torstai 22. helmikuuta 2018

Projekteja Ja Pelkoja

Tiedättekö sen tunteen, kun olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa. Mutta ei tiedä mistä aloittaa. Joten esimerkiksi kysymykseen "mitä kuuluu", tulee vastattua lakonisesti "ei mitään erikoista". Itselläni on ollut vähän sama fiilis kirjoittamisen suhteen. Vaikka sinällään ei ole tapahtunut mitään maata järisyttävää, niin pieniä suuria asioita on sattunut siihen tahtiin, etten tiedä mistä aloittaa. Joten tavoilleni tunnollisesti olen mennyt siitä mistä aita on matalin: ja ollut kirjoittamatta... Koska niin vain on ollut helpointa.

Mutta: jos nyt tällä kertaa vaikka aloitan siitä, että täällä takka palaa, yritän tehdä hieman töitä (en niin hyvällä menestyksellä), ja kämpässä on räjähtänyt taas vähintäänkin pari pommia. Siis pyykkivuori-toppavaatehelvetti-yleinen siisteys-rintamalla. Olen suunnitellut kaksi viikkoa pitäväni "huomenna" siivous-pyykkäyspäivää. Arvatkaa olenko pitänyt? En. Syitä ovat olleet: työ, hetkellinen väsähdys, pakottava tarve katsoa edellisillan saippuaoopperan jakso boxilta, trion epäkuntoisuus, sekä eritoten: yleinen hommien karttelu. Ajatuksenvoimalla en ole saanut pyykkivuoria pienemmäksi, enkä toppavaatteita nätisti kaappeihin, joten josko vaikka lauantaina olisi suursiivouspäivä? Siis jos lauantaille juuri ei satu pakottavaa sarjojen katselu-tarvetta, hetkellistä väsähdystä, tai yleistä hommien karttelua...

Olen myös päättänyt taas aloittaa projektin "joskus elämässäni käytän vielä vyötärön kohdalta kireää paitaa". Koska sekään projekti ei näytä toimivan ajatuksen voimalla, niin menin ja hommasin (jälleen) salikortin. Tai onko se nyt teknisesti salijäsenyys? Totesin (jälleen), että salilla on oikeasti kivaa käydä. Sekä: kahden salikerran viikkoon mahduttaminen vaatii jo jonkin verran suunnittelu- sekä neuvottelutaitoja. Luonnollisesti, jotta elämä pysyisi oikealla tavalla balanssissa, olen syönyt viimeisen kuukauden aikana irtokarkkeja, noin keskimäärin... Joka päivä. Ehkä suurin sulkani hatussa tämän "kireä paita"-projektin suhteen on kaksi sushibuffaa ängettynä yhdelle ja samalle päivälle.

Siivousvälttely- ja saliprojektin lisäksi olen myös viimeiset pari-kolme viikkoa sompaillut kahden työpaikan väliä. Joka ehkä on osasyynä siihen pyykki-toppavaate-helvettiin. Näin ainakin haluan vallitsevaa sotkua itselleni puolustella Itseasiassa, olen alkanut saamaan puhuvilta lapsukaisiltani vihjeitä, kuten "mä voin äiti auttaa sua laittamaan pyykit paikalleen", tai "mitkä näistä lattialla olevista vaatteista menee pyykkikoneeseen, mä voin äiti laittaa ne". En osaa tarkalleen sanoa, että pitäisikö tästä vain ottaa itselleen hyvä-mutsi pisteet sen suhteen, että lapset on opetettu osallistumaan. Vaiko rokottaa pistetiliä roimasti sillä, että tilanne on siinä mielessä kriittinen, että jopa lapset alkavat reagoida siihen?

Lisäksi olen pitänyt aktiivisesti pystyssä sairastupaa. Perusflunssat kuuluvat jokaiseen lapselliseen huusholliin talviaikaan. Niitä siis podettu täälläkin suunnalla, suht eri kokoonpanoilla, noin keskimäärin kahden viikon välein. Ei mitään maata järisyttävää sen suhteen. Mutta...

Vuoden alusta lähtien Sampu on ajoittain kärsinyt todella kovista päänsäryistä. Ensimmäiset pari kertaa oli helppo laittaa migreenin piikkiin. Mutta kun kolmas päänsärky iski vain viikon kuluttua edellisestä, ollen tällä kertaa erityisen pitkää ja hankalaa sorttia, alkoi tuttu kaveri, pelko, huudella päässä kaikenlaista. Kaikenlaista ollen: kaikenlaista pelottavaa. Ajatuksia, jotka pitävät otteessaan jatkuvasti, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä muuhun tekemiseen. Ajatuksia jotka pitävät hereillä yöllä, sekä mielen sekavana päiväsaikaan. Lisäksi se pelko-tyyppi pitää minua jatkuvasti hieman varpaillaan. Tarkkailen Sampua "sillä silmällä": Hänen olemusta, kalpeustilaa, sitä ovatko silmät sirrillään, syökö hän hyvin, onko hän erityisen väsähtänyt. Omaa pelkoa on kasvattanut lisäksi Sampun pelko. Sampun pelko siitä, että hän ei tiedä mikä hänellä on, miksi hänen on huono olla, miksi aurinko tuntuu niin pahalta. Pahinta on ollut itku. Itku joka on ollut niin lohdutonta, pelokasta, surkeaa, että äidin sydän on lakannut hetkellisesti lyömästä. Silkasta epätoivosta, sekä siitä, että ei ole ollut mitään, miten olisin voinut auttaa itkevää pientä suurta poikaani. Koska hänen olonsa on ollut niin huono, että kosketus ja sanat ovat vain aiheuttaneet pahempaa kipua.

Olemme Sampun kanssa onnistuneet mahduttamaan kuluvalle viikolle yhden lääkärikeikan, sekä yhden sairaalapäivän. Olen kanniskellut suht jalatonta, hirvittävän väsynyttä kaveria pitkin sairaalan käytäviä. Sampu on tehnyt kolmeen kertaan, kolmelle eri lääkärille "ne perusneurologiset" jumpat: viivalla kävely, sormella nenään, "mutterien vääntely".  Olen kerännyt paskamutsi-pisteitä, luvaten, että "tällä kertaa ei tartte ottaa verikokeita, älä pelkää, ei tartte pistää", homman päättyessä siihen, että verta otetaan pariin otteeseen, sekä bonuksena tyyppi on kytketty tippakoneeseen. Olen ehtinyt huokaista helpotuksesta Sampun ollessa iltapäivän verran "oma itsensä" ja pelännyt uudemman kerran, hänen seuraavana aamupäivänä juostessa paniikissa yläkertaan, itkien "mä äiti pelkään, mä pelkään aurinkoa, mä pelkään sitä oloa".

Pelko on hassu kaveri. Vaikka järki kuinka huutelee päässä, että nyt on päällä pöpö (sattumalta tutkimuksissa löytynyt streptokokki, joka hyvin selittää osan oireista), on ollut aurinkoista ja aurinko aiheuttaa migreeniä, niin silti... Mieleen hiipii silti ajatuksia, kuten mitä jos se onkin jotakin vakavaa? Mitä jos se ei olekaan migreeniä? Mitä jos Sampu on oikeasti sairas? Sinä hetkenä, kun Sampu juoksee sängyn päälle, peloissaan, pyytäen lääkettä, itkien aurinkoa, pelko ottaa hetkeksi niskaotteen. Päästäessään hieman irti otteestaan, kun lääke on tehnyt tehtävänsä, ruso on palannut Sampun poskille, ja silmät ovat kirkkaan siniset, täysin auki,  hänen kootessaan Legojaan. Pelon sijaan mielen täyttää lämpö, sekä hyväntahtoinen hymähdys, Sampun todetessa koneen äärellä istuvalle äidilleen "taas sä teet tota, ja sitten vielä väität, että se on muka töitä"... Tuolloin tiedän huumorikaverin olevan täysin oman itsensä.

Joten jatkan sitä hommien tekemistä, suunnitellen että ehkä laitan illalla koneellisen pyykkiä pyörimään ja lauantaina oikeasti suursiivoan. Laitan takkaan lisää puita. Ja hieman myöhemmin illalla, kun talo on hiljentynyt: otan pari irtokarkkia ja katson eilisen illan saippuan boxilta. Jonka jälkeen kömmin sänkyyn, laitan herätyskellon soimaan, kello seitsemäksi. Jotta ehdimme Sampun kanssa aamuksi lääkärin vastaanotolle. Toivon, että huomenna lääkärit osaavat antaa jotain kunnollisia vastauksia Sampun olotista. Jonka jälkeen voimme unohtaa pelot. Nauttia auringosta. Ja siitä, että muutoin elämässä on kaikki varsin mallillaan...




tiistai 13. helmikuuta 2018

Avautuminen Avautumisesta

Sunnuntaina huushollin joukkuejako oli selkeä: Mies vie kaksi kolmasosaa triosta pulkkamäkeen, koska siihen puuhaan kelit olivat harvinaisen kohdallaan ja kyseessä oli vielä laskiaissunnuntai. Me lähdemme Topon kanssa kahdestaan viettämään oikein kunnolla laatuaikaa.

Kun itse innoissani puoliksi raahasin, puoliksi vedin perässäni, vähän vähemmän innostunutta, seuralaistani kohti bussipysäkkiä, en voinut arvata, mitä meidän laatuaikaa tulee tuomaan tullessaan. Suunnitelmat olivat selkeät: sisäleikkipuisto, kauppakeikka, hamppareille. Meidän kahden erityinen päivä.

Sisäleikkipuisto-keikka meni täysin suunnitelmien, tai siis: haaveiden mukaan. Topo nautti. Hän nautti liukumäkien laskemisesta, trampalla pomppimisesta, pallomerestä, mutta ennenkaikkea hän nautti siitä, että me olimme puistoilemassa kahden kesken. Katsein ja elein vaatien äiti-ihmistä mukaansa sinne trampalle, niihin liukumäkiin, sekä ihmettelemään loputonta määrää palloja. Näyttäen niin rauhalliselta, harmoniselta ja onnelliselta, että sydämeen koski. Hyvällä tavalla.

Myös kauppakeikka meni yli odotusten: Topo keräsi tärkeytensä omaan koriin ja jaksoi hänen mittapuulleen käsittämättömän kärsivällisesti odottaa, että a) äiti-ihminen keräsi omat kamansa koriin plus haahuili melko pitkään irtokarkkivalikoiman äärellä b) sitä, että pitkän kassajonon päätteeksi lopulta tulisi meidän vuoromme maksaa ostoksemme. Päivä oli tähän asti ollut 10+++++  Enää puuttui loppuhuipennus: kahdenkeskinen lounastaminen. Koska Topon kohdalla ei ole hänen, ei hänen seuralaisensa, eikä eritoten kanssaruokailijoiden edun mukaista lähteä kiristämään kenenkään hermoja esimerkiksi pizzeriaan, jossa ruokaa saa hetken verran odottaa, suuntasimme lähimpään hampparipaikkaan.

Hampurilaispaikkakeikka ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Ei edes omien "kauhukuvien". (joissa Topo pistää pystyyn suuremman luokan rähinät) mukaan. Ja keikan jälkipyykkejä pestään yhä.

Olen kirjoittanut blogia vuosia. Olen tottunut avautumaan kipeistäkin asioista. Avautumaan tässä ”omassa turvallisessa ympäristössäni". Nyt tein jotain, jota en ole aiemmin tehnyt. Avauduin suuremmassa Facebook-ryhmässä Topon saamasta kohtelusta, myös jakaen kirjoituksen omille Facebook sivuilleni. Avoimena postauksena. Aavistelin, että kirjoitus saattaa joidenkin henkilöiden mielenkiinnon herättää. En osannut lainkaan aavistella sitä, miten (omassa mittakaavassani) laajalle Topon tarina lähtisi leviämään.

Olen sunnuntai-iltapäivän jälkeen vastannut satoihin kommentteihin ja viesteihin, antanut yhdelle uutiskanavalle luvan jakaa kirjoitukseni heidän nettisivuillaan, sekä vastannut yhden suuren lehden haastattelupyyntöön "kiitos, mutta ei kiitos". Sunnuntai-iltapäivän jälkeen älykelloni on huomautellut harvinaisen tiuhaan ”laske stressitasoa, tee hengitysharjoitus”.

Se mitä tästä pienimuotoisesta "kohusta" on jäänyt käteen, on v a l t a v a määrä kannustusta. Avautuessani asiasta, otin tietoisen riskin. Olin henkisesti ainakin jossain määrin valmistautunut siihen, että lunta saattaa tulla tupaan. Näin on käynytkin. Mutta ymmärryksen, hyväntahtoisuuden, tsemmpauksen ja välittämisen määrä on ollut jotain täysin odottamatonta. Olen siitä sydänjuuriani myöten liikuttunut! Kannustavien, ja suuresti mieltä lämmittävien kommenttien lisäksi Topolle on tarjottu sählymailaa, mahdollisuutta päästä ajelemaan vesiskootterilla rauhalliseen paikkaan, sekä erään joukkueen kilpa-asua.  Olen saanut yksityisviestejä, joissa on kiitetty kirjoituksesta, kannustettu meitä, kerrottu oman elämän samansuuntaisista tapahtumista. Voin vain sanoa, että kyllä ihmiset osaavat olla kertakaikkisen ihania...

Sekä se pieni osa: valitettavasti myös vähemmän ihania... Pointti miksi edes avauduin koko asiasta on se, että kymmenen vuoden ajan olen yrittänyt sopeutua, tottua, olla välittämättä siitä: Että, tuijotetaan. Kuiskitaan selän takana. Sanotaan ilkeitä asioita, tai asioita ilkeällä tavalla. Ymmärrän, että katsotaan. Katsominen on ok! Kyllä itsekin katson, jos jostain kuuluu melua, tai tapahtuu jotain ympäristöstä poikkeavaa. Sanominen on ok: jos joku trion jäsenistä käyttäytyy aivan päättömästi, ja näyttää siltä, että mukana kulkeva vanhempi ei reagoi asiaan mitenkään, on todellakin ok huomauttaa asiasta. Mutta lapselle huutaminen, tai ilkeä kommentointi ei missään muodossa, missään tilanteessa ole ok. Se on jotain, joka menee kiusaamisen puolelle. Se on jotakin, joka sotii asenteellista esteettömyyttä vastaan.

Koen yhä, että minun ei tarvitse sen tarkempaa raportoida, sitä, että kuka sanoi Topolle, ja mitä. En kirjoittanutut avautumistani sen vuoksi, että haluan julkisesti lynkata jonkun tietyn ihmisen. Kirjoitin vain ja ainoastaan siksi, että toivoin jonkun jossakin saavan ahaa elämyksen. Ymmärtäen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se ulkopuolelle näyttää. Että kaikki lapset eivät todellakaan ole samasta muotista valettuja. Kuten eivät ole aikuisetkaan. Ja että ennenkaikkea: kaikilla pitää olla yhtälainen oikeus tulla, mennä, harrastaa, käydä sisäleikkipuistossa ja hamppareilla.

Me jatkamme Topon kanssa harjoituksiamme. Välillä mekastaen, marketin lattioilla maaten, kassajonoissa möykäten, ja valitettavasti, ajoittain pöydän jalkoja potkien. Koska uskon, että pikkuhiljaa, kerta kerralta siitä liikkkumisesta tulee helpompaa. Vähemmän kovaäänistä, vähemmän heittäytymisiä ja pöydän jalkojen potkimisia. Uskon, että viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuoselta me opimme sietämään aina vähän lisää ärsykkeitä, muuttuvia tekijöitä ja uudenlaisia suunnitelmita. Mutta ennenkaikkea jatkamme harjoituksia siksi, että tämä on meidän yksi ja ainoa elämämme. Ja tässä elämässämme haluamme tehdä ihan samanlaisia juttuja, kuin muutkin lapsiperheet:  haluamme pomppia trampalla, syödä ranskalaisia, käydä kaupassa ostamassa herkkuja ja uimahallissa uimassa. Ajoittain katseita keräten, välillä itsemme ylittäen, reissun ollessa 10+++.

Kuten Topon ja minun reissuni loppujen lopuksi sunnuntaina oli. Hamppari-episodin jälkeen me suuntasimme urheilukauppaan. Topo valitsi itselleen uuden pallon, äiti-ihminen itselleen uudet jumppatrikoot. Jonka jälkeen painelimme sulassa sovussa bussipysäkille, ajelimme kotiin ja koska oli laskiainen: kävimme pullien kimppuun.

Ja heille kaikille jotka miettivät sitä, että miksi en avautunut asiasta paikan päällä. Ihan siksi, että minä hämmennyin, kiukustuin. Suorastaan lamaannuin. Jonka jälkeen keräsin itseni kasaan, rauhoituin, ja päätin, että Topon ja äidin erityinen päivä ei tule pitämään sisällään aikuisten välisiä kahinoita. En avauntunut paikalla sen takia, että Topo on tullut äitiinsä erityisen paljon yhdessä asiassa: hän ei pidä konflikteista. Siksi en niitä hänelle sen enempää halunnut tarjoilla. Sen sijaan tarjoilin hänelle kananugetteja, sekä yhden hampparin ilman mitään mausteita: Topon suosikkeja.


P.S tänään opettelimme Sampun kanssa viittoman alkeita. Joten kuvan muodossa: <3 ystävänpäivää!








torstai 8. helmikuuta 2018

Pieni Sana

Olin istunut Topon koululla hänen oman avustajansa, opettajan, sekä terapeuttien kanssa miettimässä tavoitteita kuluvalle kevätlukukaudelle. Tunnin pituisen istunnon jälkeen totesin, että jos sopii, niin Topo voisi lähteä nyt kanssani kotiin. Topon oma avustaja ohjasi minut läpi päivähoidon ruokailutilan, tilan taakse aukeavaan pieneen huoneeseen. Pienessä huoneessa oli lattialla patja ja siellä patjalla, peittojen alla, makoili Topo. Joka oli juuri heräilemässä päivätorkuiltaan.

Topon oma avustaja sanoi hiljaa "Topo, katso kuka täällä on". Topo avasi unensikkuraiset silmänsä. Selkeästi hetkesti yhdistäen päässään paikkaa ja aikaa. Huomaten minut ja sännäten patjalta ylös salamannopeasti. Yhä hieman hämmentyneen näköisenä. Hän näytti pelottavan kalpealta. Mielessä välähti ajatus siitä, että olisiko koululla kiertävä vatsatauti iskemässä päälle. Tai sitten olemus kieli vain siitä, että pikku-ukko oli yhä hieman unenpöpperössä.

Topo torppasi nätin päättäväisesti hänelle välipalaksi tarjotun karjalanpiirakan. Keräsi sisäkenkänsä mukaan ja suuntasi naulakolle. Aloimme yhteistuumin pukea päälle. Olin jo tehnyt hänelle selväksi, että nyt voisi lähteä äidin kanssa yhtämatkaa kotiin. Päälle puettuamme, Topon hienosti auttaessa, minkä osasi, suuntasimme ulos, lumen keskelle. Topon yhä ollessa kovin kalpea ja vaisu. Bussipysäkille tallatessa yritin saada Topoa piristymään: virittelemällä ilmoille lempilauluja, tai juttelemalla siitä, että mennään kotiin syömään. Topo käveli nätisti, aina vaan kalpean vaisuna vierelläni.

Bussipysäkillä kalpeus ja vaisuus jatkuivat. Topon pikimustien ripsien ympäröimät silmät räpsyivät. Vähän liikaa. Eivät huolestuttavan paljon, mutta juuri sen verran liikaa, että aloin pikkuhiljaa kallistua sen kannalle, että joku tauti on iskemässä päälle. Edes mielikuvaharjoitukset kotona odottavasta ruokailuhetkestä eivät saaneet vastakaikua Topolta, hänen normaalisti toistellessa ruokailujuttuihin innoissaan "syödään syödään". Jälleen päässä kävi ajatus, että voi kun voisit jollain tapaa kertoa, että mikä vaivaa. Onko huono olo? Jäivätkö unet liian lyhyiksi? Ihmetyttääkö muuttunut iltapäiväohjelma?

Topo tuli lähelleni, painaen päänsä tiukasti kiinni minuun. Siirsi katseensa taivaalle ja sanoi hiljaa "lintu". Toistaen uudelleen "lintu". Kohotin oman katseeni Toposta taivaalle, ja kyllä vain, siellä teki lentoharjoituksia kolmen linnun kopla. Tuo oli ensimmäinen kerta, kuin ikinä kuuliin sanan "lintu" Topon suusta. Pieni sana, jolla oli minuun niin suuri vaikutus.

Pian pääsimme bussimme kyytiin. Topon ollessa yhä vaisu. Painaen päänsä tiukasti bussin ikkunaan. Minun yhä miettiessä, että mistä moinen vaisuus johtuu.

En vieläkään tiedä, mikä teki Toposta niin vaisun silloin iltapäivällä. Illan mittaan Topo sain jostain vähän lisää virtaa ja sitä myöten, kun havaitsin olemuksessa piristymistä, oma huoli alkoi väistyä. Kun saattelin Topon illalla sänkyyn, ja huoneesta poistuessa kuuliin pienen "hyytä" (=hyvää yötä), tiesin, että kaikki on hyvin. Hyvän yön toivotus on Topon tapa sanoa "kaikki hyvin, jään nyt tähän ja käyn nukkumaan".

Vaikka iltapäivä meni huolen merkeissä, lämmitti se "lintu" niin kovin. "Lintu" kasvatti sisällä kytevää toivon kipinää siitä, että ehkä, joku kaunis päivä sen linnun lisäksi, äidin ollessa Topon olotilasta huolissaan, hän osaa jollain tapaa kertoa, että "ei ole hätää". Tai "sattuu". Tai "väsyttää". Ehkä...