"Äiti, Tuleeko Siitä Vielä Normaali?"

Olen aiemmin, jo joku aika sitten, ääneen pohtinut, niin täällä blogissa, kuin ystäville ja lähimmilleni, että miten ja milloin pitäisi Sampulle kertoa asiasta "niin muuten, se sun toinenkaan veljesi ei ole ihan kuten muut". Homma tuli itseasiassa ainakin jossain määrin hoidettua tässä reilu viikko sitten. Olimme Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamassa kohti Korkeasaarta (eikö tammikuu ole The Aika käydä siellä?). Pohdimme (koska se autokoulu yhä vaiheessa...), että menemmekö Korkeasaareen bussi-juna-bussi kombolla, vai ajallisesti pidemmän kaavan mukaan bussi-bussi kombolla. Sampu oli ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, Elias ja allekirjoittanut toisen. Sampun tuskastuneen "no mutta bussi kestää niin kauan", vastasin "niin, mutta Elias ehtii nukkua kunnolla". Tästä virisi melko antoisa keskustelu...

Sampun pohtiessa ääneen, että miksi Eliaksen pitää aina päivisin nukkua, vaikka hän on jo 12 vuotta, näin tilaisuuteni tulleen. Sampulla oli tuoreessa muistissa vuodenvaihteessa podettu suuremman luokan migreenikohtaus. Päätin käyttää tätä perustana keskustelullemme. Kertoen, että Eliaksella (samoin kuin Topolla) on sairaus jonka nimi on epilepsia. Että se tuntuu hassulta päässä, aivan kuten migreenikin. Että Elias ja Topo joutuvat sen epilepsian vuoksi syömään joka päivä lääkkeitä. Että välillä he saattavat olla vähän väsyneitä, tai muutoin huonovointisia epilepsian vuoksia. Että se epilepsia myös osaltaan aiheuttaa sitä, että Elias ei ehkä opi kaikkea, kuten lukemista, ihan yhtä helposti kuin Sampu. Sampulle kaikki oli ainakin tällä erää selvää pässinlihaa. Ja jalomielisesti hänkin taipui bussi-bussi yhdistelmän kannalle, "Että Elias nyt sitten saa nukkua tarpeeksi ja jaksaa katsella eläimiä Korkeasaaressa". Voisin sanoa, että pääsin keskustelusta melkein kuin se koira sieltä veräjästä. Yllättävän helpolla.

Vähemmän helpolla pääsin muutamaa päivää myöhemmin. Topon vointi on joulun suuremman luokan notkahduksen jälkeen ollut alkuvuoden ajan ihan suht ok. (nyt maalailen luonnollisesti meille huonompia aikoja, sanomalla asian ns. ääneen... Mutta näillä mennään). Eräänä iltana viime viikolla Topon kierrokset pääsivät kuitenkin nousemaan pahemman kerran punaisen puolelle. Sen aiheuttaen ylimääräistä säpinää ja vipinää muutoin jotakuinkin leppoisaan arki-iltaan. Sekä jossainmäärin turhautumista kaikkien muiden perheenjäsenten suunnalta. Myöhemmin,  Eliaksen ja Topon ollessa jo turvallisesti untenmailla, iltavirkun Sampun pitäessä seuraa äiti-ihmiselle, pääsi tuon pienimmän ihmistaimen suusta vilpittömän huolestunut kysymys "Äiti, tuleeko siitä vielä normaali. Toposta siis".

Vilpitön, huolestunut kysymys, joka iski suoraan sydämeen.

Olen yrittänyt pitää kotonamme kaikissa, miten vaikeissa asioissa tahansa, avointa linjaa. Uskon, että osaltaan siksi trio on handlannut monet elämän vaikeat asiat jopa kiitettävän hyvin. Olen myös aina kertonut avoimesti Eliaksen ja Topon sairaudesta ja vammasta. Koska niissä ei ole mitään hävettävää. Tietenkään. Tuo avoin kysymys ansaitsi siis myös rehellisen, avoimen, vastauksen. Sillä tavalla rehellisen ja avoimen, että kuusivuotias sen osaisi käsitellä.

Sampu on (kuten varmasti noin ylimalkaan suurin osa lapsista) mestari olemaan "korvana", kuunellen aikuisten keskusteluja. Hänellä on lisäksi ilmiömäinen muisti. Hän siis muisti ne kerrat, kun perheen kesken, tai ystävien kanssa olemme puhuneet Toposta. Siitä, miten hän puolitoistavuotiaana osasi sanoa pieniä lauseita. Miten hän jaksoi keskittyä kirjan lukemiseen, ja hieman isompana poikana laskea lempikirjastaan pieniä punaisia autoja: yhdestä kymmeneen. Miten hän osasi käydä potalla. Ja osasi leikkiä edes vähän, edes jotain. Asioita, jotka ovat tänään muistoja vain. Asioita, joiden olemassaolosta Sampu ei tietenkään voi tietää mitään. Koska Sampu ei ollut tuolloin vielä edes ajatusasteella olemassa.

Silloin illalla, otin eskarilaiseni kainaloon ja vilpittömään, huolestuneeseen kysymykseen vastasin mahdollisimman rauhallisesti: "Topo ei varmasti ikinä tule olemaan ihan niinkuin me muut. Sillä samalla tavalla normaali, kuin me muut. Mutta äiti kovin toivoo, että Topo oppisi vaikka lisää sanoja. Ja vaikka joskus käymään itse vessassa". Se riitti sillä kertaa Sampulle. Pienelle, viisaalle eskarilaiselleniMuutamaa minuuttia myöhemmin hän kaivoi lemppari dinosauruskirjansa esiin, ja ilmoitusluontoisesti kertoi ottavansa sen, menevänsä äidin sänkyyn ja nukkuvansa yönsä äidin vieressä. Mitäpä sitä estelemään...

Itselläni kysymys jäi pyörimään päässä. Arjessa useinmiten porskuttaa eteenpäin sillä "näillä mennään"-asenteella. Kysymys pysähdytti. Muistutti, että vaikka itselle Topo on 100% omalla tavallaan "normaali", hän ei sitä muiden silmissä ole. Eikä ikinä tulekaan olemaan. Asia, joka aiheuttaa äidin sydämessä haikeutta, mutta samalla asia, jonka äidin mieli on hyväksynyt. Asia, joka ehkä tulee pikkuveljen sydämessäkin aiheuttamaan haikeutta. Mutta toivon kovin, että asia, jonka pikkuveljenkin mieli myös jatkossa hyväksyy... Samalla tuli itse havahduttua siihen, että niin se vain oikeasti elämä opettaa ja kasvattaa. En osaisi ajatella Topoani minkään muunlaisena. Hän on täydellinen ja täydellisen normaali juuri sellaisena, kuin on: välillä ärhäkkä, kun ampiainen, huutaen, kuin palosireeni. Seuraavassa hetkessä kikattaen niin, että silmät säihkyvät, antaen kömpelön halauksen, tarjoten poskeaan, pusua odottaen, tapaillen lempilaulunsa ensimmäistä tavua, katsoen merkitsevästi silmiin, sanoen katseellaan "jatka sä äiti tästä". Ihanan kamalan normaali.