Taksi Tuo, Taksi Vie: Arjen LottoVoitto

Olen viikonlopusta asti seurannut herkeämättä Espoon "taksi-gatea", joka on päätynyt nyt jo iltapäivälehtiinkin asti. Kyseessä siis eräs taksialan yritys joka joutunut suuremman luokan myrskyn silmään (taitaa Klaarat ja Kiirat jäädä tässä jo kakkoseksi), koskien hieman (noh, totuuden nimessä melkoisen) notkuvasti alkanutta koulukyytilukukautta. Taksi-gate kommentteja löytyy puskaradio-ryhmistä, Espoon kaupungin fb-sivulta, juttua puidaan nyt jo ainakin Länsiväylä-julkaisua ja Iltalehteä pitkin. Myrskunsilmään joutuneen kuljetusyhtiön toimari on kirjoitellut erinäisiin ryhmiin pitkiä anteeksipyyntöviestejä, mutta enää sekään ei riitä. Vaan osa vanhemmista on sitä mieltä, että kuljetusyhtiön sopimus kaupungin kanssa on purettava.

Meillä aamu- ja iltaäivän taksiajelut ovat olleet tiivis osa arkea jo... hmmm... kuusi vuotta. Villi veikkaus. Olen melko vakuuttunut, että Sampulle tulee aikanaan shokkina se, että kouluun kuljetaan ihan omin pikkujaloin. Hän kun on tiiviisti kasvanut siihen uskoon, että koulun alku tarkoittaa samaa, kuin taksilla ajelu. Kuuteen vuoteen mahtuu x-määrä harmistusta, kadonneita lapsia, myöhässä tulleita kyytejä, ajoissa tulleita kyytejä, ei ollenkaan tulleita takseja, sairas-, loma- ja tilapäishoitopäivinä pihaan kurvaavia takseja. Erään kerran vastaanottoapuna ollut Mummi on paniikissa jalan juoksennellut ympäri naapurustoa, koska: taksista vakuutettiin että koululaisemme on kyllä jätetty pihaamme, ihan varmasti on, viisitoista minuuttia sitten. Totuus oli toinen: koululaisemme olivat ilmeisen pitkällä iltapäiväajelulla, tullen kotiin tuntia myöhemmin. Ehkä hieman hämmetyneinä, mutta täysissä ruumiinvoimisssaan. Tarina ei kerro, että minne kaikkialle koululaisemme olivat iltapäiväajelun aikana ehtineet.

Osaan täysin asettua jokaisen kyytiasioista harmistuneen vanhemman asemaan. Olen ollut raivoissani, peloissani, harmistunut, turhautunut, vihainen, ja ajoittain jopa huvittunut. Niin, sekä lisäksi liikuttunut, onnellinen, kokenut että olemme saaneet arkeemme jonkin sortin lottovoiton.

Pari-kolme vuotta sitten arkeemme ajelivat vakituinen iltapäiväkuski, sekä vakituinen aamukuski, joista on tullut tiivis osa arkeamme. He ihan aidosti ovat arjen lottovoittomme.

Kun Topo kävelee portaita kotiovelta kohti talon ulkopuolella odottavaa taksia, kantaen suurta reppuaan, huutaa tuttu ja turvallinen kuljettaja "Moi Topo, ootas kun mä tulen auttamaan sen repun kanssa". Kun Topo keksi alkaa availla turvavyötään kesken koulumatkan, kehitti kuljettaja hänelle lisäturvavyön avulla ns. patenttiratkaisun, jolla poika pysyy varmasti penkissä. Kiireisinä aamuina, kun bussi johon olisi pakko ehtiä, lähtee klo 08.00, ja poikien koulutaksin olisi tarkoitus olla pihallamme kello 08.00, menemme bussipysäkin nurkille poikien kanssa "hengaamaan". Jotta koulutaksi voi pojat napata siitä pysäkin viereltä (joka on suoraan taloyhtiömme ulkopuolella) kyytiin. Olen aina tarvittaessa ehtinyt kello kahdeksan bussiin. Voin luottaa vakikuljettajiimme, kuin kallioon.

Iltapäivän kuljettajan kanssa meillä saattoi olla pieniä ryppyjä rakkaudessa, ennenkuin taksiparisuhteemme alkoi kukoistamaan. Mutta alun ryppyjen jälkeen, kaikki on toiminut kuin tanssi. Hänkin aidosti välittää kyydittävistä koululaisistaan, on liikuttunut joka ainosta kiitoksesta, muistamisesta, hyvän työn kehumisesta. Jos hän sattuu olemaan etuajassa pihassa, hän päästää kyydittävänsä kyllä pihalle (koska Topolla saattaisi muuten niin sanotusti hermo mennä), mutta: vahtien tiiviisti kyydittäviensä perään, siihen asti, että sovittuun aikaan jompikumpi vanhemmista kotiutuu töistä.

Loma-aikoina taksikuviomme on sujuvasti, kroonisesti sekaisin: taksit tulevat ja tuovat miten sattuu, välillä tulevat ja tuovat koululaisiamme minne sattuu. Joten ymmärrän niin hyvin harmistuksen, sen kun kaikki menee päivä toisensa jälkeen pieleen, myöhästyt töistä taksin vuoksi, tai joudut käyttämään työaikaa taksiasioita selvitellessä. Ymmärrän niin hyvin pelästyksen, harmistuksen, raivostumisen. Ihan oikeasti ymmärrän.

Toivon kovin, että tämä Klaaraa ja Kiiraakin suuremman myrskyn keskelle joutunut kuljetusyhtiö saisi ns homman sujumaan. Toivon kovasti, että ko kuljetusyhtiön kuljetusten piiriin kuuluville perheille löytyisi omat arjen lottovoitot: tutut, turvalliset kuljettajat, joihin voi luottaa, joiden aikatauluihin voi luottaa. Vielä enemmän toivon, että ihan oikeasti kun kyseessä on lapset, vanhempien maailman ja elämän tärkeimmät asiat, ei mentäisi kilpailutus edellä. Koska halvimmalla harvoin saa parasta...

Ja kaikille heille, jotka ovat erinäisiin fb-ryhmiin ja lehtiartikkeleihin kommentoineet, miten "meille vanhemmille ei mikään riitä", "viekää itse lapsenne kouluun", "kaikkea pitää saada ilmaiseksi": Ei meille riitäkään sellainen, mikä ei toimi. Ei kaikkea pidäkään saada ilmaiseksi. Ei aina ole mahdollista viedä lapsia kouluun ja yrittää siinä sivussa sitten vielä vaikkapa käydä töissä. Jokaiselle heille annan mahdollisuuden tulla vaikka tänne meille kotiin juttelemaan näistä kaihertavista mikään ei riitä-viekää itse lapsenne kouluun-kaikkea pitää saada-ilmaiseksi aiheista. Voisin jopa uskaltautua lupaamaan kaikkien vammaisten ja pitkäiakaissairaiden lasten, jotka näitä kyytejä tarvitsevat, vanhempien puolesta, että heittämällä luopuisimme kyydeistä, jos saisimme vaihtarina sen ,että meidän koululaisemme osaisivat itsenäisesti kulkea koulumatkansa.

Meidän vakikuskeille, sekä "taksikeskuksen"-Mialle haluan vielä kerran sanoa: kiitos. Kiitos, että olette meidän arjen lottovoittojamme.

Oma Aika

Tänään tulin töistä kotiin tyhjään taloon. Hiljaisuus oli kiireisen työpäivän jälkeen, kuin parasta musiikkia korville. Tiesin, että noin 25 minuutin kuluttua hiljaisuus katkeaa, koululaisten huristellessa tilataksinsa kyydissä kotipihaan. Vietin muutaman minuutin miettien, mitä teen tällä kaikella ruhtinaallisella omalla ajalla. Ruoka oli valmiina, ei ollut pyykkejä ripustettavana, kämppä oli imuroitu. Ei mitään näistä perustoimista siis sillä tekemättömien töiden listalla. Lopulta päädyin makaamaan raatona sängyn päällä kymmenen hätäisen minuutin verran.

Oma aika… Vielä hoitovapaalla ollessani osasin ottaa aikaa itselleni. Käydä salilla, käydä kahveilla, käydä pitkillä illallisilla hoitovapaalla olevien kavereiden (tai muiden, kenelle puoleen yöhön asti rilluttelu arki-iltana passasi) kanssa. Yleensä oli myös joku reissunpoikanen ainakin suunnittelun alla. Nyt homma on lähtenyt ihan lapasesta. Mies yrittää antaa omaa aikaa viikonloppuisin. Sinä omana aikana jynssään ikilikaista huushollia, käyn loputonta matsia pyykkivuorien kanssa,  todetakseni, että kiitos sotkuisen miesväen (itselläni ei tähän tietenkään ole mitään osaa eikä arpaa) homma on loputonta projektia, jonka päässä ei tyyliin ikinä seiso se kuuluisa kiitos.

Joskus Edwardia hautoessa synnytysvalmennuksessa käskettiin käymään leffoissa, nukkumaan päiväunia, käymään kävelyllä ja kahveilla, koska "kohta se elämä muuttuu". Pah mietin; beibi tulee, mutta herranjumala, tyyppi on vauvan hetken vaan. Sen jälkeen tyypin voi jättää miehen huomaan, tai lapsenvahdin huomaan ja käydä niillä kävelyillä ja leffoissa. Eihän sitä nyt loppuelämää vietetä kotona verkkareissa, piltti lahkeessa roikkuessa, syöden lounasta seisoma-asennossa ja juoden kahviaan aina viileänä. Ajatelma voisi pitää paikkansa, jos ei iskisi vauvakuume sen piltti numero ykkösen ollessa vielä teknisesti vauvaikäinen. Toteamus kaksi (saatikka kolme) menee siinä, kuin yksikin, on hyvin hyvin kaukana totuudesta.

Viime viikonloppuna yritin toitottaa perheen alaikäiselle herrasväelle, että äiti-ihmisen ainoa elämäntehtävä tällä pallolla ei ole toimia heidän 24/7 palvelusväkenään. Toitotuksien kaikuessa kuuroille korville. Lopulta menin siitä mistä aita on matalin, jälleen kerran: laskeuduin lapsen tasolle.  Ja heitin ilmaan uhkauksista pahimman: nyt jos jollain seuraavaan varttiin on äidillä asiaa, niin illalla pestään sitten hiukset. Puuha joka on kolmion mielestä karmeista karmeinta. Uhkaus toimi kolmen minuutin verran. Jonka jälkeen sitä asiaa taas riitti: nälkä, jano, vaihda vaippa, jonka jälkeen oli taas nälkä, jano ja vaippa vaihdettavana. Välillä matsattiin leluista, katseltavasta leffasta, tai siitä, että "joku söi lihapullat mun lautaselta". Ei siis auttanut muuta, kuin ryhtyä tuumasta tekoon. Talven toistaiseksi pahimman jäähilesateen piiskatessa talvitakkia läpimäräksi suuntasin siskon luokse rauhoittumaan. Ah, että teki hyvää. Siskon luona on siistiä. Siskon luona saa istua viininsä/kahvinsa/ruokansa äärellä ihan rauhassa, aloillaan, niin kauan, kuin sielu sietää. Olisin voinut jäädä siskon luokse viikon lomalle. Itseasiassa olisin voinut jäädä sinne vaikka odottelemaan kevättä…

Erittäin hyvällä huumorintajulla varustettu kaverini viestitteli kanssani näistä oma aika asioista päivä pari takaperin. Todeten, että levätään me sitten simpsakoina 75 vuotiaina leideinä. Luulen, että tuossa humoristisessa heitossa piili pieni totuuden siemen. Kai sitä saa, mitä tilaa. Äiti-puuha on ehdottomasti universumin ykköspuuhaa mielestäni. Mutta eihän sitä nyt kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Illan oma-aika tuokion: 21 päivän treenihaasteen 21. treenihaasteen jälkeen päätin, että nyt maar muuttuu meno ja meininki. Huomenna menen salille. Törkeästi juuri siihen aikaan, kun huushollissa alkaa iltaralli. Otan itseäni niskasta kiinni, täsmäytän ystävän kanssa kalenterin ja me ihan aikuisten oikeasti varaamme itsellemme sen kauan puhutun eksoottisen kotiimaanloman. Otan seinäkalenterin käyttöön muussakin tarkoituksessa, kuin "tilaa taksit" "tilaa vaipat" "muista luistimet"-merkinnöissä, ja alan laittaa sinne "äiti-ihmisen oma-aika"-merkintöjä. Kas kun; tämä oman ajan toiselle antaminen ei ole meillä ikinä miehen kanssa tökkinyt. Jos mies kysyy voinko mennä pelaamaan tennistä, vastaan joo. Jos kysyn voinko mennä salille, mies vastaa joo. Jos mies kysyy, voiko lähteä keväällä tennisreissulle kavereidensa kanssa, vastaan joo. Ja saman vastauksen tiedän saavani tiedusteluun: voinko lähteä ystävän kanssa kotimaanmatkalle. Nyt minusta on vain tullut törkeän saamaton vaatimaan sitä omaa aikaa.

Ne extempore leffareissut, rauhalliset iltakävelyt miehen kanssa ja pitkät kahvilakäynnit saattavat vielä siintää jossain tulevaisuudessa. Ehkä sitten simpsakkana seiskavitosena. Mutta pari salireissua viikossa, höystettynä satunnaisella illallisella tai viinitreffeillä ystävän kanssa, tai vaan pitkällä iltakävelyllä maailman parhaiden naapureiden kanssa saavat luvan ruveta olemaan arkipäivää. Ehkä nuo plus miinus metriset tyypitkin oppivat pikkuhiljaa, että äiti-ihmiselläkin on jonkinsortin työajat… Tai sitten eivät. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja odottelen ainakin vähän niitä eläkevuosia.

Sanaton

"Mitä sanoisit jos et voisi puhua"; iskulause jonka olen kuullut ja lukenut useaan kertaan. Varsinkin kansainvälisen puhevammapäivän lähestyessä. Olen tuntenut sympatiaa ja empatiaa, jakanut joskus jotain tapahtumaan liittyviä linkkejä ja tarinoita. Olen yrittänyt kikkailla facebookin kanssa, jotta saan laitettu sen hienon "mitä sanoisit jos et voisi puhua"-palkin naamakuvani päälle. Todetakseni, että joko askartelijassa, tai askartelijan tietokoneessa on vikaa; lopputuloksesta ei tule yhtään esimerkin näköistä.

Vaikka kotona vilisee ihan omiksi tarpeiksi tyyppejä, jotka luokitellaan standardien mukaan puhevammaisiksi, ei slogan ole kuitenkaan sen syvemmältä sydämestä kouraissut aiemmin.

Kunnes tänään… Toisen kerran viikon sisään päädymme tilanteeseen, jossa Topon möykättyä toista tuntia putkeen, tehden jokaisen samassa kaupunginosassa asuvan ihmisen elämästä ainakin meluisaa, lamppu syttyy päässä. Pistän miehen hoitamaan lääkekaappiasioita, samalla kun otan Topon kainaloon. "mä luulen, että sillä on pää kipeä". Luulo oli jälleen tiedon väärti. Puoli tuntia lääkkeenannon jälkeen hymy nousee Topon kasvoille. Topon elämä on taas reilassa, äiti-ihmisen ei niinkään. Vaakakuppi kääntyy huushollissa päälaelleen.

Jaksan näitä juttuja yleensä mielestäni ainakin hyväksytysti. Joinain päivinä tyydyttävästi, joinan päivinä saatan päätyä jonnekin kiitettävän rajamaille. Tänään en vain jaksanut. En tiedä johtuiko se siitä, että olin pienen niskavamman vuoksi viettänyt aikaani vaakatasossa jotakuinkin torstai-iltapäivästä lähtien. Homma alkoi niin sanotusti ottaa kupoliin. Yritin ensimmäistä päivää sitten torstain pärjätä ilman särkylääkkeitä, jotka aiheuttivat päässä sumua ja raukeutta.  Johtuiko se siitä, että muutos "Topovapaiden" ja päänsärkyisen sunnuntain välillä oli niin iso. Alkoiko mieleen hiipiä ajatus siitä, että Topo ei pärjääkään vähemmillä migreeninestolääkkeillä, vaikka verenpaineet isomman satsin kera ovat aivan liian alhaalla. Vai oliko vaakakupin kääntyminen kaiken edellämainitun summa. Sen voin vain sanoa, että koville otti. 

Vaakakuppi kääntyi siinä määrin päälaelleen, että Topo alkoi tehdä liikuttavia eleitä, saattaakseen surkeahkon äiti-ihmisen elämän jälleen jotakuinkin raiteilleen. Kömpelö halaus takaapäin, kun kerättiin leluja lattialta. Muutama iloinen pallon heittely-sessioon houkuttelu. Muutama liikuttavan kömpelö paijaus selkään ja kämmenselälle, ohi mennessä. Iloinen huutelu sängystä "äätii äätii". Pikkuhiljaa Topon, sekä perheen muun miesväen "piristetään talouden naishenkilö"-kampanja alkoi tuottaa tulosta. Pääsin "olen luomakunnon surkein äiti-ihminen" itsesäälitilasta "mitä sanoisit, jos et voisi puhua"-tilaan. 

Niin… Mitä sanoisit jos et voisi puhua? Miten kerrot, että päähän sattuu niin vietävästi, että pitää huutaa, kuin palosireeni, jotta typerät kanssa-asujat tajuavat auttaa jollain tapaa. Tai pitää huutaa, koska kipu nyt vain kerrassaan on niin sietämätöntä. Miten kysyt, että onko pakko kiljua ja karjua, huutaa ja leikkiä jahtaus-painileikkejä siinä vieressä, kun oikeasti kaipaisi pimeyttä ja rauhaa. Miten kerrot reissun päällä, että heikottaa, koska sokerit menivät alas. Miten kerrot, mitä söit koulussa. Tai mitä et syönyt koulussa, ja siksi on huutava nälkä. Miten kerrot, että opit pyöräilemään kolmipyöräisellä ja käymään saunassa. Tai, että rakastat koulussa ulkoilua, mutta vihaat ohjattua jumppaa. Koska ohjatussa jumpassa ei saa tehdä mitä lystää, koska lystää. Me tiedämme miehen kanssa kaiken tämän. Kiitos Topon koulun loistavan henkilökunnan. Jotka kertovat nämä asiat meille, kun Topo ei osaa. Koulussa Topo käyttää kommunikointikansiota loistavasti, kotioloissa se viedään sinnikkäästi takaisin reppuun, kun vanhemmat sitä sieltä kaivelevat. Topo kertoo ilmein ja elein mitä haluaa, sekä kovasti protestoiden sen, mitä hän ei missään nimessä halua.

Laitoin tänään, ennen "sessio päänsärkyä" Linnaan tutulle sairaanhoitajalle viestiä. Josko voisimme saada ajan lääkärille, joka tapaa paljon "Topoja". Joka päivätyökseen tapailee pikkutyyppejä jotka eivät juttele. Tai käyttäytyvät meidän muiden silmissä erikoisesti. Me haluamme, että vuosien jälkeen joku istuu alas, ja kertoo meille, mitä tarkoittaa autismi ja autistiset piirteet. Mitä ehkä mahdollisesti tulemaan pitää. Mitä Topolta voi vaatia ja mitkä jutut niin sanotusti kuuluvat asiaan. Jos lääkärillä olisi antaa jonkinlaista faktatietoa siitä, mitä sanoisit jos et voisi puhua.

Tänään se iski kuin leka. Niin kipeästi ja viiltävästi. Mitä elämä osaa olla, kun ei ole sanoja. Kun et osaa kertoa edes sitä, että pää on hirvittävän kipeä. 

Miehen lähtiessä pelaamaan tennistä, hän laittoi perään viestin "zemiä, älä ole surku". Näillä mennään. Ja yritetään entistä suuremmalla panoksella löytää tapa Topolle kertoa asiat, joita ei voi sanoa. Koska ei voi puhua. Koska toistaiseksi ollaan sanattomia. 

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa.