1) Olen joskus muinoin, yhden lapsen äitinä lausunut seuraavan elämää suuremman viisauden "meidän olohuoneeseemme ei ikinä tule leluja, lapsella on oma huone leikkejä varten". Kröhöm, tai siis KRÖHÖM: tätä nykyä "olohuoneemme" on lelulandia parhaammasta päästä. Ja tämän lisäksi myös hyljättyjen lelujen hautausmaa. Puolustelen hommaa sujuvasti oikealle ja vasemmalle sillä faktalla, että asustamme kaksi kerroksista kotoa, jonka keittiö on alakerrassa, samoin kuin pyykkikone. On siis luonnollista, että alakerrassa vietetään enemmän aikaa, kuin yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa. Ja on täysin luonnollista, että lapsi haluaa huseerata ja leikkiä niin, että äiti-ihminen on vähintäänkin näköpiirissä, jollei jopa kosketusetäisyydellä. Kokoajan. Tätä nykyä emme miehen kanssa hio suurempia sotasuunnitelmia olohuone-lelutilanteen taltuttamiseksi. Keskustelu on kääntynyt suuntaan "sitten joskus kun toi Sampu ei enää leiki olohuoneessa"… Kummankin sisäistäessä tasan tarkkaan sen, että "sitten kun" tarkoittaa samaa, kuin joskus neljän vuoden kuluttua.
2) Me emme nukuta lapsia. Me emme tiedä mitä lapsien nukuttaminen tarkoittaa. Kerkesimme saattamaan kolme lapsukaista maailmaan, ja vieläkin saimme rehvastella tällä samalla faktalla. Juu, meillä lapset menevät kiltisti omiin sänkyihinsä nukkumaan. Jäävät sinne ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ei, emme paijaa heitä uneen, emmekä makaa hengittämättä tuntikausia iltaisin odottaen, että lapsukainen kuukahtaisi unten maille, ennenkuin nukuttava osapuoli niin tekisi. Niin nuo tekivätkin: kävivät siis nukkumaan ilman sen suurempia rituaaleja. Kunnes eräs kaunis kevätpäivä Sampu päätti, että moinen itsekseen nukahtaminen saa loppua. Tuota erästä kaunista kevätiltaa seurasi noin 90 kesäiltaa ja 200 vähemmän kesäistä iltaa, kun mies tai äiti-ihminen makasivat liikahtamatta Sampu kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Nukutushommissa. Tätä nykyä voin osallistua nukutuskeskusteluihin yhtä, mielellään kokematta jäänyttä, kokemusta rikkaampana. Juu, tiedän, nukuttaminen on ihan syvältä, ihan kamalaa, ei jää yhtään omaa aikaa. Juu, olen nukahtanut x-kertaa itsekin siinä nukutushommassa. Jep, homma niin sanotusti vetää pinnan kireälle. Sampulle sinnikkyyspojot siitä, että hän yhä tekee puolittaisia yrityksiä kerta-pari viikkoon, jotta palaisimme nukutusaikaan. Tyylillä "äiti, sä tule kukkuun NYT" "äiti, sä tule tähän mun viereen". Totuuden nimissä, joskus äiti-ihminen menee ja noudattaa käskyä. Koska se kuopus kasvaa, ja ei kohta enää halua äiti-ihmisen tai miehen kainaloon nukkumaan. Pitää ottaa siis ilo irti viimeisistä "korvaamaton nukuttaja"-hetkistä. Noin 80% kerroista äiti-ihminen nukahtaa ennen Sampua…
3) Me emme käytä iPadeja viihdytystoimiin. Jossain vaiheessa huomasimme, että pari lastenpeliä tabletille lataamalla, saimme Topon viihtymään paikallaan, rauhassa, tyytyväisenä, useita minuutteja putkeen. Tuumasta toimeen; Kapun metsät, Talking Tomit, ja arsenaali Toca Bocia lataukseen ja ei kun nauttimaan rauhallisista hetkistä. Perustelimme tätä puuhaa itselemme sillä, että pelit ovat kehittäviä. Topo oppi yhdistämään neliöt, kolmiot ja ympyrät omille paikoilleen Kapun metsän avulla muutamassa minuutissa. Homma, jota oli palikkalaatikoiden ja nuppipalapelien avulla yritetty harrastaa useamman vuoden ajan. Jotenkin kummasti siinä vain sattui käymään niin niin, että taloudessa on tätä nykyä neljä (KYLLÄ) iPadia. Sampu osaa pelata Angry Birdsiä. Edwardi vaatia junasarjojaan Youtubesta. Ja se tyyppi joka illan aikana jää ilman omaa iPadiaan, on joko mies, taikka äiti-ihminen. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että läheskään jokainen tableteille ladatuista peleistä ei ole enää ladattu sinne "kehittämismielessä". Vain ja ainoastaan "antakaa meille viisi minuuttia omaa rauhaa" mielessä.
Tässä siis olivat jo sädekehän kiillotushommelit jääneet paitsioon, kunnes tein täsmäiskuun Wilmaan. Sinne nettisivuston syövereihin, jonne kerrotaan koulumaailman tärkeät asiat. Jossain vaiheessa kävin lukemassa tunnollisesti joka ainoan viestin, sillä siunatun sekunnilla, kun sen opettaja, rehtori, terveydenhoitaja, tai joku muu kouluympyröissä työskentelevä ihminen sinne kirjoitti. Kunnes homma alkoi mennä puolittain työstä. Ainakin Edwardin koulussa Wilma-intoa tuntuu löytyvän vaikka muille jakaa. Parhaina päivinä sähköposti ilmoittaa viisi kertaa päivässä "sinulle saapuneesta uudesta wilma-viestistä". Joten aloin tekemään Wilmaan joka toinen päiväisiä täsmäiskuja. Viimeisimmän iskun tein alkuviikosta. Lukeakseni koululaisvanhemman urani hienoimman viestin. Edwardin luokan avustajan kertoessa, että Edwardin kirjoitustaidot ovat menneet huimaa vauhtia eteenpäin (puolustuksen puheenvuoro: asia jonka olimme miehen kanssa kyllä noteeranneet itsekin). Viesti kertoi myös, että Edward tekee innoissaan koulutehtäviä. Syö lounaalla monipuolisesti. Ottaen lautaselleen jopa salaattia. Ja kaiken kruunasi toteamus "Edward on kyllä hieno poika". Tuon viestin kunniaksi meillä oli pienimuotoiset juhlallisuudet. Edwardin herkkuja: ranskalaisia ja suklaata. Äiti-ihminen pääsi taas menemään siitä, mistä aita on matalin: ranskalaiset kun pitää olla pikaruokapaikasta ostettuja, jotta ne olisivat just eikä melkein Edwardin mieleen. Mutta hei; jos on juhlat niin kyllä tarjoiluiden pitää olla juhlakalun mieleen…
