Paska Mutsi, Osa Sata: Puuttuvat Sipsit

Tarina siitä, miten vihreä ja oranssi purkki lähestulkoon suistavat elämän raiteiltaan (tai noh, ainakin fiiliksen, yöunet ja seuraavan päivän).

Välillä ei tarvita suurtakaan merenkäyntiä siihen, että se oman elämän kaarnavene alkaa keikkua jos nyt ei merisairautta, niin ainakin lievää epämiellyttävää tunnetta aiheuttavalla tavalla. Tällä kertaa oman osansa keikkumiseen liene tuoneet myös ulkona oikeasti puhaltava lähestulkoon myrskytuuli, sekä toista päivää taukoamattomana jatkuva sade. 

Eliaksen ja Topon kanssa minusta on tullut mestari näkemään ne pienetkin merkit, jotka monelta muulta luonnollisesti menevät helposti ohi. Mitä tulee siihen, että heidän olotilassaan saattaa olla piakkoin näkyvillä suurempia muutoksia. Topolla on ollut enimmäkseen mahtava kesä ja syksy. Toki väliin mahtunut huonoja hetkiä, huonoja päiviä ja huonojen päivien putkia. Mutta kokolailla ollaan menty plussan puolella. Nyt niitä yleensä huonompaa jaksoa enteileviä merkkejä on alkanut näkyä Topon elämässä. On seinien koputtelua, vähän liian riehakasta kikattamista, pakkoliikkeitä portaissa, sitä että hän ei ensimmäisellä, toisella, kolmannella, tai välttämättä neljännelläkään kerralla havahdu, kun hänelle juttelee, sekä ajoittainen täysin pysähtynyt katse. Niin ja illat: normaalisti kahdeksan aikaan illalla Nukkumatin kanssa treffejä sopiva Topo on pitänyt saatella sänkyyn kerta toisensa jälkeen, kellon lähestyessä kymppiuutisia. 

Nämä ennusmerkit ovat vielä pieniä. Mutta kuitenkin niin selkeitä, että olen pikkuhiljaa alkanut pelkäämään tulevaa talvea. Mitä jos siitä tulee viime talven uusinto? Nämä pienet, selkeät ennusmerkit ovat laittaneet tuntosarveni niin äärimmilleen, että olen alkanut taas nukkua koiranunta. Sellaista koiranunta, kun alitajuisesti valmistautuu jo siihen, että luvassa voi olla yöaktiviteetteja a la Topo. Koiranuni taas vaikuttaa suoraan omaan mielialaan, sekä siihen muutenkin huonohkoon (okei todella huonoon!) muistiin. 

Ehkä yöunien suhteen tuli ihan hyvään saumaan Eliaksen ja Topon tänään alkava, samanaikainen tilapäishoitojakso. Henkisen paskamutsiuden kannalta taasen ei. Nimittäin se oranssi ja vihreä purkki... 

Tilapäishoitoon lähteminen on yhä, aina vaan, epäilen, että jossain määrin ikuisesti, raskasta. Niin pikku-ukoille, kuin heidän vanhemmilleen. Vaikka mielessään suunnittelee jo mitä kaikkea "voi tehdä", kun koululaiset, tai vain toinen heistä (eli Topo) on hoidossa, niin samalla jälleen kerran, aina vaan, sydän sanoo, että ei tämän näin kuulu mennä. Tilapäishoitojaksoa helpottamaan ja sitä vanhemman omatuntoa keventämään, huushollissamme vallitsee "eväspolitiikka". Mustaan tilapäishoitolaukkuun pakataan poikien herkkuja: päärynämehua, pullo PepsiMaxia, ehkä pieni suklaapatukka. Sekä tärkeimpänä kaikesta: Eliakselle oranssi purkki sipsejä, Topolle vihreä purkki sipsejä. 

Eilen illalla, sen jälkeen kun olin saatellut Topon sänkyyn "sen sadannen kerran", en ollut saanut tietokoneelta, enkä isoveljen puhelimesta Sampulle toimimaan Yle Areenaa, (joka oli tietenkin aiheuttanut valtaisan arvosteluryöpyn), puin Roopen heijastinliiveihin. Sekä itseni kumppareihin, pipoon ja sadetakkiin ja painuin melko raatona ulos pimeyteen. Iltalenkille. Sekä kauppaan ostamaan niitä sipsi-tärkeyksiä. Olen tietyissä asioissa aivan liian suorittajaluonne (ja toisissa asioissa en sitten tasapainon vuoksi suorita ollenkaan...), enkä anna itselleni armoa, en sitten missään olosuhteissa. Yksi niistä on Roopen kunnon iltalenkki. Vaikka väsyttäisi ihan simona, taivaalta sataisi tiskirättejä, lähistön kaikki katulamput olisivat rikki, niin kunnon lenkki on tallattava. Järki kyllä sanoo, että koira ei mene rikki siitä, että hän yhtenä iltana käy lyhyemmällä lenkillä. Tässä kohdin armoton suorittajaluonne huutaa "mutta se saattaa mennä rikki". Joten tuulesta, sateesta, väsymyksestä ja yleisestä vatutuksesta huolimatta lähdimme painamaan Roopen kanssa "sopivaa iltalenkkiä". Kaupan kautta. 

En ylipäänsä tykkää jättää Roopea kaupan ulkopuolelle notkumaan ostosreissun ajaksi, mutta olosuhteiden pakosta niin on ajoittain tehtävä. Kuten eilen illalla. Kaupan ulkopuolella sattui juuri hengaamaan pari nuorta pariskuntaa, kilpaa energiajuomia ja tupakkaa vetäen. Tyypit vaikuttivat kilteiltä tapauksilta, mutta antoivat allekirjoittaneelle hieman lisävauhtia kauppakeikkaan. "Etteivät vaan vaikka mene kiusaamaan Roopea". Kaupassa kiersin järjestelmällisesti hyllyt: maitoa, puuroa, päärynämehua (väärä merkki kuului aamulla Sampun tuomio...), PepsiMax, epämääräinen tunne, että jotain unohtui, mutta vauhdilla kassalle ja ulostsekkaamaan, että Roopella kaikki hyvin.

Pimeässä, tuulessa, sateessa, Roopen ja ostoskassin kanssa kotiin. Mustan tilapäishoitolaukun pakkaaminen, varmistus, että lääkkeet ovat doseteissa oikein, muutama heilautus kahvakuulalla, keittiön siivoaminen, varmistaminen, että trio on untenmailla, hammaspesu, niin: ja eväiden pakkaaminen siihen mustaan laukkuun. Sekä tajuaminen, että perkele: lähdin ostamaan sipsejä, ja unohdin sipsit. Paniikki. Kaikkien alakerran kaappien läpinuohoaminen. Nuohoamisen tuloksena löydetty Eliakselle pieni suklaapatukka, sekä pieni purkki p u n a i s i a sipsejä. Topolle purkkiruoka (jep, jätkä rakastaa niitä yhä). Vuoden paskin mutsi-fiilis. Paniikkiviesti miehelle illalla, klo 22.56 "voi helvetti, mä lähdin ostamaan sipsejä ja unohdin ostaa ne". Miehen ymmärtäessä katastrofitilanteen laajuuden, lähetellen erilaisia "hoidetaan asia näin"-ehdotelmia. Sänkyyn odottamaan, turhaan, että uni tulee silmään. 

Onnistuin, kuin onnistuinkin jotenkuten nukkumaan jopa viisi tuntia putkeen. Jonka jälkeen kaikkien mindfulness-mielikuva-harjoitustenkaan jälkeen unta ei enää riittänyt. Koska mieli oli jäänyt junnaaman radalle "mitähän Topo miettii, kun sillä ei ole laukussa sipsejä". Jännitin aamua: Topon lähtöitkuja, Eliaksen eväspettymystä. Mielialaa eivät juuri nostattaneet ulkona yhä jatkuva syysmyrsky sateineen. 

Herätyskellon soidessa sade lakkasi hetkeksi. Juuri siksi aikaa, että Elias ehti kävellä Roopen kanssa sopivan aamulenkin siinä takapihan vierellä, metsän siimeksessä. Topo oli skarppina. Musta laukku ei itkettänyt häntä. Hän hoki tilapäishoitopaikan nimeä, tuli nätisti aamupesulle ja puettavaksi. Halasi äiti-ihmistä pitkään ja hoki jälleen tilapäishoitopaikan nimeä. Tunnustin Eliakselle eväsmokani, lupasin ja vannoin, kautta ja kiven ja kannon, että kun hän perjantaina tulee kotiin, ruokapöydällä, hänen paikallaan odottavat oranssit sipsit. Sain synninpäästön. Synninpäästöstä helpottuneena lupasin, että Elias saa rahkan JA kaakaota aamupalaleivän kaveriksi. Olin kuulemma maailman ihanin äiti... 

Saattelin sateessa Eliaksen ja Topon taksiin. Kantaen sitä mustaa tilapäishoitopaikkalaukkua, josta puuttuivat oikeat sipsit.  Pussasin heitä. Kukaan ei itkenyt vieläkään... Kävelin sisälle, avasin tietokoneen. Lähetin tilapäishoitopaikkaan perus: lääkkeet, taksiajat, sekä muuta asiaa-sähköpostin. Päättäen sen: "tällä kertaa Topolle ei ole laukussa sipsejä. Toivottavasti purkkiruoka ja kaksi päärynämehua lohduttavat edes vähän."Annoin taas itselleni paskamutsi tittelin, sillä liennytyksellä, että vedettiin aamu hemmetin hyvin. Pojat lähtivät hyvillä mielin matkaan. Ehkä se on kuitenkin loppupeleissä tärkeämpää, kuin puuttuvat sipsit? 

Hyviä Hetkiä ja TilapäishoitoMietteitä

Ensimmäisenä suuri kiitos aiempaan postaukseen tulleista ihanista, tsemppaavista kommenteista. Niin täällä blogin, kuin Facebookinkin puolella. Niistä saa oikeasti roppakaupalla voimaa ja meinaa sellainen liikutuksen kyynel puskea silmäkulmaan.

Taas olen myös tajunnut sen, että elämässäni on lauma mielettömiä ystäviä. Tekisi mieli lisätä tähän: ihanan lihottavia ystäviä. Yksi kaahaa kulmilla työreissulla ollessaan, sushiröykkiön kanssa kylään. Ottaa Sampun kaverikseen yöksi hotelliin. Opettaen lapselleni, että kyllä: sängyssä saa pomppia, suklaaleipä ja Pepsi ovat varsin pätevät aamupalat, yms elämän tärkeyksiä. Kiitti vaan! Toinen tulee viettämään lauantai-iltaa ruokapöydän äären. Mukanaan illanviettoon tarvittavat varusteet, kuten: läjä pakastepizzoja ja kilo karkkia. Kolmas tulee mukaamme hengailemaan leikkipuistoon, mukanaan termarillinen kahvia. (ookoo, se kahvi ei ehkä lihota...). Mahtavia yksilöitä! Jotka myös omin tavoin varmistavat, että iltajumpat tulee hoidettua... Koska liikunnastahan saa myös lisää virtaa elämään. Ja sitä tarvitaan, kun istutaan puhumassa elämästä muunkin, kuin salaatin äärellä.

Vaikka elämä on ollut enemmän matala-, kuin korkealentoista viime aikoina, niin arkeen onneksi mahtuu roppakaupalla hyviä hetkiä. Välillä ne voivat olla asioina pieniä, mutta sellaisia joilla on oikeasti päivän sujuvuuteen iso merkitys. Imuroin itselleni syksyn flunssan numero kaksi. Normaalisti poiketen tämä on ollut lajia "lämpöä nostattava", joten olen ollut, noh: eniten kuvaa olotilaani sana raato. Trio on ymmärtänyt kukin siinä mittakaavassa, kun vain kykenee, että äiti-ihminen taitaa käydä puoliteholla. Elias on lupautunut tekemään koiran kanssa ylimääräisen iltalenkin, Sampu on pitänyt huolen siitä, että äiti "makaa ja lepää" ja Topokaan ei ole pyytänyt, tai vaatinut asioita, kuin noin pari kertaa tunnissa. Huomattava helpotus normaaliin kolmen minuutin pyyntö/vaatimus-sykliin. Tässä ovat silmäni myös aunneet jälleen kerran hivenen lisää sen suhteen, että nuo lapsukaiset oikeasti kasvavat. Vaikka heillä on omat taakkansa kannettavinaan, mitä tulee terveyteen ja kehittymiseen, niin he kasvavat.  Sekä oppivat uusia, tuikia tärkeellisä, välillä vähän vähemmän tilanteeseen sopivia juttuja... Kuten laittamaan etuoven lukkoon.

Eilen totesin illalla, että Sampu ehkä tarvitsee hieman "äiti-aikaa". Topon mennessä sänkyyn ja jäädessä sinne rauhassa, puimme Sampun kanssa tarpeeksi lämpimästi päälle, sujautimme kumpparit jalkaan, otimme koiran mukaan ja painuimme metsään iltakävelylle. Eliakselle oli annettu puhelin "hätätilanteita varten", sekä selvitys siitä, että jos tulisi jotakin, avaa vain ulko-oven ja huutaa: olemme niin lähellä että kuulemme kyllä. Illan alkaessa pikkuhiljaa hämärtyä, törmäsimme Sampun kanssa kahteen peuraan (teknisesti näimme niiden juoksevan ohitsemme, suht lähietäisyydellä). Ihailimme syksyn alun värejä, ja Sampu aloitti iltapalansa, syömällä mustikoita puskista. Juttelimme elämästä, sekä pohdimme niitä elämän suuria kysymyksiä, kuten: miksi hamahelmipaketissa on aina liian vähän sinisiä helmiä. Loistava, rauhallinen iltakävelysessio. Ainakin siihen asti, kunnes saavuimme kotiovelle.

Jonka huomasimme olevan lukossa. Samoin kuin pation ovien.

Noin kuudensadan ovikellon rämpytyksen, "Elias"-huuteloiden ja parinkymmeneen toivottomaan pation oveen koputtelun jälkeen hiipi mieleen sellainen sadasosan "hitto me vielä jäädään ulos"-toivottomuus. Kunnes tajusin poimia pihalta yhden Sampun muovileluista ja alkaa viskoa sillä poikien makuuhuoneen ikkunaa. (samalla vannottaen Sampua siitä, että tämä on asia, jota ei missään olosuhteissa, ikinä, saa itse tehdä). Ei aikaakaan, kun ovelle ilmestyi melko pelästyneen näköinen (ookoo: enemmänkin kalmankalvakka) Elias. Joka kertoi hoitaneensa omatoimisesti hampaiden pesun, ovien lukitsemisen ja sen jälkeen menneensä sänkyyn: se puhelin seuranaan. Pyydellen anteeksi, ja samalla antaen palautetta siitä, miten "äiti minä olin jo mennyt nukkumaan" (toimituksen huomautus, kello oli tuolloin 19.27) Niin ja se puhelin: sille "kävi jotakin", jonka seurauksena "se meni jotenkin lukkoon". Tarkoittaen sitä, että SIM-kortti oli lukossa, mutta se ei puhelimen omistajaa haitannut tietenkään tuon taivaallista. Kas kun YouTube toimi yhä suorastaan loistavasti...

Tilanteen jälkimainingeissa kävimme keskustelua siitä, miten ovia ei lukita äiti-ihmisen ollessa niiden ulkopuolella, jos puhelin kyselee "koodeja", jätetään vempain ihan oman onnensa nojaan. Sekä vastaavissa tilanteissa jäädään alakertaan odottamaan, että lenkittäjät palaavat lenkiltään. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan yöjuoksu. Tilannetta purettiin vielä Sampun kanssa ns. debriefingissä, jonka aiheena oli "mitä jos me ei oltais päästy sisään, yöllä olis satanut lunta ja me oltais jäädytty". Sellainen perusilta.

Illasta viisastuneena taidan etsiä tästä pihapiiristä varman avainjemman, jonne tungetaan huushollin vara-avain. Koska vastaan saattaa tulla myös tilanteita, jolloin esimerikiksi mies ei pääse hetkessä paikalle availemaan ovia. Kun nyt meillä kerran on alettu opetella tuota ovien lukkoon laittamista, saattaa olla jatkossakin tiedossa "lukittujen ovien yllätyksiä".

Lukitun oven ollessa yksi hieman viikon haasteellisemmista hetkistä, on se kuitenkin ns. murherintamalla pieni asia... Välillä joutuu miettimään niitä hieman suurempiakin murheita:

Olemme yrittäneet tässä alkusyksyn verran opetella Topon kanssa uudenlaiseen tilapäishoitorytmiin. Aiemman kerta-kuukauteen-kolme-yötä-kerrallaan jakson sijaan tällä hetkellä olisi tarkoitus, että Topo kävisi tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Jokaisen tilapäishoitojakson kestäessä kaksi yötä.

Toki olemme vasta opettelemassa uutta rytmiä, mutta nyt jo alkaa mieleen hiipiä ajatuksia siitä, että onko tässä mitään järkeä. Tilapäishoitopaikassa tapahtui vuodenvaihteessa henkilöstömuutoksia, enkä osaa tarkalleen sanoa mikä on mennyt jossain määrin pieleen, tai muuttunut huonompaan suuntaan. Muuta kuin vain mutu-tuntumalla, äiti-ihmisenä uskallan sanoa, että paikka ei ole entisensä. Esimerkiksi tilapäishoitoon lähteminen on ollut Topolle äärimmäisen vaikeaa viimeisen kolmen kuukauden ajan. Itku on kertakaikkisen lohdutonta. Topo sulkeutuu ennen lähtöä omaan pieneen maailmaansa, eikä hänestä saa puristettua sanan sanaa, eikä häntä saa houkuteltua mukaan ensimmäiseenkään lauluun. Usein olemme istuneet sohvalla, kainalossani pieni niiskuttava mytty. Olen joutunut eritoten viimeiseillä kolmella kerralla käymään aikamoista taistoa itseni kanssa sen suhteen, että laitanko lapsukaistani ollenkaan hoitojaksolle.

Lisäksi Topo on kotiutunut jaksoilta melko pahantuulisena, ja ensimmäinen vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on lähinnä mennyt siihen, että olemme "saaneet Topon takaisin raiteilleen". Viime lauantai oli poikkeus siinä mielessä, että kotiin tuli iloinen Topo. Jonka olemus oli muuttunut parin tunnin sisään hieman vähemmän iloiseksi. Tietenkin tästä voisi myös vetää johtopäätöksiä siihenkin suuntaan, että viikonlopun vietto hoitopaikassa olisi ollut mieluisampi vaihtoehto...

Olen myös todennut, että kolme yötä kerrallaan kuitenkin täytti paremmin "arjen voimavarantoja", kuin nämä kahden yön sessiot. Ne kun vaativat myös aina omat järjestelynsä: kuljetusten varaamiset, lääkelistat, pakkaamiset, sekä kiitos sen, että paikasta ei enää saa raportteja lapsen hoitojaksosta, iltaiset "moikka, miten päivä meni"-soittelut. Jälkimmäinen kuulostanee pieneltä asialta, mutta kun puhelimessa kuulet asioita lapsestasi, joiden perusteella osaat päätellä, että hoitopaikassa kaikki ei ole mennyt ihan kuten pitää, jää rentoutuminen hieman vähemmälle.

Toki yhä olen enemmän, kuin kiitollinen, tästä oikeasti arjen pelastavasta palvelusta. Mitään muutoksia hoitorytmiin ei olla nyt tähän hätään tekemässä. Rauhassa seuraillaan mihin tilanne kehittyy. Ja ehkäpä siinä käy niin, että sekä Topo, että äiti-ihminen pian tottuvat uusiin rytmeihin. Selkeistä epäkohdista olen antanut (mielestäni rakentavaa) palautetta ja jaksan uskoa, että selkeisiin epäkohtiin saadaan puututtua.

Niin, ja miksi Topo siis "laitetaan" tilapäishoitoon, vaikka hän sinne semisurkeana on viime aikoina lähtenytkin. Ihan siksi, että on tarkoitus, että joskus vuosien kuluttua, Topon ollessa nuori aikuinen, hänkin pääsisi elämään elämäänsä muualla, kuin äidin ja isän helmoissa. Tämä on koko perheen tapa valmistautua siihen, että tulee päivä, jolloin Topo viettää enemmän aikaa esimerkiksi asumisyksikössä, kuin kotona. Ja vastaan tulee myös päivä, jolloin koti on paikka, jonne Topo tulee lomille, hänen oikean kodin ollessa jossain muualla.

Tämä on siis niitä vauva-askelien ottamista, pikkuhiljaa, vuosi kerrallaan, kohti Topon itsenäistymistä. Sellaisena, kuin hänen itsenäistymisensä tulee olemaan. Onneksi kaveripiiriin mahtuu onnistuneita kokemuksia tästä itsenäistymisprosessista. Valavat uskoa tulevaan!

Valitettavasti vastapainoksi myös surullisempia kokemuksia. Esimerkiksi siitä, kun lähdetään kilpailuttamaan palveluita. Jos sinulla on hetki aikaa, lue juttu liikuntavammaisesta Jerestä ja hänen äidistään Maaritista. Ja jos suinkin ehdit, käy allekirjoittamassa Jerelle, Maaritille, meidän perheellemme, sekä niin monelle muulle perheelle kovin tärkeä kansalaisaloite juuri näistä palveluiden kilpailuttamisista. Kiitos!

Arjen Pelastus

Olen seurannut sydän syrjällään keskusteluja, sekä lukenut surullisia tarinoita siitä, miten omaishoidon muutokset ovat vaikuttaneet eritoten lapsiperheisiin. Itselleni tulee olo, että haluan tunkea pään pensaaseen. Olla näkemättä ja kuulematta. Tunnen itseni avuttomaksi: odottelen, mitä meidän perheemme kohdalla tulemaan pitää, kun kaupunki uusii luultavasti meidänkin sopimuksemme jossain vaiheessa kuluvaa kevättä, tai tulevaa kesää.

Siitä on vuosia ja vuosia aikaa, kun istuimme miehen kanssa Lastenlinnassa palaveripöydän äärellä. Ulkona oli harmaa syyspäivä. Katsoin ikkunasta ulos, ja näin harmaalla taivalla lentävän yksinäisen lokin. Pelotti, itketti, olo oli avuton. Keskustelimme Eliaksen ja Topon asioista. Lääkäri ehdotti tilapäishoitoa. Sanoimme miehen kanssa samaan aikaan "ei ikinä, meidän pojat eivät tilapäishoitoon lähde". Tuolloin vielä jaksoimme uskoa ja toivoa siihen, että elämä niin sanotusti normalisoituu. Korviin jäivät kaikumaan lääkärin sanat "vielä ette ole valmiita siihen, mutta se päivä tulee kyllä, kun te olette henkisesti valmiita. Asioihin olisi hyvä varautua etukäteen, alkaa etsiä sopivaa tilapäishoitopaikkaa nyt jo".

Vuosia myöhemmin elämä on normalisoitunut. Ei sillä tavalla, kuin me toivoimme silloin vuosia sitten, sen palaveripöydän äärellä. Vaan siten, että siitä erilaisesta on tullut normiarkea. Me elämme meille normaalia elämää. Elämää, jossa tilapäishoitovuorot tahdittavat arkea. Vaikka koululaiset ovat jo kolmen vuoden ajan käyneet säännöllisesti hoidossa, on se laukkujen pakkaaminen yhä henkisesti vaikeaa. Odotamme viimeiseen asti, ennenkuin sanomme eritoten Topolle, jolle tilapäishoito on kuukausittaista "rutiinia": "tänään Topo mene tilapäishoitoon". Lähdöt ovat helpottuneet suuresti: aiemmin taksiin tai tilapäishoitoon saateltiin lohduttomasti itkevä Topo. Taksin, tai tilapäishoitopaikan ovelta lähtivät poispäin pää riipuksissa isä ja äiti. Ensimmäinen ilta, Topon ja Eliaksen ollessa hoidossa, meni vaisuissa merkeissä. Nyt, kolme vuotta myöhemmin,  kun kerromme "Topo menee tilapäishoitoon", käy Topo nappaamassa rakkaan Haisulinsa sängystään. Painaa sen kasvoilleen, sanoo "pupu". Vie Haisulin tilapäishoitolaukkuun ja menee nätisti odottamaan ovelle, että puemme hänelle ulkovaatteet päälle ja saattelemme hänet matkaan.

Näin aamu meni tänäänkin. Laukku oli pakattu, Topon rakas Haisuli oli siellä odottamassa.  Kun olin laittamassa aamupala-astioita koneeseen, tunsin pienten käsivarsien kietoutuvan vyötäröni ympärille. Topo halasi. Sydämessä läikähti niin iso rakkaus, ettei sitä suurempaa voi ollakaan. Mielessä kävi sekunnin nopeudella kysymys "miksi". Se kysymys johon sydän ei osaa vastata, järki onneksi osaa. Järki peittää sydämen äänen ja muistuttaa, että me tarvitsemme näitä breikkejä. Siksi, että Topon veljet tarvitsevat kahvila- ja kauppareissuja, kun ei ole kiire mihinkään. Kun menemisiä ei sanele se, että onko Topolla hyvä päivä, huono päivä, vaiko mahdoton päivä. He tarvisevat iltoja, kun äidin ja isän huomio kuuluu vain heille, ja aamuja, kun saatamme ehtiä kaikki hetkeksi istumaan saman aamupalapöydän ääreen. Koska ei tarvitse pestä, laittaa vaippaa, eikä pukea ketään. Me tarvitsemme miehen kanssa iltoja, kun ei tarvitse pohtia Topon oloa ja sitä, mitä tulemaan pitää seuraavan yön aikana.

Aamulla saattelin jälleen Eliaksen ja Topon taksiin. Pussasin, ja sanoin Eliakselle: nähdään perjantaina. Topo istui taksin penkillä,  katsoi minua silmiin ja sanoi "naa", vastasin "nalle puh". Tällainen tavukeskustelu on meidän juttumme. Luulen, että Topo halusi sanoa "älä äiti murehdi, minulla on kaikki hyvin". Taksin peruuttaessa pihasta, juoksin hakemaan käsilaukkuni sisältä ja säntäsin töihin.

Hieman myöhemmin silmiini osui Facebookissa ystäväni linkkaamma artikkeli Lapin Kansasta, otsikolla "Erityislasten perheiden elämä käy raskaaksi". Artikkeli kertoo siitä, miten Rovaniemellä yhdenvertaisuuden nimissä on ajettu alas mm tilapäishoitopalvelut. Miten perheiden pitäisi siirtyä perhepalveluiden palveluntarjonnan piiriin, tekemällä itsestään lastensuojeluilmoitus.

Olen luonteeltani suht liikuttuvainen nainen. Mutta olen oppinut lukemaan tämän kaltaisia artikkeleita ilman suurempia tunnekuohuja. Nyt, kun olin saatellut kaksi omaa lastani ison laukun kanssa taksiin, vai paria tuntia aiemmin, artikkeli sai hetkeksi silmät sumentumaan. Sekä pään täyttymään isosta miksi-kysymyksestä.

Miksi perheet pitää ajaa niin ahtaalle? Olla samaan aikaan oman lapsen äiti, tai isä, sekä omaishoitaja on duuneista vaikein. Pitäisi osata kylmästi kirjoittaa Kelan hakemuksiin, minkälainen murheenkryyni siellä kotona asustaa, miten hän tekee elämästä vaikeaa. Tapella oman lapsensa ja perheensä oikeuksista tuulimyllyjä vastaan. Ja seuraavana hetkenä ottaa syliin, lohduttaa, kuten vain vanhempi osaa huonosti voivaa lastaan lohduttaa. Pitää osata olla tasapuolinen perheen kaikille lapsille. Antaa huomiota, pelata pelejä, tehdä läksyjä, lukea iltasatuja. Niin, ettei vain se huonosti voiva, tai eniten apua tarvitseva tekisi sitä, että sisasrukset jäävät aivan liian vähälle huomiolle. Pitäisi jaksaa olla ystävä ystäville, ennenkaikkea puoliso puolisolle. Pitäisi jaksaa töissä, sen jälkeen kun on yötolkulla nukuttu pätkissä, pelätty, huolehdittu, haaveiltu siitä, että kun vain joskus saisi nukkua kahdeksan tuntia yhtä soittoa.

Meidän Topomme käy tilapäishoidossa neljän viikon sykleissä. Huonompina aikoina päätämme, että "sitten puolen vuoden kuluttua Topo saa kyllä käydä tilapäishoidossa useammin", parempina aikoina toteamme, että kerran kuukaudessa systeemi on just hyvä. Yhä sydän on raskas ja mieli kireä, kun pakkaan Topon (tai Eliaksen) laukkua, yhä sydän sanoo, ettei tämän näin kuulu mennä, kun saattelen oman lapsen taksiin, pussaan ja sanon "nähdään kolmen päivän kuluttua"… Mutta tänään olen kuitenkin paikassa, jossa tilapäishoidosta on tullut arjen pelastus. Olen myös paikassa, jossa pelkään, että se pelastus viedään meiltä pois. Että se viedään pois muiltakin perheiltä joissa sitä niin kipeästi tarvitaan. Kun sitä ei ole, mistä revitään voimat arjen pyöritykseen, siihen sisarten tasapuoliseen kohteluun, repaleisiin öihin, jatkuvaan huoleen? Mistä? Tekemällä itsestä lastensuojeluilmoitus? Sitäkin meille ehdotettiin kerran, vuosia vuosia sitten, kun muuta kautta ei palveluja ollut perheeeseemme saatavilla. Sanoimme silloin miehen kanssa ei. Vuosien ja kaiken kokemamme jälkeen sanoisimme yhä: ei.

Topon Pupu

Kun Topo syntyi, saimme lahjaksi kaukaa, merien takaa, nallen, jolla oli vaaleansininen pupuasu päällään.  Siitä tuli Topon pupu. Topon tärkein juttu. Kun Topo voi huonosti, eikä ymmärrä puhetta, riittää, että hänelle sanoo "pupu" ja hän ymmärtää, että nyt kannattaa lampsia omaan kämppään yöunille. Topon voidessa huonosti, hän on hieronut pupua naamaansa ja hokenut surkeana "puupuu". Kun Topo on voinut hyvin, hän on mennyt sänkyynsä, ottanut pupun kainaloonsa, kikatellut iltapussailun ja halailun lomassa, sanonut "kaa kaa" (kauniita unia) ja nukahtanut pupu kainalossaan.

Pupu on kulkenut mökeillä, matkoilla, päiväkodissa, sairaalassa, olipa pupu ensimmäiset kuukaudet koulupojan tukena ja turvana uudenlaisessa kouluympäristössäkin. Pupun vuoksi on mies hypännyt illalla autoon ja ajanut bensikselle jokusen kymmenen kilometrin päähän, noutamaan sinne unohtunutta aarretta. Pupu on pyörinyt x-kierrokset pesukoneessa. Siitä on tullut vuosien saatossa harmahtunut epämääräisen näköinen pötkylä. Mökkireissulla tänä kesänä pupulta irtosivat autossa korvat. Ah sitä draaman määrää; koko takapenkki itki yhdessä kuorossa pupun karmeaa kohtaloa. Eihän siinä auttanut, kuin totaalisen ompelutaidottoman äiti-ihmisen tehdä lupaus siitä, että korvat ommellaan takaisin paikoilleen. Heti kun palataan takaisin kotiin.

Eräänä kauniina iltana pupu ei ollut Topon sängyssä. Tyhjättiin sänky, tyhjättiin sängyn alla olevat laatikot. Siirrettiin sänky, ratsattiin koko ala- ja yläkerta, mutta pupu oli poissa. Topolla ei meinannut uni tulla, miehellä ja äiti-ihmisellä alkoi iskeä paniikki; nyt sitten ei nukuta, valvotaan vaan ja hoetaan pupua. Ratsattiin uudestaan alakerta. Ja yläkerta. Kypsät vanhemmat alkoivat kiukutella toisilleen etsintätoimien lomassa. Lopulta yläkertaan, Topon huoneeseen, laski hiljaisuus. Topo oli nukahtanut ilman pupuaan.

Tuosta illasta on aikaa kolme viikkoa. Pupu on kokenyt mysteerisen kohtalon, sitä ei kertakaikkiaan löydy mistään. Topon huoneeseen on tehty "ilmeen muutos", kaikki lelulaatikot ja kaapit on käyty läpi. Pupua ei ole missään. Useana iltana Topo antoi ilmein ja elein vinkkiä äiti-ihmiselle, hokien surkeana "pupu". Sänkyyn kannettiin 30 korvaavaa pehmoelukkaa, mutta eihän niistä mikään tietenkään ole The Pupu. Hetkeen P:llä alkavaa sanaa ei uskaltanut huushollissa sanoa ääneen kukaan, kas kun asian mainitseminen tiesi alkua jonkin asteiselle hässäkälle.

Nyt nukahtaminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Nukkuminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Uusi kouluvuosi lähti käyntiin, loistavasti, ilman pupua.

Tänä kesänä Topo on voinut paremmin, kuin ikinä elämänsä aikana. Hänen poskensa ovat pyöristyneet juuri sopivan verran, hänen silmiinsä on syttynyt pilke. Hän on rauhallinen (enimmäkseen), hän yrittää tapailla sanoa. Hänen maailmankirjansa eivät menneet sekaisin, vaikka uusi kouluvuosi alkoi ja loma loppui. Topo oli tilapäishoidossa, nukkui, söi ja voi hyvin, ilman rakasta pupuaankin.

Olen oppinut elämään sen pelon kanssa, että hyvien jaksojen jälkeen alkaa alamäki. Näin on tapahtunut aina. Mutta nyt mieleeni hiipi ajatus: mitä jos pupu antoi meille merkin, että on aika pikkuhiljaa, pala palalta, päästää irti pelosta ja nauttia tästä päivästä. Pala palalta opetella uskomaan siihen, että ne vaikeimmat vuodet ovat takana. Mitä jos pupu yritti kertoa meille, että häntä ei enää tarvita täällä. Että enää ei tule eteen osastokeikkoja, ja karmeaa kipua, jolloin pupun naamaan hierominen on suurinpiirtein ainoa mikä auttaa. Mitä jos pupu yritti kertoa, että nyt Topo on siinä vaiheessa, että huonona hetkenä pupuakin tärkeämmät ovat äiti-ihmisen ja miehen syli? Koska vihdoin ja viimein olemme siinä tilanteessa, että Topo hakee meiltä läheisyyttä, tukea ja turvaa, voidessaan vähänkin huonommin. Sekä ollessaan onnellinen. Iltaisin pupun halimisen sijaan, hän ottaa allekirjoittanutta poskista kiinni, vetää lähelleen, kikattaa sydämensä kyllyydestä pärisytyksille, pussailuille, halailuille, vaatien aina vaan lisää. Sanoessaan maailman lempeimällä äänellä sen "kaa kaa", kun pussailut on hänen mielestään tältä erää pussailtu.

Jatkamme matkaa läpi loppukesän ja alkavan syksyn toivoen, että Topon elämä saa jatkua yhtä hyvänä, kuin se on tämän kesän ollut. Kesän jolloin pupu katosi ja toivottavasti Topon uusi elämä alkoi.

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.

Äidin Ikävä

Laukku on pakattu. Lääkedosetti täytetty. Eväät ostettu. Lääke- ja tavaralistat toimitettu tilapäishoitopaikkaan. Kuljetusten ajat vahvistettu ja ilmoitettu kouluun, sekä tilapäishoitopaikkaan. Musta, pienelle pojalle liian iso laukku nököttää eteisessä, odottamassa lähtijäänsä. Topo on lähdössä jälleen kuukausittaiselle tilapäishoitojaksolleen.

Tällä kertaa en mieti unohtuneita lääkkeitä, vaatteita, vaippoja, olenko muistanut ilmoittaa taksiajat kaikkiin tavittaviin paikkoihin. Olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että homma menee aikalailla ulkomuistista. Sen lisäksi tiedän, että maailma ei suistu raiteiltaan, jos joku yllä olevista asioista olisikin unohtunut. Lääkkeitä voi kuskata tilapäishoitopaikkaan, kouluun voi soittaa taksiajat. Ja tilapäishoitopaikasta ehkä löytyy varavaatteita. Mieli on siis rauhallinen.

Sydän ei niinkään.

Topo menee ensimmäistä kertaa kolmeksi yöksi tilapäishoitoon. Järki sanoo, että kaikki menee loistavasti. Paikka on tuttu, hoitajat käyneet tutuiksi, rutiinit ovat tutut. Mies on heittänyt homman ihan överiksi eväsrintamalla: Topole riittää Topon-herkkuja nautittavaksi vaikka hiihtolomaan asti. Musta kassi painaa ihan liikaa, kiitos Topon evässäkin. Silti se sydän on rauhaton. 

Vihdoin ja viimein, pitkien pohdintojen ja iltaisten keskustelujen jälkeen, päädyimme miehen kanssa ottamaan Topolle tälle vuodelle kolmen yön hoitojaksoja, joka toiselle kuukaudelle. Hommaa siivitti tilapäishoitopaikan mukavan päällikön rohkaisu: kannattaa nyt käyttää niitä teille myönnettyjä tilapäishoitopäiviä. Sekä Linnassa ajoittain saadut suositukset siitä, että tilapäishoitopäiviä voisi olla kuukaudessa enemmänkin. Yksi askel lisää siis otettu vanhemmiksi opettelun polulla: opettele olemaan erossa lapsestasi vuorokauden verran pidempään.

Topon ollessa erityisen vilkas ja sitä sun tätä haluava toissa iltana, en malttanut odottaa keskiviikkopäivää. Ja edessä siintävää kolmen vuorokauden "Topovapaata". Eilen illalla taasen, kun katselimme sängyn päällä yhdessä Hello Kittyä, Topon ottaessa lempeästi kasvoistani kiinni, katsoessa silmiini ja kikattaessa onnellisena mietin, miten voin olla nin julma, että lähetän tuon pienen pojan, pienen miehenalun, pois äidin ja isän huomasta kolmeksi vuorokaudeksi. Aamulla, Topon kiukutellessa dvd-masiinan kanssa, sekä protestoidessa aamupalatarjoilun sisältöä "Topovapaa" tuntui taas mielekkäämmältä. 

Emme luultavasti ikinä miehen kanssa opi jättämään Topoa (ja Edwardia) tilapäishoitoon kevyin sydämin. Osaamme nauttia kyllä vapaista illoista ja leppoisista aamuista. Mutta emme sitäkään ihan kevyin sydämin. Pohdimme monta kertaa päivässä, mitä siellä tilapäishoitopaikassa nyt tehdään. Onkohan Topon syönyt hyvin. Nukkunut hyvin. Eihän hänellä vain ole kauhea ikävä kotiin.

Joinakin päivinä nämä tilapäishoitoasiat ovat surullisia. Lapsivapaathan ovat noin yleisesti ottaen hyvä juttu, iloinen juttu, aikaa jolloin tehdään hauskoja asioita, joita voidaan tehdä ilman lapsia. Tai ainakin normaalijoukkuetta pienemmällä kokoonpanolla. Kyllä mekin teemme niitä hauskoja juttuja. Mutta samalla saatan olla sydämessäni surullinen. Ajatella miten tämä on epäreilua. Elämän kuuluisi mennä niin, että Topo menee isovanhemmille yökylään. Tietäisimme varmuudella hänen nauttivan siellä olostaan, ilman että Topo juuri uhraisi ajatustakaan kotijoukoille. Olisi vain hemmoteltavana, syöden mummien tarjoamia herkkuja. Hän ei ehkä haluaisi edes seuraavana päivänä vapaaehtoisesti lähteä kotiin. Ja me saisimme nauttia lapsivapaasta kevein sydämin. Ei sen kuulu mennä niin, että pieni poika menee "hoitolaitokseen", jossa on ruoka-ajat. Ja jossa hän ei ikinä tiedä, mikä on seuraavalla visiitillä hänen oma huoneensa. Vaikka tiedän, että olemme valinneet Topolle parhaan mahdollisen tilapäishoitopaikan, jossa homma on sujunut ensimmäisestä päivästä lähtien loistavasti, niin ei tämä kuitenkaan surullisina päivinä ole edes kohtalaisen tyydyttävä ratkaisu. 

Joinain päivinä saatan olla vihainen. Miksi Topon asiat eivät mene eteenpäin, miksei hänen vointinsa tasaannu. Miksi hän saa yhä kiukkukohtauksia ja tekee koko perheen elämästä vaikeaa. Miksi hänen elonsa ja olonsa laittaa meidät tilanteeseen, jossa kaikkien jaksamisen kannalta tilapäishoito on ainoa oikea ratkaisu. Tiedän, että tämä ajattelumalli on lapsellisempina, kuin mitä Topo on edes huonompina hetkinään, mutta näin kypsästi osaa ajatella keski-ikäinen äiti-ihminen, vähän huonompina hetkinä. 

Se minkä kuitenkin tiedän, joka ainoan kerran Topon lähtiessä hoitoon on, että hän ei kärsi tilapäishoitopaikassa. Hän saattaa itkeä koti-ikävää, mutta hänellä ei ole huonot oltavat. Hänestä pidetään huolta. Tiedän myöskin vuoren varmasti, että me tarvitsemme tätä. Äiti-ihmisen ja miehen jaksaminen ei ole loputonta, kun taas ralli Topon kanssa sitä on. Voimavarat on pidettävä balanssissa. Ja siihen ei ole muita apuja, kuin satunnaiset "Topovapaat". Perheessä on myös kaksi muuta lasta, joiden elämä pyörii muutenkin tarpeeksi paljon Topon voinnin ympärillä. Mitä voidaan tehdä minäkin päivänä. Minne voidaan mennä milloinkin. Koskaan veljet eivät valita. Joten sitäkin suuremmalla syyllä hekin tarvitsevat "Topovapaita": iltoja jolloin mennään heidän ehdoillaan, syödään ravintolassa. Käydään kahviloissa ja aivan rauhassa, aikaa säästelemättä isoilla ruokaostoksilla. Hypistellen kaikkea tielle osuvaa. Tarvitaan iltoja, jolloin Edward ja Sampu saavat yksin (tai kaksin) päättää, mitä elokuvaa he haluavat katsoa tv:stä. Eivätkä he aamulla herää siihen, että valoakin nopeampi Topo tekee täsmäiskun heidän huoneeseensa kello 6.03 aamulla. Laittaen valot päälle, samalla lopettaen Edwardin ja Sampun yöunet. 

Vaikka kaiken tuon tiedän, niin äidillä on kuitenkin ikävä. Äidin Topoa. Se ikävä tuskin katoaa koskaan. Ehkä sen kanssa vain oppii elämään paremmin, kuukausien ja vuosien vieriessä.  Ehkä koittaa sekin päivä, kun Topo toteaa haluavansa "omalle lomalle", muutamaksi päiväksi tilapäishoitoon, eroon meluisasta perheestä, tekemään omia juttujaan. Onneksi siinä, kun äiti-ihmiset kasvavat valmiimmiksi äiti-ihmisiksi pikkuhiljaa, niin lapsetkin kasvavat.  Nyt jo olemme siinä tilanteessa, että Topo lähtee mielellään hoitojaksolle. Asia joka helpottaa sitä levottomuutta sydämessä ja pienentää ikävää ihan pienen piirun verran. Mutta yhä: ikävä on siellä, se ei katoa.