Tiukkana Pysymisen Taito

Eilen illalla laitoin äidilleni ja siskolleni viestin "Topo sai korkeimman vammaistuen 30.9.2019 asti ja puolelta vuodelta takautuvasti. Kauhea duuni, mutta kannatti pitää pintansa. Suru tulee, kun ajattelee niitä vanhempia, jotka eivät jaksa joka asiasta vääntää. Mikään kun ei tunnu tulevan, ilman että pitää olla tiukkana".

Tämä vääntö oli saanut alkunsa jo reilu vuosi sitten, hakiessamme jatkoa Topon vammaistuelle. Topon lääkärinlausunnossa sattui olemaan viittaus siihen, että herran vointi oli hetken ollut parempi. Tähän tartuttiin ja tuki tiputettiin. Koska, kuulemma, lapsi tarvitsi yhä vuorokaudenympäristä valvontaa ja hoitoa, mutta tilanne oli aiempaan verrattuna parempi. Sitä muutamaa viikkoa kestänyttä parempaa jaksoa seurasi vaikein syksy ja talvi hetkeen. Soitoista hoitavan tahon suuntaan tuli jotakin lähes jokapäiväistä. Koulusta tuli palautetta, että eivät pian pysty enää takaamaan lapsen turvallisuutta koulupäivien aikana, voinnin ollessa ihan mitä sattuu. Uutta lääkärinlausuntoa emme Topolle lukuisista pyynnöistä huolimatta saaneet. Ennen tänä syksynä ollutta "vuosihuoltoa" kaupungin avokuntoutuspalveluissa. Jossa lääkäri oli miehen ja allekirjoittaneen kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että korkein tuki lapsukaiselle kuuluu ja kirjoitti perusteellisen lausunnon, jolla haimme tukea uudelleen.

Eilen työpaikalla kävimme esimieheni kanssa läpi työtilannetta. Erään tehtävän kohdalla hän totesi "tämän asian kanssa pitää vain osata olla tiukkana". Totesin tyynesti, että tätä nykyä osaan sen asian melko hyvin. Asiaa sen kummemmin perustelematta.

Tiukkana oleminen on jotain, joka ei kuulu perusluonteenpiirteisiini. Se on jotain, jota olen trion äitinä oppinut. Vuosien saatossa. Yrittäessäni järjestää elämästä niin helppoa, kuin se näissä olosuhteissa olla voi. Oppien karvaamman kautta, että se mikä periaatteessa kuuluu perheelleni, on todellisuudessa jotain, joka saavutetaan tiukkana olemisen, yrittämisen ja ennenkaikkea jaksamisen kautta.

Ensimmäinen tiukkana olemisen ja jaksamisen-opettelukierros oli aikanaan, vuosia vuosia sitten, kun haimme kuntouttavaa päivähoitopaikkaa Eliakselle. Oli lausunnot, suositukset, kaikki paperit kunnossa Silti päädyin keskellä koomaväsymystä käymään itkuista keskustelua erään kaupunkimme "päiväkotijehun" kanssa siitä, miten olen kuulemma kylmä äiti, kun väen vängällä olen laittamassa lastani kesken vuotta (helmikuussa) päivähoitoon. Kun olisi lapselle oikein odottaa seuraavaa syksyä. Otin tuolloin ensimmäiset haparoivat askeleet tiukkana olemisen polulla: Pidin puoleni, ennenkaikkea puolustin lapseni parasta:kaikkien niiden kyyneleidenkin keskellä. Ja niin Elias aloitti päiväkotiuransa maaliskuun alusta. Silti en ikinä tule unohtamaan keskellä päivää käytyä keskustelua, jonka aikana kuulin olevani "kylmä äiti".

Pisin vääntö koski tilapäishoitoa. Asia josta ensimmäistä keskustelua käytiin Lastenlinnassa, Eliaksen ja Topon ollessa vielä pienen pieniä poikasia. Miehen ja allekirjoittaneen torpatessa idean täysin, Seuraavaksi pariksi vuodeksi. Jolloin totesimme, että pikku-ukkojen sairastumisen aiheuttama hurlumhei ei ollut mikään ohimenevä vaihe, se oli lähinnä "state of mind". Jotain pysyvää. Jälleen olivat lausunnot kunnossa, puollot kunnossa, tässä vaiheessa jopa laki sanoi, että lasten tilapäishoito pitäisi jollain tapaa järjestää. Silti, runsaan vuoden ajan saimme kuulla kotikaupungiltamme, että asia ei tule järjestymään. Tuosta väännöstä ja taistosta muistan kirkkaimpana sen, kun lamauttavan väsymyksen keskellä vastasin puhelimeen. Soittaja oli Eliaksen ja Topon (tätä nykyä Sampun) puheterapeutti. Muistan vieläkin hänen sanansa, kuin hän olisi lausunut ne tänään aamulla "Mari, sä kuulostat ihan hirveän väsyneeltä. Mutta jaksa vielä hetki. Te olette ihan loppusuoralla". Nuo sanat saivat tsemppaamaan, jaksamaan, vääntämään ja taistelemaan vielä hetken. Juuri sen verran, että tilapäishoitoasiat järjestyivät.

Niin, mikään ei tunnut tapahtuvan ilman vääntöä. Jaksamista. Tietoisuutta siitä, mitä palveluita perheellesi kuuluu, mitä arkea ja elämää helpottavia palveluita on mahdollista saada. Olen myös oppinut, että näitä vääntöjä ja taistoja ei jaksa yksin. Ilman tukiverkkoa, viisaampien ihmisten apuja, läheisten tsemppausta. Siksi kirjoitin eilen äidilleni ja siskolleni, että suru tulee, kun ajattelee kaikkia niitä vanhempia, jotka eivät jaksa. Tai jotka eivät tiedä, mitä heidän perheelleen kuuluisi.

Jokaiselle tsempparille haluaisin sanoa, että jaksa vielä hetki, yritä jaksaa vääntää vielä hetken verran, taistella vielä vähän lisää. Hae tietoa, vertaistukiryhmiä, verkostoidu. Yksin ei jaksa. Ennenkaikkea. yksin ei tarvitse jaksaa!

Itse haluaisin sanoa kiitos puheterapeutillemme, joka tsemppasi, kun tarvitsin tsemppausta enemmän, kuin koskaan aiemmin. Miehelle ja perheelleni jotka ovat kuunnelleet, kerta toisensa jälkeen. Valaneet uskoa ja olleet tukena. Sekä Jaatinen Ry:n viisaille työntekijöille ja vertaisvanhemmille: paikka josta löytyy tietoa, taitoa, sekä roppakaupalla kokemusta, siinä vaiheessa kun itseltä ovat tiedot, ja taidot hukassa, sekä usko koetuksella. Juuri tänään, juuri tällä hetkellä koen, että mitä tulee meidän lössiime, palvelut ovat kunnossa. Otan hengähdystauon, mietin muita asioita ja valmistaudun henkisesti siihen, että jatkoa seuraa. Ja siirrän asiat joita olen oppinut, mukanani työelämään. Tiedän, että vaikka se ei ole perusluonteenpiirteeni, niin tätä nykyä voin ilme värähtämättä todeta "osaan nykyään melko hyvin olla tiukkana".

Mietteitä matkan varrelta

Olen välillä saanut vinkkiä siitä, että olisi kiva lukea miten verkostoitua lapsen erityisyysasioissa. Mistä saada vertaistukea. Miten lapsen sairauden ja erityisyyden kanssa oppii elämään. Miten asioita oppii hyväksymään. Muuttuuko elämä.

Tässä nyt tulee tuutin täydeltä oman elämäni faktoja.

Vannon vertaistuen nimeen, nyt ja aina. Olkoonkin kriisi mikä tahansa (valitettavasti niitä suurimmalle osalle meistä elämässä tulee jossain muodossa eteen). Itse olen kokenut, että pahimmassa kriisivaiheesssa en ole pystynyt ottamaan vastaan vertaistukea. En oikein minkään valtakunnan tukea. Pahimmat itkut on pitänyt saada itkeä yksin, tai miehen kanssa. Ja pahimmat surut on pitänyt saada surra yksin. Kun vein kolmikuista Sampua Lastenklinikalle, tietäen samalla, että olen menettänyt mahdollisuuden saada ikinä kasvattaa niin sanottua täysin tervettä lasta, olisin vertaiskuvallisesti voinut räjäyttää koko maailman. Olin surusta ja huoleasta puolihysteerinen. Kaikki ystävien ja läheisten hyvää tarkoittavat viestit ärsyttivät, kiukuttivat, suorastaan vihastuttivat. Hyvin pian miehet ja minut ohjattiin juttelemaan tutun psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, koska meitähän oli siis kohdannut kriisi (jälleen). Ensimmäinen juttelukerta oli kamala, ahdistava, suututtava. Koska se oli minulle aivan liian pian tapahtuneen jälkeen.

Reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun juttelin saman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämästämme ja enimmäkseen Topon vaikeahkosta tilanteesta, hän kysyi minulta, että muistanko mitä tunsin, kun Sampun kanssa syksyllä 2011 konkkasimme läpi Lastenklinikan ovien. Kerroin, että muistan. Tämä ihana naisihminen oli sitä mieltä, että ne tunteet pitäisi saada sydämestä ja päästä pois. Jotta asia ei jäisi kummittelemaan mieleen. Itse koen, että olen pystynyt käsittelemään asian, osaan elää hyvää elämää, olla ajoittain jopa hyvinkin onnellinen. Ja niiden tunteiden muistaminen on tärkeää: tärkeää siksi, että voin muistaa mistä syvästä suosta olen noussut takaisin hyvään elämään. Samoin, kuin on tärkeää muistaa hysteriakohtaus (kyllä) jonka sain, kun kuulin että esikoisellani on kehitysvamma. Yllätys yllätys: aurinko nousi seuraavana päivänä ja samainen esikoinen ei kasvattanutkaan itselleen kolmatta jalkaa ja toista päätä uuden diagnoosin siivittämänä.

Mitä tulee vertaistukeen, niin Edwardin saatua kuusikuisena epilepsia diagnoosin, liityin netissä olevaan sähköpostiryhmään. Todetakseni muutaman viestin läpilukemisen jälkeen, että "juu, ei meidän mesta". Ihmitellen samalla, että miten ihmeessä äidit ja isät voivat noin vain kirjoittaa kehitysvammaisista, vaikeasti sairaista lapsistaan. Tällä tarkoittaen sitä, että miten ne äidit ja isät voivat noin vaan fiksusti, jäsennellen ja asiallisesti kirjoittaa kehitysvammoista ja vaikeista sairauksista. Koska jos ikinä kuuna päivänä omalle kohdalleni kävisi samoin, sekoaisin. Muutaman vuoden kehari-äiti kokemuksen perusteella en osaa vastata siihen, olenko seonnut (en ainakaan ICD-koodilistojen vaatimalla tavalla), mutta voin kertoa, että hei se elämä jatkuu!

Tuosta vertaistukiryhmästä en saanut ens alkuun sitä itseni kaipaamaa tukea, se vain avasi silmäni elämän vääryyksille. Mutta; kun niitä elämän vääryyksiä oli tullut vastaan omassa elämässä, lasten sairauksien kehittyessä ihan uusiin suuntiin, palasin kyseiseen vertaistukiryhmään. Ryhmästä tuli vuosien saatossa niin sanotusti toinen koti. Jossa ymmärrettiin, tsempattiin, jaettiin tietoja ja kokemuksia. Ja josta löytyi ystäviä, siis ihan live-sellaisiakin.

Olen ollut mukana keskustelemassa Leijonaemojen Facebook ryhmässä. Arvostan työtä, jota he tekevät. Ryhmästä monen moni vanhempi on saanut suunnattoman ison ja korvaamattoman tärkeän avun. Itse en löytänyt sieltä vertaistukikotia, mutta kehotan lämpimpästi tutustumaan ryhmään. Koska sieltä löytyy apua, empatiaa, sympatiaa ja aivan takuulla ihan oikeita ystäviä matkan varrella. Oma seuraava netti-vertaistuki-ryhmä-koti löytyi Jaatisista. (löydätte heidät Facebookista JaatisVanhemmat ryhmää etsimällä). Koska olin jo löytänyt elämääni erityisvanhempiystäviä, joiden kanssa kirjoittaa sähköpostia, puhua puhelimessa ja tavata livenä , kaipasin enemmänkin tietoa, faktaa, asiapitoista keskustelua. Sitä löytyy JaatisVanhemmista. En ole toistaiseksi ongelmaan törmännyt, johon en olisi saanut ainakin ratkaisuehdotusta Jaatisista. Niin ja tottahan toki sekä Leijonaemoilla, että Jaatisella on omat nettisivunsa: www.leijonaemot.fi sekä www.jaatinen.info

Maailmaani mullistava lauma erityisäitejä, tosinaisia, ystäviä todella isolla yyllä tulla rymisteli elämääni kiitos Kotilieden Kummikerhon ja Kaisankodin järjestämän virkistys viikonlopun pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille. Saadessani kuulla, että olen moiselle päässyt mukaan, olin onnellinen. Onnenfiilikset ehtivät ennen viikonlopun alkua vaihtua "hampaat irvessä"-meininkiin, ja Kaisankotiin lähdettiinkin "kyllä mä tästä hengissä selviän"-asenteella. Voin kertoa, että kotiin tultiin "mun elämä on muuttunut"-meiningillä, meiningin ollessa vahvasti hengissä kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin. Kannattaa siis avoimin mielin lähteä mukaan live vertaistukisessioihin. Sitä ei ikinä tiedä minkälaisia ihmisiä moisissa tapaa.

Sen voin sanoa, että erityislasten vanhemmuus on muuttanut elämäni. Ihan täysin. Olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten tässä käydään surujen pohjamudissa ja onnen vuorien huipuilla. Uskon, että tunteiden kirjo osaa tässä puuhassa olla jopa suurempi, kuin ihan täysin oppikirjan mukaan kasvavien ja oppivien lasten kanssa. En suin surminkaan voi väittää, ettenkö vaihtaisi päivääkään tästä elämästä pois. Koska vaihtaisin heittämällä ainakin 100 päivää leppoisimpiin sellaisiin. Mutta uskon, että joka ainoa vanhempi vaihtaisi pahimmat kiukkupäivät, kulkutautiviikot ja uhmaamiset, kävelyyn merenrannalla ja ruusujen haisteluun.

Opettelen yhä elämään sen asian kanssa, että erityislasten vanhemmuus ei määrittele minua. Se on vain osa minua. Jonain päivinä klaaraan opettelupuolen hyvin. Toisinaan homma menee ihan päin helvettiä. En osaa sanoa, pystynkö hyväksymään poikien sairaudet ja vammat. En oikeasti osaa. Olen mielessäni miettinyt, että ne ovat osa lapsiamme. Ja lapsemme ovat juuri sellaisia, kuin ovat kiitos näiden välillä hyvin epämiellyttävien elinkumppaneidensa. Ne ovat osa heitä, kuten pisamat, punaiset hiukset ja pitkät silmäripset. He ovat Edward, Topo ja Sampu, siksi, että heillä on siniset silmät, he ovat luonnollisesti maailman söpöimmät lapset, plus heillä on elämässään mukana se suuri tuntematon.

Vaikein asia kaikessa on katsella lapsen kärsimystä. Topon maatessa kolmatta päivää sohvalla, potien aina vaan jatkuvaa migreeniä, olisin voinut sahata käteni irti sillä siunatun sekunnilla, jos olisin saanut hänen kipunsa laantumaan. Raskainta kaikessa on se, että kun tässä maailmassa Äidin homma on suojella lasta kaikelta pahalta, parhaansa mukaan, on olemassa jotain, jolta et kertakaikkiaan vaan voi suojella. On jotain, joka elää täysin omaa elämäänsä. Jotain johonka lääkärit eivät keksi parannus- tai aina edes lievityskeinoja, ja joka on Pelottava. Kyllä, isolla peellä. Et ikinä tiedä sen jonkun seuraavista liikkeistä; päästääkö hän lapsen rautakouransa otteesta jossain vaiheessa, vai keksiikö hän vielä lisää ikävyyksiä elämän polulle? Pelko ja suru... Kaksi asiaa joiden kanssa et halua elää. Mutta joista on tullut matkatovereita,  jotka eivät luultavasti ikinä lähde sinusta pois.

Tämän blogin nimi on ErityisÄiti syystä... Siitä syystä, että koen olevani jollain tapaa erityinen, kitios sen elämän oppikoulun, jota olemme käyneet sairauksin myötä läpi. Ja eritoten siksi, että nämä kolme pientä poikaa saavat ihan joka päivä minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se on se meidän kaikkien äitien juttu. Olkoonkin meillä sitten erityislapsia, tai ihan vauva- ja lastenkirjojen mukaisesti kasvaneita ja oppineita lapsukaisia. Me olemme heille maailman erityisimpiä. Ja he meille: ilman vammaa tai sairautta. Ja vammoineen ja sairauksineen. Vaikka kirjoitin, että olisin voinut vaihtaa elämästäni päiviä pois, en silti vaihtaisi elämääni. Mihinkään. Kiitos kolmen samassa huushollissa asuvan pikku-ukon. Ja sen yhden vähän isomman. Ja että vaikka se suru onkin matkakumppanina, ei se suinkaan aina ole kovaäänisin sellainen. Enimmäkseen ilo pitää suurempaa meteliä. Ihan vaikka ilo siitä, että pihalla alkaa kukkia. Ja ihan erityisesti siitä, että pidempääkin pidempi migreenikohtaus on päästämässä Topoa otteestaan.

Skarppausta

Kerkesin jo asettautua joulu(stressi)moodiin, sekä "vain äiti"-moodiin, mitä tulee vuosihuoltoihin, lääkärikäynteihin, terapia-asioihin. Skarpata isosti ja laittaa ajoissa lahjat ihanille opettajille, avustajille ja terapeuteille, jotka tekevät mahtavaa työtä trion kanssa. Normaalisti kun lahjarumbamme kulkee jotakuinkin näin: ne ostetaan siinä vaiheessa, kuin ne olisi kannattanut asianosaisille antaa eilen. Ne unohdetaan kotiin siinä vaiheessa, kun ne olisi kannattanut antaa asianosaisille kaksi päivää sitten. Ja hoetaan itselle "ajatus on tärkein", siinä vaiheessa, kun viedään musiikkiterapeutille nyssykkää jossa on piparkakkumuotteja ja joulukahvia: tammikuun puolen välin jälkeen.

Moodini teki äkkikäännöksen, kun työmatkalla puhelin ilmoitti saapuvasta puhelusta soittavana osapuolena Sampun tuleva, Edwardin ja Topon entinen puheterapeutti. Sampun viimeisimmän vuosihuollon lopputulemana oli maksusitoumus puheterapiaan. Puhuttiin 30 kerrasta. Kerkesin sisäisesti hihkua hurraata sille, että se puheterapia tulee maksusitoumuksella: yksi lapsi jonka kanssa ei vieläkään tarvitse aloittaa Kela-rallia. Ehdin myös iloita sitä, että saamme jatkaa meille tutun, turvallisen ja erittäin hyvän puheterapeutin terapoitavana. Nyt, kun maksusitoumus oli kiertänyt rahakirstun päällä istuvien tyyppien katsottavana, oli 30 kertaa kuivunut kasaan. 13 kertaa puheterapiaa oli lopputulema. 13 kertaa seuraavalle yhdeksälle kuukaudelle.

Puheterapeutin kanssa olimme vakaasti sitä mieltä, että moinen määrä ei riitä mihinkään. Lupasin ottaa asian hoitaakseni: ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon ja pyytää uudet lausunnot. Kelaa varten. Josko Kelan kautta saisimme lisää puheterapiaa. Homma ei ole ihan mutkaton: Kelalta ei voi anoa vain puheterapiaa. Pitää hakea vammaistukea. Joka vaatii omat lausuntonsa ja pitkäpiimäisten hakemusten täyttöä. Lisää loputonta lomakerallia…

Olisin voinut niitä vammaistukihakemuksia Sampunkin asioissa väsätä viimeiset pari vuotta. Suuri tuntematon, myokloniat, puheen viivästymät, infektioastmat, infektiokierteet: niillä olisi luultavasti tuki herunut jo aika päivää sitten. Vaikka sanon oikealle ja vasemmalle vakuuttavasti, että diagnoosit eivät lasta muuta, olen viimeiseen asti pitänyt kiinni siitä, että Sampun kanssa mennä porskutetaan ilman vammaistukia ja vammaispalveluita. Olen voinut ainakin jossain määrin tuudittautua ajatukseen, että täällä kasvaa yksi normikaavoihin mahtuva pikkutyyppi. Nyt se Kela-ralli on edessä. Elämäni ensimmäistä Kela-hakemusta väsätessä surin tuen nimeä: vammaistuki. Se kuulostaa niin karulta. Edward oli tuolloin kahden vanha. Silmissäni hän oli normaali pikkutyyppi, jolla ehkä oli jollain saralla kehityksen kanssa hitautta ja se epilepsia. Hänelle olisi pitänyt hakea tukea nimeltä vammaistuki. Nyt olen karaistuneempi ja viisaampi. Vammaistukea voivat saada lapset, joilla on vaikka vaikeahoitoinen astma. Ja Edwardin diagnooseissa vilkkuu selkeästi sana vamma. Tiedän myös sen, että vaikka lapsi saa vammaistukea, se ei hänestä tee vammaista. Mutta silti; olisin halunnut välttää tilanteen, jossa kolme kolmesta moista tukea nauttii. Elää siinä normikaavaan mahtuva-ajatuksessani.

Joten joulu(stressi)moodin ja "vain äiti"-moodin lisäksi pistin vielä kerran tänä vuonna päälle tukiasioiden hoitaja-moodin. Skarppaushuumassani päätin hoitaa asian välittömästi, enkä "sitten joulun välipäivinä kun on rauhallisempaa" (kun ei ole…) , lähestyin hoitavaa lääkäriämme sähköpostilla, ja pyysin lausuntoja. Omasta mielestäni pätevillä argumenteilla höystettynä. Nyt jään kyseenalaista intoa puhkuen odottamaan… Lausuntoja ja lomakerallia.

Koska joulukuu on ollut tietyillä saroilla onnistuneesti skarppauksen kuukausi (homman kostautuessa muilla saroilla) päätin skarpata myös niiden ajoissa toimitettujen lahjusten kanssa. En pelkästään hoitaa toimituksia saajilleen ajoissa, vaan mennä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että kirjoitan henkilökohtaiset joulutarrat jokaisen trion kanssa työskentelevän aikuisen joulupakettiin. (en sentäs mennyt niin pitkälle, että olisimme jotain korttienaskartelutalkoita pistäneet pystyyn). Kiillottelin jälleen sädekehääni; lahjat on toimitettu ajoissa, henkilökohtaisesti muistaen. Kukaan ei saa joulupakettiaan palattuaan lomiltaan. Sädekehän kiillottaminen jäi hieman kesken, kun työn tuoksinassa puhelin piippaa. Piippajaa on Edwardin opettaja. Joka kiittää paketeista. Ja tiedustelee "josko Johannan paketti kuuluisi Sarille. Johanna kun on työskennellyt Pirjon luokassa koko tämän lukukauden".  Jotta sädekehäni ei täysin himmenisi, voin puolustautua sillä, että luokassa on ollut töissä Johanna. Ja samainen Johanna työskentelee yhä kuitenkin samassa koulussa.

Skarppausta voisin harjoittaa selkeästi myös kalenteroinnin saralla. Kuluvan aamun aikana onnistuin siinä määrin vakuuttavasti selittämään miehelle, että nyt on kiire lahjojen ja ruokien kanssa, kun aatto on kuitenkin jo tiistaina, että mies kävi asian tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Keittiön seinäkalenteri tiesi kertoa, että jouluaatto on keskiviikkona. Saman liene osaavat kertoa kaikki maailman kalenterit, lukuunottamatta jotain kiinalaisia- aurinko- ja kuukalentereita. Luulen, että jopa Edward, jolla viikonpäivät ja ajanmääreet ovat vielä hieman hakusessa, olisi voinut äidilleen kertoa saman asian.Taidan toivoa joululahjaksi jättijulisteen kokoista seinäkalenteria. Jotta ensi vuonna en voi olla huomaamatta merkintöjä tilapäishoitojaksoista ja juhlapyhistä. Vielä kun jostain löytyisi joka tyyppi, joka osaa luotettavasti sitä kalenteria täyttää. Onni onnettomuudessa tässä oli kuitenkin se, että orastava joulustressini laski asteen verran. Yksi päivä lisää metsästää puuttuvia lahjoja, kasvattaa tekemättömien-joulu-töiden listaa, väsätä kauppalistaa ja odotella, että se lomakeralli saadaan ehkä nytkähtämään hitusen eteenpäin tämän vuoden puolella.

Koska en ole mennyt täysin ojasta allikkoon skarppausten saralla, oli pakko ottaa kauppareissulta mukaan "hyvä minä kukkapaketti". Olkoon ne myös muistuksena siitä, että yritetään skarpata hieman lisää. Niin kauan, kun ne kukkaparat nyt säilyvät hengissä. Voisin muotoilla asian näin, että kukat & minä, siinä suhteessa olisi paljon skarpattavaa…