Unelmien PerjantaiLahja: Valoa Pihalle

Vuosia sitten, kun olin nuori ja siinä määrin kuosissa, että kipittäessäni korkkarit jalassa (enää ei voi pitää juurikaan korkkareita, koska nilkannyrjähdysvaara) hameen helmat hulmuten työpaikalle, satunnaisesti oikeasti joku saattoi viheltää perääni. Olin huseerannut aikani matkailualalla, päätyen parin mutkan kautta työskentelemään vakuutusyhtiöön. Vakuutusyhtiössä sain "tutorikseni" ihanan naishenkilön, joka työtehtävien lisäksi opetti minulle yhden elämän tärkeistä opetuksista: joka perjantai pitää ostaa itselleen perjantailahja. Kiitokseksi itselle siitä, että on jaksanut (jossain määrin kunnialla) tsempata läpi työviikon. Tätä opetusta olen suurella ilolla vaalinut sydämessäni, ja elämässäni läpi vuosien. Muistanut melko orjallisesti noudattaa oppimaani.

Koska tähän viikkoon mahtui kolme työpäivää, yksi pimeänajon simulaattori autokoulussa (tuloksena: asiaankuuluvasti virtuaalista peuranlihaa), sekä yksi törkeän aikainen aamuherätys, päätin, että tänään on sellainen perjantai, jolloinka on ehdottomasti perjantailahjan aika.

Hirveässä (vaihteeksi) kiireessä suhasin yhdellä bussilla työpaikalta niin kutsuttuun "automarkettiin". Keräsin vimmalla koriin trion perjantaiherkkuja: pari pakettia lauantaimakkaraa, pari pussia sipsejä, tarkalleen ennalta määritellyt lauantaikarkit, mikrohampparit ja mikroranut (voi sitä onnen määrää, kun trion kotiutuessa paljastin päivän menyyn), itselle puolisäkillistä irtokarkkeja (luonnollisesti vain koska ne olivat tarjouksessa). Pysähtyen, kuin seinään "kaamosvalo-osaston" kohdalla. Kaamosvalot, 50 prosentin alessa. Samointein päähän iski ajatus "tuossa on minun perjantailahjani". Ostan hienoimman mahdollisen paketin. Halvalla kun saa.

Tyytyväisenä roudasin itseni, sekä aivan liian painavan ostoskorin kassalle, maksoin ostokseni ja juoksin bussiin, joka veisi minut kotiosoitteeseen. Kotona lumityöt. (Nuoskalumi, painaa muuten ihan hemmetisti. Oli varsinainen ilo huomata, että tunti lumitöiden teon jälkeen auratraktori kävi vihdoin ja viimein pihassamme...), sen eksoottisen perjantaimenyyn valmistaminen. Takan sytytys, sekä ikuinen vahtaaminen: onnistuinko hommassa vai en. Tulen palaessa takassa, trion alkaessa tyytyväisenä katsomaan tv-ohjelmiaan mahat pullollaan (muutaman: -äiti olet ihana ylistyslauseen jälkeen) päätin ryhtyä tositoimiin: Lähteä pihalle virittämään perjantailahjaani.

Muoviboksin päällä oleva tarralappu tiesi kertoa, että pakkaus sisältää 58 metriä valonauhaa ja lisäksi 10 metrin johdon. Ei kun epämääräinen johto-valonauha-nivaska käteen (ei luonnollisesti hanskoja mailla, eikä halmeilla) ja kiertämään ympyrää pihalla nököttävän lehmuksen ympärille. Noin 10 minuutin kohdalla tajusin, että 58 metriä valosettiä on ihan hemmetisti. Siis todella paljon! Ajatus toi mieleeni selkeät kuvat ala- ja yläasteen jumppatunneista. 60 metrin juoksukisoista. Joissa olin kroonisesti surkea. Ei millään tapaa mieltä ylentävää. Pian tein myös huomion: 58 metriä "valonauhaa" saa helposti aivan järkyttävään solmuun. Tai noh: järkyttävän isoon solmukimppuun. Jälleen kerran sain myös muistutuksen siitä, että tönömme seisoo sievästi rinteessä: Kauhean korkealle ei yletytä ilman apuvälineitä. Apuvälineitähän luonnollisesti löytyy tällaiselta "harrastelijafiksaajalta": Yhtä haravaa ja yksiä keittiötikkaita myöhemmin olin valmis jatkamaan puuhaa.

Puolta tuntia, hitsin paleltuneita sormenpäitä, 100 ei niin lapsiystävällistä, mielessä kovaan ääneen lausuttua kirosanaa myöhemmin, se 58 metriä valonauhaa oli viritetty, sen hemmetin lehmuksen ympärille. Lopputulos:

No, ei sinnepäinkään, kuin mielessäni kuvittelin. Ei millään tapaa symmetristä, kaunista, lehmuksen parhaita puolia esiin tuovaa. Pääsin lopputulostani ihastellessa (okei: puoli-itkien kauhistellessa) listaamaan jälleen yhden asian pois "jos ikinä alan yrittäjäksi, yritykseni tekee:"-listalta. Minusta ei ikinä tule jouluvalojen asentajaa. Tajusin myös, että 58 metriä valonauhaa on muuten viritetty sen lehmusreppanan ympärille niin tiukkaan, että se ei enää irti lähde. Muuta kuin saksimalla. Niin ja se perjantailahja:

Kyseisen "pienen operaation" jälkeen en enää todellakaan laske sitä hitsin solmukasaa perjantailahjakseni. Vaan iltalenkillä suuntaan koiran kanssa lähikauppaan, ostamaan ehkä kilon suklaata ja ainakin yhden oluen. (koska sitä viiniä ei vieläkään ole ruokakaupoissa. Niin ja luultavasti ostan kaksi olutta).

Tarinan opetus: Muista perjantailahja. Muista myös, että perjantailahjan tulee olla jotain nautinnolista. Jotain vain itselle tarkoitettua. Jotain joka ei ole verenpaineita ja sykkeitä nostattavaa, eikä mahdollista elinajanennustetta laskevaa.

TurnausVäsymys

En tiedä johtuuko se syksystä, elämästä, arjesta, mistä lie, mutta se on taas ensin hiipinyt hipihiljaa olan taakse, tehdäkseen lopulta yllätyshyökkäyksen. Turnausväsymys siis. Enkä tarkoita elämää. Kuten alati jatkuvaa sirkusta trion kanssa (nimimerkillä: yritinpä tässä imuroida, kun yksi juoksee koiran kanssa ympyrää, toinen kiljuu "äiti korviin sattuu" ja kolmas yrittää tehdä tuskissaan totaaliremonttia kämppäänsä). Saatikka työtä: se olisikin jo naurettavaa, jos kolmannella työviikolla olisin niin sanotusti dead. Koiran iltalenkityksetkin ovat ihan jees, ruoan laitto menettelee (pyykkääminen: ei ikinä), autokouluun olen jaksanut panostaa jotenkuten. Olen totaalisen väsähtänyt siihen, että sen arjen ja työn, eli sen elämän, lisäksi pitäisi jaksaa painaa vielä yhtä"sivuduunia"

Sivuduunilla tarkoitan vaikkapa Kelan lippulappujen täyttämistä. Ymmärrän hyvin, että lomakkeita pitää täyttää ja asiaankuuluvat lausunnot olla kunnossa, jotta saadaan terapioita ja tukia. Mutta kun ei vaan jaksaisi. Olen ihan naatti leikkimään salapoliisia: kun yksi kaupungin puheterapeuteista on ottanut loparit, mistä saan puuttuvat lausunnot (luojan lykky: yksi kaunis päivä, noin kuukauden myöhässä, se "vain tipahti postiluukusta"). En jaksaisi tapella enää yhtään Topon vammaistuesta. Haalia lisää lausuntoja ja miettiä ranskalaisin viivoin, mikä lapsukaisen kanssa on niin vaikeaa, haasteellista, valvottavaa, lääkinnällistä, sairaudesta johtuvaa, raskasta ja kuormittavaa. Eikö Kela voisi avata jotain videopalvelua, jonne voisit vain kerätä materiaalia arjesta, tyrkätä sen Kelan-eetteriin ja niiden perusteella tehtäisi niitä päätöksiä? Kun nyt pääsin vauhtiin, niin ärsyttää sekin, että kun j u u r i sain Topon suhteen syksyn lomakerallin päätökseen, seuraavaksi to-do-listalla ovat Sampun koulunkäyntiarviot ja niitä seuraava uusi ralli.

En jaksaisi miettiä, mitä teemme tilapäishoidon kanssa. Nyt parin rankemman tilapäishoitojakson jälkeen Topolla oli selkeästi parempi jakso. Kävimme hoitopaikan kanssa puhelimessa pitkään ja hartaasti läpi Topon juttuja, ei Topon juttuja, ruokailu- ja nukkumistottumuksia. Mistä se voi olla merkki kun Topo on niin sanotusti "pysäkillä" (epilepsia/verensokerit/päänsärky/väsymys/yleinen ketutus), milloin pitää antaa särkylääkettä, pitääkö antaa epikohtauksiin ensiapulääkettä, missä vaiheessa hätyytellään vanhempia. Laitan nyt kaiken toivoni siihen, että pienehkön tilapäishoito-notkahduksen jälkeen homma alkaa taas toimia hyvin, emmekä joudu miettimään, että mistä löytää Topolle uusi tilapäishoitopaikka. Hyvä tilapäishoitopaikka. Miten saamme sinne hoitojaksoja, milloin saamme sinne hoitojaksoja. Toivon, että saisin tämän kohdan ainkain hetkellisesti ruksattua yli "to-do-sivuduuni"-listalta.

Välillä tulee korvista se, että on niin riippuvainen takseista (vaikka olen syvästi kiitollinen kyydityksistä). Että odotan joka päivä, koska vammaispalvelut ottavat yhteyttä "kotikäynnin merkeissä" (yksi käynti peruuntui jo, kiitos huushollissa kiertäneen flunssan). En jaksaisi taas esitellä lausuntoja, kertoilla arjesta, muokata koulupäivää (ja tilailla erikseen taksikyytejä), jotta vammaispalveluiden henkilö näkisi pojat livenä. Miksei muuten vammaispalvelutkin voisi avata jonninsortin videokanavan: sinne saisi syytää niitä "otoksia arjesta". Jos otosten lisäksi heräisi kysymyksiä koskien lasten edesottamuksia ja hoidettavuutta, niin sitten vaikka se kotikäynti? Olisi muuten hemmetin tehokasta!

Tarvitsisin asioiden hoidosta syyslomaa. Itseasiassa mielestäni olisi varsin suotavaa, että asioita hoitavat vanhemmat saisivat myös säännöllisin väliajoin heittäytyä vapaalle. Tietyt ajankohdat voitaisiin julistaa "hoitovapaiksi": Kela ei saisi lähettää kirjeitä, vammaispalvelu sähköpostia, hoitavat tahot kutsua neuropsykologisiin testeihin tai eeg:n, tilapäishoidossa pitäisi kertakaikkiaan kaiken vain sujua vähintäänkin, kuin tanssi. Eikö se olisi ihan reilua?

Muutoin kaikki sujuu varsin mukavasti. (kop-kop: nyt kun sanon näin, niin ensi yönä meillä on luultavasti influenssan, parvorokon ja noron sekoitus. Kaikilla.). Härdelli ei ota laantuakseen, mutta välillä otan taukoa siitä. Kysyn jokaiselta trion jäseneltä erikseen: onko jano, nälkä, pitääkö vaihtaa mahdollisesti vaippa seuraavan vartin sisään. Jos kaikkiin edellä mainittuihin kohtiin vastataan ei, hipsin sängyn päälle, luen hetken kirjaa, tai vaihtoehtoisesti katson puoli tuntia saippuoitani. Leikin olevani yksin kotona. (ok, siihen tarvittaisiin äänieristetty huone, mutta voihan sitä aina yrittää oikein pinnistellä, mitä tulee mielikuvituksen käyttöön). Sen jälkeen jaksaa taas.

Tykkään duunistani. Ja aina kun olen saanut iltaisin talon hiljenemään palkitsen itseni jollakin (koska se ON varsinainen saavutus!): jäätelöllä, suklaalla, erityiskahvilla, joskus viinilasillisella. Tunnen oloni ihan voittajaksi. Ja otan ainakin illan verran vapaata kela-tilapäishoito-vammaispalvelujutuista. Naamani näyttää samalta, kuin Eliaksen askartelema tyyny.

Joka oli muuten yllätyksistä ihanin: kun olin potenut megamigreenin, jonka kourissa yritin kuitenkin hoitaa kela-juttuja, vetänyt työpäivän suht suosiolla maaliin migreenin jälkimainingeissa, ja "viimeisillä voimillani" hoipuin kotiin: kokkaamaan-imuroimaan-leikkimään sirkustirehtööriä, kaivoi Elias koulusta kotiuduttaan itseaskartelemansa ihanuuden repusta. Kapsahti kaulaan, sanoi "tämä on äiti sun unikaveri, jos sua väsyttää, voit mennä vaikka sohvan päälle makaamaan ja ottaa sen kainaloon". Eihän sen jälkeen voinut olla, kuin: naama hymyssä. Tuosta tulee henkilökohtainen hymynaamani: kun turnausväsymys on huipussaan, katson sitä ja ainakin pienen hetken helpottaa.

P.S lisää hyviä juttuja päivään: eikö sen voi ottaa suorastaan kohteliaisuutena, kun herra kuusvee kiittää, käyttäen sanoja "kiitos herra ihminen"?

Älä Sääli Mua

Tarjolla video numero kaksi. Laatu taas taattua "amatööri + kännykkä"-yhdistelmää. Itse puhujalla on tukka miten sattuu, ja meikissä käyminen unohtui jälleen, mutta mennään näillä. Video sisältää hieman ajatuksia siitä, miten kohdata äiti, tai isä, sisarus, kuka tahansa pitkäaikaissairaan, tai vammaisen (lapsen) läheinen. Ajoittain puhujalta yrittää punainen lanka päästä karkuun, mutta hän yrittää parhaansa mukaan napata langasta uudemman kerran kiinni. Toivottaisin nautinnollisia videohetkiä, jos suinkin voisin... Tyydyn siis vain toivomaan, että katsoisit videon, jos päivään sattuu hetki, jolloin on vaikkapa tekemisen puutetta.

Kunhan Se Olisi Onnellinen: Uudenlaiset Haaveet

Viime perjantaina, lokakuun näyttäessä ehdottomasti parhaat puolensa, kävelin Eliaksen kanssa pitkin tulvivan joen rantaa. Kohti kotia. Luonto näytti henkeäsalpaavan kauniilta: puut keltaisilta, taivas siniseltä, auringon helliessä meitä. Kesken kävelyn Elias kapsahti kaulaani, antoi pusun poskelleni ja sanoi "äiti, sä olet ihana". Olisin voinut poksahtaa onnesta.

Olimme tulossa kotiin Eliaksen koululta. Jossa Eliaksella luonnollisesti oli ollut koulupäivä ja allekirjoittaneella syksyyn kuuluva tapaaminen opettajan kanssa. Jossain vaiheessa tapaamista uusi opettaja-tuttavuus kysyi kysymyksen, joka allekirjoittaneelle oli aiemmin syksyllä esitetty sekä Topon koulussa, että Sampun dagiksessa. "mitä muuta te vanhemmat toivoisitte meiltä". 

Kolmannen kerran syksyn aikana vastasin "emmä osaa oikein sanoa, me olemme tyytyväisiä tilanteeseen". Toki on ollut suuria asioita joihin olen puuttunut: kuten se, miten Eliasta on integroitu sen sataan eri ryhmään koulussa. Toki on ollut pieniä, jopa mitättömiä asioita, kuten Topon koulukuvassa väärissä jaloissa olevat sisäkengät, tai Sampun hienosta paidasta dagikseen kadonnut rusetti, joista olisin voinut aiemmissa tapaamisissa sanoa jotain. Mutta jotka ovat isommassa mittakaavassa niin pikkuruisia juttuja, että niillä ei oikeasti ole arkeen minkään valtakunnan merkitystä. Joten tyydyin siis toteamaan jokaiseen kolmeen eri kerralla esitettyyn kysymykseen: "emmä tiedä". 

Ja jatkamaan Eliaksen pulpetin ääressä istuen "Elias lähtee mielellään kouluun ja tulee hyvillä fiiliksin kotiin, se on tärkeintä". 

Koska se nyt vaan on niin, että niin kauan kun trio lähtee aamulla tyytyväisenä matkaan, sekä saapuvat hyvällä tuulella koulusta ja dagiksesta kotiin, olen tyytyväinen. Itseasiassa en ole pelkästään tyytyväinen, olen tyytyväisen onnellinen, ja onnellisen tyytyväinen. 

Kun lapsi sairastuu, tai saa kehitysvammadiagnoosin, kuten Topo ja Elias saivat, siinä ei äiti-ihminen käy läpi ainoastaan tilanteen "tässä ja nyt" aiheuttamaa surua ja pelkoa. Vaan hyvin pian iskee kasvoilla myöskin se, että vaikka lapsi on ihan päästä varpaisiin samaa ehtaa kultaista tavaraa, kuin hän oli ennen diagnoosiakin, niin hänen tulevaisuutensa on muuttunut. Kun tuon asian ymmärtää, alkaa uudenlainen surutyö. Perus: koulut-riparit-lukiot-ajokortti-ammatti-perhe-tulevaisuudenhaaveiden sijaan, haaveiden kohdalla onkin yhtäkkiä musta aukko. Joka on ensalkuun noh: juuri kuten se musta-aukko joka imaisee sisäänsä. Surun ja pelon aukko. Aukko joka konkreettisesti on vain mustaa täynnä. Kunnes pikkuhiljaa, elämän jatkuessa, päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien vieriessä, se alkaa täyttymään erilaisista haaveista. 

Minun mustaa-aukkoani ovat pikkuhiljaa alkaneet täyttää haaveet siitä, että Topo ehkä oppisikin puhumaan, pääsisi eroon osasta lääkkeistään. Oppisi vaikka käymään vessassa. Että Elias ehkä oppisikin lukemaan, rakastuisi ja löytäisi joku kaunis päivä juuri hänelle sopivan työpaikan. Että Sampu saisi elää niin normaalin elämän, kuin mahdollista, eikä kantaisi traumoja siitä, että lapsuuden perheessä elämä oli vähän "erilaisempaa perussettiä". Yhden haaveen aina ollessa päällimmäisenä, sekä ennen diagnooseja ja diagnoosien jälkeen: kunhan se saisi olla onnellinen. 

Paras palaute, jota syksyn keskustelukierrokselta sain, oli se, että kuulin jälkikasvuni olevan elämäniloisia ja onnellisia. Olkoonkin, että huithapeli äiti-ihminen pakkaa vääränä päivänä mörrimetsä-eväät reppuun, kurahanskat ovat kroonisesti hukassa, loppuneista vaipoista pitää kirjoittaa reissuvihkoon kahteen kertaan, ennenkuin uusi vaippapaketti löytää tiensä koululle. Eskarilaisen läksyt ovat kolmatta päivää tekemättä ja Elias kertoo hämmentyneelle opettajalle miten hän Roopea ulkoiluttaessa törmäsi peuraan ja kolmeen hevoseen. Opettajan yritäessä kauniisti asetella kysymystä "ulkoiluttaako hän yksin Roopea" samalla selkeästi miettien: "Missä hemmetissä hän sitä tekee, kun törmää lenkeillään eläintarhalliseen erilaisia elukoita". Paras synninpäästä ja kehu on se, että triolla on elämäniloa ja he ovat onnellisia. 

Samaa oppia yritän itse muistaa vaalia arjessa. Vaikka äiti-ihmisenä oleminen on hyvin pitkälti sitä, että omat tarpeet ja toiveet ovat jossain listan häntäpäässä, olen yrittänyt joka ikisenä päivänä tehdä edes yhden pienen jutun, josta tulen onnelliseksi. Joinakin päivinä se on salaa trion selän takana syöty jäätelö, tai sushibuffa lounasaikaan. Välillä se on hyvin kulkenut juoksulenkki. Jonakin päivänä se on ihan älytön WhatsApp-keskustelu yliväsyneenä, yliväsyneen ystävän kanssa. 

Hyvin usein ne ovat hetkiä trion kanssa: hyvin sujunut kauppakeikka. Se kun olen onnistunut jollain ilveellä, Eliasta lainatakseni "keittämään hyvää ruokaa" ja syömme kaikki yhtäaikaa ruokapöydän ääressä. Banaaniletut sunnuntai-iltana, tai se, kun kaikki jaksavat hetken, huutamatta-tappelematta-minnekään-karkailematta puuhastella yhdessä pihalla. Silloin olen onnellinen. 

Ohikiitävää onnea tunnen päivittäin, pelkästä siitä ajatuksesta, että osaan tuntea onnea jälleen. Jossain vaiheessa kuluvaa vuotta elämä ja sen käänteet tekivät olosta ja elosta niin raskaan, että onnellisia juttuja ei aina ihan tunnistanut, vaikka ne olisivat vyöryneet päälle. Mahdollisuus ja kyky tuntea tuota mahtavaa, kuplivaa tunnetta, vahvistavat omaa ajatusta siitä, että hitto: mä selvisin! Joka taasen aiheuttaa siis niitä uudenlaisia onnentunteita. Olkoon tämä nyt sitten henkilökohtainen onnellisuuden-oravanpyöräni. 

Vaikka onni muodostuu arjessa juurikin arkisista hetkistä ja tapahtumista, niin välillä tulee vastaan niitä "kerran elämässä"-onnenhetkiä. Sellaista pääsin todistamaan viikonloppuna. Kun Elias pitkän odotuksen jälkeen sai syliinsä tuoreen serkkunsa. Vauvan, jota on odotettu ja toivottu, niin hartaasti. Villi veikkaus, että eräällä tuoreella, ja toisella vähemmän tuoreella äiti-ihmisellä saattoi sydämessä läikähtää melko onnellisesti kohtaamisen aikana. Toisensa tapasivat mestariluomukset, jotka tekivät meistä Äidit. Voiko maailmassa mitään suurempaa onnea olla? 

"Hän On Suloinen"

Vuosien ajan postilaatikkomme täyttyi (ja täyttyy yhä) epikriisistä toisensa perään. Epikriiseistä, joista sai lukea kerta toisensa jälkeen karua sairashistoriaa: Tekstejä lääkemuutoksista, jotka olivat jälleen kerran menneet pieleen. Huomioita ja toteamuksia lapsen liian huonosta voinnista. Arvauksia siitä, mitä voisi olla "suuren tuntemattoman" taustalla. Vanhemmalle rankkaa tekstiä siitä, miten oma pieni rakas lapsi ei kehity kuten kuuluu. Miten hän suoriutui viisi vuotiaana neuropsykologisista testeistä "noin kaksi vuotiaan tasolla". Jokaisessa epikriisissä oli vanhemman surua pehmittämässä lause "suloinen x-vuotias poika".

Vaikka se "suloinen x-vuotias poika" olisi maannut osaston lattialla tunti toisensa jälkeen, huutaen, kuin viitapiru, tai yrittänyt työkseen karkailla tutkimushuoneesta, lause löytyi aina jostain vaiheesta tekstiä "Suloinen x-vuotias poika". Aluksi se toi lohtua. Myöhemmässä vaiheessa lauseen ohitti olankohautuksella. Kuuluu asiaan, siinä kuin diagnoosilistakin epikriisin alussa. Jossain vaiheessa epikriisit eivät myöskään enää aiheuttaneet päiviä, ja jälleen päiviä kestävää surua. Niistä tuli väline, jotka auttoivat hakemaan tukia, palveluita, asioita jotka kuuluvat pitkäaikaissairaan lapsen ja hänen perheensä arkeen. Jossain vaiheessa opin, että epikriisit ovat juurikin sairaushistoriaa paperilla. Loppupeleissä ne eivät kerro mitään siitä, minkälainen lapsi oikeasti on. Ne eivät tee minun omasta lapsestani pätkänkään verran vähemmän rakastettavia, äiti-ihmiselle vähemmän täydellisiä.

Kuluvan viikon alussa istuin Topon mahtavan opettajan ja yhden luokan kultaakin kalliimman avustajan kanssa juttelemassa Topon kouluasioista. Kävimme läpi mikä on mennyt tosi hyvin, mikä on mennyt hyvin, sekä missä olisi petrattavaa. Tosi hyvin on mennyt eteenpäin kommunikointi. Hyvin on mennyt eteenpäin "ihmisten ilmoilla liikkuminen". Petrattavaa olisi herran pitkäjänteisyydessä, sekä kyvyssä kestää muutoksia päiväohjelmassa. Kuulin tarinoita siitä, miten Topo tekee jäyniä; hassuja tarinoita, joille nauroimme kaikki. Mietimme yhdessä, minkälaisia harjoituksia koulussa (ja kotona) voitaisiin tehdä, mitä tulee siihen että välillä päivät eivät sujukaan, kuten etukäteen oli mietitty. Ja nauroimme hieman lisää Topon edesottamuksille. Sille miten hän kikattaen karkaa pitkälle käytävälle, kiipeää korkean pöydän päälle makaamaan, ja kikattaa lisää.

Jossain vaiheessa keskustelua henkilökohtainen avustaja totesi "Topo on niin suloinen poika". Opettajan kompatessa. Äiti-ihmisen luonnollisesti ollessa täysin samaa mieltä asiasta.

Tällä kertaa tiesin, että toteamus ei ollut jotain, joka oli käsikirjoitettu tapaamiseen. Joka pitää sanoa, jotta pöydän ääressä istuvalle vanhemmalle tulisi vähän parempi fiilis. Se tuli sydämestä.

Tapasin palaverissa istuneen avustajan, sekä opettajan ensimmäisen kerran, kun Topo oli päiväkodissa. Kävimme keskustelua siitä, mikä olisi Topolle paras koulu. Minua pelotti ja suretti etukäteen. Edessä oli jälleen yksi asia lisää "käsiteltävien asioiden"-listalla. Minun Toponi oli menossa kouluun, jota käyvät kotikaupunkimme vaikeimmin vammaiset oppilaat. Minun Toponi, vaikeiten vammaisten koulussa. Vaikka tiesin, että harmaasilmäinen pikkumieheni asiat eivät olleet edenneet toivottuun tahtiin, mitä tulee niihin kehitysasioihin, niin se oli tiukka paikka. Jännitys ja pelko hälvenivät sen sileän tien, kun keskustelu alkoi. Edessäni istui kaksi ihmistä, jotka tekivät työtään niin, että siinä oli sydän täysillä mukana. Vajaan tunnin mittaisen keskustelun jälkeen olin täysin varma, että Topolle maailman paras paikka on juuri heidän koulussaan, heidän luokassaan.

Nämä mahtavat ammattilaiset, isolla A:lla, ovat tehneet Topon kanssa työtä nyt reilun kolmen vuoden ajan. He ovat oppineet tuntemaan harmaasilmäisen pikkumieheni läpikotaisin. He osaavat sanoa hänen silmiensä ja kasvojen värin perusteella, että mitä häneltä voi tänään koulussa vaatia. He ovat kanssani miettineet kerta toisensa jälkeen, mistä huonommat päivät, viikot ja kuukaudet voisivat johtua: Väsymyksestä, alkavasta flunssasta, epilepsiasta, migreenistä, väärässä asennossa olevista planeetoista. He ovat iloinneet kanssani, kun on mennyt hyvin päivän verran, viikon verran, kuukauden verran. Olemme tuolloin jälleen yhdessä miettineet, että mitä "vähän lisää" voisimme vaatia Topolta. Niin koulussa, kuin kotonakin. He jaksavat joka päivä kirjoittaa Topon reissuvihkoon päivän tekemiset, syömiset, ja voinnit. Sekä lisäksi käydä aktiivista sähköpostikirjeenvaihtoa, kun jotain on äiti-ihmisen sydämellä. He eivät ole "pelkästään" opettajia ja avustajia, he ovat yksi meidän arjen kantavista voimista. Kolmen vuoden aikana myös äiti-ihminen on oppinut mielessään ja sydämessään hyväksymään sen, että hänen harmaasilmäinen pieni poikansa on siellä vaikeiten vammaisten koulussa. Tässä ja tänään sillä ei ole niin väliä, että mitä Topo oppii. Kaikkein tärkeintä on se, että hän saa olla onnellinen. Ja sitä hän on: kun hän aamuisin laittaa iPadinsa sivuun ja sanoo kirkkaalla äänellä "kouluun". Hänen on hyvä olla siellä.

Kun alkuviikosta, siinä palaverissa, opettaja ja avustaja sanoivat, että "hän on suloinen" "Topo on suloinen",  se kosketti äiti-ihmisen sydäntä. Koska tiedän, että se lause tuli heidän sydämestään.  Olin samalla liikuttunut, jälleen kerran siitä, miten täysillä he tekevät työtään. Äiti-ihmisen sydämessä läikähti ylimääräisen kerran, koska tiesin, että se suloisuus ei ole yksi tapaamisessa käsiteltävistä, asiaankuuluvista kohdista. Vaan he ovat aidosti sitä mieltä, että "hän on suloinen". Ja niinhän hän on. Suloisin harmaasilmäinen poika, jota maa päällään kantaa.

Haaveiden Lempeä Kahvila

Meillä on Eliaksen kanssa uusi kahdenkeskinen harrastus: Lähdemme läheisen suuren ulkoilualueen suuntaan, Roope vanavedessä. Samoilemme pitkän kaavan mukaan ja hifistelemme: Hifistelemme bongattuja peuroja, tatteja, syksyn värejä, kärpässieniä, pitkospuilla kävelyä, metsälampea, pientä siltaa ja korkeita kallioita. Allekirjoittanut ei muuten ole mikään samoilijaluonne: sen voine nuoruuden aikainen paras ystäväni todistaa. Olimme nimittäin aikanaan yhdessä vaellusriparilla. Valleusriparin jälkeen lausuin ääneen lupauksen, josta olen onnistunut pitämään kiitettävästi kiinni vuosien, ja jälleen vuosien jälkeen: "Mä en enää ikinä vaella". Elias on perinyt äiti-ihmisensä geenit, mitä tulee liikunnallisuuteen, joten uusi harrastuksemme on ehkä kummankin kohdalla hieman odottamaton. Mutta siitä samoilusta on tullut meidän ykkösjuttumme, mitä tulee kahdenkeskiseen laatuaikaan.

Eilisellä samoiluretkellämme, keskellä hengästyttävän pitkää ja jyrkkää ylämäkeä, Elias otti äiti-ihmistä kädestä kiinni ja sanoi "minäkin kasvan isoksi. Sitten minä menen töihin". Jatkaen hetken kuluttua "töissä käyn myös syömässä. Syön perunaa ja kalaa". Myötäilin, kuten äiti-ihmisten tällaisissa tilanteissa kuuluukin myötäillä: "niin menetkin", "niin syötkin". Jalostin keskustelua hieman pidemmälle, kysyen mitä Elias haluaisi tehdä: kuulemma hieroa, hoitaa koiria ja auttaa äitiä. Äidin kahvilassa.

Tämä enempää emme puolentoista tunnin lenkillämme työasioista puhuneet. Mutta ajatus jäi pyörimään mieleeni.

Olen aina toivonut, että Elias kasvaessaan, ja aikuistuessaan menee töihin. Se mitä työ voisi olla... Niin pitkälle mielikuvitukseni ei ole riittänyt. Illalla asiaa enemmän miettiessäni, muistin oman haaveeni. Haaveeni jonka Elias oli jo päivällä maininnut:

Vuosia sitten, silloin kun Elias sai kehitysvammadiagnoosin ja tuntui, että koko maailman murheet ja suru olisivat muuttaneet asumaan sydämeeni, ja pelkäsin mitä Eliaksen elämästä tulee "sitten kun hän kasvaa isoksi", löysin pahimpana hetkenä lohtua haaveesta. Haaveesta, että joskus perustan lempeän kahvilan. Siis sellaisen jossa tarjotaan kotikutoisia pullia ja suklaamuffinsseja. Kahvia, joka hyvällä hetkellä keitettynä on jopa erittäin hyvää, ja ajoittain taasen: "jotain kahvia muistuttavaa". Mutta jonne tullaankin: ei niiden pullien, muffinssien ja kahvien, vaan sen kiireettömän ilmapiirin vuoksi. Kahvilassa Elias auttaa äiti-ihmistä. Pullien ja suklaamuffinssien leipomisessa, sekä antaen asiakkaillemme viiden minuutin otsahierontoja. Ehkä leikittäen kahvilaan eksyneiden perheiden jälkikasvua. Niin ja sinne kahvilaan saisi tulla myös koiria.

Eilen jäin pohtimaan asiaa hieman pidemmälle: ehkä se kahvila voisi tarjota työpaikan myös "muille Eliaksille". Erityisille nuorille ja aikuisille, jotka myös haluavat käydä töissä, syödä lounasta ja elää niin normaalia elämää, kuin heille tässä elämässä jaetut pelikortit vain suinkin antavat myöten. Mutta joiden, kuten Elias, on ehkä hieman haasteellisempaa löytää oma paikkansa tästä maailmasta, jota niin usein määrittelee raha, menestyminen ja kiire.

En tiedä miten olin onnistunut unohtamaan haaveeni? Onko arki, ja sen ajoittainen jopa mahdottomuus, painanut haaveet niin taka-alalle? Vai olenko roikkunut liian sitkeästi kiinni ajatuksessa, että tälläkin kokoonpanolla "voin tehdä työuraa". Aiheuttaen sen, että kahvila on painunut liian syvälle ajatusten syövereihin. Olen kiitollinen siitä, että aikanaan olen puhunut Eliaksen kanssa tulevaisuudesta. Maininnut siitä kahvilasta. Olen kiitollinen siitä, että Elias muisti kahvilan. Koska nyt, meillä kummallakin on jälleen haave. Yhteinen haave:

Eliaksen haave on mennä isona töihin. Tehdä töitä. Äidin kahvilassa. Ja töiden lomassa syödä lounasta. Äidin haave on alkaa pikkuhiljaa keräämään pesämunaa, sitä lempeää kahvilaa varten. Kahvilaa, joka on kaikille avoinna. Jossa tuoksuu pulla, kahvi, suklaamuffinssit ja jonne tullaan kahvittelemaan sen ilmapiirin vuoksi. Ilmapiirin jonka tekevät sen kahvilan työntekijät. Nuoret ja nuoret aikuiset, joilla on maailman suurin sydän. Maailman vilpittömin halu tehdä töitä, mutta joiden elämän lähtökohdat ovat sellaiset, että se työpaikan löytäminen voi olla melko lailla kiven alla.

Huomenna meillä on tiedossa jälleen kiireisempi aamu. Minuuttiaikataulun näyttäessä hieman haasteelliselta: sillä hetkellä, kun taksi kaartaa pihaan noutamaan kyytiinsä kaksi koululaista ja yhden eskarilaisen, allekirjoittaneen pitäisi periaatteessa olla jo bussipysäkillä. Hypätä bussiin ja suunnata uuteen työpaikkaan. Opetella elämään uudenlaista elämää, jossa arki on kovin paljon omilla harteilla. Mutta toivottavasti sen arjen ollessa sen verran suopea, että haave ei enää pääsisi unohtumaan.

Minulla on aina ollut tapana säästää jotain hieman suurempaa hankintaa varten; seuraavaa kaupunkireissua, uutta sänkyä, noh: joskus jopa käsilaukkua varten. Nyt uuden työpaikan ensimmäisestä, sekä kaikista seuraavista palkoista lähtee siivu sivuun tilille, joka on nimetty matkatiliksi. Ja onhan se haaveen toteuttaminenkin jonkinlainen matka... Huomenna aloitan uudessa työpaikassa ja aloitan uudenlaisen matkan. Jonka päässä toivottavasti, joku kaunis päivä, häämöttää se lempeä kahvila. Jossa tuoksuu pulla ja kahvi, jossa häärää Elias ja hänen ystävänsä essut päällä. Tehden töitä.

Ennen kahvilaa ehdimme vielä Eliaksen kanssa pitämään toivottavasti monen monta suunnittelupalaveria. Samoillen, hifistellen, sekä ääneen haaveillen.

Paska Mutsi, Osa Sata: Puuttuvat Sipsit

Tarina siitä, miten vihreä ja oranssi purkki lähestulkoon suistavat elämän raiteiltaan (tai noh, ainakin fiiliksen, yöunet ja seuraavan päivän).

Välillä ei tarvita suurtakaan merenkäyntiä siihen, että se oman elämän kaarnavene alkaa keikkua jos nyt ei merisairautta, niin ainakin lievää epämiellyttävää tunnetta aiheuttavalla tavalla. Tällä kertaa oman osansa keikkumiseen liene tuoneet myös ulkona oikeasti puhaltava lähestulkoon myrskytuuli, sekä toista päivää taukoamattomana jatkuva sade. 

Eliaksen ja Topon kanssa minusta on tullut mestari näkemään ne pienetkin merkit, jotka monelta muulta luonnollisesti menevät helposti ohi. Mitä tulee siihen, että heidän olotilassaan saattaa olla piakkoin näkyvillä suurempia muutoksia. Topolla on ollut enimmäkseen mahtava kesä ja syksy. Toki väliin mahtunut huonoja hetkiä, huonoja päiviä ja huonojen päivien putkia. Mutta kokolailla ollaan menty plussan puolella. Nyt niitä yleensä huonompaa jaksoa enteileviä merkkejä on alkanut näkyä Topon elämässä. On seinien koputtelua, vähän liian riehakasta kikattamista, pakkoliikkeitä portaissa, sitä että hän ei ensimmäisellä, toisella, kolmannella, tai välttämättä neljännelläkään kerralla havahdu, kun hänelle juttelee, sekä ajoittainen täysin pysähtynyt katse. Niin ja illat: normaalisti kahdeksan aikaan illalla Nukkumatin kanssa treffejä sopiva Topo on pitänyt saatella sänkyyn kerta toisensa jälkeen, kellon lähestyessä kymppiuutisia. 

Nämä ennusmerkit ovat vielä pieniä. Mutta kuitenkin niin selkeitä, että olen pikkuhiljaa alkanut pelkäämään tulevaa talvea. Mitä jos siitä tulee viime talven uusinto? Nämä pienet, selkeät ennusmerkit ovat laittaneet tuntosarveni niin äärimmilleen, että olen alkanut taas nukkua koiranunta. Sellaista koiranunta, kun alitajuisesti valmistautuu jo siihen, että luvassa voi olla yöaktiviteetteja a la Topo. Koiranuni taas vaikuttaa suoraan omaan mielialaan, sekä siihen muutenkin huonohkoon (okei todella huonoon!) muistiin. 

Ehkä yöunien suhteen tuli ihan hyvään saumaan Eliaksen ja Topon tänään alkava, samanaikainen tilapäishoitojakso. Henkisen paskamutsiuden kannalta taasen ei. Nimittäin se oranssi ja vihreä purkki... 

Tilapäishoitoon lähteminen on yhä, aina vaan, epäilen, että jossain määrin ikuisesti, raskasta. Niin pikku-ukoille, kuin heidän vanhemmilleen. Vaikka mielessään suunnittelee jo mitä kaikkea "voi tehdä", kun koululaiset, tai vain toinen heistä (eli Topo) on hoidossa, niin samalla jälleen kerran, aina vaan, sydän sanoo, että ei tämän näin kuulu mennä. Tilapäishoitojaksoa helpottamaan ja sitä vanhemman omatuntoa keventämään, huushollissamme vallitsee "eväspolitiikka". Mustaan tilapäishoitolaukkuun pakataan poikien herkkuja: päärynämehua, pullo PepsiMaxia, ehkä pieni suklaapatukka. Sekä tärkeimpänä kaikesta: Eliakselle oranssi purkki sipsejä, Topolle vihreä purkki sipsejä. 

Eilen illalla, sen jälkeen kun olin saatellut Topon sänkyyn "sen sadannen kerran", en ollut saanut tietokoneelta, enkä isoveljen puhelimesta Sampulle toimimaan Yle Areenaa, (joka oli tietenkin aiheuttanut valtaisan arvosteluryöpyn), puin Roopen heijastinliiveihin. Sekä itseni kumppareihin, pipoon ja sadetakkiin ja painuin melko raatona ulos pimeyteen. Iltalenkille. Sekä kauppaan ostamaan niitä sipsi-tärkeyksiä. Olen tietyissä asioissa aivan liian suorittajaluonne (ja toisissa asioissa en sitten tasapainon vuoksi suorita ollenkaan...), enkä anna itselleni armoa, en sitten missään olosuhteissa. Yksi niistä on Roopen kunnon iltalenkki. Vaikka väsyttäisi ihan simona, taivaalta sataisi tiskirättejä, lähistön kaikki katulamput olisivat rikki, niin kunnon lenkki on tallattava. Järki kyllä sanoo, että koira ei mene rikki siitä, että hän yhtenä iltana käy lyhyemmällä lenkillä. Tässä kohdin armoton suorittajaluonne huutaa "mutta se saattaa mennä rikki". Joten tuulesta, sateesta, väsymyksestä ja yleisestä vatutuksesta huolimatta lähdimme painamaan Roopen kanssa "sopivaa iltalenkkiä". Kaupan kautta. 

En ylipäänsä tykkää jättää Roopea kaupan ulkopuolelle notkumaan ostosreissun ajaksi, mutta olosuhteiden pakosta niin on ajoittain tehtävä. Kuten eilen illalla. Kaupan ulkopuolella sattui juuri hengaamaan pari nuorta pariskuntaa, kilpaa energiajuomia ja tupakkaa vetäen. Tyypit vaikuttivat kilteiltä tapauksilta, mutta antoivat allekirjoittaneelle hieman lisävauhtia kauppakeikkaan. "Etteivät vaan vaikka mene kiusaamaan Roopea". Kaupassa kiersin järjestelmällisesti hyllyt: maitoa, puuroa, päärynämehua (väärä merkki kuului aamulla Sampun tuomio...), PepsiMax, epämääräinen tunne, että jotain unohtui, mutta vauhdilla kassalle ja ulostsekkaamaan, että Roopella kaikki hyvin.

Pimeässä, tuulessa, sateessa, Roopen ja ostoskassin kanssa kotiin. Mustan tilapäishoitolaukun pakkaaminen, varmistus, että lääkkeet ovat doseteissa oikein, muutama heilautus kahvakuulalla, keittiön siivoaminen, varmistaminen, että trio on untenmailla, hammaspesu, niin: ja eväiden pakkaaminen siihen mustaan laukkuun. Sekä tajuaminen, että perkele: lähdin ostamaan sipsejä, ja unohdin sipsit. Paniikki. Kaikkien alakerran kaappien läpinuohoaminen. Nuohoamisen tuloksena löydetty Eliakselle pieni suklaapatukka, sekä pieni purkki p u n a i s i a sipsejä. Topolle purkkiruoka (jep, jätkä rakastaa niitä yhä). Vuoden paskin mutsi-fiilis. Paniikkiviesti miehelle illalla, klo 22.56 "voi helvetti, mä lähdin ostamaan sipsejä ja unohdin ostaa ne". Miehen ymmärtäessä katastrofitilanteen laajuuden, lähetellen erilaisia "hoidetaan asia näin"-ehdotelmia. Sänkyyn odottamaan, turhaan, että uni tulee silmään. 

Onnistuin, kuin onnistuinkin jotenkuten nukkumaan jopa viisi tuntia putkeen. Jonka jälkeen kaikkien mindfulness-mielikuva-harjoitustenkaan jälkeen unta ei enää riittänyt. Koska mieli oli jäänyt junnaaman radalle "mitähän Topo miettii, kun sillä ei ole laukussa sipsejä". Jännitin aamua: Topon lähtöitkuja, Eliaksen eväspettymystä. Mielialaa eivät juuri nostattaneet ulkona yhä jatkuva syysmyrsky sateineen. 

Herätyskellon soidessa sade lakkasi hetkeksi. Juuri siksi aikaa, että Elias ehti kävellä Roopen kanssa sopivan aamulenkin siinä takapihan vierellä, metsän siimeksessä. Topo oli skarppina. Musta laukku ei itkettänyt häntä. Hän hoki tilapäishoitopaikan nimeä, tuli nätisti aamupesulle ja puettavaksi. Halasi äiti-ihmistä pitkään ja hoki jälleen tilapäishoitopaikan nimeä. Tunnustin Eliakselle eväsmokani, lupasin ja vannoin, kautta ja kiven ja kannon, että kun hän perjantaina tulee kotiin, ruokapöydällä, hänen paikallaan odottavat oranssit sipsit. Sain synninpäästön. Synninpäästöstä helpottuneena lupasin, että Elias saa rahkan JA kaakaota aamupalaleivän kaveriksi. Olin kuulemma maailman ihanin äiti... 

Saattelin sateessa Eliaksen ja Topon taksiin. Kantaen sitä mustaa tilapäishoitopaikkalaukkua, josta puuttuivat oikeat sipsit.  Pussasin heitä. Kukaan ei itkenyt vieläkään... Kävelin sisälle, avasin tietokoneen. Lähetin tilapäishoitopaikkaan perus: lääkkeet, taksiajat, sekä muuta asiaa-sähköpostin. Päättäen sen: "tällä kertaa Topolle ei ole laukussa sipsejä. Toivottavasti purkkiruoka ja kaksi päärynämehua lohduttavat edes vähän."Annoin taas itselleni paskamutsi tittelin, sillä liennytyksellä, että vedettiin aamu hemmetin hyvin. Pojat lähtivät hyvillä mielin matkaan. Ehkä se on kuitenkin loppupeleissä tärkeämpää, kuin puuttuvat sipsit? 

Kasvatuksen KompastusKivet

Yllätys: olen itsekin kolmilapsisesta perheestä. Joskaan totuuden nimissä en ikinä suunnitellut "alkavani kolmen lapsen äidiksi". Homma meni lähinnä sillä: kaikki otetaan vastaan, mitä suinkin saadaan -meiningillä. Ja tässä sitä siis ollaan: kolmen lapsen äiti-ihmisenä.

Omasta kodistani ehkä suurin saamani kasvatusoppi on se, että lapsia kohdellaan tasavertaisina. Vaikka minulla on monen monta vuotta nuorempi pikkuveli, joka luonnollisesti on saanut pysyväis-vauvan-roolin perheessä (ok, ei ehkä enää lähestulkoon kaksimetrisenä, yli kolmekymppisenä kaverina), ei hänkään "pikkuruisuudestaan" huolimatta päässyt ikinä minkään valtakunnan lellikin asemaan. Toki esikoisen roolissa jouduin hieman uurtamaan uraa pikkusisaruksilleni mitä tuli kotiintuloaikoihin (joita olin todella huono noudattamaan), limudiskoihin, poikakavereihin, yökyläilyyn ja ekaan kaljakokeiluun. Mutta vanhempani taisivat olla melko fiksuja tapauksia sen suhteen, että he ymmärsivät, että kaikki edellä mainitut tulevat vastaan jossain vaiheessa elämää. Toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Olen kuulemma ollut niitä kotiintuloaikoja lukuunottamatta melko helppo kersa, mutta epäilen että olen oman korteni kantanut kasaan, mitä tulee isäni ehkä hieman harmaantuviin ohimoihin...

Samaa kohdella tasavertaisesti-oppia olen yrittänyt jalostaa omalle jälkikasvulleni. Oman vaikeutensa kasvatushommiin on tuonut se, että perheessä asustaa kolme täysin erilaista kaveria. Enkä nyt tarkoita pelkästään luonteenpiirteitä, vain lähinnä tuota kehityssaraa. Sampu eskarilaisena on kaveri, jolla hoksottimet pelaavat rasvatun lailla. Hän huomioi hienosti ympäristöä. Protestoi epävääryyksiä, on varsin omatoiminen kaveri (asia josta tuli positiivista palautetta eskarikeskustelussakin päiväkodilla), sekä osaa kyseenalaistaa tarvittaessa (sekä ajoittain ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta) asioita laidasta laitaan.

Elias on kaikkia rakastava, maailmaa syleilelevä luonne. Varsin peruskilttitapaus, jonka planeetat ovat oikeissa asennoissa, kunhan vain kerran viikossa on karkkipäivä, ja on olemassa selvät sävelet sen suhteen, että mitä leluja ollaan seuraavaksi ansaitsemassa koiran ulkoiluttamisella ja hyvällä koulutyöllä. Hän ei kehitysvammastaan johtuen osaa samalla tavalla ollenkaan kyseenalaistaa, eikä hänellä ole samanlaista tuntumaa elämän epävääryyksistä. Rajuinta jota hänen suustaan voi päästä on "äiti on tyhmä ja äiti pitää heittää kaatopaikalle". Elias osaa jaella kohteliaisuuksia ja hän on pikkuhiljaa alkanut myös ymmärtämään, että esim äiti-ihmisen pehmittely ylimääräisen jälkiruokapäivän suhteen on paljon helpompaa, kun vaikka ensin kehuu tämän kokkaustaitoja maasta taivaisiin (Sampun visertäessä äkäisenä taka-alalla "eihän äiti osaa tehdä hyvää ruokaa").

Topo taas... Johtuen hänen epäreilun rankasta elämästään, olemme vasta pikkuhiljaa opettelemassa tuntemaan kaveria, joka Topo oikeasti on kaiken pahanolon alla. Siellä asuu kujeileva pikkumies, joka on uskomatonta kyllä: katraan rauhallisin kaveri. Mutta joka eritoten palkitsemissaralla on aivan eri puusta veistetty, kuin hänen kaksi veljeään.

Olen aina ollut äärimmäisen tarkka sen suhteen, että kaikki lapsukaiset saavat yhdet suuret joulu- ja syntymäpäivälahjat. Jos yhdelle ostetaan extempore, ilman erillisä kunniamainintoja hyvistä suorituksista, joku yllätys, lelu, tai herkku, sellaiset pitää hankkia myös kahdelle muulle. Tämän lisäksi olemme pikkuhiljaa alkaneet lanseerata näitä ansaittuja palkintoja...

Tässä tulee vastaan ongelma: Kuinka paljon triolta voi vaatia? Ja minkälaiset mittarit heille tulee asettaa, mitä tulee näihin reippauspalkintohin.

Sampun kanssa lanseerasimme aamuja ja elämää helpottamaan ihan konkreettisen "palkintotaulun". Piirtotaulu, johonka kerätään tähtiä. Yhden sellaisen saa, kun aamutoimet sujuvat ilman kommervenkkejä, yhden sellaisen saa, kun lähtee tennistunnille reippaasti. Tähden saa siitä, kun hoitaa oman osuuden tiskikoneen tyhjentämisestä. Sampulla on hyvin selvillä sekin, mitä hän on ansaitsemassa tähdillä: kauko-ohjattavaa autoa. Homma sujuu kuin rasvattu!

Elias toivoo säännöllisin väliajoin lisää oktonautteja, Pate Postimiehen moottoripyörää, Tuomas Vetureita yms pikkusälää. Sävelet ovat hänellekin selvät, millä niitä ansaitaan: Roopen ulkoiluttaminen aamuisin, sekä iltapäivisin, sekä läksyjen teko. Niin ja tietenkin peruskiltteys. Joka toinen lauantai suuntaamme joko johonkin ostoskeskukseen, taikka kaupungille, lunastamaan palkintoja. Selvää pässinlihaa tämäkin. Eliaksen kohdalla "palkintotaulu" ei niinkään palvelisi: hänellä suoritukset pysyvät paremmin mielessä ja taulu vain vaikeuttaa asian hahmottamista. Sampun kohdalla taasen taulu on ehdoton: hänelle se tauluun tähden piirtäminen on konkreettista asian etenemistä.

Mutta entäpä Topo? Ensinnäkin, valitettavasti kaverin leikkitaidot ovat huonot. Hän rakastaa palloja, mutta niidenkin suhteen pahin huuma alkaa olla menneen talven lumia. Pehmoelukat ovat pop, mutta niiden avulla häntä ei saa motivoitua minkään valtakunnan puuhaan: ne eivät kiinnosta niin paljon. Topo on sitä mieltä, että hänen ruokaympyräänsä kuuluvien elintarvikkeiden hankinta on ihan jokaiseen kauppareissuun kuuluvaa: siinä on turha äiti-ihmisen viserrellä, että sipsit kuuluvat herkkupäiviin. Jollei siis ole valmis särkemään äänivalleja ja nostattamaan omia verenpaineita vaarallisille tasoille.

Kun Elias ja Sampu ovat saaneet kauppareissuilta vahvistuksia Ryhmä Hau-kokoelmiin, uuden dvd:n, askartelutarvikkeita, tai ulkopelivälineitä, olen kantanut kotiin selkä vääränä: niitä palloja. Kun niitä palloja on alkanut pyöriä jaloissa niin talon joka huoneessa, kuten pihan joka nurkalla, olemme pakanneet niitä jätesäkkeihin ja kierrättäneet niitä päiväkotiin. Jossain vaiheessa havahduin puuhan typeryyteen. Annoin itselleni sisäisen armahduksen: koska Topo saa aina kaupassa käydessään ne sipsinsä ja lauantaimakkaransa, ovat hänen veljensä oikeutettuja saamaan ajoittain muovisia pelastuskoiria ja KungFu-panda leffan osan kiljardi. Kun se päivä tulee eteen, että Topo alkaa ymmärtää jotain syy-seuraus-suhteesta, niin ehkä hänenkin kohdallaan voidaan lähteä toteuttamaan "ansaintopolitiikkaa", vaikka niiden sipsien kannustamana.

Vaikka ansaintapolitiikkaa on siis vaikea toteuttaa tasavertaisesti trion jäsenten kesken, olen yhdessä asiassa ihan natsimutsi .Nimittäin käyttäytymisessä. En todellakaan, suin surminkaan, väitä (tai edes kuvittele) kasvattavani jotain käyttäytymisen mallioppilaita. Mutta olen tyytyväinen siihen, että olemme opetelleet Topoa myöten aktiivikäyttämään sanaa "kiitos". Majakka ja perävaunu ovat oppineet korjaamaan jälkensä ja Topokin on alkanut osoittaa liikuttavan kömpelöitä elkeitä sen suhteen, että opit alkavat menemään perille hänenkin kohdallaan. Satunnaisia "työtapaturmia" lukuunottamatta kaverit ovat hiffanneet, että nyrkeillä ei selvitetä erimielisyyksiä. Ja että omista tavaroista pitää pitää huolta. Jos minulla olisi oma palkintotauluni, saattaisin näistä suorituksista piirtää siihen yhden hyvin ansaitun tähden.

Välillä muuten tuo palkitsemis- (tai lahjonta-) politiikka kääntyy matkan varrella liikuttavalla tavalla päälaelleen. Eilen päätin houkutella Eliaksen kanssani iltapäiväkävelylle. Kaveri kun ei myöskään omaa kiitettäviä leikkitaitoja, ja "kotisunnuntai" tuppaa hänen kohdallaan, ulkoiluhetkiä lukuunottamatta, menemään muuten liiaksi "oggi ja torakat"-sarjan seuraamisen puolelle. Tällä kertaa houkuttimena toimivat lenkin jälkeinen pulla, sekä lasillinen limua. Puimme kunnon ulkoiluvermeet mukaan, otimme Roopen kaveriksi ja suuntasimme läheiseen keskuspuistoon. Jossa tarvoimme ihan kiitettävää vauhtia kuuden kilometrin lenkin. Iltakylvyn jälkeen, kun keskustelimme viikonlopun tekemisistä, niin tärkein juttu ei ollutkaan se ylimääräinen pulla, karkkipäivä, pizzaperjantai, lauantaina lunastettu reippauspalkinto, vaan meidän yhteinen iltapäiväkävely. Niin oli muuten allekirjoittaneen mielestäkin... Pizzaperjantait unohtaa arjessa nopeasti. Lenkkiä kauniissa syksyssä, metsän ääniä kuunnellen, parhaassa seurassa: sitä ei unohda.