Pitkän Vuoden (L)Opetus

Onko se joku aikuisjuttu, että vuoden alkaessa lähentyä loppuaan, käy mielessään läpi kulunutta vuotta? Punniten hyviä ja huonoja, miettien mitä vuosi on opettanut? Niin, tai lähinnä: teettekö tekin näin?

Kun odotin vuosilukua 2016 vaihtuvaksi numeroiksi 2017, olin ahdistunut ja levoton. Se ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta olinpahan kuitenkin. Joku ääni sisälläni hoki, tai siis itseasiassa huusi täyttä kurkkua, että "ongelmia näkyvissä, vaikeuksia tulossa". Tiesin, että olin paniikissa tehnyt työelämän suhteen hieman vääränlaisia päätöksiä. Aistin, että kotona ei kaikki ollut ihan kuten piti. Vuoden alkupuolisko tottamaar näytti, että se sisäinen ääni oli oikeassa. Tyyliin 100%:sti.

Jossain vaiheessa kuluvaa vuotta olin ensimmäisen kerran sitten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimaininkien hetken, tai siis todellisuudessa monta viikkoa, siinä luulossa, että naurut on naurettu. Sellaiset puhtaat, onnelliset naurut. Kuten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimainingeissa, niin myös vuoden 2017 kesäkuussa: olin väärässä.

Vaikka vuosi oli paska (lyhytvirsi kaunis), niin se ei ollut läpeensä paska. Itseasiassa samaa tahtia, kuin vuosi alkoi taittua kohti loppuaan, hyvän fiiliksen mittari alkoi kohota aina vain korkeammalle. Toki tulee takapakkeja, pahoja päiviä, siis ihan kertakaikkisen paskoja päiviä: mutta eikös niitä elämässä tule aina?

En ala käymään läpi "mitä opin vuodestani"-juttuja. Olen melkoinen puupää & tuuliviiri. Sanotaan, että ihmiset oppivat virheistään. Voisin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". Sitten sanotaan, että Siperia opettaa. Mitä sekin itseasiassa tarkoittaa? Sitä että sinut heitetään Siperiaan marjakorin ja toppatakin kanssa ja huudetaan perään "yritä nyt oppia"? Jos se(kin) (kuitenkin) tarkoittaa, että ihmiset oppivat virheistään, niin... Yllätys yllätys: voin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". En kuluvana vuonna oppinut hallitsemaan kiireisiä aamuja yhtään sen paremmin, kuin aiempinakaan vuosina. En ole vieläkään järjestelmällinen. Sumeilematta vieläkin luotan muistavani asioita "ei niitä nyt hitsi ylös tartte kirjoittaa". Yllätys on yhtä suuri joka ainoa kerta, kun en muistakaan niitä.

En muuten myöskään aio tehdä uudenvuoden lupauksia, kuten "pidän vain yhden karkkipäivän viikossa" ja "nyt toteutan kesäksi bikinkuntoon projektin". Elämä kun nyt vaan sattuu olemaan sellaista, että välillä tilanteet vaativat useamman karkkipäivän. Ja hei kamoon: yli nelikymppinen kolmen kersan mutsi: viuhtoisinko muutenkaan julkisella biitsillä bikinit päällä?

Yhteen asiaan aion kuitenkin satsata. y r i t ä n nimittäin oppia arvostamaan itseäni uudestaan. Paskan kakstuhattaseitsemäntoistan aikana lopetin sen. Ja se on oikeasti typerintä, mitä itseään kohtaa voi tehdä. Isäni on pienestä pitäen opettanut omaa katrastaan arvostamaan itseään. Olen yrittänyt omaa katrastani opettaa arvostamaan itseään. Ja sitten menen ja lopetan itse puuhan. Kertakaikkisen typerää. Ja tulipahan tässä vaiheessa mieleen, että onko sekin jotain aikuisjuttua? Että keskittyy niin paljon kaikkeen ympärillä tapahtuvaan (ja eritoten niihin ympärillä touhuaviin), että unohtaa itsensä?

Aion aloittaa arvostamis-opettelun pikkuaskelin. Esimerkiksi niin, että sinä kiireaamuna, kun yhden reissuvihko on täyttämättä, yhden rukkaset hukassa, itse näyttää peikolta, koska "ei ehdi laittautumaan"ja yksi makaa x:nä vessan edessä, nakuna, kun oikeasti pitäisi olla jo pihalla, huutaen "en halua mennä päiväkotiin", niin: Työmatkalla, bussissa en soimaa itseäni (vaihteeksi) huonosti hallitusta aamusirkuksesta. Vaan: arvostan itseäni siitä, että loppupeleissä kaikki pääsivät matkaan. Koska se ihan oikeasti on suoritus sinällään.

Sen sijaan, että miettisin duunissa, että "näin ne asiat nyt sitten menivät, tässä mä istun tekemässä osa-aikaisena tällaista puuhaa", yritän kääntää asiat niin päin, että "aika siistiä, ei moni jaksaisi tämän rallin keskellä käydä töissä. Vielä jopa tekemässä ihan fiksuja juttuja" (ok, tämä ei ole ehkä niitä ensiaskelia arvostamisen saralla, mutta jossain vaiheessa yritän päästä tällaiseen ajatusmalliin...)

Niin ja kokkausjutut: tässä olen muuten jo itseni arvostamisessa melko hyvässä tilanteessa. Osaan pyytteettömästi arvostaa itseäni siitä, että kuluneella viikolla lapset ovat syöneet eineksiä vain kerran! (ja joo, nyt ei kukaan mainitse mitään joulujuttuja, ja sitä että nythän on syöty puoli viikkoa jouluruokaa! Minä yritän täällä arvostaa saavutuksiani...).

Vaikka kulunut vuosi ei ehkä (no ei siis todellakaan ollut) voittokulkua alusta loppuun asti, niin kuten kirjoitin: ei vuosi myöskään ollut läpeensä paska. Tapahtui ihania asioita. Niistä suurimpana kummipoika. Kummitädin Happy Baby. Vuosi 2017 on myös näyttänyt konkreettisesti, että lapset kasvavat: trio on yhteensä ottanut pituutta varsiinsa varmasti melkein parinkymmenen senttimetrin verran. Tämän lisäksi jokaisessa trion jäsenistä on tapahtunut pään sisäistä kasvua. Joka näkyy mm. erilaisina uusina taitoina: Sampu oppi pyöräilemään ilman apupyöriä, ja ottaa lukemisen saralla ensiaskeliaan. Elias on saanut vastuuta talouden ykkös koiranpissattajana ja on yllättänyt äiti-ihmisen kerta toisensa jälkeen ihanilla askarteluillaan. Sekä sillä, että kaveri siis lähtee oikeasti ylä-asteelle ensi syksynä. Mihin vuodet vierivät? Ja tähtisilmäni Topo, joka on oppinut monen monta sanaa, antamaan ja vastaanottamaan hellyyttä, sekä oikeasti kasvattanut pinnaansa kilometritolkulla.

Tänä vuonna kävimme perhelomalla minun koko perheeni kanssa ja siskoni surffailee meille viikottain taloja vuokrattavaksi ensi keväälle. Koska perhelomasta meinataan tehdä traditio.

Olen viettänyt superhauskoja hetkiä ystävien kanssa. Kasvattanut parhaan mansikkasadon ikinä. (luonnollisesti joka ainoan mansikan söi takapihan lähistöllä ajoittain hengaileva peura). Tehnyt ihania reissuja. Ja kirjoittanut jälleen kymmeniä blogitekstejä lisää. Ja niitä on jopa luettu!

Huomenna on siis aika paketoida kuluva vuosi muistojen pakettiin ja lähteä pää pystyssä kohti uusia vuosilukuja, uusia seikkailuja, opetellen arvostamaan. Tällä kertaa olo on levollisempi. Pään sisällä ääni kuiskailee "tästä tulee parempi vuosi. ihan varmasti tulee". Kuten vuosi sitten, niin nytkin: uskon sitä ääntä. Se kun on kovin monesti ollut oikeassa...

P.S koska kaikki muutkin, niin minä myös : #bestnine Kyllähän sen näkee tästäkin: ei vuosi 2017 ollut läpimätä... 

Viisi Vinkkiä Toimivaan Arkeen: Kantapään Kautta Todettua (ei opittua)

En tiedä luenko vääränlaisia vinkkipalstoja, mutta olen huomannut, että melko usein "vinkit ruuhkavuoteen spesialistilta" spesialisti on joko yhden lapsen vanhempi, tai työkseen jotain hyvinvointivalmennusta (oman aikataulunsa mukaan) tekevä jumppahirmu, jonka motto elämässä on "jokaisella on joka päivä puoli tuntia aikaa kunnon hikijumppaan".

Haluatteko oikeita vinkkejä ruuhkavuosiin? Ihmiseltä, jonka organisointikyky lähentelee heikkoa, jonka kovin ase arkeen on huono muisti, ja joka ei ole vieläkään oppinut, että tunnissa tehdään tunnin verran hommia?

Vinkki numero yksi, jonka toivottavasti jokainen päiväkoti-ikäisen lapsen vanhempi on jo hiffannut: Koska aamut ovat aina kiireisiä, ja talviaikaan pimeyden vuoksi erittäin syvältä, niin delegoi aamupalapuuha päiväkotiin! Ei kuten eräs allekirjoittanut, jolla oli aikanaan päähänpinttymä siitä, että lasten oli syötävä puuroa ennen päiväkotiin lähtöä. Sitä oli syötävä joka hemmetin aamu, ja sillä ei ollut mitään merkitystä, että toinen näistä syötettävistä vihasi puuroa. Vaikka jokainen puuroamu päättyi puuroliman ja kyynelien aiheuttamaan supersotkuun. (sekä äidin, että lapsen kyynelien...), sitä puuroa syötettiin lapsukaisille aamusta toiseen. Älä vain kokeile tätä kotona!

Vinkki numero kaksi: jos kotonasi asuu alvariinsa vaatteita sotkevia henkilöitä, rytmitä pyykinpesu fiksusti pitkin viikkoa. Tyyliin koneellinen joka toinen ilta. Vinkkivitosena vielä sellainen juttu, että kun ne pyykit ovat puhtaita ja kuivia, laita ne samantien kaappeihin. Älä tee kuten eräs, jonka nimeä ja henkilöllisyyttä en paljasta (voitte vain arvailla), joka pesee yhteen putkeen kuusi koneellista pyykkiä. Pyykki, niin puhdas koneesta tullut, kuin likainen koneeseen menoa odottava, ängetään ikean kasseihin odottamaan joko sitä kaapittamista, taikka pesemistä. Homman päätyessä siihen, että omatoimiset lapset ovat tuoneet pari iltaa putkeen omat likaiset vaatteensa kylppäriin, ikean kassiin, odottamaan pesua. Joten osassa niistä ikean kasseista on loppupeleissä sekä puhdasta, että likaista pyykkiä. Älä siis testaa tätäkään "ikea-säkki-toimintatapaa". Usko vain, kun annan vinkin: ei toimi hyvin!

Vinkki numero kolme: Jos ja kun tiedät, että aamutoimiin menee yhteensä 75 minuuttia aikaa, varaa niihin 75 minuuttia aikaa, plus ekstra "yllätysmomentti" vitonen. Älä kuvittele, että hoidat hommat tunnissa. Et vaan hoida. Homma päätyy hyvin helposti siihen, että silloin kun lapsen olisi pitänyt jo teknisesti olla pihalla odottamassa taksia, kirjoitat kuulumisia reissuvihkoon. Samalla lukien, että tyypillä on tänään taas uintia ja pitäisi eväätkin pakata mukaan. Sen eskari-ikäisen kaverin muistuttaessa vieressä, että päiväkodissa on muuten myös eväsretki. Nyt olisi ollut aika siistiä, jos sen 60 minuutin sijaan olisit varannut aamutoimiin 75+5 minuuttia. Ihan oikeasti.

Vinkki numero neljä: laita illalla lasten JA omat vaatteet valmiiksi pinoihin. Niin, varsinkin jos olet sitä sorttia joka sinnikkäästi uskoo tekevänsä ne noin puolentoista tunnin aamupuuhat siihen hikiseen tuntiin. Sisältäen sen omien vaatteiden, sekä lasten vaatteiden "esillepanon".  Aamulla kiireessä luonnollisesti kaikki puhtaat kalsarit ovat "jossain niistä ikean pesu-säkeistä". Kuopuksen kenkä on hukassa, koira varasti toisen sukan ja paidassa on lappu joka kutittaa. Bonarina siihen oma hukassa oleva musta t-paita, juuri se yksi tietty, joka on kiva neuletakin kanssa, jonka ihan varmasti näit kylppärissä (joo, yllätys, yhdessä niistä ikean säkeistä) heinäkuussa... Voin kertoa miten homma päättyy. Niin, että kuopuksella on jalassa yksi oma, ja yksi Eliaksen kuusi numeroa liian suuri, sukka. Kengät täytyy taas lennossa vaihtaa kumppareihin, koska se yksi kenkä on ja pysyy mystisesti hukassa. Lupaat illalla "yllärijälkkärin" jos kuopus unohtaa sen paidan niskaa kutittavan lapun (ainakin siihen saakka, kunnes joku päiväkodin aikuisista voi leikata sen pois).  Joudut itse miettimään koko vaatekokonaisuuden uusiksi, koska se musta t-paita on totaalisen hukassa. Unohdat hässäkässä harjata hiukset ja vaihtovaatteet ovat luonnollisesti rypyssä. Pyrit työpaikalla välttelemään niitä seinänkorkuisia peilejä koska: ne ryppyiset vaatteet ja semitakkuinen tukka. Siihen bonarina huonosti nukutun yön jäljiltä silmäpussia ja alat muistuttamaan jotain, jonka voisi lanseerata maanviljelijöille "vuoden toimivimpana variksenpelättämenä".

Vinkki numero viisi: Ihan oikeasti, käytä kauppalistoja! Ihan supervinkkinä sellainen juttu, että kerää vaikka parin päivän aikana paperille ylös huomioita puuttuvista peruselintarvikkeista, kuten suola, jauhot, kanamunat, kinkku yms. On nimittäin melko palkitsevaa hoitaa melkein koko viikon ruokaostokset yhdellä kertaa, ja viikon muina päivinä hakea vain vaikkapa puuttuvan maidon, tai lisää leipää lähikaupasta. Annan tämän vinkin ihan kokemuksesta. Joka on karttunut siitä, kun lähden koiran kanssa "vielä yhdelle iltalenkille" kello 21.30 illalla, räntä-vesisateessa. Koska aamuksi ei ole maitoa, ja töiden jälkeen en ehdi kauppaan ostamaan seuraavan päivän ruokatarvikkeita. Yleensä parasta tässä on se, että päivään on sisältynyt jo yksi kauppakeikka. Jolloin varastoja on täydennetty hyasinteilla, siemennäkkärillä ja aurajuustolla. Niillä joka lapsiperheen peruselintarvikkeilla....

Ihan vain yhden äiti-ihmisen neuvo: Älä ota niin tosissaan niiden ruuhkavuosi- ja jumppaspesialistien ohjeita. Olen henk.koht kärvistellyt ties missä kiirastulissa, soimaten surkeaa organisointikykyäni. Sitä, että vaikka se jumppaguru sanoi instastoryssaan, että jokaisella on aikaa liikkua joka päivä, ei aikaa mukamas löydy. Useinmiten tyypit antavat niitä vinkkejä ja vetävät niitä jumppia työkseen. Minä (ja niiiiiin moni muu) en. Käyn muunlaisissa töissä ja siinä sivussa, tai sen lisäksi, organisoin huonosti, mutta pyöritän suht hyvin tätä perusarkea. Olen vuosien varrella oppinut, että vaikka sitä aikaa jostain saisi tiristettyä sille 30 minuutin jumpalle, se aika voi monesti olla paljon tärkeämpää käyttää x:nä sohvalla, tai sängyn päällä. Antaen itselleen hetken armoa. Koska arki liikkuvine palasineen, ei aina sitä armoa muutoin anna.

Loppuun haluan liittää kuvan kodistani. Näyttää ihanan siistiltä ja harmoniselta (siis allekirjoittaneen mielestä). Voin kertoa, että kuva on otettu Sampun "Linna-päivän" jälkimainingeissa. Heitimme aamulla Linna-keikan, tulimme ajoissa kotiin ja käytin keikkaa seuraavat kuusi tuntia siivoamiseen. Tältä näytti sen session jälkeen. Hetkellisesti. Kunnes Sampu oli päättänyt rakentaa kiljardista palikasta ja kymmenestä kirjasta smurffeille sillan, Topo oli levitellyt sohvalla olevat tyynyt lattialle ja Elias kantanut koko maallisen omaisuutensa sohvapöydälle... Seuraavana päivänä käytin viisi tuntia aikaa siihen kylppärin ikea-kassi-pyykki-helvettiin. Päättäen jälleen kerran, että tästäedes rytmitän pyykinpesun fiksummin. Tietäen, että kuukauden sisällä edessä on uusi vähintään viiden tunnin session. Koska en opi yhdesta kerrasta. Enkä edes sadasta...  Sellaista se arki on. Siihen ei kai ole muita vinkkejä, kuin että yritetään pärjätä?

P.S mitä tulee tuohon olkkariin (ja keittiöön)... Vaikka ne reissuvihkot ja vaatepinkat ovat kroonisesti retuperällä, niin olen sen verran ryhdistäytynyt, että yritän "raivata" nuo kaksi paikkaa siisteiksi iltaisin. Vaikka kuinka väsyttäisi. Koska se hemmetin huonosti rytmitetty aamu on niin paljon kivempi aloittaa, kun alakerta on sentäs niin sanotusti inhmillisen näköinen. Kas: tässä vielä bonusvinkki kaupan päälle!

Äidin Kirje Topolle, Omaishoitajan Kirje Heille Jotka Päätöksiä Tekevät

Olen sanonut sen sata kertaa, mutta sanonpa taas: Kun sinä minun Toponi hymyilet, minäkin hymyilen. Kun sinä hymyilet, tiedän, että sinun on hyvä olla. Minä ja isäsi olemme ottaneet elämässä päämääräksemme saada sinut hymyilemään ihan joka päivä. Niinäkin päivinä, kun heräät yön ollessa pimeimmillään, pidellen päätäsi. Ollen niin kalpea, että jokaisen kasvojesi verisuonista voi erottaa. Silmiesi ollessa sikkurassa kivusta, ohjatessasi kättäni otsallesi. Sanattomasi sanoen "paina tuosta, se helpottaa".

Sinun minun Toponi, oma vesieläimeni, kuuluisi saada elää maassa, jossa on aina kesä. Ei liian kuuma, eikä liian aurinkoinsen kesä. Vaan sellainen, kuin Suomen täydellinen kesäpäivä osaa olla: vihreä, lempeä, sopivan kirkas, uimavesien ollessa juuri sopivan lämpöisiä.

Olen aina sanonut, että sinulla on maailman kauneimmat silmät. Kuinka kenelläkään voi olla niin harmaat silmät, kuin sinun silmäsi ovat? Niin paksujen mustien ripsien kehystämät silmät. Kun voit hyvin, silmäsi ovat suuret ja seuraat rauhallisena, ajoittain kujeillen, ympäristöäsi. Huudat veljiesi nimiä, sanot kömpelösti "Hooje" ja samalla kömpelyydellä paijaat Roope-koiraa. Herätät hämmennystä hampurilaispaikassa, huutamalla iloisesti "kakka", tehostaen sanomaasi sanomalla pitkän "hyyyiiin". Tietäen, että se on meidän kahden välinen vitsimme. Tietäen, että en ole niin kakkahommien fani. Kiusaat minua, mukamas huijaamalla, että nyt olisi hommien aika taas. Minua naurattaa. Aina. Siksi, että tiedän, että kun kujeilet, sinun on hyvä olla. Kun sinä voit huonosti, silmäsi ovat vain pienet viirut, jotka katsovat ilmeettöminä paikkaan, johon meiltä muilta ei ole pääsyä.

Vaikka minun äitinäsi pitäisi suojella sinua kaikelta pahalta ja ikävältä, tunnen ajoittain itseni kanssasi niin avuttomaksi. Sinä olet minun lapseni, mutta on hetkiä, päiviä, viikkoja, kun en osaa kunnolla lukea sinua. Kun en tiedä, miksi voit niin huonosti. Kun en ole muistanut sanoa tilapäishoitopaikkaan, että laittakaa vesimuki yöksi vessaan: sillä voidessasi huonommin, olet usein kovin janoinen. Koska olen unohtanut sanoa tuosta asiasta, saan kotona lukea raportista, että heräsit kello neljä yöllä, nousit ylös sängystäsi ja  sanoit "vessa". Sinut ohjattiin takaisin sänkyyn, josta nousit uudelleen puolen tunnin kuluttua. Tuolloin sinun annettiin siirtyä olkkariin katsomaan Muumeja. En ollut myöskään muistanut sanoa, että sinulle ei tee hyvää ruveta katsomaan Muumeja kello puoli viisi aamuyöstä. Että sinun muutenkin seilaavat rytmit menevät täydellisen sekaisin, sinun päänsärkysi pahenee ja menee päiviä, sekä liian monta pitkää, puolittain valvottua yötä, ennenkuin saamme rytmisi korjattua.

Minun Toponi, haluan kertoa sinulle, että äidin sydän ei vieläkään antaisi sinun lähteä tilapäishoitoon. Mutta tässä asiassa äidin järjen ääni on kovempi. Se sanoo, että meidän kummankin on pakko opetella. Sinun pitää opetella edes niitä pieniä itsenäisyyden askelia. Äidin sydämen pitää opetella pienin askelin siihen, että et aina ole siinä vieressä. Sinäkin kasvat ja aikuistut. Sinäkin muutat joskus omaan kotiin. Sinä menet tilapäishoitoon siksi, että toisin kuin muiden lasten kohdalla, kotoa pois muuttaminen tuskin on mitään, mitä itse ikinä tulisit valitsemaan. Sinä käyt siellä opettelemassa sitä, että joskus asuinpaikkasi on muualla, kuin äidin luona. Sinun pitää mennä tilapäishoitoon myös siksi, että kahden yön verran kerrallaan minä voin nukkua levollista unta. En sellaista koiranunta, jota nukun, kun nukut täällä kotona. Sekä siksi, että ne sinulle maailman tärkeimmät tyypit: veljesi, saisivat kahdeksi iltapäiväksi ja illaksi kerrallaan minun kaiken huomioni. He kun ansaitsevat sen. He kun ovat pienestä pitäen oppineet elämään sinun vointisi rytmittäminä. Sekin sattuu äidin sydämeen. Silloin kun painan otsaasi, toivoen että kipusi helpottaa: silloin mietin myös sitä, että kuinka paljon tämä meidän hyvin erilainen arkemme jättää veljiisi jälkiä? Siitäkin asiasta tunnen avuttomuutta. Samalla kuitenkin tietäen, että me teemme täällä kotona kaiken, jotta teidän kolmen olisi niin hyvä olla, kuin suinkin mahdollista. Muuta emme voi.

Sinä rakastat käydä kaupassa. Bussilla, kaupassa. Kauppareissulla olet iloinen, mutta et jaksa seistä. Siispä päädyt makailemaan marketin käytäville. Isoveljesi vartioidessa vieressäsi. Sinä rakastat pyöräilyä koulun kolmipyöräisellä. Mutta jostain syystä olet niin väsynyt, että haluat tehdä reissun koulun lähipuistoon rattaissa. En tiedä, pitäisikö minun olla huolissani. Onko tämä vain pimeyden ja pian päättyvän koulun syyslukukauden tepposia? Onko tämä jotain, joka taas korjaantuu talven taittuessa kevääseen? Vai onko jotain oikeasti hälyttävää tapahtunut voinnissasi?

Minun rakas Toponi. Tiedän, ettet ikinä tule itse lukemaan tätä tekstiä. Mutta ehkä joku kaunis kesäpäivä luen tämän sinulle, tietäen sinun ymmärtävän kuulemasi. Siihen päivään asti luotan, että tunnet kuinka rakas minulle olet. Silloin kun hieron kipeää päätäsi, paijaan sinua illalla, jotta saisit unen päästä kiinni. Silloinkin kun tuskastun huutoosi. Silloin kun nauramme kakka-jutuille. Kun katsot minua silmiin ja hymyilet, saadessasi koko maailmani hymyilemään.

Olla omaishoitaja: Raskainta ei ole se, että pitää täytellä niitä kelan-lappuja, joista säännöllisesti valitan. Käydä taistoa lääkärin kanssa uudesta lausunnosta. Pelätä, että omaishoidonpalkkioon kosketaan. Että tuolloin joutuisin tekemään päätöksen pidemmistä työpäivistä. Samalla joutuen pidentämään koulupäiviä. Takuuvarmasti huonontamaan ennestäänkin vuoristoradan lailla vaihtelevaa vointia. Mahdollisesti menettäen ne meille niin elintärkeät tilapäishoitopäivät... Vaan se, että et ikinä voi tietää minkälainen päivä huomenna on. Et ikinä voi sulkea silmiäsi illalla, luottaen siihen, että viereisessä huoneessa nukutaan koko yö.  Raskainta on seurata vierestä oman lapsensa huonoa vointia, ja liian kovaa kipua. Tietäen, että meillä ei ole avaimia parempaan huomiseen, parempaan vointiin, parempaan elämään. Ainoa asia mitä voimme tehdä, on yrittää tehdä Topon  jokaisesta päivästä niin hyvän, että saamme edes sen yhden hymyn. Yhden hetken, vaikkakin ohikiitävän sellaisen, jolloin tiedämme että kaikki on hyvin. Raskainta on yhtälö: äiti ja omaishoitaja. Se kun on yksi veteenpiirretty viiva. Täynnä epävarmuutta huomisesta. Äitinä JA omaishoitajana.

Herra Uhmakas Ja Huijari-Äiti

Herra Uhmakas on ehtinyt olla eskaripäivän jälkeen kotona kolme minuuttia. Sinä aikana on tehty selväksi, että:
- Äiti on huijari
- Soitan mun puhelimesta poliisille, ja kerron, että äiti on senkin huijari
- Älä katso minua senkin huijari.
- Toistettu ensimmäinen lause kymmenen kertaa. Höystetty sitä äkäisellä lisäyksellä: "sä aina vaan huijaat".
Kolmen minuutin pituinen palautekeskustelu on virinnyt aiheesta "äiti ei osaa laittaa uutta pleikkaa päälle". Äiti kun ei muuten oikeasti osaa laittaa uutta pleikkaa päälle (eikä todellakaan viitsi nähdä vaivaa puuhan opetteluun). Epäilen siis, että tästä saattaa tulla piiiiiitkä ilta. Huijarille ja Uhmakkaalle.

Kun tähän mennessä niitä kaksi-, kolme-, neljä-, viisi- ja kuusivuotisuhmia (tuleehan niitä muissakin perheissä säännöllisesti vuoden välein? Ja sen vuoden sisällä säännöllisesti viikon välein?) on taplattu lähinnä peittelemällä korvia, jottei kuulo saa peruuttamattomia, kiljumisesta johtuvia vaurioita, on tämä niin kutsuttu sanasota jotain aivan uutta.

Herra kuusiveen spesiaaliteetti on keskellä kiireistä aamua todeta pitkän "pue"-"enpäs pue"-taiston jälkeen, että "ookoo, mä puen, mutta tosi hitaasti". Tehden ihan tosissaan hommaa t o s i hitaasti. Sillä tavalla niinkuin hidastetuissa leffoissa. Sama pätee jos Herra Uhmakasta pyytää noutamaan jotain esimerkiksi yläkerrasta. Kiireessä. Vastaus on yleensä suurinpiirtein:"ookoo mä haen, mutta mä kävelen tosi hitaasti". Jonka jälkeen yläkertakeikka toteutetaan vauhdilla, jolla jäisi etanoiden leppoisalla päiväkävelyllä heittämällä viimeiseksi.

Herra Uhmakkaan kanssa joutuu myös melko hassuihin tilanteisiin. Eilen kaupungilla käyskennellessä, hän esitti naama vakavana erään kaupan kassajonossa (joissa oli muitakin jonottajia, kuin allekirjoittanut airueineen), kirkkaalla, kovalla äänellä kysymyksen "tykkäät sä äiti enemmän tytöistä, vai pojista". En lähtenyt johdattelemaan kysymystä suuntaan "niinkuin missä mielessä"... Voin kertoa, että edessämme seisovaa naisihmistä hihitytti. Luulen, että hän hidasteli tahallaan, jotta saisi jäädä kuuntelemaan vastausta. Ehkä yksi lemppariheitoistani on yhä,  pari vuotta sitten apteekissa, silmät ymmyrkäisinä, vesiautomaatin kohdalla esitetty kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta?".

Tämä kaikki on äiti-ihmiselle aivan uudenlaista. Jälleen kerran uuden opettelua. Niihin kysymyksiin (kuten: miksi on mustia, valkoisia ja mustavalkoisia lehmiä) pitäisi kai osata vastata jotain fiksua? Olen tottakai kuullut kyselyiästä. Lukenut kyselyiästä. Odottanut aikanaan, kuin kuuta nousevaa, että isoveljien kohdalla kyselyikä tulisi eteen. Luopunut toivosta. Unohtanut kyselyikien olemassaolon. Huomatakseni yksi kaunis aamu olevani kyselyikäisen, kyselevän pikku-ukon äiti. Jonka jälkeen olen huomannut, että kyselyihin on saatu mukaan jonkinasteista uhmakkuutta. Ja että vastaus ei enää voi olla täyttä puuta&heinää: sitä vastausta kun osataan kyseenalaistaa.

Niin, herra Uhmakas on yhtenä hetkenä niin ison oloinen. Uhmakkaan oloinen. Kunnes hän ojentaa hiljaa, yhä uhmakkaan näköisenä käden tietokonepöydän alta. Nappaan kädestä kiinni. Kysyn "tuutko syliin". Saan vastaukseksi puoliuhmakkaan nyökkäyksen. Asteen verran vähemmän uhmakas tyyppi kömpii syliini. Kertoo miten leikki päiväkodissa parhaiden kavereidensa kanssa apinaa ja eläintenhoitajaa. Miten oltiin kirkossa ja siellä "sellainen setä, pappi, kertoi satuja". Uhmakkuus on ainakin hetkellisesti poissa. Ja allekirjoittanut ei enää ole Huijari. Vaan ihan vaan äiti... Jolta kysytään viattomasti "mitä sä äiti teit töissä". Vastaukseen "äiti teki tietokoneella töitä" heitetään luonnollinen kuitti "ettet äiti vaan huijaa. Mitä töitä tietokoneella voi muka tehdä". Koska on perjantai, pimeä ja nälkä, en jää tällä kertaa avaamaan asiaa. Tyydyn olemaan äiti&huijari... Herra Uhmakkaan ikioma Huijari-Äiti. Joka ihan oikeasti tekee ajoittain töitä tietokoneella. Saattaa ajoittain hieman vähän huijatakin. Mutta enimmäkseen on vain äiti. Jolle voi uhmailla, hidastella, esittää kysymyksiä. Ja jonka syliin saa aina (mielellään) kömpiä.

P.S Eiliseltä kaupunkireissulta löytyi jotain itselle. Josta löytyi uusi ohjenuora elämälle. Tai noh: hyvällä menestyksellä olen ohjenuoraa noudattanut jo vuosia "screw perfection". Ihan oikeasti: juuri niin! Miten siistiä, että samaa rannetta koristavat nykyään elämäni tärkeimmät & elämäni ohjenuora!

Keskitason Kajastuksia

Tuiskussa ja tuiverruksessa taitoin viime perjantaina matkaa kohti tuttua osoitetta. Päivän agendana oli tavata neuropsykologi, joka oli tehnyt muutamaan otteeseen Sampun kanssa tehtäviä. Työviikkoa eivät siis kruunanneet koko duuniporukan yhteiset iltapäiväkahvit, vaan tapaaminen ankean käytävän varrella olevassa pienessä huoneessa.

En tiedä edes miksi, mutta jännitti. Ehkä muistot? Siitä miten päin pöpelikköä keskustelut voivat mennä. Miten ei edes yksi paketillinen nessuja riitä keskusteluun ja keskustelun jälkimaininkeihin. Ehkä pelko siitä, että vaikka välillä asiat ovat omasta mielestä mukamas vaikuttaneet olevan "ok", eivät ne sitä ammattilaisten ja ikähaarukoiden mukaan sitä ole olleet. Ehkä tietoisuus siitä, että maailma osaa olla arvaamaton paikka. 

Siellä pienessä huoneessa odotti neuropsykologi, kädessään nippu papereita. Ja lausunto. Josta hän oli alleviivannut kohtia. Mietin mielessäni, että alleviivauksien täytyy olla merkki siitä, että kohta sitä lunta ei tule vain rakennuksen ulkopuolella. Sitä tulee oikeasti myös tupaan. 

Varttia myöhemmin kävelin huoneesta ulos. Neuropsykologi oli hämmentynyt siitä, miten helposti ja nopeasti keskustelu oli käyty loppuun. Itselläni, kuten niin monta kertaa muulloinkin siitä Linnaksikin kutsutusta rakennuksesta ulos kävellessäni, kyyneleet polttivat silmäkulmissa. Tällä kertaa onnen ja helpotuksen kyyneleet: "ikäistensä keskitasoa". Ei voi maailmassa olla paljon hienompia sanoja. Juu: puhe oli vielä sitä keskitasoa jäljessä, mutta siitä asiasta olimme asiantuntijan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Kuten siitäkin, että kaveri on silläkin saralla kirimässä hyvää vauhtia kohti sitä keskitasoa. Ehkä jopa yksi kaunis päivä saavuttaen sen... Päässä raikuivat vain päällimmäisenä sanat "ikäistensä keskitasoa". Ei haitannut lumi, tuiverrus, harmaus, sisällä paistoi suuremman luokan aurinko. 

Tässä maailmassa olisi ihana jäädä joskus pidemmän kaavan mukaan fiilistelemään hyviä uutisia. Mutta, kun perheeseen kuuluu kolme alaikäistä liikkuvaa osaa, on se melko turha edesottamus. Topon maailmassa planeetat alkavat jälleen olemaan tukevasti epäasennossa. Yhtenä hetkeän kaverilla on kaikki kuten pitää, seuraavana hän säntäilee ees-taas, päämäärättömästi, kuin yksi Ellun kanoista. Sitä seuraavana hetkenä tulee kiukku ja lohduton itku. Kaveria on lääkitty kipulääkkeillä "jos se on migreeniä", varattu triplavarastot "Topon juttuja" jääkaappiin ja suunniteltu iltapäivät, sekä viikonloput sen mukaan, että ohjelma on vain Topo-ystävällistä. Yhden hetken pärjäämme hyvin. Seuraavana emme niinkään. Jälleen kerran heitän toiveen yläkertaan, avaruudelle, takapihan metsään: voi kun Topo osaisi kertoa mistä kenkä puristaa. 

Samaisena perjantaina, yön pimeinä tunteina haen kaapista lisää särkylääkettä. Topo on ohjattu sänkyyn sen sata kertaa, mutta uni ei vain saa hänestä otetta. Lopulta otan Topon viereeni. Tunnen kuinka yksi ruumiinosa toisensa jälkeen nytkähtelee. Topo yrittää rauhoittua, mutta rauhoittumista häiritsee jälleen yksi nytkähdys lisää. Lopulta, onneksi, unen voittaessa hetkellisesti taistelun nykinöitä vastaan. Silloin se hiipii jälleen päälle, kuin yön pimeys: toivottomuus. Miksi tämän täytyy olla tällaista? Miksei Topo vain voisi saada voida hyvin. Onko se nyt niin liikaa pyydetty?

Enemmän tai vähemmän rauhattoman viikonlopun jälkeen koittaa jälleen arki. Väsyttää. Fiilis on yhtä valoisa, kuin joulukuisen maanantain aamu: Jostain kajastaa vähän valoa, aurinko yrittää heittää hieman säteitään maanantaiseen aamuun. Antaen periksi harmaudelle... Iltapäivällä Topo tulee ihan hyvillä fiiliksin koulusta. Reissuvihko tietää kertoa, että särkylääkettä on annettu pariin otteeseen ja Topo on nukkunut kunnon unet koulussa. Toivon, että ne unet ja ne lääkkeet saisivat jälleen planeetat radoilleen... Olkoot se toive se valon kajastus maanantaipäivässä. Yläkerrasta raikaa harvinaisen epävireinen leikkipianon soitanta: Herra "ikäistensä keskitasoa" viettää alkuillan musiikkituokiota. Topo tulee luokseni, ottaa poskestani kiinni, katsoo syvälle silmiin ja hymyilee. Hymy on hyvä, hymy on enemmän kuin kajastus. Hymy on merkki siitä, että asiat eivät ole ihan liian huonosti. Että kajastuksella on ainakin hetkellisesti selkäote harmaudesta. Palikat ovat ainakin hetken juuri kohdillaan.