussa ja hän onkin saanut apuvälineyksiköstä oman kolmipyöräisen, jolla kuulemma huristelee pitkin koulunkäytäviä. Kotona pyöräily-yritykset ovat kaatuneet siihen, että Topo on istunut tyytyväisenä pyörän selkään, odottaen, että opetusvuorossa oleva vanhempi lähtee työntelemään häntä pitkin pihoja. Sama pätee potkulautaan. Bonuksena: Topo käyttää varsin sujuvasti kommunikaatiokansiota koulussa. Kotona piti soittaa miehelle paniikkipuhelu,  koska Topo yhden päivän aikana osasi pyytää kahteen kertaan päärynämehua siitä samaisesta "käytetään sujuvasti joka käänteessä"-kansiosta. Niin, paniikkipuhelu käsitteli aihetta "osta kotiin lavallinen päärynämehua, kun Topo kerran osasi sitä pyytää".

Hämääntymistä on myös aiheuttanut se, että yhtäkkiä aiemmin  koulutunneilla päätyökseen nuokkunut ja murissut esikoisemme, Herra Edward, onkin luokan leimakuningas. Mitä siis tulee kirjoitusharjoituksiin. Viestiä tulee avustajilta ja opettajalta siitä, miten liikuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on, kun Edward niin jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Kahtena perjantaina peräkkäin koulusta on tullut mukaan opettajan jakama kirjoituspalkinto: ensimmäisellä viikolla aarrearkku jonka sisältö oli My Little Pony. Eilen kotiin kiikutettiin miniatyyri Donatello (turtles siis). Olemme pitänee ylimääräisen ranskispäivän, ja suklaapäivän ja jäätelöpäivän kiitos koulukehujen. Jos homma jatkuu samanlaisena, vanhemmilta loppuu palkitsemiskeinot. Aiemmin Edwardin mahdollinen kirjoitus- ja lukutaito oli jotain, joka tapahtuu ehkä mahdollisesti, sitten joskus. Nyt olemme pohtineet miehen kanssa sitä, että voisiko olla niin, että kesään mennessä ainakin osataan tavata, jollei jopa lukea. Kuka tietää?

Välillä hämääntyminen on toisen suuntaista. Olen kuullut kauhutarinoita uhmaiästä. Mitä tulee Edwardiin ja Topoon: on heilläkin luultavasti sellaiset olleet. Mutta kun palapelissä on mukana vähän epilepsiaa, vähän lääkkeiden aiheuttamaa huonovointisuutta, vähän migreeniä, vähän väsymystä, vähän kehityksellisiä ongelmia; emme ole satavarmasti voineet todeta tietyn ajanjakson olleen sitä uhmaikää. Sitävastoin olemme voineet todeta, että veljeksillä numero yksi ja kaksi on ainakin ollut kaameita ajanjaksoja elämässään. Ihan vain mitä tulee käytöspuoleenkin. Voisin vaikka pistää pääni pantiksi, että joskus jossain instassissa (Linnassa?) porukastamme on käytetty lempinimitystä Kiljuset. Sen verran muutamaan otteeseen olemme saaneet kuulla lausahduksen "ai, me ajateltiinkin kiljunnasta päätellen, että sieltä tulee Edward/Topo". Olemme myös kuulleet Ikeassa lausahduksen "no mä huudosta päätellen ajattelinkin, että te voisitte ehkä olla täällä". (Terkkuja itsensä tunnistavalle :D)

Mitä tulee kuopukseemme, niin hän on aina ollut varsin leppoisaluonteinen. Vuosihuoltoarviot ja päiväkodin henkilökunta tietävät kyllä kertoa, että hän osaa olla päättäväinen ja omaa paljon sitä kuuluisaa rautaista  omaatahtoa. Mutta olen äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä kääntänyt asian niin päin, että Sampu osaa olla päättäväinen ja tahdonvoimalla eteenpäin porskuttava silloin, kun tilanne niin vaatii. Jos hän on vaikka alakynnessä, tai haluaa vaikka opetella tekemään jonkun uuden jutun. Ei suinkaan niin, että tyyppi käyttäytyisi riiviömäisesti kiitos luonteenpiirteidensä.

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun olemme kauppareissuilla neuvottelemalla ja keskustelemalla päässeet yli tilanteista: nyt ei ole karkkipäivä-jäätelöpäivä-sipsipäivä-ranskalaispäivä-mehupäivä. Olen tuntenut sairasta mielihyvää siinä vaiheessa, kun olen onnistunut neuvottelemaan vaihtokauppoja tyyliin: ei nyt osteta suklaarusinoita, mutta hei: saat mandariineja. Sampu on ollut aina äärimmäisen leppoisa kauppakaveri. Hän on suhannut omien pikkukärryjensä kanssa ympäri kauppaa, kärryihin useinmiten eksymättä mitään ylimääräistä. Lukuunottamatta purkillista appelsiinijogurttia ja kiloa kanaa.

Muutama päivä takaperin olimme Sampun kanssa ostamassa hänelle luistelukypärää. Silloin sain alkusoittoa siitä, mikä ehkä saattaa olla uhmaikä. Sampu ilmoitti kaupassa joka hyllyn kohdalla "mä haluun ton" "mä haluun ton" "mä haluun ton".  Ensimmäiset 30 "mä haluun ton"-lausahdusta jäivät lausahduksiksi. Sampulle riitti äiti-ihmisen vastaus "sulla on tuollaiset värikynät kotona" "nyt ei ole lahjapäivä, ei osteta duploja" "sulla on kotona melkein samanlainen värityskirja". Ensimmäinen suurempi  ohjelmanumero aikaiseksi aiheesta: mitäs kokoa sun luistelukypärän pitäisi olla. Sampulla ollessa varsin rautainen mielipide asiasta. Sen pitää olla kokoa "vähän suurempi, kuin miehen pää". Matsi numero kaksi saatiin aikaiseksi marketin Smurffi-hyllyn kohdalla. Tuossa vaiheessa puoli markettia saattoi kuulla Sampun omaa tahtoa puhkuvan karjahduksen "mutta mä haluu funffin". Kotiin kuitenkin päästiin hyvässä hengessä. Ja kaikki pienet mieleen hiipivät ajatukset kolmen vuoden uhmasta jäivät taustalle, kunnes…

Normaalisti lauantaiaamumme ovat suht leppoisia. Joo: herätään liian aikaisin. Kolmio päättää haluta eri aikaan aamupalaa. Silloin, kun saat kaadettua kupposen kuumaa itsellesi, tulee taatulla tilanne, jonka aikana kupponen kuumaa muuttuu kupposeksi haaleaa. Mutta noin niinkuin pääpiirteittäin lauantaiaamut ovat leppoisia. Tai olivat… Koska viime yönä joku on vaihtanut Sampumme johonkin esiteiniriiviöön. Jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan tehdä samassa huushollissa asustavan väen elämästä helvettiä. Sampun ensimmäiset sanat herättyä olivat "mä haluun namia". (kyllä, juuri nämä). Aihe, josta saatiin aikaiseksi päivän korvia särkevät huudot numero yksi. Numero kaksi taisi olla aiheesta: haluan joka ainoan tavaran johonka Edward keksii koskea. Tai noh: teknisesti tästä saatiin aikaiseksi päivän matsit numerot kaksi viiva ääretön. Välillä hommaa höystettiin muuten vaan karjumisella, en takuulla syö tuota ruokaa karjumisella, ja vielä vähemmän kuin syön ruokaa, niin syön leipää karjumisella. Lisämausteena en taatulla enää ikinä juo vettä, vaan elän pepsi maxilla karjumiset.

Niin, että onko tämä nyt sitä itteään, 100 % puhdasta uhmaikää? Vaiko vain huono päivä, tai huonompi viikko? Jäämme hämääntyneenä seuraamaan tilannetta. Ja pyörrän jo valmiiksi joka ainoan lausahdukseni, joka on käsitellyt aihetta "kyllä Sampun kanssa on aina kauppareissut olleet helppoja."

Punainen sydän, sininen vesi

Isin ympäri pallon, hymysuu isillä. Isillä on kauniit hiukset.

Entä äiti? Sen nimi on Äiti-Mari. Silmät, nenä, hymysuu äitillä.

Halusin piirtää äidille punaisen sydämen. Siitä tuli äidin sydän, joka rakastaa Edwardia. 

Aurinko, äiti tykkää auringosta, lämpimästä. Sitten syödään jäätelöä. Äiti voi syödä suklaajäätelön ja juoda pepsiä. Äiti voi mennä uimaan siniseen veteen.

Sitten isi syö suklaamuffinssin. 

Äidillä on hiukset, äidillä on korvat. Äidillä on kädet ja kädet. Äidillä on jalat ja jalat. Äidillä on varpaatkin. 

Tulee iso suklaakakku äidille. Sitten voin antaa äidille pieni pala suklaakakkua. 

Tuossa taiteiljanalumme selostus kotiin kannetusta kauniista vesivärityöstä. Niin usein tulee mietittyä, minkälaista osumaa Edward, Topo ja Sampu ottavat tästä arjesta, joka ei aina kulje ihan niitä normipolkuja. Olen välillä heittänyt miehelle puolivitsillä ilmaan ehdotuksen terapiarahastosta. Tällä kertaa se ei tarkoita puhe-musiikki-toimintaterapioita, vaan sitä korvien välien terapointia. Olen miettinyt, milloin Sampulle pitää selvittää vähän isommalla kaarella isoveljien edesottamuksia. Että he eivät ehkä ihan välttämättä aina käyttäydy samalla tavalla, kuin muut eka- ja kolmasluokkalaiset isoveljet. Vielä ei taida olla oikea hetki, mutta koska se on? Mistä sen tietää, että nyt on aika käydä keskustelua aiheesta "meillä perussetti saattaa ajoittain tarkoittaa jotain muuta, kuin muilla perussetti"? Olen miettinyt, että tullaanko Sampua joskus kiusaamaan, koska hänellä on erityiset isot veljet. Miten äiti-ihmisenä voin suojella häntä siltä kiusaamiselta. Ja miten onnistumme miehen kanssa kasvattamaan hänestä niin vahvan pienen miehen, että se mahdollinen kiusaaminen ei häntä satuta.

Sitten tulee kotiin vesivärityö, ja maalaajamestarin selvitys siitä, mitä työ pitää sisällään. Sitä lukiessa tulee hetkellinen rauha. Jos meidän kolmasluokkalaisemme, jonka aamurutiineihin sisältyy koulun välttely selityksellä sun toisella (viikon selityksen ollessa "olen paholainen, olen sairas ja en voi mennä kouluun"), sekä palava halu viettää jatkuvaa lomaa ja elää suklaakarkeilla, maalaa kuvia suklaajätskeistä ja sinisestä vedestä, isän kauniista hiuksista ja äidin sydämestä, ei olla voitu mennä ihan satasella ojasta allikkoon. Ehkä siitä terapiarahastosta voi siirtää pienen osuuden miehen ja äiti-ihmisen huvirahastoon. Ostaa vaikka suklaajäätelöä ja suklaamuffinsseja, katsella elokuvaa jossa on sinistä vettä, aurinkoa ja lämpöä.

Puolivuotis tilinpäätös

Puoli vuotta sitten vietin tältä erää (ja olen vannonut, kautta kiven ja kannon, viimeisen kerran) hoitovapaapäiviä. Tai noh, teknisesti kolmion jäsen numero kolme oli ylittänyt jo sen maagisen kolmen vuoden rajapyykin ja näin ollen en ollut enää edes virallisesti hoitovapaalainen, vaan hetkellisesti "vain ja ainoastaan kotiäiti". Odotin kauhun sekaisella positiivisella innolla uutta elämää. Sitä, että Topo menee kouluun, Sampu menee päiväkotiin ja itse menen töihin. Arvelin, että arjesta tulee hektistä, kämppä on pommi ja reissuvihkot retuperällä. Että sosiaalinen oma elämä ottaa osumaa uudesta arjesta. Että omat harrastukset jäävät hetkeksi paitsioon.

Kaikki tuo tapahtui. Kämppä on välillä niin järkyttävä pommi, että sain sydämen tykytyksiä (tähän pitänee korjata: saan yhä sydämentykytyksiä). Reissuvihkot olivat totaalisen retuperällä. Minusta oli tullut entistäkin unohtelevaisempi. Koulusta ehdittiin pyytää kolmeen kertaan varavaatteita, uusia tossuja hajonneiden tilalle ja lisää vaippoja, ennenkuin "ehdin" hoitaa asiat. En oikein tehnyt mitään, koska en ehtinyt. Kuivausrumpu irtisanoi yhteistyösopimuksen ja sehän nyt oli selkeästi syy olla pesemättä pyykkiä. Kasvattaa pyykkivuorta, ostaa lapsille uutta vaatetta, koska ei enää edes muistanut mitä kaikkea se pyykkivuori kätki uumeniinsa. Entinen saliharrastus oli muisto vain. Kahvihetket ystävien kanssa; jotain joka oli tapahtunut siinä entisessä elämässä. Elämässä, kun olin Sampun kanssa kotosalla.  Aloitin leipälakon ja suklaalakon, koska urheilulle ei löytynyt aikaa. Sillä ilman säännöllistä jumppaa leviän leveyssuunnassa sentin päivätahdilla. (ihan aikuisten oikeasti). Podin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ehdi-jaksa-riitä olemaan tarpeeksi hyvä äiti-ihminen Edwardille, Topolle ja Sampulle. Olisin oikeasti tarvinnut sen "äitiä vähän väsyttää"-paidan. Paitsi että paidassani olisi pitänyt lukea "äitiä vähän väsyttää kokoajan". Mietin joka päivä kotimatkalla bussissa otettujen päivänokosten jälkeen, että olenkohan a) kuorsannut b) kuolannut rinnuksilleni.

Minut otettiin töissä hienosti vastaan ja sain mahtavia uusia työkavereita. Samalla kuitenkin tunsin olevani ulkopuolinen. Olin se uusi tyyppi, joka ei uskaltanut kertoa siitä, että kotona odottaa duuni numero kaksi. Duunin ollessa sen tärkeimmän, eli äitiroolin lisäksi, omaishoitajuus.

Puolen vuoden jälkeen reissuvihkot ovat suht hyvällä tolalla. Joskin se kuuluisa seula vuotaa aktiivisesti jostain päästä, eihän aina voi voittaa: viime viikon unohdussaldoa koristaa yksi kappale luistinunohduksia. Olen oppinut latomaan Edwardin ja Topon vaatteet illalla pinoihin; yhteen pinoon sisävaatteet, toiseen ulkovaatteet. Sampun vaatettaminen on delegoitu miehelle. Jossain vaiheessa jouduin kauniisti huomauttamaan, että lapselle ei tarvitse pukea päälle niitä ensimmäisenä kaapista käteen sattuneita vaatteita. Voi vähän katsoa, että vaatteet sointuvat yhteen. Mies muisti tämän neuvon hienosti kuukauden verran. Vuonna 2015 Sampu on pistellyt menemään dagiksessa, sanoisinko… mielenkiintoisissa asuyhdistelmissä. Tämänkään asian kanssa ei siis voi aina voittaa.

Olen tehnyt sopimuksen uudesta salikortista, uusi sali on vajaan kolmen kilometrin päässä kotiovelta. Enää en voi syyttää pitkiä etäisyyksiä siihen, että sinne salille ei ruhoaan saa raahattua. Joskin epäilen, että jalot ajatukseni siitä, miten salille voi mennä kävellen: homman ajaessa alkulämmittelyn virkaa, sekä kävellä kotiin, sen homman ajaessa loppuveryttelyn virkaa, tulen ajamaan salille bussilla. Kas kun bussi lähtee tuosta 80 metrin päästä. Se sosiaalinen elämä; vilkastuu sitten joskus. Sosiaalista elämää on tällä hetkellä töissä. Ja satunnaisesti ystävien kanssa. Kun saadaan aikataulut täsmäytettyä. Lohdullista kyllä, niin moni muukin taplaa tässä krooninen-kiire-oravanpyörässä.

Suurin juttu puolivuotis tilinpäätöksen saralla on jonkin asteinen sisäinen rauha kotijuttujen versus työjuttujen keskinäisessä balanssissa. Olen tutustunut ihmisiin, omana itsenäni. Olen hoitanut työtehtäväni niin hyvin, kun vain kykenen (mielestäni loistavasti ja muiden mielipiteitähän ei asiassa kysellä…). Olen nyt siinä pisteessä, että alan ehkä jutella töissä asioista asioiden oikeilla nimillä. Toistaiseksi, kun olen aamuisin kironnut puoli tuntia liian aikaisin, tai vaihtoehtoisesti liian myöhään tulevaa taksia ja sitä, että se haluaa itsepintaisesti ajaa väärän talon pihaan, en ole lähtenyt availemaan taksiasiaa sen kummemmin. Edward ja Topo ajavat taksilla kouluun. Piste. Ei siinä sen kummempaa. Piste. Kun olen törmännyt työkaveriini lounastauolla, ruokakaupan jonossa, ladatessani muovipussiin arsenaalia sipsejä, limuja, päärynämehuja ja ruotsinkielisiä juorulehtiä, olen sivulauseessa maininnut, että meillä on lapsi sairaalassa, eväät ovat hänen, ja äiti-ihmisen viihdyttämiseen tarkoitettuja. En lähtenyt availemaan asiaa sen kummemmin, kuin että kyseessä on krooninen sairaus ja meillä ei ole mitään hätää. Nyt olen päättänyt, että mikäli joku tajuaa kysyä, saatan kertoa. Saatan kertoa asioista, asioiden oikeilla nimillä.

Vaikka jonkin asteinen sisäinen rauha on löytynyt ja reissuvihkotilanne syksyä parempi, homma on yhä kaikkea muuta, kuin hanskassa. Perusilta: sillä aikaa, kun laitat yhtä veljessarjasta sänkyyn, toinen keksii testata mitä isoveljen isovanhemmilta kaksi tuntia aiemmin saatu "kristallipallo" (lue lumisadepallo) tykkää heittelystä. No eihän se tykkää. Lopputulemana kello 20.30 imurointi, hieman kimakalla äänellä annettu ohjeistus "älkää tulko tänne, täällä on lasinsiruja", miehen käymä keskustelu Edwardin kanssa aiheesta "pikkuveljet osaavat olla joskus hieman ajattelemattomia" ja sängyssä rääkyvä pikkuveli. Ah niin perussettiä…

Matala aita

Ah näitä elämää suurempia periaatteita. Jotka tiukan paikan tullen voidaan viskata romukoppaan ja jälleen kerran mennä sulavasti siitä, missä aita on matalin. (asia josta olen tainnut joskus aiemminkin mainita…)

1) Olen joskus muinoin, yhden lapsen äitinä lausunut seuraavan elämää suuremman viisauden "meidän olohuoneeseemme ei ikinä tule leluja, lapsella on oma huone leikkejä varten". Kröhöm, tai siis KRÖHÖM: tätä nykyä "olohuoneemme" on lelulandia parhaammasta päästä. Ja tämän lisäksi myös hyljättyjen lelujen hautausmaa. Puolustelen hommaa sujuvasti oikealle ja vasemmalle sillä faktalla, että asustamme kaksi kerroksista kotoa, jonka keittiö on alakerrassa, samoin kuin pyykkikone. On siis luonnollista, että alakerrassa vietetään enemmän aikaa, kuin yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa. Ja on täysin luonnollista, että lapsi haluaa huseerata ja leikkiä niin, että äiti-ihminen on vähintäänkin näköpiirissä, jollei jopa kosketusetäisyydellä. Kokoajan. Tätä nykyä emme miehen kanssa hio suurempia sotasuunnitelmia olohuone-lelutilanteen taltuttamiseksi. Keskustelu on kääntynyt suuntaan "sitten joskus kun toi Sampu ei enää leiki olohuoneessa"… Kummankin sisäistäessä tasan tarkkaan sen, että "sitten kun" tarkoittaa samaa, kuin joskus neljän vuoden kuluttua.

2) Me emme nukuta lapsia. Me emme tiedä mitä lapsien nukuttaminen tarkoittaa. Kerkesimme saattamaan kolme lapsukaista maailmaan, ja vieläkin saimme rehvastella tällä samalla faktalla. Juu, meillä lapset menevät kiltisti omiin sänkyihinsä nukkumaan. Jäävät sinne ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ei, emme paijaa heitä uneen, emmekä makaa hengittämättä tuntikausia iltaisin odottaen, että lapsukainen kuukahtaisi unten maille, ennenkuin nukuttava osapuoli niin tekisi. Niin nuo tekivätkin: kävivät siis nukkumaan ilman sen suurempia rituaaleja. Kunnes eräs kaunis kevätpäivä Sampu päätti, että moinen itsekseen nukahtaminen saa loppua. Tuota erästä kaunista kevätiltaa seurasi noin 90 kesäiltaa ja 200 vähemmän kesäistä iltaa, kun mies tai äiti-ihminen makasivat liikahtamatta Sampu kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Nukutushommissa. Tätä nykyä voin osallistua nukutuskeskusteluihin yhtä, mielellään kokematta jäänyttä, kokemusta rikkaampana. Juu, tiedän, nukuttaminen on ihan syvältä, ihan kamalaa, ei jää yhtään omaa aikaa. Juu, olen nukahtanut x-kertaa itsekin siinä nukutushommassa. Jep, homma niin sanotusti vetää pinnan kireälle. Sampulle sinnikkyyspojot siitä, että hän yhä tekee puolittaisia yrityksiä kerta-pari viikkoon, jotta palaisimme nukutusaikaan. Tyylillä "äiti, sä tule kukkuun NYT" "äiti, sä tule tähän mun viereen". Totuuden nimissä, joskus äiti-ihminen menee ja noudattaa käskyä. Koska se kuopus kasvaa, ja ei kohta enää halua äiti-ihmisen tai miehen kainaloon nukkumaan. Pitää ottaa siis ilo irti viimeisistä "korvaamaton nukuttaja"-hetkistä. Noin 80% kerroista äiti-ihminen nukahtaa ennen Sampua…

3) Me emme käytä iPadeja viihdytystoimiin. Jossain vaiheessa huomasimme, että pari lastenpeliä tabletille lataamalla, saimme Topon viihtymään paikallaan, rauhassa, tyytyväisenä, useita minuutteja putkeen. Tuumasta toimeen; Kapun metsät, Talking Tomit, ja arsenaali Toca Bocia lataukseen ja ei kun nauttimaan rauhallisista hetkistä. Perustelimme tätä puuhaa itselemme sillä, että pelit ovat kehittäviä. Topo oppi yhdistämään neliöt, kolmiot ja ympyrät omille paikoilleen Kapun metsän avulla muutamassa minuutissa. Homma, jota oli palikkalaatikoiden ja nuppipalapelien avulla yritetty harrastaa useamman vuoden ajan. Jotenkin kummasti siinä vain sattui käymään niin niin, että taloudessa on tätä nykyä neljä (KYLLÄ) iPadia. Sampu osaa pelata Angry Birdsiä. Edwardi vaatia junasarjojaan Youtubesta. Ja se tyyppi joka illan aikana jää ilman omaa iPadiaan, on joko mies, taikka äiti-ihminen. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että läheskään jokainen tableteille ladatuista peleistä ei ole enää ladattu sinne "kehittämismielessä". Vain ja ainoastaan "antakaa meille viisi minuuttia omaa rauhaa" mielessä.

Tässä siis olivat jo sädekehän kiillotushommelit jääneet paitsioon, kunnes tein täsmäiskuun Wilmaan. Sinne nettisivuston syövereihin, jonne kerrotaan koulumaailman tärkeät asiat. Jossain vaiheessa kävin lukemassa tunnollisesti joka ainoan viestin, sillä siunatun sekunnilla, kun sen opettaja, rehtori, terveydenhoitaja, tai joku muu kouluympyröissä työskentelevä ihminen sinne kirjoitti. Kunnes homma alkoi mennä puolittain työstä. Ainakin Edwardin koulussa Wilma-intoa tuntuu löytyvän vaikka muille jakaa. Parhaina päivinä sähköposti ilmoittaa viisi kertaa päivässä "sinulle saapuneesta uudesta wilma-viestistä". Joten aloin tekemään Wilmaan joka toinen päiväisiä täsmäiskuja. Viimeisimmän iskun tein alkuviikosta. Lukeakseni koululaisvanhemman urani hienoimman viestin. Edwardin luokan avustajan kertoessa, että Edwardin kirjoitustaidot ovat menneet huimaa vauhtia eteenpäin (puolustuksen puheenvuoro: asia jonka olimme miehen kanssa kyllä noteeranneet itsekin). Viesti kertoi myös, että Edward tekee innoissaan koulutehtäviä. Syö lounaalla monipuolisesti. Ottaen lautaselleen jopa salaattia. Ja kaiken kruunasi toteamus "Edward on kyllä hieno poika". Tuon viestin kunniaksi meillä oli pienimuotoiset juhlallisuudet. Edwardin herkkuja: ranskalaisia ja suklaata. Äiti-ihminen pääsi taas menemään siitä, mistä aita on matalin: ranskalaiset kun pitää olla pikaruokapaikasta ostettuja, jotta ne olisivat just eikä melkein Edwardin mieleen. Mutta hei; jos on juhlat niin kyllä tarjoiluiden pitää olla juhlakalun mieleen…

Sanaton

"Mitä sanoisit jos et voisi puhua"; iskulause jonka olen kuullut ja lukenut useaan kertaan. Varsinkin kansainvälisen puhevammapäivän lähestyessä. Olen tuntenut sympatiaa ja empatiaa, jakanut joskus jotain tapahtumaan liittyviä linkkejä ja tarinoita. Olen yrittänyt kikkailla facebookin kanssa, jotta saan laitettu sen hienon "mitä sanoisit jos et voisi puhua"-palkin naamakuvani päälle. Todetakseni, että joko askartelijassa, tai askartelijan tietokoneessa on vikaa; lopputuloksesta ei tule yhtään esimerkin näköistä.

Vaikka kotona vilisee ihan omiksi tarpeiksi tyyppejä, jotka luokitellaan standardien mukaan puhevammaisiksi, ei slogan ole kuitenkaan sen syvemmältä sydämestä kouraissut aiemmin.

Kunnes tänään… Toisen kerran viikon sisään päädymme tilanteeseen, jossa Topon möykättyä toista tuntia putkeen, tehden jokaisen samassa kaupunginosassa asuvan ihmisen elämästä ainakin meluisaa, lamppu syttyy päässä. Pistän miehen hoitamaan lääkekaappiasioita, samalla kun otan Topon kainaloon. "mä luulen, että sillä on pää kipeä". Luulo oli jälleen tiedon väärti. Puoli tuntia lääkkeenannon jälkeen hymy nousee Topon kasvoille. Topon elämä on taas reilassa, äiti-ihmisen ei niinkään. Vaakakuppi kääntyy huushollissa päälaelleen.

Jaksan näitä juttuja yleensä mielestäni ainakin hyväksytysti. Joinain päivinä tyydyttävästi, joinan päivinä saatan päätyä jonnekin kiitettävän rajamaille. Tänään en vain jaksanut. En tiedä johtuiko se siitä, että olin pienen niskavamman vuoksi viettänyt aikaani vaakatasossa jotakuinkin torstai-iltapäivästä lähtien. Homma alkoi niin sanotusti ottaa kupoliin. Yritin ensimmäistä päivää sitten torstain pärjätä ilman särkylääkkeitä, jotka aiheuttivat päässä sumua ja raukeutta.  Johtuiko se siitä, että muutos "Topovapaiden" ja päänsärkyisen sunnuntain välillä oli niin iso. Alkoiko mieleen hiipiä ajatus siitä, että Topo ei pärjääkään vähemmillä migreeninestolääkkeillä, vaikka verenpaineet isomman satsin kera ovat aivan liian alhaalla. Vai oliko vaakakupin kääntyminen kaiken edellämainitun summa. Sen voin vain sanoa, että koville otti. 

Vaakakuppi kääntyi siinä määrin päälaelleen, että Topo alkoi tehdä liikuttavia eleitä, saattaakseen surkeahkon äiti-ihmisen elämän jälleen jotakuinkin raiteilleen. Kömpelö halaus takaapäin, kun kerättiin leluja lattialta. Muutama iloinen pallon heittely-sessioon houkuttelu. Muutama liikuttavan kömpelö paijaus selkään ja kämmenselälle, ohi mennessä. Iloinen huutelu sängystä "äätii äätii". Pikkuhiljaa Topon, sekä perheen muun miesväen "piristetään talouden naishenkilö"-kampanja alkoi tuottaa tulosta. Pääsin "olen luomakunnon surkein äiti-ihminen" itsesäälitilasta "mitä sanoisit, jos et voisi puhua"-tilaan. 

Niin… Mitä sanoisit jos et voisi puhua? Miten kerrot, että päähän sattuu niin vietävästi, että pitää huutaa, kuin palosireeni, jotta typerät kanssa-asujat tajuavat auttaa jollain tapaa. Tai pitää huutaa, koska kipu nyt vain kerrassaan on niin sietämätöntä. Miten kysyt, että onko pakko kiljua ja karjua, huutaa ja leikkiä jahtaus-painileikkejä siinä vieressä, kun oikeasti kaipaisi pimeyttä ja rauhaa. Miten kerrot reissun päällä, että heikottaa, koska sokerit menivät alas. Miten kerrot, mitä söit koulussa. Tai mitä et syönyt koulussa, ja siksi on huutava nälkä. Miten kerrot, että opit pyöräilemään kolmipyöräisellä ja käymään saunassa. Tai, että rakastat koulussa ulkoilua, mutta vihaat ohjattua jumppaa. Koska ohjatussa jumpassa ei saa tehdä mitä lystää, koska lystää. Me tiedämme miehen kanssa kaiken tämän. Kiitos Topon koulun loistavan henkilökunnan. Jotka kertovat nämä asiat meille, kun Topo ei osaa. Koulussa Topo käyttää kommunikointikansiota loistavasti, kotioloissa se viedään sinnikkäästi takaisin reppuun, kun vanhemmat sitä sieltä kaivelevat. Topo kertoo ilmein ja elein mitä haluaa, sekä kovasti protestoiden sen, mitä hän ei missään nimessä halua.

Laitoin tänään, ennen "sessio päänsärkyä" Linnaan tutulle sairaanhoitajalle viestiä. Josko voisimme saada ajan lääkärille, joka tapaa paljon "Topoja". Joka päivätyökseen tapailee pikkutyyppejä jotka eivät juttele. Tai käyttäytyvät meidän muiden silmissä erikoisesti. Me haluamme, että vuosien jälkeen joku istuu alas, ja kertoo meille, mitä tarkoittaa autismi ja autistiset piirteet. Mitä ehkä mahdollisesti tulemaan pitää. Mitä Topolta voi vaatia ja mitkä jutut niin sanotusti kuuluvat asiaan. Jos lääkärillä olisi antaa jonkinlaista faktatietoa siitä, mitä sanoisit jos et voisi puhua.

Tänään se iski kuin leka. Niin kipeästi ja viiltävästi. Mitä elämä osaa olla, kun ei ole sanoja. Kun et osaa kertoa edes sitä, että pää on hirvittävän kipeä. 

Miehen lähtiessä pelaamaan tennistä, hän laittoi perään viestin "zemiä, älä ole surku". Näillä mennään. Ja yritetään entistä suuremmalla panoksella löytää tapa Topolle kertoa asiat, joita ei voi sanoa. Koska ei voi puhua. Koska toistaiseksi ollaan sanattomia. 

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa. 

Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken

Arkeen on palailtu kolmen päivän verran, ilman että maailma on millään tapaa järkkynyt kenenkään perheenjäsenen kohdalla. Tai noh, minimaalinen järkytys kohtasi äiti-ihmistä ja miestä, kun keskiviikkona koulusta kotiutui Topo. Laastari olkapäässä. Laastari olkapäässä kieli rokotushommista, asia joka varmistui reissukirjaa tavaamalla. Syksyllä Topo sai influenssapiikin, jonka jälkimainingeista kärsivät Topo, sekä kaikki Topon läheiset parin viikon verran. Nyt odotimme sydän pamppaillen aiheuttaako influenssapiikki numero kakkonen piikkiä, mitä tulee Topon huonovointisuuteen. Tänään liene voimme huokaista helpotuksesta ja todeta, että pelästyksellä selvittiin tällä kertaa. Muutoin ei ongelmia paratiisissa.

Eli lomalta paluu ei onneksi ollut missään muotoa "yksi päivä joka voi muuttaa kaiken".

Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken-otsikko osui aamulla silmääni sosiaalisessa mediassa. Tällä kertaa itse linkin takaa löytyvä tarina ei ollut mikään elämää suurempi selviytymistarina, sairastarina, luonnonkatastrofitarina tms, vaan tarina löytyöeläinkodin koirista. Tarina osui ja upposi koiraihmiseen ja voin kertoa, että sain kaikenlaisia ajatuksia juttua lukiessani (nimimerkillä: kroonista koirakuumetta poteva). Otsikko sinällään aiheutti taas yhden lampun syttymisen päässä. Niinhän se menee… Elämä on täynnä yksiä päiviä jotka voivat muuttaa kaiken.

Se päivä, kun aloitin eräässä työpaikassa, eräitä vuosia sitten, oli ehdottomasti yksi päivä, joka muutti kaiken. Henkilö, jonka tehtävänä oli opastuttaa minut työpaikan ja uusien työtehtävieni saloihin, sattuu olemaan samainen henkilö, jonka kanssa on tullut asutettua samaa lukaalia jokunen vuosi. Tuo päivä siis ei vain muuttanut kaikkea, vaan antoi myös omalla tavallaan suunnan loppuelämälleni.

Edwardin ollessa viiden kuukauden ikäinen, autossa, matkalla kaupasta kotiin, hän alkoi itkeä turvakaukalossaan. Hetken kuluttua itku taukosi. Kotipihalla Edwardin kädet nykivät oudosti ja emme saaneet häneen kontaktia. Muistan vieläkin selkeästi pelon ja kauhun, jota tunsin, vaikka tilanne oli ohi alle puolessa minuutissa. Tuolloin, itkun tauottua, emme miehen kanssa tienneet, että nyt elettiin yhtä päivää, joka tulee muuttamaan kaiken. Tuon päivän aamu oli viimeinen aamu ikinä, kun olimme terveen lapsen vanhempia. Se oli viimeinen aamu ikinä, kun lapsiin kohdistuvista terveyshuolista suurin, oli satunnaisesti esiintyvä koira-allergia, tai kahden päivän kuumetauti.

Tuon päivän jälkeen eteemme on tullut monta yhtä päivää, joka voi muuttaa, ja on muuttanut kaiken. On päivä, jolloin meille kerrottiin, että Edwardilla on ja tulee olemaan ongelmia kehityksen kanssa. Nyt ja aina. On päivä, jolloin viemme kuumeista ja itkuisaa Topoa päivystykseen. Jossa vakavailmeinen lääkäri tulee kertomaan epäilevänsä isompaa epilepsiakohtausta. On se aurinkoinen syyskuun päivä, kun saamme varmuudella tietää, että Sampukin on sairastunut. On se hirveä päivä, kun pieni nyyttimme, meidän Sampumme, makaa päästä varpaisiin piuhoihin kytkettynä ja näen hänen pienen kroppansa nytkähtävän kerta toisensa jälkeen. Se on se päivä, kun tiedän, etten tule ikinä olemaan terveen lapsen äiti.

Surullisia päiviä jotka muuttavat kaiken.

Onneksi elämä ei ole vain sitä.

Edwardin ollessa neljä ja puoli vuotias olimme ulkomaanmatkalla. Matka sisälsi jännitysmomentteja, kuten öinen ambulanssiajelu tuntemattomissa maisemissa, sairaalaan, jossa ei lääkärin kanssa löydy yhteistä kieltä. Tuota tapahtumaa en tietenkään heti unohda, mutta kuitenkin, se minkä muistan kyseiseltä matkala parhaiten on päivä, jolloin lähdemme läheiseen kaupunkiin lounaalle. Edwardin tilatessa kolmatta pepsi maxia ravintolassa, pohdimme miehen kanssa, että pitänee lähteä vaipanvaihtohommiin. Koska muuten meillä on kohta pepsin aiheuttama keltaisen nesteen tulva. Vaippa kun ei ison sälli ollessa kyseessä ime ihan litratolkulla tavaraa. Otin Edwardia kädestä kiinni ja lähdemme kohti vessaa. Vessassa totean, että mies on unohtanut lähtökiireessä laittaa Edwardille vaipan. Pienen kannustuspuheen jälkeen Edward menee pöntölle pissalle. Eikä tuon kyseisen aamun jälkeen enää ikinä käytä päivävaippaa.

Samaisena keväänä päiväkodista jäi kesälomalle lopun väsynyt pieni poika, joka ei epilepsiakohtauksiltaan jaksanut kävellä. Eikä oikein nauttia mistään. Pieni väsynyt poika, joka oli vaipoissa. Joka ei osannut puhua. Joka tarvitsi apua pukemisessa. Syksyllä samaiseen päiväkotiin palasi pituuskasvussa spurtin ottanut pikkusälli. Joka maar kävi itse vessassa hoitamassa kaiken vessa-asioimisen. Osasi pukea sisävaatteet päälleen. Sekä kirsikkina kakussa: oli oppinut hoitamaan kommunikointihommat puhuen. Tuo koko kesä oli yhtä pitkää päivää, joka voi muuttaa kaiken. Päivistä päällimmäisen jääden mieleen se "vessapäivä".

Yksi päivä joka muutti kaiken oli se päivä, kun Topo oppi kävelemään. Meidän pieni suloinen buddhamme. Haparoivia yrityksiä oli ollut. Tukea vasten noustiin ketterästi seisomaan. Tukea vasten liikuttiin ketterästi paikasta toiseen. Mutta se itsekseen kävely: oli puuhaa, joka ei vain ottanut niin sanotusti tuulta alleen. Aloimme olla turhautuneita. Puhumattakaan huolen määrästä. Normaali rajoista kävelyyn oppimisen suhteen oli lipsuttu jo pakkasen puolelle. Kunnes, tuli eteen se yksi päivä joka voi muuttaa kaiken. Oli suurinpiirtein samanlainen ilma, kuin tänään. Oli jäistä ja loskaista. Harmaata. Tylsää. Ankeaa. Pienellä suloisella Topolla oli päällään kirkkaan oranssi talvihaalari. Pakkauduimme autoon, lähteäksemme ilahduttamaan Edwardin ja Topon isovanhempia. Minun vanhempiani. Siellä vanhempieni pihassa Topo lähti kävelemään. Kunnolla. Hän käveli koko matkan autopaikoilta vanhempieni ovelle. Soitimme ovikelloa. Isäni tuli avaamaan. Pieni, suloinen Topo, oranssissa toppapuvussaan, käveli ovesta sisälle. Omin pikku jaloin. Ilman tukea. Isäni kasvoille levisi iso hymy. Muistan yhä hänen kommenttinsa "mikä oranssi Teletappi se sieltä tulee ja kävelee". Tuo päivä oli päivä, joka muutti kaiken. Sen huolen suhteen. Nyt meillä ainakin liikutaan.

En osaa sanoa mitä odotan seuraavalta yhdeltä päivältä, joka voi muuttaa kaiken. Se kai niiden kanssa on kamalinta, ja parasta: aina ei saa sitä mitä tilaa. Välillä saa esteitä polulle. Välillä paljon enemmän, kuin osasi ikinä päivältä odottaa. Kuten silloin, kun pari viikkoa takaperin vastasin ilmoitukseen jossa etsittiin lastenhoitohommia.  Ilmoitukseen vastausta raapustaessa taisi olla ainakin sellainen hetki, joka voi muuttaa kaiken. En nimittäin usko, että ihan joka päivä eteen sattuu lastenvahtihommia etsivää fiksua nuorta naista, joka on juuri tehnyt työharjoittelun kehitysvammaisten lasten kanssa. Joka ensimmäisen kerran trion tavattuaan, saa Topolta ison halauksen, läjän hymyjä. Joka saa Edwardin huokailemaan, että onpa kyseinen henkilö kiva. Äiti-ihminen komppaa Edwardia ja voisi myös halailla meidän löytöämme. Toivottavasti tässä tapauksessa "löytäjä saa pitää" ja pitkään.

Projekteja

En ole ikinä pitänyt itseäni projekti-ihmisenä. Kunnes yhtäkkiä, yksi kaunis päivä huomasin, että sellainen minusta on tullut. Työskentelen ainakin jonkin sortin projektien parissa. Sen tarkoittaen työtehtäviä, joiden parissa huhkitaan ei nyt vuosia, mutta viikkoja. Välillä jopa kuukausia. Minulla on päässäni "päättymättömien projektien"-lista. Kuten esimerkiksi: vaatekaappien tyhjennys, sekä turhien retkujen roudaaminen kirppikselle. Se ompelu. Että joku päivä juoksen puolimaratonin (huom! Joku Päivä. Se päivä saattaa olla vaikka 12 vuoden kuluttua). Syytän tästä salakavalasta projektihurmasta trioa. Olen kas tehnyt suuren huomion: lasten kasvattaminen on aika projektiluontoista hommaa. Ainoa ero työpaikan "laita paperit mappiin ja tyyliin unohda, että koko keissi oli edes olemassa" projekteihin on tämän trio-projektin pitkäluontoisuus. Ihan toistaiseksi en osaa laittaa päättymispäivää trio-projektille. Olenkin vaivihkaa tullut siihen johtopäätökseen, että projekti trio on loppuelämän hommaa. (yksi lamppu lisää on selkeästi syttynyt päässä).

Kun nyt olen päässyt projektien hurmaan, niin niitähän riittää. Tällä hetkellä päällä on liikunta projekti. Se kestää kuulemma (luotettavien facebook-lähteiden mukaan) 21 päivää. Joskin jossain sivulauseessa mainittiin jotain elämänpituisesta matkasta. 21 päivää menee heittämällä. Siihen voin sitoutua. Tuo elämänpituinen matka; jaah, pitää hommaa pohtia. En ole valmis hylkäämään tärkeitä osioita ruokaympyrästäni, kuten suklaa, jäätelö, pizza, satunnaiset oluet ja viinit, vain koska projektin yhteydessä kerrotaan, että nämä ovat joutuneet niin sanotusti vaarallisten matkatavaroiden-listalle. Liikuntapuoli on ollut mukana elämässäni isohkossa roolissa vuosia, vaikka teinivuosina liikunnanopettaja kauniisti nimitti allekirjoittanutta "lentopalloilun irvikuvaksi", hiihtoreissuilla kuljin lempinimellä "Marja-Liisa" (ja juu, syynä ei ollut sivakka suksi), bonuksena vielä liikunnanopen suuriääninen ihmettely siitä, että voimmeko todellakin olla siskoni kanssa sukua toisillemme. "hän kun on niin lahjakas". Lentopalloilijaa minusta ei tullut, hiihtäminen ei kuulu hyveisiini, mutta tykkään puuhastella youtube-videoiden tahtiin kahvakuulan kanssa, sekä käydä juoksemassa rauhallisia lenkkejä. Omistan myös salikortin, joskin tällä hetkellä on päällä projekti "vaihda salia", ja sehän tietenkin antaa minulle oikeuden olla menemättä sinne vanhalle salille, jonka kuukausimaksua yhä maksan. Koska projektiluontoisesti pohdin yhä, minkä salin valitsisin kotisalikseni, enkä ymmärrettävistä syistä voi mennä sekoittamaan päätäni "nykysalin" jumppatunneille.

Välillä suoritan pienimuotoisia projekteja. Kuten vaikka; ota kaksi lasta mukaan, jumppaa puolitoista tuntia julkisilla kulkuvälineillä joilla on pyhäaikataulut, päästäksesi maanpäälliseen alennusmyyntihelvettiin. En vieläkään tiedä mitä ajattelin ehdottaessani miehelle, että jos hän viettäisi Topon kanssa laatuaikaa, sillä aikaa kun itse majakka&perävaunu aisaparinani käyn katsastamassa niitä alennusmyyntejä. Olin sunnitellut homman hienosti (eikö projekteihin kuulu myös suunnitteluvaihe?); ensin käydään syömässä jotain niiden jumppaprojektin kiellettyjen aineiden listalta (kuten ranskalaisia). Sen jälkeen majakka&perävaunu saavat valita itselleen irtokarkkeja, jonka jälkeen he silkasta lahjontahurmoksesta käyttäytyvät täydellisen kuuliaisesti erinäisissä tavarataloissa ja rättikaupoissa. Kuten muissakin projekteissa, suunnittelu ja toteutus eivät aina kohtaa. Eivät tässäkään projektissa. Sampun nauttiessa karkkipussinsa sisällön kahdessa minuutissa ja sen jälkeen aloittaen sokerihuuruissa ees-taas sinkoilun, Edward otti päälle rauhallisemman moodin. Rauhallisemman moodin tarkoittaessa tässä tapauksessa sitä, että maataan vaatehyllyillä, kenkähyllyillä, sovituskopeissa, sovitustuoleilla, no ylipäänsä kaikkien esineiden päällä, joiden päällä voi maata. Valittaen samaan kovaan ääneen, että "minä haluan mennä metrolla kotiin". Sekä "noh äiti, nyt saa riittää, minä en enää jaksa." perään heitetettynä lause numero yksi. Neljän tunnin reissun jälkeen mies poimi Topon kanssa kyytiinsä lopen uupuneen äiti-ihmisen, jonka alennusmyyntisaldo oli alle hyväksytyn. Sokerihumalasta maanpinnalle palanneen Sampun. Ja Edwardin, joka sai ihmevoimia heti, kun pääsi autoon istumaan. Väsymys oli tiessään. Papupadan selittäessä, miten mukavaa meillä oli äidin kanssa kaupoilla. Jaah? Kyseisen päivän haastetehtävänä sen liikuntaprojektin tiimoilta oli "harrastaa valinnaisesti aerobista liikuntaa 30/60/90 minuutin ajan". Kuittasin homman alekierroksella. Kuntoilusuorituksen epäilijät voin haastaa tekemään saman perässä. Täältä saa kaksi innokasta herraseuralaista mukaan kauppakierrokselle!

Tänään jumppaprojektin (sekä päättymättömän pyykkiprojektin, ah mitä riemua aiheuttaa maanantaina löytää hyvin pesty vaippa ziljardine "sisältörakeineen"  puhtaan pyykin seasta…) lisäksi aloitan uuden projektin. En osaa vielä heittää veikkauksia suuntaan, enkä toiseen, projektin päättymispäivän suhteen. Hyvässä lykyssä päättymispäivä on kuukauden sisällä. Mutta mahdollisuus projektin venymiseen on olemassa. Päättymispäivä saattaa sattua esimerkiksi talvelle 2017. Lounastauolla kävimme nimittäin työkaverini kanssa läheisessä lankakaupassa "ihan vaan vähän hiplailemassa". Hiippaillen takaisin työpaikalle liian kalliiden lankojen kanssa. Projekti "kaulaliina numero kaksi"-odottaa aloitustaan… Heti kun on hoidettu alta pois se projekti jumppa, raivaa kaaosta, pese lisää pyykkiä ja saa trio yöunille.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.