Pitkän Vuoden (L)Opetus

Onko se joku aikuisjuttu, että vuoden alkaessa lähentyä loppuaan, käy mielessään läpi kulunutta vuotta? Punniten hyviä ja huonoja, miettien mitä vuosi on opettanut? Niin, tai lähinnä: teettekö tekin näin?

Kun odotin vuosilukua 2016 vaihtuvaksi numeroiksi 2017, olin ahdistunut ja levoton. Se ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta olinpahan kuitenkin. Joku ääni sisälläni hoki, tai siis itseasiassa huusi täyttä kurkkua, että "ongelmia näkyvissä, vaikeuksia tulossa". Tiesin, että olin paniikissa tehnyt työelämän suhteen hieman vääränlaisia päätöksiä. Aistin, että kotona ei kaikki ollut ihan kuten piti. Vuoden alkupuolisko tottamaar näytti, että se sisäinen ääni oli oikeassa. Tyyliin 100%:sti.

Jossain vaiheessa kuluvaa vuotta olin ensimmäisen kerran sitten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimaininkien hetken, tai siis todellisuudessa monta viikkoa, siinä luulossa, että naurut on naurettu. Sellaiset puhtaat, onnelliset naurut. Kuten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimainingeissa, niin myös vuoden 2017 kesäkuussa: olin väärässä.

Vaikka vuosi oli paska (lyhytvirsi kaunis), niin se ei ollut läpeensä paska. Itseasiassa samaa tahtia, kuin vuosi alkoi taittua kohti loppuaan, hyvän fiiliksen mittari alkoi kohota aina vain korkeammalle. Toki tulee takapakkeja, pahoja päiviä, siis ihan kertakaikkisen paskoja päiviä: mutta eikös niitä elämässä tule aina?

En ala käymään läpi "mitä opin vuodestani"-juttuja. Olen melkoinen puupää & tuuliviiri. Sanotaan, että ihmiset oppivat virheistään. Voisin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". Sitten sanotaan, että Siperia opettaa. Mitä sekin itseasiassa tarkoittaa? Sitä että sinut heitetään Siperiaan marjakorin ja toppatakin kanssa ja huudetaan perään "yritä nyt oppia"? Jos se(kin) (kuitenkin) tarkoittaa, että ihmiset oppivat virheistään, niin... Yllätys yllätys: voin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". En kuluvana vuonna oppinut hallitsemaan kiireisiä aamuja yhtään sen paremmin, kuin aiempinakaan vuosina. En ole vieläkään järjestelmällinen. Sumeilematta vieläkin luotan muistavani asioita "ei niitä nyt hitsi ylös tartte kirjoittaa". Yllätys on yhtä suuri joka ainoa kerta, kun en muistakaan niitä.

En muuten myöskään aio tehdä uudenvuoden lupauksia, kuten "pidän vain yhden karkkipäivän viikossa" ja "nyt toteutan kesäksi bikinkuntoon projektin". Elämä kun nyt vaan sattuu olemaan sellaista, että välillä tilanteet vaativat useamman karkkipäivän. Ja hei kamoon: yli nelikymppinen kolmen kersan mutsi: viuhtoisinko muutenkaan julkisella biitsillä bikinit päällä?

Yhteen asiaan aion kuitenkin satsata. y r i t ä n nimittäin oppia arvostamaan itseäni uudestaan. Paskan kakstuhattaseitsemäntoistan aikana lopetin sen. Ja se on oikeasti typerintä, mitä itseään kohtaa voi tehdä. Isäni on pienestä pitäen opettanut omaa katrastaan arvostamaan itseään. Olen yrittänyt omaa katrastani opettaa arvostamaan itseään. Ja sitten menen ja lopetan itse puuhan. Kertakaikkisen typerää. Ja tulipahan tässä vaiheessa mieleen, että onko sekin jotain aikuisjuttua? Että keskittyy niin paljon kaikkeen ympärillä tapahtuvaan (ja eritoten niihin ympärillä touhuaviin), että unohtaa itsensä?

Aion aloittaa arvostamis-opettelun pikkuaskelin. Esimerkiksi niin, että sinä kiireaamuna, kun yhden reissuvihko on täyttämättä, yhden rukkaset hukassa, itse näyttää peikolta, koska "ei ehdi laittautumaan"ja yksi makaa x:nä vessan edessä, nakuna, kun oikeasti pitäisi olla jo pihalla, huutaen "en halua mennä päiväkotiin", niin: Työmatkalla, bussissa en soimaa itseäni (vaihteeksi) huonosti hallitusta aamusirkuksesta. Vaan: arvostan itseäni siitä, että loppupeleissä kaikki pääsivät matkaan. Koska se ihan oikeasti on suoritus sinällään.

Sen sijaan, että miettisin duunissa, että "näin ne asiat nyt sitten menivät, tässä mä istun tekemässä osa-aikaisena tällaista puuhaa", yritän kääntää asiat niin päin, että "aika siistiä, ei moni jaksaisi tämän rallin keskellä käydä töissä. Vielä jopa tekemässä ihan fiksuja juttuja" (ok, tämä ei ole ehkä niitä ensiaskelia arvostamisen saralla, mutta jossain vaiheessa yritän päästä tällaiseen ajatusmalliin...)

Niin ja kokkausjutut: tässä olen muuten jo itseni arvostamisessa melko hyvässä tilanteessa. Osaan pyytteettömästi arvostaa itseäni siitä, että kuluneella viikolla lapset ovat syöneet eineksiä vain kerran! (ja joo, nyt ei kukaan mainitse mitään joulujuttuja, ja sitä että nythän on syöty puoli viikkoa jouluruokaa! Minä yritän täällä arvostaa saavutuksiani...).

Vaikka kulunut vuosi ei ehkä (no ei siis todellakaan ollut) voittokulkua alusta loppuun asti, niin kuten kirjoitin: ei vuosi myöskään ollut läpeensä paska. Tapahtui ihania asioita. Niistä suurimpana kummipoika. Kummitädin Happy Baby. Vuosi 2017 on myös näyttänyt konkreettisesti, että lapset kasvavat: trio on yhteensä ottanut pituutta varsiinsa varmasti melkein parinkymmenen senttimetrin verran. Tämän lisäksi jokaisessa trion jäsenistä on tapahtunut pään sisäistä kasvua. Joka näkyy mm. erilaisina uusina taitoina: Sampu oppi pyöräilemään ilman apupyöriä, ja ottaa lukemisen saralla ensiaskeliaan. Elias on saanut vastuuta talouden ykkös koiranpissattajana ja on yllättänyt äiti-ihmisen kerta toisensa jälkeen ihanilla askarteluillaan. Sekä sillä, että kaveri siis lähtee oikeasti ylä-asteelle ensi syksynä. Mihin vuodet vierivät? Ja tähtisilmäni Topo, joka on oppinut monen monta sanaa, antamaan ja vastaanottamaan hellyyttä, sekä oikeasti kasvattanut pinnaansa kilometritolkulla.

Tänä vuonna kävimme perhelomalla minun koko perheeni kanssa ja siskoni surffailee meille viikottain taloja vuokrattavaksi ensi keväälle. Koska perhelomasta meinataan tehdä traditio.

Olen viettänyt superhauskoja hetkiä ystävien kanssa. Kasvattanut parhaan mansikkasadon ikinä. (luonnollisesti joka ainoan mansikan söi takapihan lähistöllä ajoittain hengaileva peura). Tehnyt ihania reissuja. Ja kirjoittanut jälleen kymmeniä blogitekstejä lisää. Ja niitä on jopa luettu!

Huomenna on siis aika paketoida kuluva vuosi muistojen pakettiin ja lähteä pää pystyssä kohti uusia vuosilukuja, uusia seikkailuja, opetellen arvostamaan. Tällä kertaa olo on levollisempi. Pään sisällä ääni kuiskailee "tästä tulee parempi vuosi. ihan varmasti tulee". Kuten vuosi sitten, niin nytkin: uskon sitä ääntä. Se kun on kovin monesti ollut oikeassa...

P.S koska kaikki muutkin, niin minä myös : #bestnine Kyllähän sen näkee tästäkin: ei vuosi 2017 ollut läpimätä... 

Viisi Vinkkiä Toimivaan Arkeen: Kantapään Kautta Todettua (ei opittua)

En tiedä luenko vääränlaisia vinkkipalstoja, mutta olen huomannut, että melko usein "vinkit ruuhkavuoteen spesialistilta" spesialisti on joko yhden lapsen vanhempi, tai työkseen jotain hyvinvointivalmennusta (oman aikataulunsa mukaan) tekevä jumppahirmu, jonka motto elämässä on "jokaisella on joka päivä puoli tuntia aikaa kunnon hikijumppaan".

Haluatteko oikeita vinkkejä ruuhkavuosiin? Ihmiseltä, jonka organisointikyky lähentelee heikkoa, jonka kovin ase arkeen on huono muisti, ja joka ei ole vieläkään oppinut, että tunnissa tehdään tunnin verran hommia?

Vinkki numero yksi, jonka toivottavasti jokainen päiväkoti-ikäisen lapsen vanhempi on jo hiffannut: Koska aamut ovat aina kiireisiä, ja talviaikaan pimeyden vuoksi erittäin syvältä, niin delegoi aamupalapuuha päiväkotiin! Ei kuten eräs allekirjoittanut, jolla oli aikanaan päähänpinttymä siitä, että lasten oli syötävä puuroa ennen päiväkotiin lähtöä. Sitä oli syötävä joka hemmetin aamu, ja sillä ei ollut mitään merkitystä, että toinen näistä syötettävistä vihasi puuroa. Vaikka jokainen puuroamu päättyi puuroliman ja kyynelien aiheuttamaan supersotkuun. (sekä äidin, että lapsen kyynelien...), sitä puuroa syötettiin lapsukaisille aamusta toiseen. Älä vain kokeile tätä kotona!

Vinkki numero kaksi: jos kotonasi asuu alvariinsa vaatteita sotkevia henkilöitä, rytmitä pyykinpesu fiksusti pitkin viikkoa. Tyyliin koneellinen joka toinen ilta. Vinkkivitosena vielä sellainen juttu, että kun ne pyykit ovat puhtaita ja kuivia, laita ne samantien kaappeihin. Älä tee kuten eräs, jonka nimeä ja henkilöllisyyttä en paljasta (voitte vain arvailla), joka pesee yhteen putkeen kuusi koneellista pyykkiä. Pyykki, niin puhdas koneesta tullut, kuin likainen koneeseen menoa odottava, ängetään ikean kasseihin odottamaan joko sitä kaapittamista, taikka pesemistä. Homman päätyessä siihen, että omatoimiset lapset ovat tuoneet pari iltaa putkeen omat likaiset vaatteensa kylppäriin, ikean kassiin, odottamaan pesua. Joten osassa niistä ikean kasseista on loppupeleissä sekä puhdasta, että likaista pyykkiä. Älä siis testaa tätäkään "ikea-säkki-toimintatapaa". Usko vain, kun annan vinkin: ei toimi hyvin!

Vinkki numero kolme: Jos ja kun tiedät, että aamutoimiin menee yhteensä 75 minuuttia aikaa, varaa niihin 75 minuuttia aikaa, plus ekstra "yllätysmomentti" vitonen. Älä kuvittele, että hoidat hommat tunnissa. Et vaan hoida. Homma päätyy hyvin helposti siihen, että silloin kun lapsen olisi pitänyt jo teknisesti olla pihalla odottamassa taksia, kirjoitat kuulumisia reissuvihkoon. Samalla lukien, että tyypillä on tänään taas uintia ja pitäisi eväätkin pakata mukaan. Sen eskari-ikäisen kaverin muistuttaessa vieressä, että päiväkodissa on muuten myös eväsretki. Nyt olisi ollut aika siistiä, jos sen 60 minuutin sijaan olisit varannut aamutoimiin 75+5 minuuttia. Ihan oikeasti.

Vinkki numero neljä: laita illalla lasten JA omat vaatteet valmiiksi pinoihin. Niin, varsinkin jos olet sitä sorttia joka sinnikkäästi uskoo tekevänsä ne noin puolentoista tunnin aamupuuhat siihen hikiseen tuntiin. Sisältäen sen omien vaatteiden, sekä lasten vaatteiden "esillepanon".  Aamulla kiireessä luonnollisesti kaikki puhtaat kalsarit ovat "jossain niistä ikean pesu-säkeistä". Kuopuksen kenkä on hukassa, koira varasti toisen sukan ja paidassa on lappu joka kutittaa. Bonarina siihen oma hukassa oleva musta t-paita, juuri se yksi tietty, joka on kiva neuletakin kanssa, jonka ihan varmasti näit kylppärissä (joo, yllätys, yhdessä niistä ikean säkeistä) heinäkuussa... Voin kertoa miten homma päättyy. Niin, että kuopuksella on jalassa yksi oma, ja yksi Eliaksen kuusi numeroa liian suuri, sukka. Kengät täytyy taas lennossa vaihtaa kumppareihin, koska se yksi kenkä on ja pysyy mystisesti hukassa. Lupaat illalla "yllärijälkkärin" jos kuopus unohtaa sen paidan niskaa kutittavan lapun (ainakin siihen saakka, kunnes joku päiväkodin aikuisista voi leikata sen pois).  Joudut itse miettimään koko vaatekokonaisuuden uusiksi, koska se musta t-paita on totaalisen hukassa. Unohdat hässäkässä harjata hiukset ja vaihtovaatteet ovat luonnollisesti rypyssä. Pyrit työpaikalla välttelemään niitä seinänkorkuisia peilejä koska: ne ryppyiset vaatteet ja semitakkuinen tukka. Siihen bonarina huonosti nukutun yön jäljiltä silmäpussia ja alat muistuttamaan jotain, jonka voisi lanseerata maanviljelijöille "vuoden toimivimpana variksenpelättämenä".

Vinkki numero viisi: Ihan oikeasti, käytä kauppalistoja! Ihan supervinkkinä sellainen juttu, että kerää vaikka parin päivän aikana paperille ylös huomioita puuttuvista peruselintarvikkeista, kuten suola, jauhot, kanamunat, kinkku yms. On nimittäin melko palkitsevaa hoitaa melkein koko viikon ruokaostokset yhdellä kertaa, ja viikon muina päivinä hakea vain vaikkapa puuttuvan maidon, tai lisää leipää lähikaupasta. Annan tämän vinkin ihan kokemuksesta. Joka on karttunut siitä, kun lähden koiran kanssa "vielä yhdelle iltalenkille" kello 21.30 illalla, räntä-vesisateessa. Koska aamuksi ei ole maitoa, ja töiden jälkeen en ehdi kauppaan ostamaan seuraavan päivän ruokatarvikkeita. Yleensä parasta tässä on se, että päivään on sisältynyt jo yksi kauppakeikka. Jolloin varastoja on täydennetty hyasinteilla, siemennäkkärillä ja aurajuustolla. Niillä joka lapsiperheen peruselintarvikkeilla....

Ihan vain yhden äiti-ihmisen neuvo: Älä ota niin tosissaan niiden ruuhkavuosi- ja jumppaspesialistien ohjeita. Olen henk.koht kärvistellyt ties missä kiirastulissa, soimaten surkeaa organisointikykyäni. Sitä, että vaikka se jumppaguru sanoi instastoryssaan, että jokaisella on aikaa liikkua joka päivä, ei aikaa mukamas löydy. Useinmiten tyypit antavat niitä vinkkejä ja vetävät niitä jumppia työkseen. Minä (ja niiiiiin moni muu) en. Käyn muunlaisissa töissä ja siinä sivussa, tai sen lisäksi, organisoin huonosti, mutta pyöritän suht hyvin tätä perusarkea. Olen vuosien varrella oppinut, että vaikka sitä aikaa jostain saisi tiristettyä sille 30 minuutin jumpalle, se aika voi monesti olla paljon tärkeämpää käyttää x:nä sohvalla, tai sängyn päällä. Antaen itselleen hetken armoa. Koska arki liikkuvine palasineen, ei aina sitä armoa muutoin anna.

Loppuun haluan liittää kuvan kodistani. Näyttää ihanan siistiltä ja harmoniselta (siis allekirjoittaneen mielestä). Voin kertoa, että kuva on otettu Sampun "Linna-päivän" jälkimainingeissa. Heitimme aamulla Linna-keikan, tulimme ajoissa kotiin ja käytin keikkaa seuraavat kuusi tuntia siivoamiseen. Tältä näytti sen session jälkeen. Hetkellisesti. Kunnes Sampu oli päättänyt rakentaa kiljardista palikasta ja kymmenestä kirjasta smurffeille sillan, Topo oli levitellyt sohvalla olevat tyynyt lattialle ja Elias kantanut koko maallisen omaisuutensa sohvapöydälle... Seuraavana päivänä käytin viisi tuntia aikaa siihen kylppärin ikea-kassi-pyykki-helvettiin. Päättäen jälleen kerran, että tästäedes rytmitän pyykinpesun fiksummin. Tietäen, että kuukauden sisällä edessä on uusi vähintään viiden tunnin session. Koska en opi yhdesta kerrasta. Enkä edes sadasta...  Sellaista se arki on. Siihen ei kai ole muita vinkkejä, kuin että yritetään pärjätä?

P.S mitä tulee tuohon olkkariin (ja keittiöön)... Vaikka ne reissuvihkot ja vaatepinkat ovat kroonisesti retuperällä, niin olen sen verran ryhdistäytynyt, että yritän "raivata" nuo kaksi paikkaa siisteiksi iltaisin. Vaikka kuinka väsyttäisi. Koska se hemmetin huonosti rytmitetty aamu on niin paljon kivempi aloittaa, kun alakerta on sentäs niin sanotusti inhmillisen näköinen. Kas: tässä vielä bonusvinkki kaupan päälle!

Äidin Kirje Topolle, Omaishoitajan Kirje Heille Jotka Päätöksiä Tekevät

Olen sanonut sen sata kertaa, mutta sanonpa taas: Kun sinä minun Toponi hymyilet, minäkin hymyilen. Kun sinä hymyilet, tiedän, että sinun on hyvä olla. Minä ja isäsi olemme ottaneet elämässä päämääräksemme saada sinut hymyilemään ihan joka päivä. Niinäkin päivinä, kun heräät yön ollessa pimeimmillään, pidellen päätäsi. Ollen niin kalpea, että jokaisen kasvojesi verisuonista voi erottaa. Silmiesi ollessa sikkurassa kivusta, ohjatessasi kättäni otsallesi. Sanattomasi sanoen "paina tuosta, se helpottaa".

Sinun minun Toponi, oma vesieläimeni, kuuluisi saada elää maassa, jossa on aina kesä. Ei liian kuuma, eikä liian aurinkoinsen kesä. Vaan sellainen, kuin Suomen täydellinen kesäpäivä osaa olla: vihreä, lempeä, sopivan kirkas, uimavesien ollessa juuri sopivan lämpöisiä.

Olen aina sanonut, että sinulla on maailman kauneimmat silmät. Kuinka kenelläkään voi olla niin harmaat silmät, kuin sinun silmäsi ovat? Niin paksujen mustien ripsien kehystämät silmät. Kun voit hyvin, silmäsi ovat suuret ja seuraat rauhallisena, ajoittain kujeillen, ympäristöäsi. Huudat veljiesi nimiä, sanot kömpelösti "Hooje" ja samalla kömpelyydellä paijaat Roope-koiraa. Herätät hämmennystä hampurilaispaikassa, huutamalla iloisesti "kakka", tehostaen sanomaasi sanomalla pitkän "hyyyiiin". Tietäen, että se on meidän kahden välinen vitsimme. Tietäen, että en ole niin kakkahommien fani. Kiusaat minua, mukamas huijaamalla, että nyt olisi hommien aika taas. Minua naurattaa. Aina. Siksi, että tiedän, että kun kujeilet, sinun on hyvä olla. Kun sinä voit huonosti, silmäsi ovat vain pienet viirut, jotka katsovat ilmeettöminä paikkaan, johon meiltä muilta ei ole pääsyä.

Vaikka minun äitinäsi pitäisi suojella sinua kaikelta pahalta ja ikävältä, tunnen ajoittain itseni kanssasi niin avuttomaksi. Sinä olet minun lapseni, mutta on hetkiä, päiviä, viikkoja, kun en osaa kunnolla lukea sinua. Kun en tiedä, miksi voit niin huonosti. Kun en ole muistanut sanoa tilapäishoitopaikkaan, että laittakaa vesimuki yöksi vessaan: sillä voidessasi huonommin, olet usein kovin janoinen. Koska olen unohtanut sanoa tuosta asiasta, saan kotona lukea raportista, että heräsit kello neljä yöllä, nousit ylös sängystäsi ja  sanoit "vessa". Sinut ohjattiin takaisin sänkyyn, josta nousit uudelleen puolen tunnin kuluttua. Tuolloin sinun annettiin siirtyä olkkariin katsomaan Muumeja. En ollut myöskään muistanut sanoa, että sinulle ei tee hyvää ruveta katsomaan Muumeja kello puoli viisi aamuyöstä. Että sinun muutenkin seilaavat rytmit menevät täydellisen sekaisin, sinun päänsärkysi pahenee ja menee päiviä, sekä liian monta pitkää, puolittain valvottua yötä, ennenkuin saamme rytmisi korjattua.

Minun Toponi, haluan kertoa sinulle, että äidin sydän ei vieläkään antaisi sinun lähteä tilapäishoitoon. Mutta tässä asiassa äidin järjen ääni on kovempi. Se sanoo, että meidän kummankin on pakko opetella. Sinun pitää opetella edes niitä pieniä itsenäisyyden askelia. Äidin sydämen pitää opetella pienin askelin siihen, että et aina ole siinä vieressä. Sinäkin kasvat ja aikuistut. Sinäkin muutat joskus omaan kotiin. Sinä menet tilapäishoitoon siksi, että toisin kuin muiden lasten kohdalla, kotoa pois muuttaminen tuskin on mitään, mitä itse ikinä tulisit valitsemaan. Sinä käyt siellä opettelemassa sitä, että joskus asuinpaikkasi on muualla, kuin äidin luona. Sinun pitää mennä tilapäishoitoon myös siksi, että kahden yön verran kerrallaan minä voin nukkua levollista unta. En sellaista koiranunta, jota nukun, kun nukut täällä kotona. Sekä siksi, että ne sinulle maailman tärkeimmät tyypit: veljesi, saisivat kahdeksi iltapäiväksi ja illaksi kerrallaan minun kaiken huomioni. He kun ansaitsevat sen. He kun ovat pienestä pitäen oppineet elämään sinun vointisi rytmittäminä. Sekin sattuu äidin sydämeen. Silloin kun painan otsaasi, toivoen että kipusi helpottaa: silloin mietin myös sitä, että kuinka paljon tämä meidän hyvin erilainen arkemme jättää veljiisi jälkiä? Siitäkin asiasta tunnen avuttomuutta. Samalla kuitenkin tietäen, että me teemme täällä kotona kaiken, jotta teidän kolmen olisi niin hyvä olla, kuin suinkin mahdollista. Muuta emme voi.

Sinä rakastat käydä kaupassa. Bussilla, kaupassa. Kauppareissulla olet iloinen, mutta et jaksa seistä. Siispä päädyt makailemaan marketin käytäville. Isoveljesi vartioidessa vieressäsi. Sinä rakastat pyöräilyä koulun kolmipyöräisellä. Mutta jostain syystä olet niin väsynyt, että haluat tehdä reissun koulun lähipuistoon rattaissa. En tiedä, pitäisikö minun olla huolissani. Onko tämä vain pimeyden ja pian päättyvän koulun syyslukukauden tepposia? Onko tämä jotain, joka taas korjaantuu talven taittuessa kevääseen? Vai onko jotain oikeasti hälyttävää tapahtunut voinnissasi?

Minun rakas Toponi. Tiedän, ettet ikinä tule itse lukemaan tätä tekstiä. Mutta ehkä joku kaunis kesäpäivä luen tämän sinulle, tietäen sinun ymmärtävän kuulemasi. Siihen päivään asti luotan, että tunnet kuinka rakas minulle olet. Silloin kun hieron kipeää päätäsi, paijaan sinua illalla, jotta saisit unen päästä kiinni. Silloinkin kun tuskastun huutoosi. Silloin kun nauramme kakka-jutuille. Kun katsot minua silmiin ja hymyilet, saadessasi koko maailmani hymyilemään.

Olla omaishoitaja: Raskainta ei ole se, että pitää täytellä niitä kelan-lappuja, joista säännöllisesti valitan. Käydä taistoa lääkärin kanssa uudesta lausunnosta. Pelätä, että omaishoidonpalkkioon kosketaan. Että tuolloin joutuisin tekemään päätöksen pidemmistä työpäivistä. Samalla joutuen pidentämään koulupäiviä. Takuuvarmasti huonontamaan ennestäänkin vuoristoradan lailla vaihtelevaa vointia. Mahdollisesti menettäen ne meille niin elintärkeät tilapäishoitopäivät... Vaan se, että et ikinä voi tietää minkälainen päivä huomenna on. Et ikinä voi sulkea silmiäsi illalla, luottaen siihen, että viereisessä huoneessa nukutaan koko yö.  Raskainta on seurata vierestä oman lapsensa huonoa vointia, ja liian kovaa kipua. Tietäen, että meillä ei ole avaimia parempaan huomiseen, parempaan vointiin, parempaan elämään. Ainoa asia mitä voimme tehdä, on yrittää tehdä Topon  jokaisesta päivästä niin hyvän, että saamme edes sen yhden hymyn. Yhden hetken, vaikkakin ohikiitävän sellaisen, jolloin tiedämme että kaikki on hyvin. Raskainta on yhtälö: äiti ja omaishoitaja. Se kun on yksi veteenpiirretty viiva. Täynnä epävarmuutta huomisesta. Äitinä JA omaishoitajana.

Herra Uhmakas Ja Huijari-Äiti

Herra Uhmakas on ehtinyt olla eskaripäivän jälkeen kotona kolme minuuttia. Sinä aikana on tehty selväksi, että:
- Äiti on huijari
- Soitan mun puhelimesta poliisille, ja kerron, että äiti on senkin huijari
- Älä katso minua senkin huijari.
- Toistettu ensimmäinen lause kymmenen kertaa. Höystetty sitä äkäisellä lisäyksellä: "sä aina vaan huijaat".
Kolmen minuutin pituinen palautekeskustelu on virinnyt aiheesta "äiti ei osaa laittaa uutta pleikkaa päälle". Äiti kun ei muuten oikeasti osaa laittaa uutta pleikkaa päälle (eikä todellakaan viitsi nähdä vaivaa puuhan opetteluun). Epäilen siis, että tästä saattaa tulla piiiiiitkä ilta. Huijarille ja Uhmakkaalle.

Kun tähän mennessä niitä kaksi-, kolme-, neljä-, viisi- ja kuusivuotisuhmia (tuleehan niitä muissakin perheissä säännöllisesti vuoden välein? Ja sen vuoden sisällä säännöllisesti viikon välein?) on taplattu lähinnä peittelemällä korvia, jottei kuulo saa peruuttamattomia, kiljumisesta johtuvia vaurioita, on tämä niin kutsuttu sanasota jotain aivan uutta.

Herra kuusiveen spesiaaliteetti on keskellä kiireistä aamua todeta pitkän "pue"-"enpäs pue"-taiston jälkeen, että "ookoo, mä puen, mutta tosi hitaasti". Tehden ihan tosissaan hommaa t o s i hitaasti. Sillä tavalla niinkuin hidastetuissa leffoissa. Sama pätee jos Herra Uhmakasta pyytää noutamaan jotain esimerkiksi yläkerrasta. Kiireessä. Vastaus on yleensä suurinpiirtein:"ookoo mä haen, mutta mä kävelen tosi hitaasti". Jonka jälkeen yläkertakeikka toteutetaan vauhdilla, jolla jäisi etanoiden leppoisalla päiväkävelyllä heittämällä viimeiseksi.

Herra Uhmakkaan kanssa joutuu myös melko hassuihin tilanteisiin. Eilen kaupungilla käyskennellessä, hän esitti naama vakavana erään kaupan kassajonossa (joissa oli muitakin jonottajia, kuin allekirjoittanut airueineen), kirkkaalla, kovalla äänellä kysymyksen "tykkäät sä äiti enemmän tytöistä, vai pojista". En lähtenyt johdattelemaan kysymystä suuntaan "niinkuin missä mielessä"... Voin kertoa, että edessämme seisovaa naisihmistä hihitytti. Luulen, että hän hidasteli tahallaan, jotta saisi jäädä kuuntelemaan vastausta. Ehkä yksi lemppariheitoistani on yhä,  pari vuotta sitten apteekissa, silmät ymmyrkäisinä, vesiautomaatin kohdalla esitetty kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta?".

Tämä kaikki on äiti-ihmiselle aivan uudenlaista. Jälleen kerran uuden opettelua. Niihin kysymyksiin (kuten: miksi on mustia, valkoisia ja mustavalkoisia lehmiä) pitäisi kai osata vastata jotain fiksua? Olen tottakai kuullut kyselyiästä. Lukenut kyselyiästä. Odottanut aikanaan, kuin kuuta nousevaa, että isoveljien kohdalla kyselyikä tulisi eteen. Luopunut toivosta. Unohtanut kyselyikien olemassaolon. Huomatakseni yksi kaunis aamu olevani kyselyikäisen, kyselevän pikku-ukon äiti. Jonka jälkeen olen huomannut, että kyselyihin on saatu mukaan jonkinasteista uhmakkuutta. Ja että vastaus ei enää voi olla täyttä puuta&heinää: sitä vastausta kun osataan kyseenalaistaa.

Niin, herra Uhmakas on yhtenä hetkenä niin ison oloinen. Uhmakkaan oloinen. Kunnes hän ojentaa hiljaa, yhä uhmakkaan näköisenä käden tietokonepöydän alta. Nappaan kädestä kiinni. Kysyn "tuutko syliin". Saan vastaukseksi puoliuhmakkaan nyökkäyksen. Asteen verran vähemmän uhmakas tyyppi kömpii syliini. Kertoo miten leikki päiväkodissa parhaiden kavereidensa kanssa apinaa ja eläintenhoitajaa. Miten oltiin kirkossa ja siellä "sellainen setä, pappi, kertoi satuja". Uhmakkuus on ainakin hetkellisesti poissa. Ja allekirjoittanut ei enää ole Huijari. Vaan ihan vaan äiti... Jolta kysytään viattomasti "mitä sä äiti teit töissä". Vastaukseen "äiti teki tietokoneella töitä" heitetään luonnollinen kuitti "ettet äiti vaan huijaa. Mitä töitä tietokoneella voi muka tehdä". Koska on perjantai, pimeä ja nälkä, en jää tällä kertaa avaamaan asiaa. Tyydyn olemaan äiti&huijari... Herra Uhmakkaan ikioma Huijari-Äiti. Joka ihan oikeasti tekee ajoittain töitä tietokoneella. Saattaa ajoittain hieman vähän huijatakin. Mutta enimmäkseen on vain äiti. Jolle voi uhmailla, hidastella, esittää kysymyksiä. Ja jonka syliin saa aina (mielellään) kömpiä.

P.S Eiliseltä kaupunkireissulta löytyi jotain itselle. Josta löytyi uusi ohjenuora elämälle. Tai noh: hyvällä menestyksellä olen ohjenuoraa noudattanut jo vuosia "screw perfection". Ihan oikeasti: juuri niin! Miten siistiä, että samaa rannetta koristavat nykyään elämäni tärkeimmät & elämäni ohjenuora!

Keskitason Kajastuksia

Tuiskussa ja tuiverruksessa taitoin viime perjantaina matkaa kohti tuttua osoitetta. Päivän agendana oli tavata neuropsykologi, joka oli tehnyt muutamaan otteeseen Sampun kanssa tehtäviä. Työviikkoa eivät siis kruunanneet koko duuniporukan yhteiset iltapäiväkahvit, vaan tapaaminen ankean käytävän varrella olevassa pienessä huoneessa.

En tiedä edes miksi, mutta jännitti. Ehkä muistot? Siitä miten päin pöpelikköä keskustelut voivat mennä. Miten ei edes yksi paketillinen nessuja riitä keskusteluun ja keskustelun jälkimaininkeihin. Ehkä pelko siitä, että vaikka välillä asiat ovat omasta mielestä mukamas vaikuttaneet olevan "ok", eivät ne sitä ammattilaisten ja ikähaarukoiden mukaan sitä ole olleet. Ehkä tietoisuus siitä, että maailma osaa olla arvaamaton paikka. 

Siellä pienessä huoneessa odotti neuropsykologi, kädessään nippu papereita. Ja lausunto. Josta hän oli alleviivannut kohtia. Mietin mielessäni, että alleviivauksien täytyy olla merkki siitä, että kohta sitä lunta ei tule vain rakennuksen ulkopuolella. Sitä tulee oikeasti myös tupaan. 

Varttia myöhemmin kävelin huoneesta ulos. Neuropsykologi oli hämmentynyt siitä, miten helposti ja nopeasti keskustelu oli käyty loppuun. Itselläni, kuten niin monta kertaa muulloinkin siitä Linnaksikin kutsutusta rakennuksesta ulos kävellessäni, kyyneleet polttivat silmäkulmissa. Tällä kertaa onnen ja helpotuksen kyyneleet: "ikäistensä keskitasoa". Ei voi maailmassa olla paljon hienompia sanoja. Juu: puhe oli vielä sitä keskitasoa jäljessä, mutta siitä asiasta olimme asiantuntijan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Kuten siitäkin, että kaveri on silläkin saralla kirimässä hyvää vauhtia kohti sitä keskitasoa. Ehkä jopa yksi kaunis päivä saavuttaen sen... Päässä raikuivat vain päällimmäisenä sanat "ikäistensä keskitasoa". Ei haitannut lumi, tuiverrus, harmaus, sisällä paistoi suuremman luokan aurinko. 

Tässä maailmassa olisi ihana jäädä joskus pidemmän kaavan mukaan fiilistelemään hyviä uutisia. Mutta, kun perheeseen kuuluu kolme alaikäistä liikkuvaa osaa, on se melko turha edesottamus. Topon maailmassa planeetat alkavat jälleen olemaan tukevasti epäasennossa. Yhtenä hetkeän kaverilla on kaikki kuten pitää, seuraavana hän säntäilee ees-taas, päämäärättömästi, kuin yksi Ellun kanoista. Sitä seuraavana hetkenä tulee kiukku ja lohduton itku. Kaveria on lääkitty kipulääkkeillä "jos se on migreeniä", varattu triplavarastot "Topon juttuja" jääkaappiin ja suunniteltu iltapäivät, sekä viikonloput sen mukaan, että ohjelma on vain Topo-ystävällistä. Yhden hetken pärjäämme hyvin. Seuraavana emme niinkään. Jälleen kerran heitän toiveen yläkertaan, avaruudelle, takapihan metsään: voi kun Topo osaisi kertoa mistä kenkä puristaa. 

Samaisena perjantaina, yön pimeinä tunteina haen kaapista lisää särkylääkettä. Topo on ohjattu sänkyyn sen sata kertaa, mutta uni ei vain saa hänestä otetta. Lopulta otan Topon viereeni. Tunnen kuinka yksi ruumiinosa toisensa jälkeen nytkähtelee. Topo yrittää rauhoittua, mutta rauhoittumista häiritsee jälleen yksi nytkähdys lisää. Lopulta, onneksi, unen voittaessa hetkellisesti taistelun nykinöitä vastaan. Silloin se hiipii jälleen päälle, kuin yön pimeys: toivottomuus. Miksi tämän täytyy olla tällaista? Miksei Topo vain voisi saada voida hyvin. Onko se nyt niin liikaa pyydetty?

Enemmän tai vähemmän rauhattoman viikonlopun jälkeen koittaa jälleen arki. Väsyttää. Fiilis on yhtä valoisa, kuin joulukuisen maanantain aamu: Jostain kajastaa vähän valoa, aurinko yrittää heittää hieman säteitään maanantaiseen aamuun. Antaen periksi harmaudelle... Iltapäivällä Topo tulee ihan hyvillä fiiliksin koulusta. Reissuvihko tietää kertoa, että särkylääkettä on annettu pariin otteeseen ja Topo on nukkunut kunnon unet koulussa. Toivon, että ne unet ja ne lääkkeet saisivat jälleen planeetat radoilleen... Olkoot se toive se valon kajastus maanantaipäivässä. Yläkerrasta raikaa harvinaisen epävireinen leikkipianon soitanta: Herra "ikäistensä keskitasoa" viettää alkuillan musiikkituokiota. Topo tulee luokseni, ottaa poskestani kiinni, katsoo syvälle silmiin ja hymyilee. Hymy on hyvä, hymy on enemmän kuin kajastus. Hymy on merkki siitä, että asiat eivät ole ihan liian huonosti. Että kajastuksella on ainakin hetkellisesti selkäote harmaudesta. Palikat ovat ainakin hetken juuri kohdillaan. 

Vinkkejä Toimivaan Arkeen: Älä Tee Näin

Tiedättekö sen hyvän fiiliksen, minkä saa siitä, että suunittelee asiat kunnolla etukäteen. Ja vielä toimii suunnitelmiensa mukaisesti? No minä en...

Päässäni on selvä lukujärjestys sen suhteen, että mitä pitäisi tehdä mihinkin kellonaikaan. Jotta saan päivässä tunnit riittämään ja sen päivän toimimaan edes jotenkuten jouhevasti. Noh, suunnitelmat ovat jaloja ja hienoja. Arki taas ihan jotain muuta. Kuten:

Vietin tiistaina vapaapäivää. Suunnitelmissa oli pestä pyykkiä, hoitaa asioita, tehdä suursiivousta, hoitaa autokoulua astetta eteenpäin. Tehdä kaikki järjestyksissä ajallaan. Homma alkoi menemään pieleen jo heti aamusta: Ajatuksissa oli, että noustaan ajoissa ja hoidetaan aamutoimet rauhassa. Ei noustu. Allekirjoittanutta väsytti. Mutta väsymys ei ollut mitään verrattuna herra kuusiveen väsymykseen, joka makasi äksänä vessan ja keittiön välissä. Niin, että kukaan ei luonnollisesti päässyt kulkemaan vessaan. Eikä keittiöön. Homma alkoi menemään totaalisesti pieleen siinä vaiheessa, kun aamun minuuttiaikataulusta käytettiin liikaa minuutteja eskarilaisen maanitteluun, pyytelyyn, rukoilemiseen, sekä lopulta käskemiseen. Siinä vaiheessa, kun olin saanut tyypin pukemaan, oli aika ruveta laittamaan Topoa koulukuntoon. Lääkkeet, pesut, puhtaat vaatteet päälle, ulkovaatteet ja kaveri matkaan. Ai niin: sekä nopea tsekkaus reissuvihkoon. Se kun oli vaihteeksi unohtunut edellisenä iltana. Taksin huristellessa pihatielle reissuvihko osasi kertoa, että kaverilla on tänään uintia. Ja että mukaan pitäisi pakata ruhtinaallisesti kaverin lempileipää. Jotta sitä riittäisi syötäväksi ennen ja jälkeen uinnin.

Hiki alkoi sillä siunatun sekunnilla valua kainaloista. Leipää? Ainoa leipäpussi leipäkorissa oli ruisleipää. Topon kohdalla no-no-kamaa. Pikavilkaisu pakkaseen: Jes. Löytyy Topon leipää. Sampun raportoidessa, että "taksi on pihassa", survoin vimmalla leivät mikroon ja aloin sulattaa. Yritin nopeuttaa toimintoa ajatuksen voimalla (ei toimi!). Mikron hurruttaessa kirmasim penkomaan Topon vaatekaappia: uikkarit, uikkarit, uikkarit. Löytyi kahdeksat shortsit. Ei yksiäkään uikkareita. Mikron ilmoittaessa, että se on hommansa hoitanut, pikatsekkaus leivän sulamistilanteeseen. Ei hyvä. Mikro uudelleen hurruttamaan. Säntäys kylppäriin, etsimään uimahousuja. Ja pyyhettä. Ja uimapussukkaa. Ja shampoota. Kaikki löytyivät. Yllättävää kylläkin. Mikro ilmoitti uudelleen, että oli hommansa hoitanut. Leivät olivat enää lievästi keskikohdilta jäässä. Kelpaa! Ihan hyvää eväskamaa. Voita leipien väliin, leivät pussiin. Uimakamat JA leivät reppuut. Kaveri matkaan. Operaatioon meni seitsemän minuuttia. Huom! Sisältäen Topon pukemiseen kulutetun ajan. Operaatiosta toipumiseen noin kaksi tuntia.

Päivä meni paremmissa merkeissä. Aina iltaan asti...

Topo oli lähdössä seuraavana päivän tilapäishoitoon. Luonnollisesti lykkäsin tavaroiden pakkaamista viime sekunnille asti. Viime sekunnin ollessa noin 22.30. Kun pitäis oikeasti olla jo sängyssä. Mutta koska hommaan on rutiinia, tavarat oli raavittu kasaan melko äkäiseen. 22.50 hammaspesun jälkeen vielä tsekkaus, että olenhan ihan varmasti muistanut tilata taksikuljetukset oikeille päiville. Sähköposti tiesi kertoa, että olen. Ja että tilapäishoitoon ei ole menossa ainoastaan Topo, vaan myöskin Elias. Jolla on myös torstaina uintia. Joten peruskamojen lisäksi kaverin mukaan pitäisi saada uimakamat. Aamun uusinto: vimmalla etsimään Eliakselle puhdasta kalsaria, sukkaa (miten voi olla mahdollista, että niitä on ainakin 20 paria, mutta kun niitä tarvitsee, ei löydy sukan sukkaa, eikä kalsarin kalsaria??). Uimakamat löytyivät suht helposti. Edessä oli enää käydä hakemassa Eliaksen vaihtovaatteet. Huoneesta, jossa nukkui Topo. Tiedättekö sen sanonnan "älä häiritse uinuvaa karhua". No homman nimi on suht sama. Jos onnistut herättämään Topon, niin se on sitten korkeamman hallussa, että nukutaanko kuluvana yönä enää ollenkaan...

Sydän pamppaillen hiivin Topon huoneeseen. Törmäsin Sampun Ryhmä Haulle rakennettuun palikkarataan,. Tietenkin rikkoen sen. Kävelin päin kauko-ohjattavaa autoa. Ja totesin, että Sampu oli rakennusleikeissään teemalla "rakenna este", rakentanut esteen vaatekaapin eteen. Estettä purkamaan. Topon alkaessa liikehtiä levottomasti sängyssään. Kävelin uudelleen päin kauko-ohjattavaa autoa. Topon alkaessa liikehtiä entistä levottomammin. Paniikissa vedin kaapista syliini pinon vaatteita. Hiivin ulos huoneesta, lähettäen toiveen unien jumalille: antakaa Topon jatkaa uniaan rauhallisesti. Vaatteet ja lääkkeet Eliakselle omaan laukkuun, uimakamat reppuun. Ja nukkumaan. Viimeisenä ajatuksenani pyöri päässä, se että miten esitän Eliakselle asian "ai niin, muistatko, kun puhuttiin, että keskiviikkona kirjoitetaan kirje joulupukille. No ei me kirjoitetakaan, koska sun pitäisi mennä tilapäishoitoon".

Onneksi Elias on erittäin lahjonta-altista tavaraa. Kiitos varastosta löytyneen suklaakolikkopussin sain myytyä ajatuksen tilapäishoidosta esikoiselleni loistavalla menestyksellä.

Vannoin jälleen kerran, kautta kiven ja kannon, että vastedes luen reissuvihkon heti kun sankari kotiutuu koulusta. Niin ja tarkistan tilapäishoitoon liittyvät asiat ainakin vuorokautta aiemmin... Kuten sanottu, kun suunittelee asiat kunnolla ja toimii suunnitelmiensa mukaan, niin arki toimii. Sitä ihmeellistä päivää odotellessa!

P.S viritin ensimmäiset joulukoristeet talouteen. Laitoin innoissani instagramiin virityksistä kuvaa. Saaden ihastelevia kommentteja siitä, miten kivaan paikkaan olen keksinyt virittää joulukalenterin. Toivon sydämestäni, että kukaan lapsistani ei ole nähnyt ohjelmia itsetehdyistä joulukalentereista joissa odottaa aamuisin kiva yllätys. Ja keksi ruveta tikkaat apuvälineinään etsimään yllätyksiä tuosta himmeli-joulukalenterista

P.P.S Nythän on muuten kuumaa kamaa "blogimaailmassa" se, että tehdään blogijoulukalenteria. Niinkuin yksi kiva postaus päivässä. Arvontaa ja muuta kivaa.  Juu, en muuten tee sellaista. Yllättikö? Ei itseänikään...

Musta Möykky

En tiedä johtuuko se marraskuun pimeydestä, pitkittyneestä flunssasta, vaiko yhä rinnassa asuvasta surusta, mutta siellä, jossain sydämen kohdalla on majaillut jokusen viikon verran musta möykky. Uskoisin sen olevan musta, siitä syystä, että se ei tunnu millään tapaa mukavalta. Se tuntuu vähän niinkuin synkältä. Kuten pimeinen marraskuun ilta. Se tuntuu yhtenä hetkenä puristavalta, toisena kivulta. Yskiessä se tuntuu siltä, kuin koko rinta menisi kasaan. Kävin jo kerran lääkärillä. Sain kuukauden lääkekuurin. Uskon, että sain kuurin niin sanotusti "väärään vaivaan". Uskon vakaasti, että rinnassani asuu joko flunssan jälkitauti, tai ajoittain liian rajuksi kasvava murhe. Saattaa myös olla, että siellä asuu näiden kahden yhtälö.

Möykku muistuttaa yskimisen lisäksi olemassaolostaan, jos kävelen liian nopeasti. Ja sitähän ei luonnollisesti tällaisena "kyllä mä minuutissa bussiin ehdin"-ihmisenä joudu tekemään. i k i n ä. Välillä unohdan hetkellisesti möykyn. Sitten tulee se yskä. Tai kiire. Tai muuten vaan synkeä olo. Möykky antaa merkkejä itsestään.

Tänään Tohtori Sampu teki äiti-ihmiselle perusteellisen terveystarkastuksen. Luojan lykky yskän syy ei tällä kertaa ollut suussa asuvat hammaspeikot, jotka kutittavat kurkkua. Eikä korvista löytynyt vauvaetanoita, jotka ovat hukanneet äitietanan. Vaan sain vallan yllättävän simppelin diagnoosin "yskä". Sekä "respektin" (kyllä!), jossa kuulemma luki "äitin pitää olla vain kotona perjantaihin asti. Eikun siis myös perjantaina". Lupasin vakaasti noudattaa Tohtori Sampun ohjeita. Tietäen samalla, että olen maailman suurin emävalehtelija. Enkä todellakaan jää yhdeksikään ylimääräiseksi päiväksi kotiin makaaamaan.

Olen vuosia ollut vakaasti sitä mieltä, että jos mieli ja pää jaksavat ajoittain koviakin murheita ja suruja, niin joku muu osa kropasta brakaa. Muistutuksena mielelle, että ota rauhassa. Kuin sanoakseen: Käy vaikeat asiat läpi. Kun kärräsin Sampun vauvana Lastenklinikan ovista sisälle, sain riesakseni kroonisia vatsaongelmia. Kun  Topo valvoo paljon ja voi huonosti, iskee migreeni. Yksi toisensa perään. (joka nyt on melko luonnollista, ottaen huomioon, että unet ovat hukassa ja ne vähät tunnit nukkuu epämääräisen epäluonnollisessa asennossa, kireänä, kuin todella kireä viulun kieli). Nyt iski möykky.

Yritin möykyn suhteen kaikkea mahdollista: tein päivän etätöitä. Niin että viikolle mahtui vain kaksi toimistopäivää: yksi hysteerisempi aamu, päivä ja iltapäivä vähemmän. Yritin ottaa viikonloppuina rauhassa. Yritin viikonloppuina rentoutua. Todeten, että trion kanssa, joilla nyt sattuu olemaan krooonisesti "äidille asiaa" se rauhassaottaminen on ihan oikea mission impossible. Varasin hieronnan, ostin sushia ja sesongin ensimmäisen suklaarasian. Olin hetken aikaa todella rento ja oikeasti todella onnellinen. Tapasin ystävän. Hoivasin kummipoikaa. Möykky vain on ja pysyy...

Sitten, makkarakeittoa lämmitellessä sain ahaa-elämyksen. Ihan elämääkin suuremman. Möykky on ehkä merkki siitä, että oikeasti pitäisi ottaa noin niinkuin lähtökohtaisesti arjessa rauhallisemmin. Vietin sen makkarakeiton lämmittämisen, sekä trion ja itseni ruokkimisen jälkeen 45 minuuttia tehden tilauksia kauppakassi-palvelusta. Niin, että noin suurinpiirtein viikon "selviytymisainekset" tiputetaan huomenna kotiovelle. Itseasiassa juuri siihen aikaan, kun otin poikia hoivaamaan meidän luottolastenvahtimme. Kultakimpaleemme. Hän on niin tehokas pakkaus, että en itseasiassa edes pode huonoa omaa tuntoa, siitä, että hänelle jää se kauppakassien tyhjennysurakka. Hän hoitaa sen galantisti, kuten kaiken muunkin näiden seinien sisällä. En tiedä vielä mitä aion tehdä: Ehkä mennä leffaan. Ehkä hierontaan. Ehkä syödä sushia, juoda lasin viiniä ja chillata. Ja sen jälkeen kävellä rauhassa, koiruuden kanssa, todella pitkän lenkin. Näiden lisäksi myös otin ja kirjoitin möykystä. Koska kirjoittaminen tuulettaa pääkoppaa.

Itseasiassa päätin, että tästedes hoidan kaikki suurimmat ruokaostokset samaisen kauppapalvelun kautta (luonnollisesti unohtaen 1/3 siitä mitä piti tilata, mutta hei: sen vuoksi lähikaupat ovat olemassa). Jos meidän kultakimpaleellemme sopii, otan hänet viikottain tänne trioa hoivaamaan. En aio pitää kiinni karkkipäivistä: koska suklaallahan on tunnetusti terveysvaikutuksia. Ja ehkä raahaudun jossain vaiheessa vielä kerran lääkärin luokse, tsekkaamaan, että onko möykky jotain, jota voisi oikeasti lääkitä. Jos se sattuisi ainakin osittain olemaan flunssan jälkitauti.

Uskon vakaasti, että möykystä ei tule pitkäikäinen seuralainen. Koska vaikka se siellä rinnassa mustana onkin, on siellä, sen rinnalla, myös hirvittävän pitkä liuta hyviä asioita. Iloisia asioita. Onnellisia asioita. Välillä ne ovat se sushi ja suklaa. Välillä sitä, että saa antaa kummipojalle iltamaidon. Välillä ystäviä. Enimmäkseen sitä, että tyypit jotka ajoittain kiristävät hermoni äärimmilleen, tulevat illalla unenpöpperöisinä sanomaan "äiti mä rakastan sua hirveästi", ottavat kädestä kiinni, tai yöunilta herätessään spontaanisti ryntäävät halaamaan, pitkään ja hartaasti. Silloin rinnassa ei tunnu möykky. Silloin siellä tuntuu vain sydän. Sellainen pehmeä, lämmin, punainen sydän. Juuri sellainen, jonka Elias eräänä päivänä toi mukanaan koulusta. Itsetehty. Ylpeydellä tehty. Josta hän muistaa kysyä harva se aamu "nukuitko äiti hyvin sydämen vieressä". Vastaan: "Kyllä. Äiti nukkuu aina hyvin sydämen vieressä". <3

Työ ja Koti

Tässä taas viikkona kuluneena tullut pohdittua aihetta: työn ja kodin yhteensovittaminen. Olen kiittänyt kaikkia maailman "karriäärijumalia" siitä, että jahkailun, pohdiskelun, ja osittain suksien ristiin menemisen myötä päädyin nykyiseen työhöni. En lähtenyt hyvältä kuulostavan pestin perään, joka olisi vaatinut pitkien työpäivien lisäksi ajoittaista matkustamista. (noh, ihan oikeasti: mitä minä edes ajattelin, homma kuulostaa paperilla(kin) suht mahdottomalta!).  Tällä hetkellä teen töitä vajaa parikymmentä tuntia viikossa. Juuri nyt tuntuu siltä, että en paljon suurempaan tuntimäärään venyisikään. Vuosihuolto- ja Linnarallin käydessä kuumimmillaan, eivät viikon arkipäivät tahdo muutenkaan riittää. Ehdin jo huokaista siskolle helpotuksesta, että "enää kolme keikkaa jäljellä", kunnes posti toi mukanaan tutun turkoosi-vihreän kirjeen, otsikolla "Teille on varattu aika". En hyppinyt riemusta tasajalkaa. Vaan aloin pohtia jälleen yhden uuden viikon työvuoroja. Tähän lisättäköön se, että mies on kyllä hyvin mukana "rallissa" ja kantaa oman kortensa kekoon. Mutta siitä huolimatta: arki vaatii melkoista jumppaa ja suunnittelua.

Jo näillä tunneilla ja tällä kuviolla olen joutunut pahoittelemaan sitä, että en pääse valitettavasti WorkShoppiin. Enkä kello 14 palaveriin. Että sopisiko, että ensi viikolla ma, ke, pe työpäivien sijaan olisin töissä ma, ti, to. Ai niin sori, siis torstaikaan ei sopinut. No jos tekisin seuraavalla viikolla neljä päivää? Luojan lykky, että ainakin toistaiseksi oma työroolini on kaikinpuolin joustava: työnantaja joustaa päivissä, minä joustan omaan suuntaani. Etäpäivänä teen pidemmän päivän, en ole nokonuuka työtehtävien suhteen, vaan autan siellä missä pystyn. Omien hommieni lisäksi. Nyt siis tilanne on "kop-kop" toistaiseksi hyvä. Vaikka välillä päiviä venkslataankin. Pistän siis kädet kyynärpäitä myöten ristiin toivoen, että tänne ei rantaudu mitään porukkaa totaalisesti sängynpohjalle kaatavaa pöpöä. Koska se viimeistään kaataa tämän suht hatarahkon korttitalon hetkellisesti.

Toisinkin on ollut. Olemme miehen kanssa tehneet aamuyön- ja illan pimeät tunnit-vuoroja aikanaan, osastorallin käydessä kuumimmillaan. Koska kummankin tuolloinen työ vaati tiettyjen asioiden hoitamisen "just tänään". Tuolloin oli aamuja, kun raahauduin työpisteelleni joskus seiskan aikaan (joo, itselleni tämä menee yövuorosta...). Lähdin puolen päivän aikaan osastolle ja vaihdoin läpsystä miehen kanssa vuoroa. Miehen venyttäessä päivää illasta. Kiitellen mahdollisuudesta tehdä etätyötä.  Kun kotonakin oli niitä lapsia, jotka eivät ihan pärjänneet itsekseen, saatikka keskenään.

Oli päiviä, kun olin valitettavan tyytyväinen siitä, että potilas oli lääkevaihdon myötä lähinnä "sänkykamaa": pystyin näes rauhassa tekemään etätöitä. Koska jokaisen sairaanlapsen vanhemman perisynti on tuntea kroonisesti olevansa väärässä paikassa. Oli sitten kyse flunssasta, mahataudista, tai osastokeikasta. Yhtenä pahimmista syksyistä, kun emme viettäneet sairaalassa aikaa "ainoastaan" Eliaksen ja Topon epilepsioiden vuoksi, vaan kuvissa roikkui mukana sairaalahoitoja vaativia keuhkokuumeita, sain kuulla loistavan idean esimieheltäni: "Eikö lapsi voisi olla yksin osastolla". Kas kun emme itse olleet moista keksineet? Kyllähän nyt yksi neljän-viiden vanha, ja toinen kolmevuotias pärjäävät päivän itsekseen osastolla. Onhan siellä sairaanhoitajia!

Kyllä: ymmärrän erittäin hyvin työnantajan näkökulman. Mutta silti: ainakin jatkuvasti "tässä tilanteessa elävänä", sekä lähellä hyvin samanlaisia kohtaloita näkevänä toivoisin, että joskus voitaisi nähdä poissaolotilastojen taakse. Että se äiti, tai isä, joka laukkaa valitettavasti ajoittain työkseen siellä sairaalassa, on oikeasti huipputyyppi, hyvä lisä tiimiin, hänellä on tietoa, taitoa ja hän on niin sanotusti "keeper". Että osattaisiin ajatella, että tämä ei ole jokaviikkoista, ei edes jokakuista, nyt on vain huono jakso. Että parempi jakso tulee, ja silloin työntekijä ehkä panostaa jopa tarvittavaa enemmän työpaikkansa eteen. Joustaa talon suuntaan. Uskon, että tämän asian suhteen ns. pienemmissä taloissa ollaan inhimillisempiä. Siellä et ole vain "toimihenkilö" tai "ylempi toimihenkilö", vaan olet "Mari". Ihminen, paketti, kokonaisuus. Suuremmissa taloissa huomaat yhtäkkiä istuvasi "palaverissa" esimiehen, sekä hr-ihmisen kanssa, keskustellen esimerkiksi sairasloman mahdollisuudesta. Ja se palaveri, sitä ei sitten kannata yrittää siirtää sen surkean syyn vuoksi, että lapsesi on osastohoidossa... Koska sen aikataulu on oikeasti kiveen hakattu, koska "hr-ihmisen ja mun kalenteriin ei nyt sopineet muut ajat". Uskokaa pois: tätäkin tapahtuu.

Kaikenkaikkiaan itse olen onnellinen siitä, että s a a n käydä töissä. En ole urahirmu, mutta työ antaa minulle paljon. Se antaa hetken aikaa olla "vain Mari". Saada erilaisia onnistumisen tunteita, elää osana tiimiä, porukkaa, työyhteisöä. Jossa päivän kuumin puheenaihe leppoisampana päivänä saattaa olla "missä syödään lounasta". Se on melko siistiä. Samoin se, kun on perjantai. Tietää, että viikko on pulkassa, pizzataksi kurvaamassa pihaan (luonnollisesti, koska on PizzaPerjantai). Tiedät, että kahteen päivään ei ole paniikkiaamuja, bussiinjuoksua, reissuvihkoja, eikä aikataulujen yhteensovittamista. Saat hetken ladata akkuja. Ja maanantaina palata toimistolle, olemaan muutakin, kuin äiti. Koska luonnollisesti: trio on viikonlopun aikana imenyt sen äiti-ihmisen voimavaraston jonnekin suht pakkasen puolelle. Elämän kiertokulkua...

P.S tekstin kuva liittyy aiheeseen sillä tapaa, että kuluneella viikolla, työmatkalla, testasin tätä maailman kahdeksatta ihmettä: LänsiMetroa!

Tosi Hyvässä Paikassa

Tänään vietimme Sampun kanssa yhteistä "vapaapäivää". Hoidellen kuluvan Linnajakson viimeistä "arviointisessiota". Tällä kertaa ohjelmistossa oli puheterapeutin arvio numero kaksi. Homma ei aiheuttanut allekirjoittaneelle juurikaan ylimääräisiä stressiä, kiireistä aamua lukuunottamatta. Arvioitavalla, eli Sampulla oli selvät sävelet sen suhteen, mitä häneltä vaaditaan. Hän menee puheterapeutin kanssa huoneeseen, tekee tehtäviä ja homma on sitten tältä erää paketoitu, ja palautekeskustelua, plus neurologinkäyntiä vaille valmis. Ei tarvittu järjettömän pitkää pinnaa, turhia, epätoivoisia lahjontayrityksiä, maanittelua, kohonneita verenpaineita ja  vaarallisen korkealla huitelevia sykkeitä.

Linnankäytävillä laapustaessa muistot tulvivat mieleen: Tuossa mutkassa työnnettiin Eliasta sairaalasängyllä päivystys eeg:n. Ei yhden, ei kaksi, vaan melko monen monituista kertaa. Tuolla on kaikkien vanhempien kauhistus: knf-osasto. Paikka jossa lapsen pitäisi mielellään kolmessa minuutissa nukahtaa kiljardi piuhaa päässään, omituiseen asentoon, videokameroiden alle, sairaalasänkyyn. Päiväunille. Jotta saataisiin tehtyä uni-eeg. Voin luvata, että puuhassa saa välittömästi päälle kokovartalojumin yrittäessäsi rauhoittaa sängyssä piehtaroivaa pikkuihmistä sairaanhoitopiirin tarjoamaan aikaan päiväunille. Manöövereissä onnistumiseen tarvitaan vain sitä, että:
- et osu johtoihin
- et peitä videokameraa (tai kameroita)
- et vahingossa hivuta lasta väärään asentoon
- et missään olosuhteissa menetä malttiasi
- et missään olosuhteissa menetä toivoasi
- et missään olosuhteissa saa tuutulaulullasi lapsen vireystilaa nousemaan
Bonuksena se, että teet tämän kaiken hoitajan kysellessä vähän väliä "oliskohan se pikkumies pian nukahtamassa". Änkyttäessäsi "me kyllä jätettiin päikkärit väliin, mutta se ei nyt jotenkin tunnu simahtavan".

Sitten on se osasto, jossa ollaan vietetty monen monta pitkää tuntia, päivää ja yötä. Rukoiltu ihmeparantumista, sitä että nyt kohdalle osuu oikea lääke. Tai jos ei osu, niin joku taivaan planeetoista kääntyisi vähän suotuisampaan asentoon. Osasto, jossa toivo ja epätoivo ovat käyneet hyvin tasaväkistä kamppailua. Osasto jossa hoitajat ovat iloisesti huudahtaneet käytävältä "me vähän pääteltiinkin huudosta, että olette tulossa". Osasto, jossa vanhemman selviytymisen yksi kulmakiviä on: Älä juo liikaa. Tai siis lähinnä juo niin, että häilyt nestehukan rajoilla. Koska: osastolla ei ole vessaa. Vessaan pääsy siis tarkoittaa sitä, että pitää löytää vessakäynnille sopiva hetki, eli herranterttu ei saa olla liian lääkeraivareissaan. Niin ja sen jälkeen jäljittää vapaa hoitaja, joka on halukas katsomaan sen herrantertun perään muutaman minuutin ajan. Koska sitä epilepsialääkepöllyistä pikkukaveria ei luonnollisesti voi jättää osastolle itsekseen toikkaroimaan sen aikaa, että "äiti käy nopeasti pissalla".

Ne "palautehuoneet", joissa on kerrottu, että tämä lääkekokeilu ei nyt toiminut, lapselle ei sovi dieetti koska jotenkin (yllätys) aivoissa saattaa olla jotain verensokereiden "käsittelyyn liittyvää häiriötä", että pikkutyyppi on kehitysvammainen.

Epilepsiapoliklinikan ovi, josta on kävelty sisälle... monen monta kertaa. Joskus epätoivon vallassa, joskus ovista sisälle juosten, koska "sille tapahtui jotain rokotuksen jälkeen", välillä huutavaa pikkukaveria perässä raahaten. Joskus jopa "tää on vaan rutiinikäynti"-fiiliksillä.

Niin moni asia, tuntemus, tunne, haju palasi elävänä mieleeni. Kerroin Sampulle: tuolla sä olet ollut ihan vauvana. Niin ja Elias ja Topo monen monta kertaa. Tuolla sä kävit nukkumassa päiväunia. Tuolla me käydään aina lääkärin luona, muistatko. Ennen puheterapeutin luona käytiin tässä kerroksessa. Sampun kuunnellessa juttuja, ei järkyttyneenä, ei sinnepäinkään, vaan sellaisella semi-mielenkiinnolla. Kysyen ainoastaan: "saako sairaalassa kananugetteja". Jonka jälkeen tein pika-analyysin: lapsi ei ole saanut hoitamattomia traumoja tästä rakennuksesta.

Kun kävelimme Linnan ovista pihalle, harmaaseen talvipäivään ainoa asia mitä mietin, on se, miten hyvässä paikassa me olemme nyt. Vaikka ne planeetat eivät suinkaan ole 24/7 suotuisassa asennossa, ihmelääkettä ei löytynyt, kauhistuksen kehistysvammadiagnooseja jäi matkalle mukaan parikin kappaletta, niin me olemme todella hyvässä paikassa. Koska pikkukaverit ovat enimmäkseen vallan onnellisia kavereita. Elämä on Roopen ulkoiluttamista, iPadia, kauppakeikkoja, satunnaisia uimakeikkoja, hampparilounaita, koulua, kylpyä, aamukiirettä, pitkiä hitaita viikonloppuaamuja. Mutta se on juuri sitä elämää, josta viisi vuotta sitten olisin antanut vasemman käteni: Arkea. Omanlaistaan. Mutta arkea. Toki tiedän, että epilepsia on kavala kaveri. Selvillä vesillä ei vielä uida. En tiedä pääsemmekö ikinä ristiaallokosta rasvatyynen puolelle. Mutta juuri tässä ja tänään: tehdään ruokaa, käydään kylvyssä, tapellaan iltapuurosta, ollaan keskellä arjen mahtavaa kaaosta. Oikeasti tosi hyvässä paikassa.

Painajaisia: Mitä Jos?

Yöllä heräsin umpiunesta siihen, että Sampu itki vieressäni. Hän oli nähnyt pahaa unta. Painajaisia. Otin pikkukaverin kainalooni, paijasin häntä ja juttelin hänelle niin kauan, kunnes vierestä kuului jälleen taas tasaista tuhinaa. Samalla tajusin, että olin itsekin ollut keskellä painajaisunta, kun heräsin Sampun itkuun.

Minulla ei ole tapana kauheasti jossitella elämää suurempia asioita. Tietenkin on asioita, jotka jäävät kalvamaan mieltä, joiden kohdalla miettii, että mitä jos olisi toiminut eri tavalla. Mitä jos olisi sanonut eri tavalla. Mitä jos vaikka väsymyksestä johtuen tulkitsi asiat väärällä tavalla. Mutta esimerkiksi trion kohdalla: harvemmin on tullut mietittyä, että mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos ensimmäinen epilepsialääke olisi auttanut. Mitä jos heillä ei olisikaan "suurta tuntematonta". Ne ovat turhia jossitteluja. Niistä ei saa aikaiseksi itselleen, kuin pahan mielen. Pyrin siis ennemminkin ajattelemaan, että näillä mennään. Se mihin itse voi vaikuttaa, on tehdä arjesta kaikille niin sujuvaa, leppoisaa ja mukavaa, kuin suinkin mahdollista on.

Yksi suuri mitä jos-ajatus päässäni on kuitenkin pyörinyt vuosien ajan. Mitä-jos-painajainen...

Odottaessani Topoa, melko alkutaipaleella (olisiko ollut siinä 8-10 raskausviikon kohdalla) olin viettämässä tuolloin yksi vuotiaan Eliaksen kanssa päivää vanhempieni luona. Koko päivän päätäni oli jomottanut. Kun mies tuli noutamaan meitä vanhemmiltani kotiin ja laitoin Eliasta hänen turvaistuimeensa, jotakin tapahtui. En vielä tänä päivänäkään tiedä mitä. Mutta yhtäkkiä, kuin napinpainalluksesta, päänsäärystä tuli järkyttävä. Itkin, ulisin, valitin ääneen autossa. Kotiosoitteen sijaan mies kuskasi minut suoraan päivystykseen. Jossa pääsin suoraan lääkärin vastaanotolle.

Muistan vieläkin, miten pyytelin anteeksi sitä, että olin kehdannut yhden päänsäryn takia raahautunut flunssaruuhka-aikaan, illalla, päivystykseen. En ollut edes ottanut ensin Panadolia ja odotellut josko se auttaisi. Muistan vieläkin, miten lääkäri nopeasti tutki minut, kysyi millä kulkuneuvolla olen liikenteessä ja antoi ohjeistuksen "Sinun pitää nyt välittömästi lähteä Meilahden sairaalaan, ilmoitan että olet tulossa. Saat mennä sinne joko miehesi kyydillä, tai taksilla. Itse et saa ajaa, etkä mennä julkisilla". En osannut edes pelästyä, ilmoitin vain miehelle "lääkärin tuomion", hän kuskasi minut ensiapuun numero kaksi... Josta alkoi viikkoja ja jälleen viikkoja kestävä erilainen taival...

Puoltatoista vuorokautta myöhemmin minua vietiin kiireellisesti pään magneettikuvauksiin. Itse olin aivan sekaisin: pelosta, huolesta, enimmäkseen hämmennyksestä. Kaikilla tuntui olevan kiire: lääkärillä saada minut kuviin, herrasmiehellä joka puolittain juosten kuskasi minua sairaalasängyssä toimenpiteeseen. Ainoa ajatus, joka suhisi päässäni oli "vauvalla ei saa käydä mitään, vauvalle ei saa käydä mitään". Minulle ehdittiin pikaisesti kertoa, että koska on olemassa vakava uhka minun terveydelleni, joudutaan tekemään toimenpiteitä, joita ei normaalisti tehdä raskaana oleville naisille. Tämän jälkeen suoniini ruiskutettiin varjoainetta ja minut, pienine vauvamahoineni, tuupattiin mri-laitteen uumeniin.

Olen toipunut tuosta reissusta, ja reissun aiheuttamasta sairaalakierteestä hyvin. Fyysisesti oikeastaan täydellisesti. Henkisesti: aika tuntuu yhä painajaisunelta. Kuin se olisi tapahtunut jollekin henkilölle, jonka elämää seurasin ulkopuolelta. Vierestä. En osaa ajatella tapahtunutta ja sairaala-aikaa niinkuin se olisi jotain, jota minä olisin kokenut. Lukuunottamatta yhtä asiaa. Yhtä ajatusta:

Ajatuksesta, että m i t ä  j o s tapahtumat kuitenkin aiheuttivat tuolloin kohdun suojassa kasvavalle Topolle jotakin haittaa. On aivan itsestäänselvää, että hänellä on se sama "suuri tuntematon", kuin hänen kahdella veljelläänkin. Minulle on aivan päivänselvää, että oireita olisi tullut, eritasoisia ongelmia kehityksen suhteen olisi takuulla ilmestynyt Topon elämää matkan varrella. Mutta silti en pääse yli ajatuksesta että mitä jos kaikki tapahtunut jollain tapaa aiheutti sen, että Topon elämä on ollut niin hirvittävän paljon vaikeampaa, ja rankempaa, kuin hänen kahden veljensä?

En ajattele asiaa enää päivittäin. Tai noh: itseasiassa en ole Topon syliin saatuani ikinä enää ajatellut asiaa päivittäin. Mutta ajatus pyörii tuolla taustalla: nousten ajoittain pinnalle. Kuten vaikka lääkärin vastaanotolla, Topon asioista keskustellessani. Silloin olen kysynyt lääkäriltä, että "mitä jos". Lääkärin antaessa empivän vastauksen "en nyt osaa sanoa suoraan, mutta voisin kuvitella, että ehkä sillä ei ollut merkitystä". Googlettelun olen jättänyt suosiolla: koska internetin syöveri nyt on täynnä mitä erilaisempia tarinoita. Keksittyjä ja tosia.

Itseasiassa enimmäkseen tätä nykyä unohdan kokonaan 11 vuoden takaiset tapahtumat.

Kunnes: yön pimeinä tunteina herään. Siihen, että joku on ylhäällä säädyttömään aikaan. Joku on nähnyt painajaisia. Ja huomaan itsekin heränneeni kesken jonkinsortin painajaisunen. Tai aivojen tavan käsitellä tapahtunutta. Silloin se hiipii mieleen. Ajatus. Kerta toisensa jälkeen: Mitä jos? Kysymys, johon en ikinä tule saamaan vastausta. Sen tiedän. Mutta kysymys, joka ei tule täysin jättämään minua ikinä rauhaan.

Erilainen RuokaKassi

Jokunen viikko takaperin postin mukana postilaatikkoon kolahti uusi ruokaketjun kanta-asiakaskortti. Kortin mukana olleessa kirjeessä kerrottiin, että kyseisen kortin saa hassattuaan ketjun kauppoihin älyttömän määrään rahaa. Vuodessa. Tein omasta mielestäni hassunhauskan Facebook-päivityksen siitä, miten kiitos Topon lauantaimakkahamstrauksen perheestämme on tullut ko. ketjun "parempia asiakkaita". Päivitys sai yhtä surkuhupaisia kommentteja, joissa äiti toisensa perään kiitteli oman lapsena kyltymätöntä rakkautta vellejä, pinaattilettuja, tai ranskalaisia kohtaan siitä, että heidän perheessäänkin samanlaista korttia kanniskellaan lompakon täytteenä.

Taisi olla reilu vuosi sitten, kun silloisen työpaikan "kämppikseni" otti testiin perheensä kanssa ruokakassipalvelun. Siis sellaisen, jossa maksua vastaan perheen ovelle toimitetaan kassillinen ruokatavaroita + resepti dinneriin, jonka aineksista voi loihtia. Kämppikseni oli melko haltioissaan ruokakassista: ruokakassi nimittäin teki ei-niin-usein kokkaavasta puolisosta melkoisen hyvän kokin.

Itse en ole moista palvelua koskaan testannut, enimmäkseen Topon vuoksi. Tyypillä on melko suppea ruokavalio. Laiskana äiti-ihmisenä en todellakaan jaksa ruveta kokkaamaan kahta eri ruokaa päivässä. Plus: ylipäänsä mieluiten kokkaan jotain, jota syödään tyyliin päiväkaupalla. Sanoisin, että tehtävä on onnistunut siinä vaiheessa, kuin palautepoliisi numero yksi, herra kuusi vee toteaa "äääitiii, syödäänkö me taaaaaas spagettia ja jauhelihakastiketta".

Mutta: jos joku kauppaketju, tai yritys alkaisi tarjoilla palveluita, jotka ilahduttaisivat omaa huusholliamme "aina tarttee olla jääkaapissa"-elintarvikkeilla. Tuomalla ne kotiovelle, esimerkiksi kerran viikossa, ottaisin palvelun riemusta kirkuen vastaan. Ja voisin todellakin kuvitella hassaavani x-määrän rahaa palveluun, viikkotasolla.

Uskoisin, että lähestulkoon kaikilla meillä on jokin elintarvike, jota ilman ei pärjää. Edes yhtä päivää. Itselläni se on kahvi: kun maanantaiaamuna huomaan, että en ole millään viikonlopun kolmesta kauppareissusta (jep, olen äärettömän huono suunnittelija!) muistanut ostaa kahvia, meinaa päästä poru. Maanantai. Pimeää. Väsyttää. Ei kahvia. Voiko viikko alkaa paljon huonommin?

Sen lisäksi on elintarvikkeita, joiden kaapista puuttumisen vuoksi maailma oikeasti pysähtyy. Meidän kohdallamme ne ovat Topon ruokaympyrän peruspilareita. Tai siis niiden puuttuminen.

Kun Topo kömpii aamu viiden jälkeen punkastaan ylös, tassuttelee hakemaan iPadiaan ja ratsaamaan jääkaappia, maailma (tai ainakin äiti/isä-ihmisen sydän) pysähtyy, jos jääkaapissa ei ole lauantaimakkaraa, tai pinaattilettuja, tai perunasoselaatikkoa. Topoa alkaa ärsyttää. Hän alkaa polkea jalkaa. Korottaa ääntään. Pienesti (lue: isosti) paukuttaa ovia. Siinä on turha selitellä, että "Topo rakas, jos äiti tästä laittaa sulle vaikka kinkkuvoikkarin aamupalaksi". Ehei. Topo ei paljon kinkkuvoikkareiden perään katsele, saatika että yrittäisi sellaista pupeltaa aamupalaksi. Se on oltava kunnon launtaimakkaraa, tai suoraan paketista, jääkaappikylmää perunasoselaatikkoa: käsin syötynä. Ja jälkkäriksi jääkaappikylmiä pinaattilettuja. Nekin suoraan paketista nautittuna. Sohvalla. Niitä siihen sohvalle, syömisen lomassa, murustellen (tiesittekö muuten, että mitä murustamiseen tulee, niin jääkaappikylmät pinaattiletut pieksevät näkkärin siinä puuhassa ihan sata-nolla!).

Illalla instagramia, ja instastoreja selatessani en pysähdy ihastelemaan niitä ruokakasseja ja -boxeja. Mielessäni ei edes käväise ajatus, että "pitäiskö joskus testata palvelua". Mutta annas olla jos joku tekisi päivityksen siitä, miten ihanaa oli tulla kotiin, kun ulko-ovella odottivat jälleen koko viikon pinaattiletut/pakasteranskalaiset/vellit/lauantaimakkarat/pringlesit ja päärynämehut, ilman erillistä tilausta: koska kyseessä ns. jatkuvatilaus, huokailisin ääneen ihastuksesta. Klikkaisin heti stoorissa (luonnollisesti) mukana olevan palveluntarjoajan linkkiä, naputtelisin tilauksen menemään. Ja maailma olisi jälleen paljon parempi paikka.

Ei enää ikinä paniikki-iltalenkkejä koiran kanssa lähikauppaan ostamaan boxia lauantaimakkaraa. Tai kellon kanssa kilpajuoksua ruokakaupan kautta töistä kotiin "koska ne letut". Koska jääkapista löytyisi viikon varasto tuttua, turvallista, elintärkeää kamaa. Suoraan kotiin kannettuna.

Olkaa hyvä, tässä loistava businessidea, sekä takuuvarmat ensimmäiset (kanta-)asiakkaat. Kuka pistää putiikin pystyyn?

Käänteiset Roolit

Minulla on yksi sisko ja yksi veli. He näyttelevät oman elämäni näytelmässä yksiä päärooleista. Veli asuu kauempana ja näemme, kun näemme. Mutta yhdessäolo on aina ollut mutkatonta. Sisko asuu suht lähellä ja hän on aina ollut suuri osa koko perheemme arkea. Hän niin sanotusti kuuluu kalustoon. Jos häntä ei ole viikkoon näkynyt huushollissamme, alkavat Elias ja Sampu kysellä, että koskas täti tulee käymään. Hän on elämäni paras ystävä. Välillä otamme isosti yhteen, pidämme kolmen päivän mykkäkoulun, ja sen jälkeen olemme taas yhtä läheisiä, kuin aina ennenkin. Siskojuttuja.

Siskoni ja hänen miehensä alkoivat odottamaan esikoistaan vähän vajaa vuosi sitten. Kauan kaivattua ja odotettua esikoistaan. Kun itse olen alkuraskaudessa kulkenut ympäriinsä naama valkoisena, tukka pystyssä, voiden pääsääntöisesti pahoin, siskoni "voi vain hyvin". Ei kolottanut, ei yököttänyt, ei turvottanut. Raskaanaolo sopi hänelle. Myötäelin raskautta, melkein kuin olisin itsekin ollut pieniin päin. Koko sekalainen seurakuntamme odotti ensimmäistä ultraa jännityksellä.

Kun niskapoimu-ultran päivä koitti, tein töitä puhelin jatkuvasti vierelläni. Odottaen uutisia, ehkä kuvaa pavun kokoisesta pikkukaverista. Uutisia ja kuvaa ei kuulunut. Monen tunnin jälkeen laitoin viestin, että "onhan kaikki hyvin": Vastaukseksi tuli "ei". Niskapoimu-ultrassa oli todettu, että vauvalla ei ehkä ole kaikki hyvin. Siskoani oli kohdannut hänen elämänsä suurin suru ja huoli. Itse olin kutakuinkin lamaantunut: Kun toinen suree niin rankasti, ettei jaksa edes vastata puhelimeen, mitä voin tehdä auttaakseni häntä?

Meidän roolimme olivat kääntyneet päälaelleen. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, miltä kaikista perheemme läheisistä on täytynyt tuntua, kun triomme kanssa elämässä eteen on tullut terveyshuolta toisensa perään. Kun me vanhemmat olemme olleet lähestulkoon surun ja huolen murtamia. Itseasiassa emme lähestulkoon. Vaan ajoittain täysin surun ja huolen murtamia. Ymmärsin sen avuttomuuden ja huolen tunteen ensimmäistä kertaa. Sen, miten vaikeaa on olla sivustajakatsojan roolissa.

Siskoni ja hänen miehensä saivat ennen raskauden puolta väliä tietää, että heidän pienellä pojallaan on erittäin harvinainen kromosomivirhe. Joka voi aiheuttaa kaikkea "ei mitään kummempaa", "vauva on erittäin vakavasti sairas" väliltä. Kävin siskoni kanssa ostamassa hänelle äitiysvaatteita. Hypistelimme ihania pieniä vauvanvaatteita. Jotka jäivät kerta toisensa jälkeen kauppaan. "Kun en uskalla ostaa vauvalle vielä mitään".

Kun pikkukaveri oli kasvanut kohdussa tarpeeksi, tehtiin uusia ultria. Sairaalassa ja yksityisellä lääkäriasemalla. Maha kasvoi ja pikkuhiljaa kaikilla alkoi luotto kasvaa siihen, että sukumme saisi pian uuden pienen jäsenen. Siskoni uskalsi pikkuhiljaa alkaa ostella niitä pieniä vauvanvaatteita. Viikkojen vieriessä ja vyötärön mitan kasvaessa aloin iltaisin saamaan viestejä "tämä vai tämä pinnasängynpehmuste", "mä taas vähän shoppailin vauvalle". Silloin sivustaseuraajan rooli oli helppo: Luonnollisesti kannustaa! "Hyvä että shoppailit". Vauva sai lempinimen "Lelli". Yksi asia alkoi olla täysin varma: kun tyyppi syntyisi tähän maailmaan, hänellä olisi armeija ihmisiä ympärillä. Lellimässä häntä.

Kun laskettuun aikaan oli aikaa kaksi kuukautta, löytyi syy siskoni erittäin tukalaan olotilaan. Lapsivettä oli kohdussa liikaa. Aivan liikaa. Häntä alettiin valmistelemaan siihen, että vauva syntyy ennen aikojaan. Hiplasin kauppareissulla pienen pieniä potkupukuja, koossa 40 cm. Olin jo melkein ostamassa niitä "eihän siskolla ole pienelle edes vaatteita, jos hän syntyy nyt". Heitin vitsillä, että vauva, jonka laskettu aika oli elokuussa, tulisikin olemaan syyskuun vauva. Nauroimme katketaksemme "syyskuun vauvalle". Vuosisadan paras vitsi!

Viikot vierivät, siskon olo parani. Kuin ihmeen kautta lapsiveden määrä oli vähentynyt lähestulkoon normirajoihin. Sisko alkoi olla tuskastunut: koska hänen kesävauvansa syntyy. Naureskelin, että "tyyppi tulee sitten syyskuussa. Koitti heinäkuun loppu, elokuun alku, laskettu aika. Ja ei vauvaa... Koitti syyskuun alku.

Syyskuun toisen päivän aamuna puhelimeni alkoi piippailla viestin merkiksi. Kerta toisensa jälkeen. Merkkinä kuvaviesteistä. Hän oli vihdoin täällä. Kaunis, tummatukkainen, mustasilmäinen poika. Pääsi itku. Pitkä odotus oli ohi. Hän oli täällä. Siskostani oli tullut äiti, hänen miehestään isä. Minusta oli tullut täti. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli tunnin verran hyvin. Kunnes huomattiin, että vauvalla ei sittenkään ole kaikki ihan kuten pitäisi. Vauva lähti teho-osastolle. Hänet leikattiin. Siskoni ja hänen miehensä ottivat ensi askeleet vanhemmuuteen sairaalassa. Pienen nyytin ollessa kiinni yhdessä letkussa toisensa perään.

Syyskuun toisesta päivästä on kulunut reilu kaksi kuukautta. Tiistaina vietin vapaapäivääni parhaassa mahdollisessa seurassa: siskoni, vaunujen ja "Lellin" kanssa lenkkeilen. Pientä kaunista, täydellistä, niin rakasta kummipoikaani sylitellen. Siskoni sanoi kesken lenkin "nyt mä olen siinä vauvakuplassa, tää on niin ihanaa". Olin ja olen pohjattoman onnellinen hänen puolestaan. Vauvalla on kaikki niin hyvin, kuin vain olla voi. Sitkeä supermies on käynyt läpi kaksi leikkausta, toipunut niistä ennätysvauhtia. Kromosomivirheen vuoksi heidän vauva-arkeaan tahdittavat sairaalakeikat: neurologi, sydänlääkäri, korvalääkäri, silmälääkäri, kirurgi, ja sama rumba uudelleen. Kun siskoni kirjoittaa, että "mä tarkkailen sitä, pelkään että kuitekin on jotain" en vastaa "kyllä kaikki menee hyvin". Vastaan "ymmärrän niin hyvin miltä susta tuntuu". Jatkaen, että pikkukaveri on niin rauhallinen, iloinen, syö hyvin ja nukkuu hyvin, että mikään ei voi olla ainakaan kovin huonosti.

Niin, roolit ovat kääntyneet. Minusta on tullut se sivustaseuraaja. Kannustaja. Olen saanut yhden roolin lisää elämässäni. Samalla meitä yhdistää jälleen yksi asia lisää: meidät kummatkin on heitetty maailmaan, jonka olemassaolosta emme aiemmin tienneet mitään. Maailmaan johon valitettavasti kuuluu pelko. Mutta samalla suunnaton onni siitä, että saan olla juuri hänen, juuri heidän, äitinsä.

Minun pienelle kummipojalleni haluan sanoa, että toivottavasti minulla tulee olemaan yhtä suuri rooli elämässäsi, kun sinun äidilläsi on serkkujesi elämässä. Että sitten, kun opit puhumaan ja minua ei ole näkynyt moneen päivään, kysyt "äiti, missä Mari on. Tuleeko Mari tänään". Siskolleni haluan sanoa, että pysy siellä vauvakuplassa, nauti. Jos joku hetki sattuu pelottamaan, laita viestiä. Koska ymmärrän niin hyvin.

P:S tarinalle on siskon hyväksyntä <3

Tiukkana Pysymisen Taito

Eilen illalla laitoin äidilleni ja siskolleni viestin "Topo sai korkeimman vammaistuen 30.9.2019 asti ja puolelta vuodelta takautuvasti. Kauhea duuni, mutta kannatti pitää pintansa. Suru tulee, kun ajattelee niitä vanhempia, jotka eivät jaksa joka asiasta vääntää. Mikään kun ei tunnu tulevan, ilman että pitää olla tiukkana".

Tämä vääntö oli saanut alkunsa jo reilu vuosi sitten, hakiessamme jatkoa Topon vammaistuelle. Topon lääkärinlausunnossa sattui olemaan viittaus siihen, että herran vointi oli hetken ollut parempi. Tähän tartuttiin ja tuki tiputettiin. Koska, kuulemma, lapsi tarvitsi yhä vuorokaudenympäristä valvontaa ja hoitoa, mutta tilanne oli aiempaan verrattuna parempi. Sitä muutamaa viikkoa kestänyttä parempaa jaksoa seurasi vaikein syksy ja talvi hetkeen. Soitoista hoitavan tahon suuntaan tuli jotakin lähes jokapäiväistä. Koulusta tuli palautetta, että eivät pian pysty enää takaamaan lapsen turvallisuutta koulupäivien aikana, voinnin ollessa ihan mitä sattuu. Uutta lääkärinlausuntoa emme Topolle lukuisista pyynnöistä huolimatta saaneet. Ennen tänä syksynä ollutta "vuosihuoltoa" kaupungin avokuntoutuspalveluissa. Jossa lääkäri oli miehen ja allekirjoittaneen kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että korkein tuki lapsukaiselle kuuluu ja kirjoitti perusteellisen lausunnon, jolla haimme tukea uudelleen.

Eilen työpaikalla kävimme esimieheni kanssa läpi työtilannetta. Erään tehtävän kohdalla hän totesi "tämän asian kanssa pitää vain osata olla tiukkana". Totesin tyynesti, että tätä nykyä osaan sen asian melko hyvin. Asiaa sen kummemmin perustelematta.

Tiukkana oleminen on jotain, joka ei kuulu perusluonteenpiirteisiini. Se on jotain, jota olen trion äitinä oppinut. Vuosien saatossa. Yrittäessäni järjestää elämästä niin helppoa, kuin se näissä olosuhteissa olla voi. Oppien karvaamman kautta, että se mikä periaatteessa kuuluu perheelleni, on todellisuudessa jotain, joka saavutetaan tiukkana olemisen, yrittämisen ja ennenkaikkea jaksamisen kautta.

Ensimmäinen tiukkana olemisen ja jaksamisen-opettelukierros oli aikanaan, vuosia vuosia sitten, kun haimme kuntouttavaa päivähoitopaikkaa Eliakselle. Oli lausunnot, suositukset, kaikki paperit kunnossa Silti päädyin keskellä koomaväsymystä käymään itkuista keskustelua erään kaupunkimme "päiväkotijehun" kanssa siitä, miten olen kuulemma kylmä äiti, kun väen vängällä olen laittamassa lastani kesken vuotta (helmikuussa) päivähoitoon. Kun olisi lapselle oikein odottaa seuraavaa syksyä. Otin tuolloin ensimmäiset haparoivat askeleet tiukkana olemisen polulla: Pidin puoleni, ennenkaikkea puolustin lapseni parasta:kaikkien niiden kyyneleidenkin keskellä. Ja niin Elias aloitti päiväkotiuransa maaliskuun alusta. Silti en ikinä tule unohtamaan keskellä päivää käytyä keskustelua, jonka aikana kuulin olevani "kylmä äiti".

Pisin vääntö koski tilapäishoitoa. Asia josta ensimmäistä keskustelua käytiin Lastenlinnassa, Eliaksen ja Topon ollessa vielä pienen pieniä poikasia. Miehen ja allekirjoittaneen torpatessa idean täysin, Seuraavaksi pariksi vuodeksi. Jolloin totesimme, että pikku-ukkojen sairastumisen aiheuttama hurlumhei ei ollut mikään ohimenevä vaihe, se oli lähinnä "state of mind". Jotain pysyvää. Jälleen olivat lausunnot kunnossa, puollot kunnossa, tässä vaiheessa jopa laki sanoi, että lasten tilapäishoito pitäisi jollain tapaa järjestää. Silti, runsaan vuoden ajan saimme kuulla kotikaupungiltamme, että asia ei tule järjestymään. Tuosta väännöstä ja taistosta muistan kirkkaimpana sen, kun lamauttavan väsymyksen keskellä vastasin puhelimeen. Soittaja oli Eliaksen ja Topon (tätä nykyä Sampun) puheterapeutti. Muistan vieläkin hänen sanansa, kuin hän olisi lausunut ne tänään aamulla "Mari, sä kuulostat ihan hirveän väsyneeltä. Mutta jaksa vielä hetki. Te olette ihan loppusuoralla". Nuo sanat saivat tsemppaamaan, jaksamaan, vääntämään ja taistelemaan vielä hetken. Juuri sen verran, että tilapäishoitoasiat järjestyivät.

Niin, mikään ei tunnut tapahtuvan ilman vääntöä. Jaksamista. Tietoisuutta siitä, mitä palveluita perheellesi kuuluu, mitä arkea ja elämää helpottavia palveluita on mahdollista saada. Olen myös oppinut, että näitä vääntöjä ja taistoja ei jaksa yksin. Ilman tukiverkkoa, viisaampien ihmisten apuja, läheisten tsemppausta. Siksi kirjoitin eilen äidilleni ja siskolleni, että suru tulee, kun ajattelee kaikkia niitä vanhempia, jotka eivät jaksa. Tai jotka eivät tiedä, mitä heidän perheelleen kuuluisi.

Jokaiselle tsempparille haluaisin sanoa, että jaksa vielä hetki, yritä jaksaa vääntää vielä hetken verran, taistella vielä vähän lisää. Hae tietoa, vertaistukiryhmiä, verkostoidu. Yksin ei jaksa. Ennenkaikkea. yksin ei tarvitse jaksaa!

Itse haluaisin sanoa kiitos puheterapeutillemme, joka tsemppasi, kun tarvitsin tsemppausta enemmän, kuin koskaan aiemmin. Miehelle ja perheelleni jotka ovat kuunnelleet, kerta toisensa jälkeen. Valaneet uskoa ja olleet tukena. Sekä Jaatinen Ry:n viisaille työntekijöille ja vertaisvanhemmille: paikka josta löytyy tietoa, taitoa, sekä roppakaupalla kokemusta, siinä vaiheessa kun itseltä ovat tiedot, ja taidot hukassa, sekä usko koetuksella. Juuri tänään, juuri tällä hetkellä koen, että mitä tulee meidän lössiime, palvelut ovat kunnossa. Otan hengähdystauon, mietin muita asioita ja valmistaudun henkisesti siihen, että jatkoa seuraa. Ja siirrän asiat joita olen oppinut, mukanani työelämään. Tiedän, että vaikka se ei ole perusluonteenpiirteeni, niin tätä nykyä voin ilme värähtämättä todeta "osaan nykyään melko hyvin olla tiukkana".

Sulkeutuvia Ovia

"Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin".

To-do-listalla oli laittaa sähköpostia tulevasta Linnakeikasta Sampun päiväkotiin, puheterapeutille, sekä Linnaan "luottohoitajalle". Aiemmin, eritoten joskus vuosia sitten, keikat aiheuttivat pelkoa, paniikkia, unettomia öitä. En kuunaan olisi tuolloin voinut kuvitella, että jossain vaiheessa elämää Linnakeikkaan liittyvät asiat ovat aivan peruskauraa. Siitä on tullut yksi to-do-listan perus-hoidettavista asioista. Asia, joka hoitamisen jälkeen merkataan hoidetuksi siltä to-to-listalta.
 En kuunaan tuolloin olisi osannut kuvitella, että eteen tulee päivä, pikemmin kuin arvasimmekaan, kun laitamme epilepsiaosaston oven perässämme kiinni, ajatuksella "tänne emme palaa, tämä osa elämäämme on ohi".

Saimme ensikosketuksen paikkaan, joka vuosien saatossa alkoi ajoittaen arjen keskusteluissa kulkea lempinimellä "Töölön kaupunkikämppä";   melko tasan tarkkaan 11vuotta ja neljä kuukautta sitten. Puoli vuotiaan esikoisen kanssa. Eliaksen: joka oli alkanut nykiä hassusti, eritoten unilta herätessään. Neitsytvisiitiltä lähdimme kotiin lääkereseptin, sekä diagnoosin kanssa. Eliaksella oli imeväisikäisen, paikallisalkuinen epilepsia. Mitä epilepsiagenreen tulee: kuulemma pala kakkua. Parin vuoden ikään asti syödään lääkkeitä, sen jälkeen voimme unohtaa koko seuralaisen olemassaolon.

Puoltatoista vuotta myöhemmin istuin nenäliinapaketti sylissäni kuuntelemassa, miten taaperoikäinen esikoiseni sai tuomion elinikäisestä seuralaisesta: suuresta tuntemattomasta. En ollut ikinä aiemmin kokenut sellaista surun ja huolen määrää, jonka koin, kun kuulin ensimmäisen kerran, siinä huoneessa, nenäliinapaketti sylissäni, suuresta tuntemattomasta. Luulin, etten selviä. Selvisin.

Seuraavana vuonna kuskasimme samaan paikkaan tuolloin vajaan vuoden ikäisen kuopuksemme: Topon, joka oli saanut komplisoituneen kuumekouristuksen. Joitakin viikkoja myöhemmin tyyppi sai ensimmäisen diagnoosinsa: epilepsia. Samana vuonna poliklinikan hoitaja opetti "lääkärin toiveesta" allekirjoittaneelle kädestä pitäen ensiapulääkkeen annon. Taito, joka tuli tarpeeseen hyvinkin pian. Saman vuoden elokuussa, heti epilepsiaosaston auettua kesäsulun jälkeen, soitin osastolle puolihysteerisenä, itkien, itkun seasta tyrskien, että "me emme enää pärjää Eliaksen kanssa kotona. Hän ei tee mitään muuta, kuin kohtaile. Hänellä on kohtauksia koko ajan". Hyvin pian puhelun jälkeen osastolääkäri soitti takaisin. pyysi meitä pakkaamaan laukkumme ja tulemaan välittömästi kolmanteen kerrokseen: epilepsiaosastolle. Osastolla samainen lääkäri selvitti, että nyt olisi hyvä saada Elias pysymään aloillaan: että ainakin seuraavan tuntien aikana he yrittävät saada huoneessa olevalle videokameralle metsästettyä kohtauksia. 45 minuuttia myöhemmin eräs osaston ihanista hoitajista tuli huoneeseemme, ja ilmoitti, että saamme liikkua vapaasti osastolle. Kohtauksia on saatu videolle, niitä on nähty joka ainoan kerran, kun joku osaston henkilökunnasta on sattunut kurkkaamaan kameran suuntaan. Ensimmäistä osastokeikkaa seurasi lukematon määrä uusia osastokeikkoja. Pitkiä tunteja, unettomia öitä, toivon ja epätoivon vuoristorataa.

Kun ensimmäisestä käyntikerrasta oli kulunut noin viisi vuotta, istuin lamaantuneena, nenäliinapaketti sylissäni, kuuntelemassa, että lapsellani on kehitysvamma. Että Elias on kehitysvammainen. Itkin. Olin hysteerinen. Surin kaksi viikkoa yötä päivää. Vuotta myöhemmin lääkärin kanssa keskustellessa, noin niinkuin sivulauseessa totesimme, että olisi varmasti paras nyt antaa Topollekin kehitysvammadiagnoosi. Silloin en itkenyt, en ollut hysteerinen. Olin surullinen. Olin jo oppinut, että suru on jotain joka tulee aina kulkemaan mukanani. Kaikessa mitä ikinä teenkin. Välillä vaimeana, taustalla, välillä muistuttaen olemassaolostaan niin kovaäänisesti, että tuntuu että tukehdun. Tuolloin tiesin jo, että elämä ei lopu kehitysvammaan. Se ei itseasiassa edes muutu hirvittävän paljon.

Kuusi vuotta ensimmäisen Linna-käynnin jälkeen istuimme epilepsiapoliklinikalla, tutun lääkärin vastaanotolla. Periaatteessa hän oli jo eläkkeellä: ainakin mitä tuli ns potilastapaamisiin. Mutta meidän vuoksemme hän oli tehnyt poikkeuksen. Istuin lääkärin edessä jälleen pelokkaana, surun ja pelon lamauttamana, hysteerisenä. Ehkä hysteerisempänä, kuin koskaan aiemmin. Sylissäni minulla oli pieni poikavauva. Kysyin, että voiko vauva kuolla. Voivatko kohtaukset tappaa hänet. Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on menettänyt toivonsa. Surin rankasti pientä vauvaani. Sekä itseäni äitinä: en tulisi koskaan kasvattamaa ns täysin tervettä lasta. En tulisi koskaan olemaan täysin terveen, n o r m a a l i n lapsen äiti.

11 vuotta... Kolme poikaa. Yksi suuri tuntematon. Kaksi kehitysvammadiagnoosia. Kymmeniä lääkemuutoksia, satoja levottomia, pelon täyteisiä, surullisia, suorastaan paniikinomaisia öitä. Saaveittain kyyneleitä. Kourallinen ihania uusia ystäviä, kohtalotovereita. Sitä kaikkea mahtuu 11 vuoteen.

Kirjoitan tutulle hoitajalle "Pitkän, surullisen ja rankan matkan olemme kanssanne kulkeneet. Nyt yritämme jatkaa sitä omin jaloin". Minua ei pelota. Enkä tunne haikeutta. Luotan vahvasti siihen, että jalkamme kantavat. Vielä pari keikkaa. Sitten se on siinä. Sitten ovi, jonka avasimme ensimmäisen kerran 11 vuotta ja neljä kuukautta sitten, sulkeutuu takanamme.

Rakkaus

Rakkaus... Se arjessa ja elämässä suurin kantava voima. Olen niin monen monta kertaa saanut kuulla kysymyksen, "miten sä jaksat" tai suoran toteamuksen "en ymmärrä miten sä jaksat". Ikinä ei ole tarvinnut epäröidä mitä kysymykseen, tai toteamiseen vastata: jaksan, koska on olemassa se Rakkaus.

Olen pohjattoman, äärettömän, loputtoman ylpeä pojistani, pojistamme. Rakastan heitä pohjattoman, äärettömän, loputtoman paljon. Siksi olen kaikille ja joka suuntaan todennut, että jaksan koska olen heidän äitinsä. Koska rakastan heitä niin, että sydän pakahtuu. Sanon sen Eliakselle, Topolle ja Sampulle ääneen, joka ainoa päivä. Sanon sen, kun meillä on lempeä hetki. Sanon sen, kun koko konkkaronkka on kiukutellut kilpaa. Paras palkinto on saada se sanottuna, tai elein kerrottuna takaisin. Eliaksen sanoessa "äiti, minä rakastan sinua", Sampun rynnätessä syliin eskaripäivän jälkeen, Topon kiivetessä syliini, painaen päänsä olkapäätäni vasten, kun istun rappusilla: ihmettelemässä elämää, tai juttelemassa puhelimessa ystävän kanssa.

Siitä tulee ensi viikolla kuluneeksi 12 vuotta, kun Elias pimeänä syysyönä putkahti maailmaan. Tai noh putkahti ja putkahti: kyllä sen putkahtamisen eteen duunia tehtiin. 11.11.2005, kello 23.32 pitkien ja kivuliaiden duunituntien jälkeen pieni rääpäle nostettiin rinnalleni. Koko maailma muuttui siinä silmänräpäyksessä. Ikuisesti. Lopullisesti. Olin toki sitä ennenkin rakastanut. Ollut rakastunut. Mutta silloin, syksyn pikkuhiljaa kääntyessä talveksi, rakastuin ja rakastin tavalla, jota en ollut ikinä tehnyt aiemmin. Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa olla leijonaemo, mennä läpi harmaan kiven, asettaa täysin, pyytteettömästi, toisen ihmisen tarpeet 100% omien tarpeiden edelle.

Maailma ja elämä on heitellyt kovin tuon päivän ja hetken jälkeen. Yön pimeinä tunteina, liikaa valvoneena, ajoittain huolesta ja surusta puolitoivottomana, olen miettinyt, että miksi me halusimme perheen. Siis lapsiperheen. Eikö luppakorvakani, tai koiranpentu olisi riittänyt. Ajatus on ollut ohikiitävä, se on suhannut päässäni nanosekunnin verran, valonnopeudella. Kadotakseen yhtä nopeasti, kuin se siihen yliväsyneeseen päähän jostain tuli pikavisiitille. Kun olen ottanut syliini poikani, joka ei ole voinut nukkua painajaisten, flunssan, mahataudin, tai aina vain, yö toisensa jälkeen jatkuvien epilepsiakohtauksien vuoksi, ajatusta ei ole enää ollut olemassa. Silloin päähän ja ajatuksiin on vain mahtunut Rakkaus. Suunnaton halu suojella, poistaa pienen pojan maailmasta kaikki paha. Ajatus siitä, että hän ansaitsee vain kaikkea hyvää. Kaikkea parasta.

Olen ajoittain ollut maailmalle ja elämälle vihainen siitä, että pienten lasten pitää joutua kärsimään niin paljon, kuin trio ajoittain on kärsinyt. Ollut täysin aseeton elämän surullisten ja vaikeiden asioiden edessä. Ollut loputtoman poikki, kyllästynyt, kulkenut sumussa. Mutta silti, kaikessa: mukana kulkee koko ajan Rakkaus. Muistuttamassa miksi pitää jaksaa, miksi pitää yrittää tsempata vähän lisää, miksi sieltä sumusta pitää yrittää päästä pois.

12 vuotta. Se tuntuu loputtomalta ajanjaksolta, samalla kuin se on pieni silmänräpäys: Elias, jonka uumoilen parin seuraavan vuoden sisällä kasvan ohitseni, mitä tulee pituuteen, ja jonka pieneksi jääneet bränikät talvilenkkarit voin sujuvasti ottaa itselleni käyttöön, on äidin sydämessä yhä ja aina se pieni rääpäle: Jota rakastaa, johon on rakastunut ja jota haluaa suojella kaikilta maailman pahuuksilta. Sen rääpäleen kanssa me suunnitelemme tällä hetkellä 12 vuotis kekkereitä, poemme pre-murrosikää (äiti ja lapsi vuoronperään), keskustelemme toppahousujen tärkeydestä sekä siitä, että Roope on rakas. Elias jaksaa päivä toisensa jälkeen hämmästyttää äiti-ihmistä empaattisuudellaan ja suurella sydämellään. Kuten tänään aamulla:

Eilen painoin työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Kotiutuen siinä iltauutisten hujakoilla. Suunnaten iltapalan kanssa suoraan sänkyyn. Matkalla tarkistaen, että trio on sovituilla treffeillä nukkumatin kanssa. Tänään päivä alkoi huushollissa normipäivän tavoin: kiire, kiire, kiire. Trion vaatteet hukassa, omat vaatteet hukassa, Sampu ei halua eskariin, Elias ei halua syödä puuroa, Topon protestoidessa lääkkeitä, pukemista, sitä että iPad pitäisi antaa kädestä pois pukemisten ajan ja maailmanmenoa noin ylipäänsä. Kesken kiireen Elias ilmoitti tärkeänä, että hänellä on allekirjoittaneelle yllätys. Repusta hän kaivoi maailman liikuttavimman piirustuksen, maailman liikuttavimmalla, itsekirjoitetulla tekstillä. Kiire pysähtyi hetkeksi. Ja päällimmäiseksi olotilaksi vyöryi Rakkaus. Se voimista kantavin.

Niin ja Elias: Rakastan vaikket kävisikään!

Unelmien PerjantaiLahja: Valoa Pihalle

Vuosia sitten, kun olin nuori ja siinä määrin kuosissa, että kipittäessäni korkkarit jalassa (enää ei voi pitää juurikaan korkkareita, koska nilkannyrjähdysvaara) hameen helmat hulmuten työpaikalle, satunnaisesti oikeasti joku saattoi viheltää perääni. Olin huseerannut aikani matkailualalla, päätyen parin mutkan kautta työskentelemään vakuutusyhtiöön. Vakuutusyhtiössä sain "tutorikseni" ihanan naishenkilön, joka työtehtävien lisäksi opetti minulle yhden elämän tärkeistä opetuksista: joka perjantai pitää ostaa itselleen perjantailahja. Kiitokseksi itselle siitä, että on jaksanut (jossain määrin kunnialla) tsempata läpi työviikon. Tätä opetusta olen suurella ilolla vaalinut sydämessäni, ja elämässäni läpi vuosien. Muistanut melko orjallisesti noudattaa oppimaani.

Koska tähän viikkoon mahtui kolme työpäivää, yksi pimeänajon simulaattori autokoulussa (tuloksena: asiaankuuluvasti virtuaalista peuranlihaa), sekä yksi törkeän aikainen aamuherätys, päätin, että tänään on sellainen perjantai, jolloinka on ehdottomasti perjantailahjan aika.

Hirveässä (vaihteeksi) kiireessä suhasin yhdellä bussilla työpaikalta niin kutsuttuun "automarkettiin". Keräsin vimmalla koriin trion perjantaiherkkuja: pari pakettia lauantaimakkaraa, pari pussia sipsejä, tarkalleen ennalta määritellyt lauantaikarkit, mikrohampparit ja mikroranut (voi sitä onnen määrää, kun trion kotiutuessa paljastin päivän menyyn), itselle puolisäkillistä irtokarkkeja (luonnollisesti vain koska ne olivat tarjouksessa). Pysähtyen, kuin seinään "kaamosvalo-osaston" kohdalla. Kaamosvalot, 50 prosentin alessa. Samointein päähän iski ajatus "tuossa on minun perjantailahjani". Ostan hienoimman mahdollisen paketin. Halvalla kun saa.

Tyytyväisenä roudasin itseni, sekä aivan liian painavan ostoskorin kassalle, maksoin ostokseni ja juoksin bussiin, joka veisi minut kotiosoitteeseen. Kotona lumityöt. (Nuoskalumi, painaa muuten ihan hemmetisti. Oli varsinainen ilo huomata, että tunti lumitöiden teon jälkeen auratraktori kävi vihdoin ja viimein pihassamme...), sen eksoottisen perjantaimenyyn valmistaminen. Takan sytytys, sekä ikuinen vahtaaminen: onnistuinko hommassa vai en. Tulen palaessa takassa, trion alkaessa tyytyväisenä katsomaan tv-ohjelmiaan mahat pullollaan (muutaman: -äiti olet ihana ylistyslauseen jälkeen) päätin ryhtyä tositoimiin: Lähteä pihalle virittämään perjantailahjaani.

Muoviboksin päällä oleva tarralappu tiesi kertoa, että pakkaus sisältää 58 metriä valonauhaa ja lisäksi 10 metrin johdon. Ei kun epämääräinen johto-valonauha-nivaska käteen (ei luonnollisesti hanskoja mailla, eikä halmeilla) ja kiertämään ympyrää pihalla nököttävän lehmuksen ympärille. Noin 10 minuutin kohdalla tajusin, että 58 metriä valosettiä on ihan hemmetisti. Siis todella paljon! Ajatus toi mieleeni selkeät kuvat ala- ja yläasteen jumppatunneista. 60 metrin juoksukisoista. Joissa olin kroonisesti surkea. Ei millään tapaa mieltä ylentävää. Pian tein myös huomion: 58 metriä "valonauhaa" saa helposti aivan järkyttävään solmuun. Tai noh: järkyttävän isoon solmukimppuun. Jälleen kerran sain myös muistutuksen siitä, että tönömme seisoo sievästi rinteessä: Kauhean korkealle ei yletytä ilman apuvälineitä. Apuvälineitähän luonnollisesti löytyy tällaiselta "harrastelijafiksaajalta": Yhtä haravaa ja yksiä keittiötikkaita myöhemmin olin valmis jatkamaan puuhaa.

Puolta tuntia, hitsin paleltuneita sormenpäitä, 100 ei niin lapsiystävällistä, mielessä kovaan ääneen lausuttua kirosanaa myöhemmin, se 58 metriä valonauhaa oli viritetty, sen hemmetin lehmuksen ympärille. Lopputulos:

No, ei sinnepäinkään, kuin mielessäni kuvittelin. Ei millään tapaa symmetristä, kaunista, lehmuksen parhaita puolia esiin tuovaa. Pääsin lopputulostani ihastellessa (okei: puoli-itkien kauhistellessa) listaamaan jälleen yhden asian pois "jos ikinä alan yrittäjäksi, yritykseni tekee:"-listalta. Minusta ei ikinä tule jouluvalojen asentajaa. Tajusin myös, että 58 metriä valonauhaa on muuten viritetty sen lehmusreppanan ympärille niin tiukkaan, että se ei enää irti lähde. Muuta kuin saksimalla. Niin ja se perjantailahja:

Kyseisen "pienen operaation" jälkeen en enää todellakaan laske sitä hitsin solmukasaa perjantailahjakseni. Vaan iltalenkillä suuntaan koiran kanssa lähikauppaan, ostamaan ehkä kilon suklaata ja ainakin yhden oluen. (koska sitä viiniä ei vieläkään ole ruokakaupoissa. Niin ja luultavasti ostan kaksi olutta).

Tarinan opetus: Muista perjantailahja. Muista myös, että perjantailahjan tulee olla jotain nautinnolista. Jotain vain itselle tarkoitettua. Jotain joka ei ole verenpaineita ja sykkeitä nostattavaa, eikä mahdollista elinajanennustetta laskevaa.