Mutsi Lääkärinä: Vanhemman Monet Roolit

Reilu vuosi sitten tein jotain joka ei passaa omalle peruskiltille luonteelleni ollenkaan. Rupesin hankalaksi. Rupesin hankalaksi poikien erikoissairaanhoidosta vastaavalle taholle. Tai heitä vastaan. Miten sen nyt haluaisi ilmaista.  Rupesin vaativaiseksi äidiksi, joka laittoi viestiä viestin perään, soitti puhelua puhelun perään ja vaatimalla vaati, että jotain tehdään. Juuri mitään ei tapahtunut. Lukuunottamatta sitä, että ilmoitin sinne hoitavalle taholle, että voimme päättää Eliaksen ja Topon hoitosuhteen heidän yksikössään.

En tiedä uskaltaisiko tästä edes kirjoittaa... Mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Oman kokemukseni mukaan kotimaassamme saa hyvää, taidokasta, suorastaan loistavaa sairaanhoitoa. Jos kyseessä on tauti, sairaus, tai syndrooma, jota osataan hoitaa. Ja mikäli kyseessä on lapsi, joka ei ole niin sanotusti liian vammainen. Olen pohjattoman kiitollinen siitä, että poikia yritettiin niin pitkään auttaa. Oireita helpottaa. Oireiden syytä selvittää. Samaan aikaan olen ainakin hieman tyrmistynyt siitä, että loppujen lopuksi jäimme melko oman onnemme nojaan. Suuri tuntematon on ja ehkä myös pysyykin mysteerinä. Kahdesta lapsesta tuli kehari. En tiedä syötiinkö eväät loppuun, oliko tutkittu tarpeeksi, oliko kokeiltu tarpeeksi lääkkeitä, tuliko joku jossain siihen johtopäätökseen, että "Topon elämä nyt vain on tuollaista", mutta loppujen lopuksi: Melkolailla oman onnemme nojaan me jäimme. Kunnes sitten teimme sen päätöksen, että jäämme suosiolla, omasta tahdostamme, oman onnemme nojaan. Jos tulee hätä, on olemassa päivystyksiä joihin viedä liian huonossa kunnossa oleva lapsi. Jos tulee pidempään jatkuva huono kausi, emmekä kodin lääkekaapista enää löydä avaimia onneen: Varaamme ajan yksityiselle lääkärille. Kiitos Topon koulun mahtavan henkilökunnan meillä on parin loistavan lääkärin nimet jo takataskussa (ok, teknisesti lompakossa).

Muistan, kun noin 11 ja puoli vuotta sitten istuin yöllä Eliaksen sängyn laidalla. Seurasin sydän pelosta pieneksi palloksi myttääntyneenä Eliaksen unta. Tai lähinnä sitä, miten unessa hänen vartalonsa jokainen osa, yksi toisensa jälkeen nyki. Yön pimeinä tunteina soitin Lastenklinikalle, mihinä lie päivystysnumeroon. Ainoaan numeroon, jonka silloin yön pimeinä tunteina keksin, tai löysin. Sain ohjeen seurata nykinää vielä hetken ja "sitten antaa Stesolidia". Silloin en tiennyt, että nykinöistä tulee osa arkea. Että tulee se yö, kun sitä lapsen unta ei enää jaksa seurata. Lapsi herää itsekin, jos on liian paha olla. Sekä nykii joka tapauksessa: istuu siinä sängyn vierellä, tai ei istu. Viimeiset noin 11 ja puoli vuotta ovat koulineet minun ja miehen seuraamaan hengitystä, aavistaen jo Eliaksen tai Topon tavasta hengittää, että kohta tulee joku isompi kohtausrypäs. Seuraamaan vierestä, kun katse pysähtyy, lapsi valahtaa kalpeaksi ja kasvot alkavat nykiä. Paijaamaan kohtauksien uuvuttamaa, sohvalla makaavaa Eliasta. Sekä kulkemaan kuin varjo, kohtauksista täysin sekopäiseksi tulevan, jatkuvasti kaatuilevan Topon perässä. Meistä on tullut niitä tyyppejä, jotka siirtävät marketin lattialla makaavaa Topoa juuri sen verran käytävältä syrjään, että muut shoppailijat pääsevät kärryjensä kanssa pojan ohi. Sivuuttaen katseet. Sulkien korvat mahdollisille kommenteille. Olemme niitä jotka iltapalan äärellä pohtivat, että minkä lääkkeen annostusta pitäisi mahdollisesti puliveivata vähän korkeammaksi, tai milloin uskaltaisi aamulääkkeen annosta ehkä hieman laskea...

Meistä on tullut mestareita arvioimaan milloin Topon oireet vaativat pillimehua, milloin särkylääkettä, milloin pitää ottaa peruslääkkeiden rinnalle, hetkellisesti, yksi lääke lisää. Me suunnittelemme viikonlopun ohjelmistot sen mukaan, että "Elias ehtii nukkua bussissa hyvin vajaan tunnin verran". Koska kaveri nyt vain tarvitsee ne unensa. Meistä on myös tullut vanhempia...

Jotka istuvat jouluaattoiltana sohvalla vierekkäin. Keskittyen ei niinkään pukin tuomiin lahjoihin, sen sataan suklaarasiaan, tai ihailemaan joulukuusta, vaan: seuraamaan Topon hengitystä. Joka on kovin raskasta. Kovin vaivalloista. Topon ollessa harvinaisen pihalla. Hänen reagoidessa omaan nimeensä vain satunnaisesti. Siirrämme Topon sohvalle. Reppana ei jaksa oikein edes liikkua itse. Seuraamme hengitystä, katsomme kun hänen kätensä, jalkansa, ja päänsä nykivät, kerta toisensa jälkeen. Odotamme ja toivomme, että iltalääkkeet alkavat tehota. Eritoten se yksi ylimääräinen lääke. Kannamme Topolle sohvalle pillimehua ja sipsejä. Että hän söisi tai joisi edes vähän. Tsekkaamme ruumiinlämpöä: ei ole koholla. Analysoimme yleistä räkätilannetta: se lähentelee nollaa. Auttaen hieman myöhemmin Topon omaan sänkyynsä, Eliaksen viereen, nukkumaan. Hiivimme illan kääntyessä yöksi kerta toisensa jälkeen tarkistamaan nukkuvan Topon vointia: Miten hän hengittää, onko hän kuuma, nykiikö hän erityisen paljon. Sopien vuorot yölle, jolloin käymme vuoronperään tarkistamassa, ettei vointi ole enää lähtenyt huononemaan. Valvoen loppupeleissä niin pitkälle aamuyöhön, että uskallamme itse nukkua aamuun asti. Koska nukkuvan Topon tilanne ei ole onneksi mennyt pahemmaksi.

Jouluaattoilta oli pahin ilta hetkeen. Mutta niitä semipahoja iltoja, ja päiviä on vähän väliä. Niitä iltoja ja päiviä, kun analysoit tilannetta, kuin lääkäri. Mutta lohdutat huonosti voivaa lasta, kuin vanhempi.

Niin ja olenko katunut sitä, että käyttäydyin perusluonteeni vastaisesti ja miehen kanssa yhdessä päättäen otimme niin sanotusti hatkat erikoissairaanhoidon parista? En ole. Tähän asti olemme pärjänneet. Topolla sattui avokuntoutusyksikössä eteen loistava lääkäri. Joka kirjoitti viimeisen päälle lausunnot, joilla saimme Topon perusasioita paremmalle tolalle. Tiedämme yhä, että ihan todellisen hädän hetkellä päivystykset ovat olemassa, ja lompakossa on parin hyvän yksityisvastaanottoa pitävän lääkärin nimet. Ja toivomme, että tulee päivä, kun elämästä tulee niin tasaista, että vanhemmat ovat vanhempia ja lääkärit lääkäreitä...

Voittajat Eivät Luovuta

Olohuoneemme seinällä on hylly. Hyllyllä on tasan kolme tavaraa. Yksi niistä lähti paremman alta vaihtoon kuluvalla viikolla: valkoinen kynttilä sai häädön ja tilalle hyllylle, itseoikeutetusti pääsi Eliaksen koulussa tekemä tulppaani. Muutoin hyllyä koristaa pieni puinen kello.Joka ei todellakaan ole hyllyllä sen vuoksi, että siitä kukaan katsoisi aikaa. Se on hyllyllä ihan vain siksi, että se on söpö.  Kolmas tavara on taulu. Jossa lukee "Winners never quit. Quitters never win".

Taulu on ostettu joskus vajaa kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Porvoossa viettämässä kahdenkeskistä laatuaikaa. Silloin taulun sanoma iski, kuin leka päähän. Noinhan se just menee...

Viimeisen lähestulkoon puolen vuoden verran elämä on ollut kovin erilaista, kuin ikinä aiemmin. Rauhallisempaa, hektisempää, rankempaa ja samaan aikaan vähemmän rankkaa. Yksi mitä se toden totta on ollut, on: yksinäistä. Märisen vasemmalle ja oikealle kuinka "mä haluisin vaan hetken olla rauhassa". Joten se ei mene tämän yksinäisyyshomman kanssa ollenkaan yksiin. Olen trion kävelevä viihdytin/palvelukeskus, jos en nyt 24/7, niin ainakin noin keskimäärin 16/24. Ja silti tunnen olevani niin yksin. Minulla on elämässä ihania ystäviä. Siis kertakaikkisen ihania! Siskon kanssa pidämme yhteyttä monta kertaa päivässä. Käyn töissä. Tällä hetkellä jopa kahdessa eri työpaikassa. Työpaikoissa joissa on töissä mukavia, aikuisia ihmisiä, joiden kanssa puhun. Työasioista, ja ei-työasioista. Silti, jollain ihmeen ilveellä: Tunnen olevani yksin.

Välillä yksinäisyys on ollut pakahduttavaa. Sellaista, että tekisi mieli itkeä "kun mä olen niin yksin". Välillä se on sitä, että kun yhtäkkiä olisikin sitä jossain määrin elintärkeää omaa aikaa, ei olekaan oikein ketään, kenen kanssa viettää sitä. Välillä se on sitä, että aamuisin, kun kaikki menee päin helvettiä: siitä pitää selvitä yksin. Ja iltaisin, kun Etelä-Suomen talvi pistää parastaan, ei tarvitse kauheasti pohdiskella, että kuka lähtisi koiran kanssa iltalenkille. Iltaisin se on kovin konkreettista: kun sammuttelen talosta valoja, talossa on hiljaista. Hyvällä, mutta yksinäisellä tavalla hiljaista.

Silloin kun Eliaksesta tuli joidenkin määritelmien mukaan "erityislapsi", minusta tuli yksinäinen. Tipuin porukasta. Eristäydyin puiston mammaringistä, jossa keskusteltiin lapsen edistysaskelista ja siitä, miten lounaaksi oli vedetty bataattia ja jälkkäriksi banaania. Eristäydyin koska: noh en kuulunut enää porukkaan. Poitsu oppi kaiken tasan tarkkaan omaa tahtiaan ja meidän lounashetket olivat lähinnä otoksia katastrofin ja painajaisunen välimaastosta... Kaiken sen keskellä tunsin itseni yksinäiseksi epäonnistujaksi.

Jossain vaiheessa löysin "lajitovereita". Tunsin itseni vähän vähemmän yksinäiseksi. Mutta yhä olin se, joka eristäytyi puiston mammaringistä. Yksinäisyys ja epäonnistuminen olivat yhä arjen jokapäivisiä kavereita. Pian minusta tuli kahden erityislapsen äiti. Saatoin naurahtaa, että me oltiin niitä, jotka kumosivat sen "salama ei lyö samaan paikkaan kahdesti"-sanonnan. Naurahdin, vaikka sydämeen sattui ihan hemmetisti ja tunsin itseni vieläkin epäonnistuneemmaksi ja yksinäisemmäksi.

Eikä aikaakaan, kun saatoin sanoa, että arvatkaas mitä: Salama voi löydä samaan paikkaan kolmesti! Minusta oli tullut jonkinasteinen kohtalonoikku: meistä miehen kanssa oli tullut jonkinasteisia kohtalonoikkuja: kolmen lapsen vanhempia, kolmen erityislapsen vanhempia. Sampun ensimmäisinä elinvuosina oli hetkiä, jolloin ajattelin, että maailmassa ei ole ketään, kuten ME. Me, koska rinnallani oli kuitenkin: mies. Vaikka olin totaalisen ulkona kaikista maailman mammaringeistä, kartoin kuin ruottoa kaikkia mahdollisia Facebookin "äiti-ryhmiä" ja Sampun vauva-ajan haasteista johtuen leikkipuistot/avoimetpäiväkodit/babybiot yms olivat "no no"-listalla, tunsin itseni yksinäiseksi, mutta en ollut yksin.

Viimeisen puoli vuotta rinnallani on yhä ollut mies. Mutta ei enää samalla tavalla, kuin aiemmin. Hän on olemassa. Haluamassa parasta. Tarjoamassa apua. Hän on aktiviisesti läsnä isänä triolle. Mutta, me emme ole me. On lähinnä olemassa minä ja hän. Ja se on asia, joka on saanut minut tuntemaan itseni vieläkin yksinäisemmäksi, vielä hieman lisää epäonnistuneeksi. Asia joka liene melko luonnollista?

Tänään vietimme Sampun kanssa kahdenkeskistä "jotakuinkin vapaapäivää". Jotakuinkin vapaapäivä tarkoittaa sitä, että ollaan noin niinkuin periaatteessa vapaalla. Mutta täytetään vapaapäivän aikana Kelan lomakkeita, jonotetaan Kelassa puolitoista tuntia ja sitten tehdään parin-kolmen tunni verran vähän etätöitä.

Kun olimme kotiutumassa meidän Kela-kauppareissultamme, Sampu paino bussissa päänsä olkapäätäni vasten. Minulla on suuri kunnia saada olla usein arjessa se ihminen, jonka olkapään suunnalta löytyy siihen nojaava pää: Topo harrastaa sitä aktiivisesti arjessa, Elias samoin. Sampu on enemmän "aamulla ja illalla halataan ja pussataan, muuten ei niin tartte leperrellä"-miehiä. Joten tuollainen "ei hempeilijä"-tyypin yhtäkkinen hellyydenosoitus tuntui erityisen hyvältä. Muistin jälleen, miten tärkeää meidän on Sampun kanssa pitää arjessa näitä yhteisiä "vapaapäiviä", jos suinkin vain mahdollista on. Että hän saa olla hetken se pieni kaveri, joka saa yhden päivän verran kaiken äitinsä huomion. Jotta olen siinä vieressä olemassa, jos yhtäkkiä tuntuu siltä, että haluan painaa pääni äidin olkapäälle. Siinä bussissa ei tuntuntu yksinäiseltä, ei surkealta. Tuntui vaan hirveän hyvältä. Onnelliselta.

Kotona parkkeerasimme sohvalle ja pistimme leffan pyörimään. Vilkaisin sohvan vieressä olevaa hyllyä: Voittajat Eivät Luovuta. Niinhän se menee. Eivät he luovutakaan. Ison pyörän raksuttaessa puolivauhtia, kuten normaalisti, sain yhtäkkiä ahaa-elämyksen: Voitto ei muuten takaa sitä, että olet onnellinen! Voittajat eivät luovuta: on hyvä muistutus arkeen. Se, että yrittää tehdä itsensä onnelliseksi, ehkä parempi elämän ohjenuorana.

Taulu saa jäädä hyllylle. Koska tykkään siitä, ja samalla tykkään sen sanomasta. Monena aamuna se on saanut adrenaliinin, tai minkälien virtaamaan siinä määrin, että väsymyskoomasta on saanut itsensä liikkeelle. Mutta en anna sen enää toimia elämäni ohjenuorana. Yksinäisyys osaa ajoittain olla todella surkeaa. Siksi sen vastapainoksi pitäisi yrittää miettiä, että mistä tulen onnelliseksi. Niinkuin siitä päästä olkapäällä: Silloin pitää jäädä sillä hetkellä vaan aloilleen. Haistattaa pitkät pyykkikoneelle, sähköposteille jotka odottavat kirjoittamista, astianpesukoneelle joka odottaa tyhjentämistä ja huomisaamun vaatteille. Nauttia päästä olkapäällä, olla aloillaan ja olla hetken onnellinen. Antaa niiden voittamishommien odottaa parempaa hetkeä... Sitäpaitsi: tätä nykyä sen Voittajataulun vieressä on yksi asia josta tulen onnelliseksi joka ainoa kerta sen nähdessäni. Tietenkin se tulppaani. Onnen-juttu, ohjenuora.

Vuotava Seula: Pieleen Menneet Aikataulut

Vilkaisin eteen, taakse, olan yli, juoksin olohuoneeseen, yläkertaan, takaisin olohuoneeseen, huusin muutamaan otteeseen nimeä. Alkoi olla melko selvää, että lykätessäni Topon pihalle odottamaan ulkoilureissun alkua, se karitsan näköinen villakoira oli ottanut ritolat. Huokasin syvään, saatoin sanoa ehkä puoliääneen "voi helvetin helvetti" ja suuntasin jääkaapille. Jos se karitsa, anteeksi koira, ei kinkun voimalla palaa vähintäänkin häntä jalkojen välissä kotiin, niin... No niin: sitten en vaan tiedä mitä tehdä. Nopea kurkkaus ulos kertoi, että Topo rötkotti pihatiellä pitkin pituuttaan. Majakkaa ja perävaunua ei näkynyt missään. Eli olivat siis ilmeisesti jotakuinkin sulassa sovussa saaneet jumpattua sekä itsensä, että yhden kappaleen rattikelkkoja bussipysäkille. 

Juuri kun olin sullomassa kinkkua taskuun ja tarkistamassa, että avaimet ovat mukana, huomasin yhden naapureistamme lähestyvän kotiamme pitkin sitä pihatietä, jolla Topo yhä rötkötti pitkin pituutta. Sylissään naapurilla oli yksi kappale karitsaa muistuttavaa villakoiraa. Hätätilanne numero yksi oli ohi. Koira ei ollut ainakaan enää hukassa. 

Kiitin vuolaasti, selitin "tässä nyt oli vähän hässäkkää, kun en huomannut, Topo oli avannut sekä välioven, että ulko-oven ja siinä sitten koira näki tilaisuutensa tulleen". Vastaukseksi sain hyväntuulisen "no näin mä ajattelinkin". Kiitin vuolaasti lisää ja vein miniseikkailulla olleen koiran sisälle.Varmistin, että sekä väliovi, että ulko-ovi tuli suljettua, sekä että ne avaimet ovat yhä matkassa. Otin Topoa kädestä kiinni ja suuntasin koht bussipysäkkiä. Saapuen pysäkille Topo käsipuolessani juuri samaan aikaan, kun bussi lähestyi pysäkkiä. Kuullen miten Elias selitti, että bussikortti on kadoksissa. Kuinkas muuten... 

Pikainen lompakon läpikäynti: ei, sinne ei ollut minkään taikaiskun voimasta ilmestynyt itsestään bussirahaa. Bussi kaarsi pysäkille, ohjasin lauman kelkkoineen sisälle bussiin ja aloin kännykkäsovelluksella, tällä kertaa vuolaasti anteeksipyydellen, ostamaan kahta lasten bussilippua. Bussilippujen oston jälkeen huomasin, että Elias oli parkkeerannut itsensä ja kelkan noin niinkuin keskelle bussin keskikäytävää. Niin että siitä ei suin surminkaan pääse ohi, ympäri, saatikka ylitse. Laskin pikaisesti kymmeneen, hengitin syvään ja pyysin Eliasta "nostamaan kelkan pystyyn". Eliaksella yhä ollessa käsitykset pystyyn, alla, päällä yms hieman hukassa, hän viritti kelkan tyytyväisen näköisenä vielä vähän enemmän tukkimaan kulkutietä. Ohjasin Topon istumaan, ohjasin Eliaksen istumaan ja retuutin kelkan hänen vierelleen. Demonstroiden mitä tarkoittaa "pystyyn". Asettaen Eliaksen kädet kelkalle niin, että se pysyy siinä hänen vieresssään sievästi pystyasennossa. 

Tässä oltiin lähdössä viettämään leppoisaa ulkoilupäivää... 

Vaikka lähtöön mahtui niin sanottua ylimääräistä säpinää, niin ulkoilureissu oli muutoin lähestulkoon täysi kymppi. Muutamaa "nyt oli mun vuoro" ja "mä haluan laskea äidin kanssa" minikiukkua lukuunottamatta suuremmilta yhteenotoilta vältyttiin. Puistosta löytyi juuri triolle mäenlaskuun sopiva mäki: ei liian jyrkkä, ei liian pitkä, ei vaaramomentteja, kuten kiviä, tai puita joihin nyt ihan heti olisi voinut törmäillä. Keikan kruunasi Topon kasvoilta poistava onni, kun hän vuoronperään Eliaksen ja Sampun kanssa viipotti mäkeä alas kelkan kyydissä. Topo, minun vesieläimeni, joka voisi viettää talvikauden kelkan kyydissä. 

Kun lapset kasvavat niin elämä helpottaa. Se nyt vaan on niin. Vaikka kuinka olisi kehitysvammaa, ja ties mitä sairauksia bonuksena hämmentämässä pakettia. Silti olen eritoten syksyn aikana huomannut, että yksi aikuinen käsipari ei aina vain meinaa riittää. Kun pitäisi olla ohjeistamassa Eliasta, katsoa, että Sampu toimii kuten on sovittu ja olla samaan aikaan auttamassa Topoa. Onnistuneenkin ulkoilureissun jälkeen kaipaa hetken lepoa. Puhumattakaan niistä ulkoireissuista, kuin kaikki (anteeksi...): menee enemmän tai vähemmän päin helvettiä. Vaikka lapset kasvavat ja elämä vähän helpottaa, niin jokainen päivä on kuitenkin muistutus omien voimavarojen rajallisuudesta. Siitä, että vaikka kuinka suunnittelee ja hioo vaikkapa arkiaamujen minuuttiaikataulua viimeisen päälle, niin seula vuotaa helposti jostain päästä. Jotain yllättävää tapahtuu. Tai Topolla on erityisen huono hetki, Sampulla perusuhma, tai Eliaksella puskee pikkiriikkisen päälle murrosikä. Asioita jotka laittavat sen mukamas viimeisen päälle hiotun minuuttiaikataulun ihan sekaisin. 

Lauantaina, sen puistokeikan jälkeen jätin trion miehen hoivaan ja otin kunnolla omaa aikaa. Haahuilin tavaratalon alennusmyynneissä, viettäen ainakin tunnin aikaa kuppi- ja kippo-osastolla. Tapasin ystävän, toisen äidin, kohtalotoverin. Nauroimme, niin että sunnuntaina sattui naamaan. Ajelimme ratikalla tapaamaan kolmatta äitiä, kohtalotoveria ja nauroimme lisää. Muistin miten tärkeää on edes hetken, edes silloin tällöin, ottaa oikeasti aikaa ja olla muuta, kuin äiti. Tai se osa-aikatyöntekijä jonka on aina lähdettävä töistä tietyllä kellonlyömällä, koska "koulutaksi tulee puoli neljä". Miten siistiä on olla hetken aikaa "vain Mari". Vain minä. Tankata voimaa niihin hetkiin, kun Topo rötköttää pihatiellä, koira on karannut ja bussikortti hukassa... Koska vaikka niitä aikatauluja hinkkaisia kuinka, niin monesti seula silti vain pääsee vuotamaan. 

"Äiti, Tuleeko Siitä Vielä Normaali?"

Olen aiemmin, jo joku aika sitten, ääneen pohtinut, niin täällä blogissa, kuin ystäville ja lähimmilleni, että miten ja milloin pitäisi Sampulle kertoa asiasta "niin muuten, se sun toinenkaan veljesi ei ole ihan kuten muut". Homma tuli itseasiassa ainakin jossain määrin hoidettua tässä reilu viikko sitten. Olimme Eliaksen ja Sampun kanssa suuntaamassa kohti Korkeasaarta (eikö tammikuu ole The Aika käydä siellä?). Pohdimme (koska se autokoulu yhä vaiheessa...), että menemmekö Korkeasaareen bussi-juna-bussi kombolla, vai ajallisesti pidemmän kaavan mukaan bussi-bussi kombolla. Sampu oli ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, Elias ja allekirjoittanut toisen. Sampun tuskastuneen "no mutta bussi kestää niin kauan", vastasin "niin, mutta Elias ehtii nukkua kunnolla". Tästä virisi melko antoisa keskustelu...

Sampun pohtiessa ääneen, että miksi Eliaksen pitää aina päivisin nukkua, vaikka hän on jo 12 vuotta, näin tilaisuuteni tulleen. Sampulla oli tuoreessa muistissa vuodenvaihteessa podettu suuremman luokan migreenikohtaus. Päätin käyttää tätä perustana keskustelullemme. Kertoen, että Eliaksella (samoin kuin Topolla) on sairaus jonka nimi on epilepsia. Että se tuntuu hassulta päässä, aivan kuten migreenikin. Että Elias ja Topo joutuvat sen epilepsian vuoksi syömään joka päivä lääkkeitä. Että välillä he saattavat olla vähän väsyneitä, tai muutoin huonovointisia epilepsian vuoksia. Että se epilepsia myös osaltaan aiheuttaa sitä, että Elias ei ehkä opi kaikkea, kuten lukemista, ihan yhtä helposti kuin Sampu. Sampulle kaikki oli ainakin tällä erää selvää pässinlihaa. Ja jalomielisesti hänkin taipui bussi-bussi yhdistelmän kannalle, "Että Elias nyt sitten saa nukkua tarpeeksi ja jaksaa katsella eläimiä Korkeasaaressa". Voisin sanoa, että pääsin keskustelusta melkein kuin se koira sieltä veräjästä. Yllättävän helpolla.

Vähemmän helpolla pääsin muutamaa päivää myöhemmin. Topon vointi on joulun suuremman luokan notkahduksen jälkeen ollut alkuvuoden ajan ihan suht ok. (nyt maalailen luonnollisesti meille huonompia aikoja, sanomalla asian ns. ääneen... Mutta näillä mennään). Eräänä iltana viime viikolla Topon kierrokset pääsivät kuitenkin nousemaan pahemman kerran punaisen puolelle. Sen aiheuttaen ylimääräistä säpinää ja vipinää muutoin jotakuinkin leppoisaan arki-iltaan. Sekä jossainmäärin turhautumista kaikkien muiden perheenjäsenten suunnalta. Myöhemmin,  Eliaksen ja Topon ollessa jo turvallisesti untenmailla, iltavirkun Sampun pitäessä seuraa äiti-ihmiselle, pääsi tuon pienimmän ihmistaimen suusta vilpittömän huolestunut kysymys "Äiti, tuleeko siitä vielä normaali. Toposta siis".

Vilpitön, huolestunut kysymys, joka iski suoraan sydämeen.

Olen yrittänyt pitää kotonamme kaikissa, miten vaikeissa asioissa tahansa, avointa linjaa. Uskon, että osaltaan siksi trio on handlannut monet elämän vaikeat asiat jopa kiitettävän hyvin. Olen myös aina kertonut avoimesti Eliaksen ja Topon sairaudesta ja vammasta. Koska niissä ei ole mitään hävettävää. Tietenkään. Tuo avoin kysymys ansaitsi siis myös rehellisen, avoimen, vastauksen. Sillä tavalla rehellisen ja avoimen, että kuusivuotias sen osaisi käsitellä.

Sampu on (kuten varmasti noin ylimalkaan suurin osa lapsista) mestari olemaan "korvana", kuunellen aikuisten keskusteluja. Hänellä on lisäksi ilmiömäinen muisti. Hän siis muisti ne kerrat, kun perheen kesken, tai ystävien kanssa olemme puhuneet Toposta. Siitä, miten hän puolitoistavuotiaana osasi sanoa pieniä lauseita. Miten hän jaksoi keskittyä kirjan lukemiseen, ja hieman isompana poikana laskea lempikirjastaan pieniä punaisia autoja: yhdestä kymmeneen. Miten hän osasi käydä potalla. Ja osasi leikkiä edes vähän, edes jotain. Asioita, jotka ovat tänään muistoja vain. Asioita, joiden olemassaolosta Sampu ei tietenkään voi tietää mitään. Koska Sampu ei ollut tuolloin vielä edes ajatusasteella olemassa.

Silloin illalla, otin eskarilaiseni kainaloon ja vilpittömään, huolestuneeseen kysymykseen vastasin mahdollisimman rauhallisesti: "Topo ei varmasti ikinä tule olemaan ihan niinkuin me muut. Sillä samalla tavalla normaali, kuin me muut. Mutta äiti kovin toivoo, että Topo oppisi vaikka lisää sanoja. Ja vaikka joskus käymään itse vessassa". Se riitti sillä kertaa Sampulle. Pienelle, viisaalle eskarilaiselleniMuutamaa minuuttia myöhemmin hän kaivoi lemppari dinosauruskirjansa esiin, ja ilmoitusluontoisesti kertoi ottavansa sen, menevänsä äidin sänkyyn ja nukkuvansa yönsä äidin vieressä. Mitäpä sitä estelemään...

Itselläni kysymys jäi pyörimään päässä. Arjessa useinmiten porskuttaa eteenpäin sillä "näillä mennään"-asenteella. Kysymys pysähdytti. Muistutti, että vaikka itselle Topo on 100% omalla tavallaan "normaali", hän ei sitä muiden silmissä ole. Eikä ikinä tulekaan olemaan. Asia, joka aiheuttaa äidin sydämessä haikeutta, mutta samalla asia, jonka äidin mieli on hyväksynyt. Asia, joka ehkä tulee pikkuveljen sydämessäkin aiheuttamaan haikeutta. Mutta toivon kovin, että asia, jonka pikkuveljenkin mieli myös jatkossa hyväksyy... Samalla tuli itse havahduttua siihen, että niin se vain oikeasti elämä opettaa ja kasvattaa. En osaisi ajatella Topoani minkään muunlaisena. Hän on täydellinen ja täydellisen normaali juuri sellaisena, kuin on: välillä ärhäkkä, kun ampiainen, huutaen, kuin palosireeni. Seuraavassa hetkessä kikattaen niin, että silmät säihkyvät, antaen kömpelön halauksen, tarjoten poskeaan, pusua odottaen, tapaillen lempilaulunsa ensimmäistä tavua, katsoen merkitsevästi silmiin, sanoen katseellaan "jatka sä äiti tästä". Ihanan kamalan normaali.

Oman Elämänsä HuippuAsiantuntijat: Omaishoitajat Töissä

Työpäivä lopuillaan. Pitäisi ehtiä bussiin joka lähtee vartin kuluttua. Kiireellistä hommaa olisi jäljellä noin tunniksi. Työkaveri tulee viereen, "kuule Mari, voisitko sä hoitaa yhden jutun". Hänen lauseensa keskeytyy, kun huomaan että puhelimeni alkaa soida äänettömällä. Näytöllä vilkkuu "Topo koulu". Huikkaan työkaverilleni "anteeksi, tää mun on pakko ottaa".

Muutamaa minuuttia myöhemmin olen saanut "puhelinneuvottelun" Topon opettajan kanssa loppuun. Opettajan asia oli se, että Topo ei voi hyvin. He eivät oikein koululla tiedä mikä Topoa vaivaa.  Eivät osaa sanoa, että onko ilmassa epilepsiaa, migreeniä, vai olisiko poika tulossa kipeäksi. Pyydän antamaan vähän särkylääkettä "jos se on migreeni, niin saadaan se toivottavasti hoidettua heti alkuunsa. Jos on kuume nousussa, niin vältytään kuumekouristukselta".  Puhelun päätyttyä suuntaan työkaverini luokse, pahoittelen, että jouduin keskeyttämään hänet jotakuinkin kesken lauseen ja pyydän häntä aloittamaan alusta. Kahta minuuttia myöhemmin joudun toteamaan "sori, nyt oikeasti tässä on niin monta hommaa jonossa, että en pysty hoitamaan tuota asiaa tänään. Voiko se odottaa perjantaihin". Samalla tajuan myöhästyneeni bussista ja totean mielessäni, että ehtiäkseni hoitaa kotimatkalla aiotut apteekki- ja kauppareissut, joudun jotakuinkin liikuttamaan itseäni aikakoneella paikasta toiseen. 

Kun kotona hyörii pitkäaikaissairas, tai vammainen lapsi, et ehkä huutele asiasta ihan ensimmäisessä työhaastattelussa. En tiedä kuinka moni läheisensä, olkoonkin sitten puoliso, vanhempi tai lapsi, omaishoitaja ilmoittaa cv:ssä olevansa omaishoitaja? Itseltäni ei cv:stä tuota tietoa löydy. Koska ne asenteet... 

Piktkäaikaissairas, tai vammainen lapsi on yhtäkuin paljon poissaoloja, omissa ajatuksissaan työpaikalla haahuileva haamua muistuttava työntekijä. Onko sellaisesta ylipäänsä työntekijäksi? 

On. Sanon minä. Me olemme niitä tyyppejä, jotka istumme lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, että se ihminen jota rakastaa, niin että sydän pakahtuu ei olekaan niinkuin muut. Tai että hänen veriarvonsa eivät ole kuten pitää. Että tämäkään lääke ei nyt valitettavasti auttanut. Että vaikka hän on vasta kaksi, niin tiedämme nyt jo, että hänen elämässään tulee olemaan liuta suuria ongelmia. 

Me olemme niitä tyyppejä, jotka suremme, murrumme, tai ainakin osa sydämestämme murtuu, itkemme. Olemme hetken toivottomia. Ja sen jälkeen aloitamme hommat: 

Hoidamme sen tärkeimmän ihmisen asioita kuntoon, jotta sitä uudenlaista, erinlaista arkea olisi edes vähän helpompi elää. Me selvitämme: mitä elämää helpottavia tukia, apuja ja palveluita meille ja meidän rakkaillemme kuuluu. Aina niitä automaattisesti meille kuuluvia apuja, tukia ja elämää helpottavia palveluita ei saakaan noin vaan saakkaan. Joten me tappelemme. Me menemme umpiväsyneenä, vähän murtuneena, sydän rakkautta täynnä, vaikka hallinto-oikeuteen asti tappelemaan niistä asioista. Otamme yhteyttä politiikkoihin, verkostoidumme, selvitämme asioita, etsimme tietoa, jaamme tietoa. Ajamme yhdessä kohtalotovereidemme kanssa meille tärkeitä asioita toivottavasti oikeaan suuntaan. Ja tämän lisäksi monet meistä tekevät vielä ainakin jossain määrin vapaaehtoistyötä. Sanoisin, että tästä saisi cv:n melko hyvän lisän... 

Tämänpäiväinen iltapäivä oli työpaikalla yhtä hässäkkää. Olen hirvittävän huono sanomaan "ei, nyt en ehdi hoitamaan asiaa", ja jos nyt olosuhteiden pakosta joudun niin tekemään, kannan asiasta jossain määrin huonoa omaa tuntoa. Kun vihdoin ja viimein iltapäivällä ehdin bussiin, kaivoin työpuhelimeni esille ja laitoin työkaverilleni viestiä "Jos tosiaan saat huomisen aikana ok:n asialle niin hoidan sen heti perjantaina". Huolehdin vähän Topoa, sekä pohdin millä ilveellä oikeasti ehdin sinne apteekkiin ja kauppaan. Teki mieli purskahtaa itkuun. Koska ei nyt kertakaikkiaan vaan ollut hyvä päivä. Koska hetkellisesti kyllästytti olla työpaikalla se "likasanko". Ihminen joka hoitaa kaiken, jota kukaan muu ei hoida. Joka hädin tuskin kehtaa sanoa "mä en nyt juuri tiedätkö ehdi". Ihan suoraansanottuna säälin pienoisen hetken itseäni. 

Jollain ilveellä ehdin kuin ehdinkin käydä apteekissa, sekä juosta suht ennätysvauhdilla ruokakaupan lävitse, keräten koriini vähän sitä sun tätä. Jatkaessani kotimatkaani seuraavalla bussilla, kaivoin oman kännykkäni esiin. Huomasin, että olin saanut Facebookkiin viestin. Viesti oli Lasten Omaishoitajat-ryhmän ylläpitäjältä. Hän toivotti tervetulleeksi ryhmään ja, että sen kummempaa esittelyä ei ole pakko tehdä, mutta että sellainen on kyllä aina tietenkin kiva olla olemassa. Kotiin saavuttua kirjoitin seuraavanlaisen esittelyn:

Moikka uusilta! Omaishoitaja olen ollut jo vuosia. En uskalla tarkalleen veikata montako vuotta tästä "työstä" on kerätty työkokemusta, mutta olin isompien poikien omaishoitaja jo ennen kuopuksen syntymää. Ja tällä hetkellä Samuel on kuusivuotias kaveri. Joten sanotaan nyt sitten, että kuusi-seitsemän vuotta omaishoitajuutta takana. Olen omaishoitaja Eliakselle 12 v ja Topiakselle 10 v. Kaikilla pojillani on toistaiseksi tuntematon geenivirhe/syndrooma, mikälie, joka aiheutta kaikkea puheentuoton ongelmista, vaikeaan kehitysvammaan. Elias on lievästi kehitysvammainen ja hänellä on epilepsia, joka on aiheuttanut ties mitä kommervenkkiä matkan varrella. Topiaksella on vaikea keva, hankala epi, vaikea migreeni, autistisia piirteitä, käytöshäiriöitä ja satunnaisia ongelmia verensokereiden kanssa. Samuelilla on myoklonioita ja puheentuoton erityisvaikeus (ei tainnut mennä diagnoosi kirjaimellisesti oikein, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan). Elämää elellään päivä kerrallaan periaatteella, pojat ovat kamalan ihania. Elämäni suola, sokeri ja suurimmat opettajat" 

Kun talossa oli alkuillasta hetken verran rauhallisempi meno, selasin muiden ryhmäläisten esittelyjä. Taustoja ja kohtaloita oli vaikka millaisia. Selasin hetken aikaa keskusteluja. Todetakseni melko pian, että kuten olen aiemmin jo tiennyt, niin en todellakaan ole ainoa, joka kokee hyvin usein olevansa väärässä paikassa. En ole ainoa, joka työpaikalla  pahoittelee sitä, että lapsi joutui osastohoitoon, tai nyt olisi taas lääkäripäivä.  Veikkaisin etten ole ainoa, joka ajoittain suree sitä, että tämä erilainen elämä vei mahdollisuuden toteuttaa itseään työelämässä, täysillä. Olen satavarma, että en ole ainoa, joka on tehnyt työelämän suhteen kompromisseja, mutta jollain ilveellä kuitenkin sovittaa yhteen sairaan, tai vammaisen lapsen hoidon ja työssä käynnin. Valvoo yöllä, huolehtii ajoittain jopa liikaa, tappelee oikeuksista, etsii tietoa, verkostoituu ja jakaa tietoa. On oman elämänsä hr-viestintä- ja markkinointipäällikkö, hallintojohtaja, asiantuntija ja lakimies... 

Roopen kanssa iltalenkillä tallustellessa hetkellisesti mieleen hiipi ylpeys. Miettiessäni Lasten Omaishoitajat ryhmään tekemääni pikaesittelyä. Kun asiat laittaa paperille, niin sitä tulee aivan eri tavoin havahduttua siihen, että onhan tuo nyt aikamoista settiä. Lupasin muistuttaa itseäni seuraavana itsesäälipäivänä, että hyvin sä vedät. Hyvin yhdistät kodin ja työn. Ottaen huomioon minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen. Hyvin me vedämme, ottaen huomioon, että minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen!

Joka Ilta Kun Lamppu Sammuu: Kymmenen Vuoden Univelka

Eletään vuotta 2009. Kello on yhdentoista verran illalla. Huomenna on työpäivä.  Makaamme miehen kanssa sängyssä vierekkäin, kuin suolapatsaat. Puristamme toisiamme kädestä. Tietäen, että sen vieressä makaavankin pulssi huitelee jossain sallitun yläpuolella. Kummankaan ei tarvitse sanoa ääneen ajatuksiaan. Kumpikin tietää tasan tarkkaan, mitä vieressä makaava ajattelee. Hän ajattelee "kohta se herää".

Kun Elias oli pieni vauva, hän oli loistava nukkuja. Jopa niin loistava nukkuja (sekä muutoinkin helppo vauva), että neuvolantätimme heitti leikkimielisesti eräälle käynnillä minulle "te ette tiedä todellisesta pikkulapsiarjesta mitään". Emmekä tienneetkään. Mutta vuosien saatossa opimme kyllä. Voisi sanoa, että suorastaan karvaamman kautta.

Se kun ei saa nukkua... Se tuo ihmisestä esiin kaikki ne huonot puolet. Se kiristää pinnaa, itseasiassa se tekee pinnasta olemattoman lyhyen. Se tekee ajatuksista sekavia, pienistä murheista suuria ja suuremmista murheista kestämättömiä. Nukkumattomuus, se että ei saa nukkua, ja loputon univelka tekevät sen, että päällimmäisenä ajatuksena ei ole elää terveellisesti. Syödä puolta kiloa kasviksia ja marjoja päivässä. Silloin koko aivokapasiteetti karjuu "antakaa mulle sokeria". Silloin päällimmäisenä mielessä eivät myöskään ole opit siitä, että joka päivä olisi hyvä harrastaa puolen tunnin verran sykkeitä kohottavaa liikuntaa. Koska elämä sinällään kohottaa sykkeitä siinä määrin, että lääkäri antaa kiellon tehdä lumitöitä "koska sun sydän on nyt muutenkin tarpeeksi kovilla".

Voisin sanoa, että olemme selvinneet jotakuinkin selväjärkisinä pahimmista tolkuttoman univelkaisista vuosista. Niistä vuosista, kun haaveilimme neljän tunnin pituisesta yhtäjaksoisesta unesta. Niistä vuosista, kun tyrskin nenäliinaan ammattiauttaja vastapäätäni, että "mä sanoin sille yöllä, että jos sä et ala nukkua, mä laitan sut laitokseen". Eliaksen nukkuessa toista, kolmatta tai neljättä vuotta putkeen: puolen tunnin jaksoissa. Mutta emme ole vieläkään kuivilla, mitä tulee kokonaisiin, hyvin nukuttuihin öihin.

Kun mielessä alkaa elää ajatus, toivon kipinä, perheenlisäyksestä, niin samalla liene jokainen vanhemmaksi halajava ymmärtää sen, että univelka on jotain, josta saattaa tulla elämän epämieluisampi kumppani ainakin pikkulapsiajaksi. Silti, en usko, että kukaan osaa etukäteen varautua siihen, miten raastavia unettomat yöt ovat. Varsinkaan, kun ne jatkuvat. Vuosia toisensa jälkeen. Vaikka öisin enemmänkin kukutaan, kuin nukutaan, arkea pitäisi jaksaa pyörittää. Pitää huolta lapsista, olla läsnä, hoitaa kotia, käydä töissä. Sen lisäksi olisi tietenkin kiva, että olisi sitä ns. omaakin elämää: harrastuksia, ystäviä, reissuja, illallisia.

Viime talvi oli omassa elämässäni käännekohta, mitä tulee hommaan nimeltä univelka: Topo, joka oli tuolloin jo yhdeksänvuotias "pikkukaveri" hihhuloi puoli talvea, puolet öistä, tehden elämästään, sekä vanhempiensa elämästä vähintäänkin haasteellista. Tuolloin ymmärsin sen vihdoin ja viimein, että käsissämme on paketti kultaa: Joka kultaisuutensa lisäksi tulee aiheuttamaan niitä korkeita sykkeitä, pinnan lyhenemistä, akuuttia sokerin tarvetta, sekä ennenkaikkea ajoittain järjetöntä univelkaa vielä useiden vuosien verran. Silloin ymmärsin, että nyt tässä elämässä pitää tehdä jotain toisin.

Skippasin ystävän nelikymppiset Tallinnassa, kaikki illanistujaiset, riennot, dinnerit, harrastukset. Noh: skippasin lähestulkoon koko niin sanotun oman elämän. Ja aloin käymään nukkumaan yhdeksän aikaan illalla. Ollen kuitenkin päivästä toiseen koomaväsynyt. Ymmärtäen, että pidemmän päälle tämä yhtälö ei tule toimimaan. Väsymys ottaa veronsa, ja sitäpaitsi: vaikka lapset ovat ihania, olisi ihanaa jos olisi edes ajoittain elämää kodin ja työpaikan ulkopuolella. Olisi ihanaa olla jotain muuta, kuin jatkuvasti väsynyt. Olotila, joka oli enimmäkseen ollut vallalla oleva jo vuosien ajan...

Omat henkilökohtaiset "univelkaisen huippuhetkeni" ovat mm. kolmevuotiaalle Eliakselle yön pimeinä tunteina karjaistu "jos sä et ala nukkumaan, mä laitan sut laitokseen", sekä Topolle pienessä sairaalahuoneessa kivahdettu "etkö sä helvetti voisi olla hetken hiljaa ja nukkua". Topon kohtaillessa neljättä, viidettä tai kuudetta vuorokautta putkeen: jatkuvalla syötöllä. Olen pillahtanut itkuun työkaverini edessä, tiuskassut siskolleni (monen monta kertaa), voinut pahoin väsymyksestä, nukahtanut työmatkalla bussiin ja ajanut pysäkin ohi. Olen maannut lamaantuneena sängyssä, koska sydän on hakannut aivan liian lujaa. Olen istunut työpaikkalääkärin vastaanotolla, kuullen sanat "mä kirjoitan sulle nyt 100 kappaletta näitä nukahtamislääkkeitä. Tässä katastrofissa pienin ongelma on se, jos äiti jää koukkuun nukahtamislääkkeisiin". Olen ottanut nukahtamislääkkeen, miehen ollessa pelaamassa tennistä. Havahtunut siihen, että Elias on ylhäällä. Hoiperrellut portaikon kaiteesta kaksin käsin kiinni pitäen alakertaan hakemaan maitoa. Koska Elias ei jää(nyt) sänkyyn ilman sitä. Päättäen, että en enää ikinä ota nukahtamislääkkeitä. Olen itkenyt hysteerisenä, että olen niin väsynyt, etten enää jaksa. Karjunut hysteerisenä, että olen niin väsynyt, että en enää jaksa. Olen koomaväsymyksessä jumpannut puolihysteerisenä iltaisin, koska "haluan olla hoikka". Tajuten lopulta, että univelka vaikuttaa myös aineenvaihduntaan... Hoikistuminen ei ole enää niin helppoa. Olen unohtanut järjettömän määrän asioita niin sanotusti ihmisten aikaan, miettien niitä unohdettuja asioita yöaikaan, lähestulkoon pakokauhun vallassa. Olen ollut todella paljon huonompi äiti, surkea vaimo ja paska ystävä: koska olen ollut niin väsynyt.

Mitä tulee viimeiseen 11 vuoteen nukkumisen saralla, olen tänään niin sanotusti paremmassa paikassa, kuin koskaan. Skippaan yhä illanistujaisia, koska vaikka ne antavatkin niiiiiin paljon,  ne myös verottavat jostain elintärkeästä: unesta. Kyllä minäkin "hillun", kun sille päälle satun. Tätä nykyä hilluminen tarkoittaa hyvää viiniä ja ruokaa ystävän kanssa. Sitä, kun valvotaan yli puoleen yöhön. Olen myös oppinut itsekkääksi mitä tulee öihin. Itseasiassa vuodet ovat opettaneet sen, että jos lapset nukkuvat, niin öitä ei kannata hassata töiden ja elämän murehtimiseen. Sitä voi tehdä päiväsaikaankin. Ajoittain, tuntiessani itseni erityisen väsyneeksi, saatan vain illalla päättä, että Topo saa ihan rauhassa herätä vaikka kello kolme yöllä. Hän kestää sen, hän voi nukkua koulussa päikkärit. Mutta nyt minun pitää nukkua. Ja minä nukun. Sisäänrakennettu herätyskelloni ei silloin herätä minua kello nollaneljä yöllä kuuntelemaan, että onko Topo untenmailla, vai kuuluuko talosta ääniä. Vaikka ystävän kanssa viestitellessä kirjoitan "joo, mäkin pyrin taas siihen, että pidän vain yhden karkkipäivän viikossa", niin tiedän samalla, että tilanteet saattavat vaatia pari, huonoina viikkoina jopa kolmekin karkkipäivää. Ja vaikka rakastan tehdä kotijumppia ja trion nukahdettua kävellä koiran kanssa pidempiä lenkkejä: ymmärrän, että on päiviä kun einesruoka ja ilta sängyn päällä ajavat terveellisen kotiruoan ja 25 minuutin kotijumpan ohi.

Yhden asian sanon: unettomiin öihin ja väsymykseen ei totu. Niiden kanssa ei opi elämään. Univelka on aina yhtä raskas kannettava. Yön pimeät tunnit tuovat yhä esiin minusta ne raadollisimmat puolet, vähintäänkin puolittavat pinnan, tekevät pienistä murheista suuria ja suuremmista ylipääsemättömiä. Univelka on myös opettanut jotakin: jos joku, kuten vauvavuoden keskellä elävä siskoni, joku ystävistäni, tai työkaverini sanoo olevansa tosi väsynyt, tunnen suurta sympatiaa ja empatiaa. Voin sydämestäni sanoa, että "mä tajuan miltä susta tuntuu". En pahastu, jos joku joutuu sopimaan ennalta sovitun menon kanssani väsymyksen vuoksi. Ja hurraan mielessäni, lukiessani facebookissa vertaiskaverin päivityksen "jee, kahdeksan tunnin unet takana". Koska uni on kultaa.

P.S Mitä tulee kuopukseen ja nukkumiseen: Nallekarkit ovat menneet siinä mielessä tasan, että vauvasta lähtien tyyppi on nukkunut. Kuten kuvasta näkyy: milloin missäkin...

Äitinä Pojille

Varmasti melkoisen moni on somen puolella törmännyt "poikien äidit"-yhteisöön. Lukenut yhteisön blogitetekstejä, katsellut instan kuvia, tai törmännyt facebookissa kiertäviin ns hassuihin tilanteisiin, joihin poikien äitinä joudut. Itselläni ne tilanteet tulevat säännöllisin väliajoin jonkun face-kaverin jakamina vastaan. Ja lähestulkoon aina olen voinut itsekseni nyökätä, sekä todeta "just noin".

Hassua kyllä, mutta jo vuosia ennen Sampua, ensikosketuksemme vammaispalveluihin; kerrassaan ihana naishenkilö, "risti" minut "poikien äidiksi". Valitettavasti asiakassuhteemme tämän vammaispalveluiden kultakimpaleen kanssa ei jatkunut loputtomiin.  Itseasiassa tuo vammaispalveluiden asiakkuuden kulta-aika kesti vain vuoden-parin verran. Mutta kultakimpaleemme jäi asumaan sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. 

Ilmeisesti lössimmekin teki häneen jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen...  Useamman vuoden "tauon" jälkeen törmäsimme, ihan muissa, kuin vammaispalvelumerkeissä. Hän tuli riemastuneena moikkaamaan todeten: "en enää muista sun nimeä, enkä enää oikein poikienkaan nimeä. Mutta en ikinä unohda teitä. Mulle olet aina poikien äiti".  Antaen perään halauksen. 

Kun jossain vaiheessa kahden pojan kombosta tuli kolmen pojan trio, alkoi kertakaikkiaan olla helpompaa ruveta puhumaan triosta "vain" poikina, sen sijaan, että olisi puhutellut joka sälliä nimellä. Tyyliin: "Oltiin poikien kanssa puistossa."  "Pojat voivat ihan jees." "Pojat ovat lomalla, minä töissä." ... Ja sitä rataa. 

Toki olen aina ymmärtänyt olevani kolmen poikalapsen äiti. Jälkikasvuni vaatteet ovat vauvasta lähtien olleet joko linjastolla unisex, tai sitten sinne poikamaisiin kallellaan. Eliaksen jäljiltä kotoa löytyy nukke, sekä nukenrattaat, mutta muutoin: eritoten poikien kasvaessa, lahjoista on tullut niin sanotusti poikamaisempia. Mutta aiemmin se poikamaisuus jollain tapaa hukkui sairastamisen alle. Sitä ei aina tiennyt, että mikä heittäytyminen, haluaminen, tai vastustaminen meni huonosti voimisen piikkiin. Mikä meni perus uhmaiän piikkiin. Ja mikä taas oli ns. "poikamaista". Kunnes vuosien vieriessä, elämän edes jollain tapaa vähän tasaantuessa (tai sen epätasaisuuksiin jollain tapaa tottuessa): aloin bongailla niitä poika-juttuja. 

Tätä nykyä olen aivan totaalisen vakuuttunut, että :

- pojat ovat julmetun paljon äänekkäämpiä kuin tytöt. Joo, luonnollisesti tytötkin osaavat huutaa. En ole niin dinosaurus, ettenkö muistaisi tyttöikäisenä satunnaisesti (vanhempani ehkä haluavat lisätä tähän: säännöllisesti...) karjahtaneeni. Mutta pojissa on jokin asetus, joka on jatkuvasti "liian äänekäs"-asennossa. Eliaksen ja Sampun väliset keskustelut käydään enimmäkseen volymella "puolikuurokin kuulee". Kun he suputtavat salaisuuksiaan, kuulen ne ilman minkään valtakunnan lisälaitteita sujuvasti alakerrasta yläkertaan. Sama pätee Topoon. Kun hän erittäin hyvänä päivänä keksii, että nyt lauletaan kuulkaas (luonnollisesti olettaen, että laulukaverina toimii äiti-ihminen) ihhahhaata täpötäyden kauppakeskuksen rullaportaissa, se "ihhahhahaa" ei kumpua suusta hiljaa ja söpösti. Ei: se kajautetaan kunnolla ilmoille

- pojat huseeravat julmetun paljon enemmän, kuin tytöt. Joo, olen luultavasti jonkinasteinen huseerauksen naapurustomestari. Mutta häviän sata-nolla poikalapsille mitä tulee huseeraukseen. Huseerauksella tarkoitan sellaista ei-mitään-tarkoittavaa lattialla luuhaamista, ja nouhoamista. Sellaista, että kun purat kauppakasseja, niin yhtäkkiä, totaalisen puskista, keittiöntason ja jääkaapin välille on ilmestynyt lattianrajaan sellainen vajaa satakakskytsenttinen "mytty". Johon luonnollisesti kompastut laittaessasi maitopurkkia jääkaappin. Aiheuttaen luonnollisesti aikaan huutomyrskyn "äiti, ai ai ai ai, mua sattui", sekä pakokauhun valtaamaan hetken, jolloin näet maitopurkin treffaavan parkettilattian. Huseeraminen on myös sellaista "muuten vaan maassa makoilua" ja yleistä nuohoamista. Jonka vuoksi ihan satavarmasti...

- poikien vaatteet likaantuvat nopeammin, kuin tyttöjen. Jep. Olen kirjoittanut pyykinpesusta muutamaan kertaan. En jatka enää aiheesta. Muuta kuin uudelleen toteamalla, että ihan satavarmasti poikalapset sotkevat vaatteensa nopeammin!!

Jossain hetkellisessä mielenviassa lähdin tänään alkuillasta liikuttamaan joukkuettani vähän naapurustoa pidemmälle ruokakauppaan. Vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tehdä kauppakeikka huomenna, töiden jälkeen, ylhäisessä yksinäisyydessä. 

Kaikkien trion jäsenten vointi oli vähintäänkin siellä ok-tietämillä. Mutta siitä huolimatta sain karjahtaa liian monta kertaa "ylös sieltä lattialta", "nyt ei tapella", "nyt jos vielä tapellaan, ei tule lauantaikarkkeja", "nyt ei sitten tule lauantaikarkkeja", "Elias, jos et lopeta äiti heittää sun puhelimen roskiin": no, te tiedätte mitä kaikkea fiksua, filmaattista ja aikuismaista tulee lausuttua, kun pojat eivät osaa käyttäytyä kaupassa... Miettien mielessäni, että tällaisiako meistä tulee, kun me kasvatamme poikalapsia? Vähän liian kovaäänisiä, huseerajia, joilla on jatkuvasti ruokatahra helmassa, räkäisen pusun aiheuttama limalammikko jossain olkapään tietämillä? 

Niinhän sitä sanotaan, että lapset kasvattavat. Trio on sitä tehnyt oikein urakalla. Avannut ovet uudenlaiseen maailmaan: jossa välillä ollaan silmätikkuja siksi, että he eivät ole ihan kuin kaikki muut. Ja välillä siksi, että he ovat lauma äänekkäitä poikia ja minä olen äitinä pojille.