2014

En varmasti ole ainoa, joka vuoden ihan kohta pian, vaihtuessa, käy mielessään läpi kaikkea mitä kulunut vuosi on pitänyt sisällään. Vuosi 2014… Me taputtelemme sen kasaan niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kilistelimme vuoden vaihtumista vuosi sitten(kin). Loistoporukassa siis.

Vuotta noita kilistelyjä myöhemmin en suin surminkaan voi väittää olevani viisaampi, kuin vuosi sitten. Vaikka ikää on tullut yksi vuosi lisää. En muista asioita vieläkään paremmin. En osaa sanoa, onko tämä taito jota voisin treenauttaa. Vai pitääkö vain yrittää elää sen asian kanssa, että muistaminen & järjestelmällisyys eivät kuulu niin sanotusti hyveisiini. Mieslauman kanssa palaa yhä hermo silloin tällöin. Hermon palaminen on suorassa mittasuhteessa seuraavien asioiden kanssa: omien yöunien pituus, trion yöunien pituus, oman ajan puute, tehtävien asioiden listan pituus ja kodin sotkuisuus. (kyllä… ihan tosissani väitän, että siisti koti aiheuttaa vähemmän pinnanpalamistilanteita)

Pyöritellessä päässäni vuotta 2014, päällimmäisenä mieleen tulee yksi sana. Hyväksyä. Vuosia sitten kävin keskustelua ammatti-ihmisen kanssa elämän ikävistä, surullisista ja vaikeista asioista. Viisas ammatti-ihminen sanoi minulle viisaasti, että joitakin asioita ei tarvitse edes oppia hyväksymään. Niitä ei välttämättä voi edes hyväksyä. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Olen yrittänyt elää tuon ohjenuoran mukaisesti. Toisina päivinä onnistuen kiitettävästi, toisina päivinä alittaen rimat mennen tullen, vasemmalta ja oikealta. Tänään voin sanoa, että olen oppinut kuluneen vuoden aikana paljon hyväksymistä. 

Olen oppinut hyväksymään sen, että Topo on Topo. Meidän ikivauvamme, hyvässä ja pahassa. En millään muotoa voi vielä tänäänkään (ja tuskin ikinä) hyväksyä sitä, että se suuri tuntematon kylvää välillä pahanolon satonsa Topon harteille. Aiheuttaen pienelle pojalle niin paljon huonoa oloa ja kärsimystä. Mutta voin hyväksyä sen, että Topo ei toimi kuten muut ekaluokkalaiset. Kun näen naapurin ekaluokkalaisia, työkavereiden ekaluokkalaisia, kavereiden ekaluokkalaisia, hyväksyn, että Topo ei ole kuten he. Hän ei harjoittele skimbaamista, sukeltamista ja kirjoittamista. Hän harjoittelee Topon viisasta opettajaa lainatakseni "elämisen taitoja". Ja voiko tässä maailmassa olla mitään tärkeämpää, kuin se elämisen taitojen opettelu? Enää siis skimbaamiset, kirjoittamiset ja sukeltamiset eivät aiheuta surun läikähdystä rinnassa. Me harjoittelemme niitä omia juttujamme. Joskus mennään täysillä ojasta allikkoon. Välillä onnistutaan. Ja sitten harjoitellaan lisää. 

Hyväksyn sen, että Topo ei osaa pukea. Että Topo oppii pukemisen jalon taidon, sitten kun oppii. Mutta vaikka hyväksyn taidottomuuden, niin hermohan siinä menee kuitenkin, kun kiireessä puet äkäistä jauhosäkkiä. Kokeilkaa vaikka itse: menee ihan treenistä. Voin hyväksyä sen, että Topo ei osaa käydä vessassa. Mutta yökin ja kiukuttelen joka kerta, kun edessä "ikävämpien vaippojen vaihtamista". (tässä kohtaa KIITOS miehelle, joka hoitaa vaipparallin takuulla maailman sujuvimmin ja vähiten napisten). Voin hyväksyä sen, että Topo ei osaa puhua. Ja ei ehkä ikinä opi tarinankertojaksi. Samalla kiroillen mielessäni (ja välillä vähän vähemmän mielessä, enemmän kovaan ääneen), kun en pysty millään tapaa kertomaan Topolle minne olemme menossa. Hänen huutaessa pää punaisena auton takapenkillä. Voin hyväksyä sen, että Topon ruokarepertuaari on rajoitettu. Vaikka siinä hajoaa pää, kun hän tilaa lisäsatsin ruokaa siinä vaiheessa, kun olet juuri päässyt hetkeksi lepuuttamaan itseäsi tai olet pää saippuassa suihkussa. Vielä enemmän hajoaa pää, kun Topo käyttää lusikan sijaan ruokailuhommiin käsiään. Tullen ihanan kanakastikkeisilla käsillään halaamaan silloin, kun olet tällännyt itsesi iltamenoja varten. (sivuhuomautuksena voin kertoa, että olen kulkenut töissä ainakin viisi kertaa paidan olkapää ja kaulukset rahkassa/hedelmäsoseessa/ihan vain rehellisesti räässä, kiitos kuopuksemme aamuisen halailuoperaation). 

Hyväksymistä liene helpottanut paljon se, että vuosien jälkeen Topo on herännyt kunnolla eloon. Kun hän voi hyvin, hän on iloinen, hän on elämäniloinen. Hän hymyilee, paijaa, halaa, kikattaa. Toisaalta; huonon olon ottaessa vallan ja tuoden tilalle kalpean, kivuliaan, kova äänisen pojan, joka narskuttaa, itkee ja kaatuilee, sisäinen suru on suurempi. Se on niin iso, että se tekee hengittämisestä vaikeaa. Ero Topossa on juurikin, kuin yö ja päivä. Me näemme nyt häivähdyksi siitä, mitä Topo on voidessaan hyvin. Tai itseasiassa: näemme enemmän, kuin häivähdyksiä. Joinakin hetkinä näemme hyvin selvästi sen, kuka Topo on. Ja mitä elämä voi olla. Kun se kaikki viedään käsistä lyhyiksi tai pitkiksi hetkiksi, huonojen jaksojen kanssa eläminen on vain raskaampaa ja raskaampaa. Asiaa ei helpota yhtään se, että ei ole olemassa kikkakutosia ja lääkerasioita, joiden avulla Topon vointia parannetaan. Sitä vaan purraan hammasta yhteen ja toivotaan ,että tällä kertaa puhutaan päivistä. Ei viikoista. Saatikka kuukausista. Topo on kuitenkin mielestäni lunastunut vuoden SuperSälli palkinnon; hän ei jää tuleen makaamaan elämän vähän heitellessä. Kun olo antaa vähänkin myöten, pallo lentää, ja kylpyvesi valuu.

Mitä tulee majakkaan ja perävaunuun, Edwardiin & Sampuun. En osaa sanoa, mitä toivoisen heidän kohdalleen jos uuden vuoden toiveen saisin heittää. Ehkä juuri nyt tällä sekunnilla sitä, että matsaisivat vähemmän. Mentiinkin miehen kanssa kuukausi-pari takaperin toteamaan ääneen, että meidän pojat eivät muuten matsaa keskenään. No, sitä saa mitä tilaa. Talossa raikaa vähintään kahden tunnin verran vuorokaudessa korkeissa sävelissä "ei ei ei" "et voi" "et saa" ei saa" "älä älä älä" "mene pois" "mene isin/äidin luokse" tai jotain muuta lyhyttä ja ytimekästä. Matsaustaitojen kasvattamisen lisäksi Edwardilla ja Sampulla on ollut muutenkin kasvamisen vuosi. Edward on kasvattanut kirjailijan taitojaan: oppinut kirjoittamisen alkeet. Hän osaa kirjoittaa isi, isän nimen, oman nimensä ja äiti, sekä äidin nimen. Hommaa on harjoiteltu noin sadan aanelosen verran iltaisin, aamuisin, iltapäivisin ja aamupäivisin. Sampu on alkanut jutella enenevissä määrin. Hämmästyn pikkuisen joka päivä kuulessani tyypiltä uusia sanoja ja lauseita. Välilauseet, kuten "no ei niin" tai "äiti, eeeiiikää" aiheuttavat hymynkareita suupieliin. Sampu ei suin surminkaan ole enää perheen vauva. Vaikka linnunpoikanen onkin. Hän on oman paikkansa mennen tullen ottanut pikkusälli. Ja Edward on äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä, mennen tullen vuoden 2015 IsoVeli.

Mitä tulee hyväksymiseen, niin tiedän, että tulee takapakkeja. Huonoja päiviä. Kun kiroan sitä nallekarkkisäkkiä, joka meille tyrkättiin. Mutta reilua vuorokautta ennen vuoden vaihtumista, voin sanoa, että olen aika tyytyväinen. Enemmän onnellinen, kuin onneton. Enemmän iloinen, kuin surullinen. Voin todeta, että ei ole mitään hätää. Topon suosikkibiisiä lainatakseni "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet". Vuosi 2014 jää myös mieleen siitä, että olen tiennyt joka askelen verran kuluneen vuoden polulla, että ei ole hätää. Ympärillä on ihmisiä jotka auttavat ja kantavat. Pyyhkivät kyyneleet, jos niin tarvitaan. Ja pistävät kanssamme bileet pystyyn, kun tapahtuu mahtavia juttuja. Heille: Kiitos! Ja meille kaikille: Onnellista Uutta Vuotta!

Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.

Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.

Joulun(t)aikaa

"no mites se joulu". Ah, kysymys johonka vastailua olin onnistunut välttelemään viimeiseen asti. Toteamalla "katotaan sitten lähempänä". Kysymys on esitetty jokuseen kertaan siipan suunnalta, siskoni suunnalta, anoppini suunnalta, sekä vanhempieni suunnalta. Nyt, kun sitä Aattoa pitäisi juhlistaa tasan kolmen vuorokauden kuluttua, on niitä päätöksiä kai tehtävä. Vaikka Sampu jouluhuumassaan pyörii kotona (räkätautisena) yötä-päivää tonttulakki päässä ja alakerran joka ainoalla tasolla, jonne tavaraa voi laskea, on joulukoristeita, on joulumieli kuitenkin hieman hakusessa. Tai no, ei edes hieman. Sitä ei ole. Toivon, että voisin painaa pikakelausta ja kelata ajan suoraan jouluaaton iltaan. Siihen, kun lapset ovat nukkumassa ja joulustressi on mennyttä vain. Kun ei tarvitse pyöritellä enää sitä kysymystä "no mites se joulu". Istumme miehen kanssa sohvalla, rentoutuen ja käyden ajatuksella läpi mitä kaikkea kukin sai lahjaksi. Hengitämme rauhassa. Olemme vain. Syömme suklaata.

Olen viettänyt jouluaattoa vanhempieni kanssa viimeksi muistaakseni vuonna 2008. Syystä, että he aiemmin viettivät osan aatoista ulkomailla ja osana aatoista heillä on hoivattavana Iso-äitini, joka on saavuttanut kunnioitettavan 95 vuoden rajapyykin. Iso-äiti ei ole täysin (lue, ei missään määrin) selvillä siitä, mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen todellisuudessa kuuluu. Viime tärskyt Topon ja Iso-äidin välillä päättyivät Iso-äidin huokailuun siitä, miten hyväkäytöksinen pieni poika Topo on. Topo kun ei sattunut kyseisellä tapaamisella huutamaan kertaakaan. Ja ymmärrettävistä syistä hän ei myöskään sanonut sanaakaan. Hiljainen, jokusen vuoden ikäinen, suht söpön näköinen pikkusälli on siis Iso-äitien maailmassa sama, kuin hienosti kasvatettu pikkupoika. Tämän jälkeen emme ole halunneet ottaa sitä riskiä, että Topo käytöksellään lyhentäisi huomattavasti 95-vuotiaan Iso-äidin elinikää. Jota nyt ei muutenkaan ihan vain ilmiselvistä, luonnollisista syistä, voi olla jäljellä mitään vuosikymmeniä. Viime vuonna yhteinen aatonvietto kaatui siihen, että pohjoisesta joulunviettoon tullut pikkuveljeni päätti hommata itselleen byyttataudin aatonaattona. Me emme halunneet ihan väen vängällä lähteä hakemaan joululomiksi moista kulkutautien kruunaamatonta kuningasta. Joten vietimme aaton jälleen kotosalla. 

Niin, se kadoksissa oleva joulufiilis. Ensimmäisen kerran vuosiin vietän vielä aatonaatonkin tukevasti töissä. On selvää, että mitään järjettömiä joulusiivouksia ei tulla tekemään. Ja mitään elämää suurempaa leipomismaratonia ei tulla järjestämään. Tällä hetkellä aattovaihtoehtoina ovat oma perhe + anoppi omassa kodissa. Tai oma perhe, plus omat vanhemmat, plus oma sisko siipponeen plus se Iso-äiti 95 wee vanhempieni luona. Haluaisin ihan hirveästi viettää aattoa vuosien jälkeen vanhempieni kanssa. Mutta Topo...

Topolle rutiinit ovat SE juttu. Vanhempieni luona rutiinit menevät jotakuinkin näin: sisään, tsekkaus onko Mummilla pullaa ja oikean merkkistä mehua. Eväät äkkiä naamariin. Kevyt pieni, yleinen, hortoilu ja haahuilu. Jonka jälkeen: ulos ja rantaan. On keli sitten mikä tahansa. Siinä vaiheessa kun uutisissa jotakuinkin jaellaan ohjeita pysytellä sisällä, koska "ulkona vähän tuulee", olemme Topon kanssa rannassa heittelemässä kiviä veteen. Toivoen, että myrskytuuli ei palauta niitä bumerangin tavoin merenpinnasta otsaamme kohden. Lokakuun viidentenä päivänä, muiden värjötellessä rannassa toppatakit päällä, Topo vaatii, että häntä avustetaan riisuutumisessa. Koska hän aikoo mennä uimaan. Topo yritti samaisella keikalla kaikin mahdollisin keinoin selvittää äiti-ihmiselle, että tämän tulisi lämmittää vesi. Ja oli hyvin hyvin tyytymätön äiti-ihmisen toimintaan, kun äiti-ihminen ei lukuisista telepaattisista yrityksistä huolimatta onnistunut ajatuksen voimalla lämmittämään Suomenlahtea +20 asteiseksi. Rantatuokion jälkeen seuraa uusi kierros eväiden etsintää, yleistä haahuilua ja lopuksi Topo tuo merkitsevästi kenkänsä äiti-ihmiselle, tai miehelle. Katsoo päättäväisellä "ja nyt kuulkaa kyläilyt riitti"-ilmeellä silmiin ja menee päivystämään ulko-oven läheisyyteen. Tähän komboon on hieman vaikeaa ajoittaa johonkin väliin rauhallista jouluruokailua, kahvittelua, lahjojen jakamista ja availua. Bonuksena vielä Topon sisäinen kello. Joka ilmoittaa noin kello 19.05, että nyt tarttis päästä nukkumaan.

Joten ymmärrettävistä syistä joulun, tai noh, sen aaton vietto, on helpointa kotosalla. Topo pääsee nukkumaan, kun haluaa. Omalle pihalle ulkoilemaan, kun haluaa. Saa ratsata (kiitos "mennään yhä siitä mistä aita on matalin"-vanhempiensa) jääkaapin, kun haluaa. Mennä kylpyyn, kun haluaa. Järki sanoo, että näin on paras. Mutta sydän sanoo muuta.. Haluan viettää isoa joulua. Kotijoulun miinuksia ovat myös leipomis- ja siivouspakko. Jos emme ole kotona, voin skipata nämä kaksi kohtaa. Ainakin suurinpiirtein (taas näpsäkästi siitä, mistä aita on matalin). Haluan kuulla, kun isäni soittaa hänelle joskus vuonna 1998 ostamaani joulukokoelma-cd:tä niin kovalla, että korviin sattuu. Haluan syödä äitini leipomia pasteijoita. Avata lahjat heidän kanssaan. Tapanani ei ole ihan alvariinsa vaipua kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle ja miettiä itsesääliä puhkuen "miksi". Nyt teen sitä jo ties kuinka monetta päivää putkeen. Asiaa ei yhtään paranna se, että olen suklaalakossa jouluun asti. Tämä vaikeutus antaa vain lisää syitä rypeä itsesäälissä. Olla nyt surkeana, ilman suklaata. 

Tänään illalla ohjelmassa on Edwardin ja Sampun kanssa kuusen koristelu. Josko se toisi jostain esiin sen joulumielen, tai edes hitusen sitä? Jos ei muuta, yritän aikuismaisesti hokea itselleni "joulu on lasten juhla, joulu on lasten juhla". Hetkellisesti asiassa onnistuen. Toisina hetkinä ei niinkään. Kas kun se sisäinen kakara ottaa jälleen yliotteen.

Voin kuitenkin luvata, että aatosta liene tulee hyvä. Juhlitaan sitä missä tahansa. Ja että aattoiltana, kello 23, suklaarasia sylissä, miehen vieressä, sohvalla, joulufiilis viimeistään hiipii sydämiin. Sitä ennen pitää vain yrittää selvitä suht selväpäisenä seuraavista päivistä. Ja niistä muutamasta "niin, mites se joulu"-kysymyksistä… Ja siitä, että ei saa syödä suklaata ennen aattoa. Äh, että pitää mennä antamaan itselleen ties mitä toinen toistaan typerämpiä lupauksia.

Ehkä joulutunnelmaa kuusen lisäksi nostattaa myös se, että kaksi minuuttia tuon alla olevan kuvan räpsäisyn jälkeen taivaalta alkoi puskea jotain valkeaa. Lunta!!! Jos se poistaisi vähän pimeyttä. Maasta ja sydämestä. Tuoden mieleen ja sydämeen sitä joulunvaloa, jouluntaikaa. Mene ja tiedä…

Skarppausta

Kerkesin jo asettautua joulu(stressi)moodiin, sekä "vain äiti"-moodiin, mitä tulee vuosihuoltoihin, lääkärikäynteihin, terapia-asioihin. Skarpata isosti ja laittaa ajoissa lahjat ihanille opettajille, avustajille ja terapeuteille, jotka tekevät mahtavaa työtä trion kanssa. Normaalisti kun lahjarumbamme kulkee jotakuinkin näin: ne ostetaan siinä vaiheessa, kuin ne olisi kannattanut asianosaisille antaa eilen. Ne unohdetaan kotiin siinä vaiheessa, kun ne olisi kannattanut antaa asianosaisille kaksi päivää sitten. Ja hoetaan itselle "ajatus on tärkein", siinä vaiheessa, kun viedään musiikkiterapeutille nyssykkää jossa on piparkakkumuotteja ja joulukahvia: tammikuun puolen välin jälkeen.

Moodini teki äkkikäännöksen, kun työmatkalla puhelin ilmoitti saapuvasta puhelusta soittavana osapuolena Sampun tuleva, Edwardin ja Topon entinen puheterapeutti. Sampun viimeisimmän vuosihuollon lopputulemana oli maksusitoumus puheterapiaan. Puhuttiin 30 kerrasta. Kerkesin sisäisesti hihkua hurraata sille, että se puheterapia tulee maksusitoumuksella: yksi lapsi jonka kanssa ei vieläkään tarvitse aloittaa Kela-rallia. Ehdin myös iloita sitä, että saamme jatkaa meille tutun, turvallisen ja erittäin hyvän puheterapeutin terapoitavana. Nyt, kun maksusitoumus oli kiertänyt rahakirstun päällä istuvien tyyppien katsottavana, oli 30 kertaa kuivunut kasaan. 13 kertaa puheterapiaa oli lopputulema. 13 kertaa seuraavalle yhdeksälle kuukaudelle.

Puheterapeutin kanssa olimme vakaasti sitä mieltä, että moinen määrä ei riitä mihinkään. Lupasin ottaa asian hoitaakseni: ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon ja pyytää uudet lausunnot. Kelaa varten. Josko Kelan kautta saisimme lisää puheterapiaa. Homma ei ole ihan mutkaton: Kelalta ei voi anoa vain puheterapiaa. Pitää hakea vammaistukea. Joka vaatii omat lausuntonsa ja pitkäpiimäisten hakemusten täyttöä. Lisää loputonta lomakerallia…

Olisin voinut niitä vammaistukihakemuksia Sampunkin asioissa väsätä viimeiset pari vuotta. Suuri tuntematon, myokloniat, puheen viivästymät, infektioastmat, infektiokierteet: niillä olisi luultavasti tuki herunut jo aika päivää sitten. Vaikka sanon oikealle ja vasemmalle vakuuttavasti, että diagnoosit eivät lasta muuta, olen viimeiseen asti pitänyt kiinni siitä, että Sampun kanssa mennä porskutetaan ilman vammaistukia ja vammaispalveluita. Olen voinut ainakin jossain määrin tuudittautua ajatukseen, että täällä kasvaa yksi normikaavoihin mahtuva pikkutyyppi. Nyt se Kela-ralli on edessä. Elämäni ensimmäistä Kela-hakemusta väsätessä surin tuen nimeä: vammaistuki. Se kuulostaa niin karulta. Edward oli tuolloin kahden vanha. Silmissäni hän oli normaali pikkutyyppi, jolla ehkä oli jollain saralla kehityksen kanssa hitautta ja se epilepsia. Hänelle olisi pitänyt hakea tukea nimeltä vammaistuki. Nyt olen karaistuneempi ja viisaampi. Vammaistukea voivat saada lapset, joilla on vaikka vaikeahoitoinen astma. Ja Edwardin diagnooseissa vilkkuu selkeästi sana vamma. Tiedän myös sen, että vaikka lapsi saa vammaistukea, se ei hänestä tee vammaista. Mutta silti; olisin halunnut välttää tilanteen, jossa kolme kolmesta moista tukea nauttii. Elää siinä normikaavaan mahtuva-ajatuksessani.

Joten joulu(stressi)moodin ja "vain äiti"-moodin lisäksi pistin vielä kerran tänä vuonna päälle tukiasioiden hoitaja-moodin. Skarppaushuumassani päätin hoitaa asian välittömästi, enkä "sitten joulun välipäivinä kun on rauhallisempaa" (kun ei ole…) , lähestyin hoitavaa lääkäriämme sähköpostilla, ja pyysin lausuntoja. Omasta mielestäni pätevillä argumenteilla höystettynä. Nyt jään kyseenalaista intoa puhkuen odottamaan… Lausuntoja ja lomakerallia.

Koska joulukuu on ollut tietyillä saroilla onnistuneesti skarppauksen kuukausi (homman kostautuessa muilla saroilla) päätin skarpata myös niiden ajoissa toimitettujen lahjusten kanssa. En pelkästään hoitaa toimituksia saajilleen ajoissa, vaan mennä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että kirjoitan henkilökohtaiset joulutarrat jokaisen trion kanssa työskentelevän aikuisen joulupakettiin. (en sentäs mennyt niin pitkälle, että olisimme jotain korttienaskartelutalkoita pistäneet pystyyn). Kiillottelin jälleen sädekehääni; lahjat on toimitettu ajoissa, henkilökohtaisesti muistaen. Kukaan ei saa joulupakettiaan palattuaan lomiltaan. Sädekehän kiillottaminen jäi hieman kesken, kun työn tuoksinassa puhelin piippaa. Piippajaa on Edwardin opettaja. Joka kiittää paketeista. Ja tiedustelee "josko Johannan paketti kuuluisi Sarille. Johanna kun on työskennellyt Pirjon luokassa koko tämän lukukauden".  Jotta sädekehäni ei täysin himmenisi, voin puolustautua sillä, että luokassa on ollut töissä Johanna. Ja samainen Johanna työskentelee yhä kuitenkin samassa koulussa.

Skarppausta voisin harjoittaa selkeästi myös kalenteroinnin saralla. Kuluvan aamun aikana onnistuin siinä määrin vakuuttavasti selittämään miehelle, että nyt on kiire lahjojen ja ruokien kanssa, kun aatto on kuitenkin jo tiistaina, että mies kävi asian tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Keittiön seinäkalenteri tiesi kertoa, että jouluaatto on keskiviikkona. Saman liene osaavat kertoa kaikki maailman kalenterit, lukuunottamatta jotain kiinalaisia- aurinko- ja kuukalentereita. Luulen, että jopa Edward, jolla viikonpäivät ja ajanmääreet ovat vielä hieman hakusessa, olisi voinut äidilleen kertoa saman asian.Taidan toivoa joululahjaksi jättijulisteen kokoista seinäkalenteria. Jotta ensi vuonna en voi olla huomaamatta merkintöjä tilapäishoitojaksoista ja juhlapyhistä. Vielä kun jostain löytyisi joka tyyppi, joka osaa luotettavasti sitä kalenteria täyttää. Onni onnettomuudessa tässä oli kuitenkin se, että orastava joulustressini laski asteen verran. Yksi päivä lisää metsästää puuttuvia lahjoja, kasvattaa tekemättömien-joulu-töiden listaa, väsätä kauppalistaa ja odotella, että se lomakeralli saadaan ehkä nytkähtämään hitusen eteenpäin tämän vuoden puolella.

Koska en ole mennyt täysin ojasta allikkoon skarppausten saralla, oli pakko ottaa kauppareissulta mukaan "hyvä minä kukkapaketti". Olkoon ne myös muistuksena siitä, että yritetään skarpata hieman lisää. Niin kauan, kun ne kukkaparat nyt säilyvät hengissä. Voisin muotoilla asian näin, että kukat & minä, siinä suhteessa olisi paljon skarpattavaa…

Laulaa, kuin lintu

Osallistuin kuluneena perjantaina ensimmäisiin työpaikkapikkujouluihin, sitten viime kerran. Viime kerran ollessa noin kolme vuotta sitten. Tällä kertaa kyseessä olivat ensimmäiset nykyisen työpaikan karkelot. Koska pikkujoulun juhlistamiseen näillä leveysasteilla kuuluu glögi/viini/muut virvokkeet, tuli etukäteen pohdittua asiaa: mitä jos viini avaa kielenkannat. Kielenkantojen aukeamisella tarkoitan sitä, että mitä jos alan laulaa, kuin pikkulintu, vasemmalle ja oikealle, jokaiselle joka haluaa (tai ei edes halua) kuunnella juttuja pojista. Olen nimittäin onnistunut aika hyvin toistaiseksi pitämään meidän juttumme meidän tietoinamme.

Kuten jokainen vanhempi tietää, että tiedossa ei ole viikonloppua vaaka-asennossa, vain koska äiti/isä sattuu osallistumaan näihin joulun saapumista juhlistaviin kinkereihin, olin minäkin tehnyt itselleni pelisäännöt selväksi ennen karkeloita. Juo paljon vettä, älä lähden jatkoille (siellä homma tuppaa yleensä karkamaan tukevasti viihteen puolelle). Muista lähteä ajoissa kotiin, koska taksijonossa hengailu pikkujouluvermeet päällä ei ole puuhista miellyttävintä. Laita korkoa jalkaan, mutta sellaista, joissa voi sievästi minglailla juhlakansan joukossa, ja ottaa välillä muutaman tanssiaskeleen.

Onnistuin jopa kiitettävästi noudattamaan itse itselleni asettamia ohjenuoria. Miinus se pikkulinnun laulanta. Jota harrastin yhden uuden työkaverin kohdalla. Kas kun: olin esitellyt alkuillasta äiti-ihmisen vankkumattomalla ylpeydellä trion valokuvaa työpisteeni äärellä. Oltiin käyty läpi pilttien nimet ja iät. Työkaverini naureskellassa sitä, miten hän ymmärtää nyt varsin hyvin erään iltapäiväisen heittoni siitä, että lähden kotiin pyörittämään sirkusta. Kolmessa pienessä pojassa on toden totta sirkuksen aineksia. Todeten perään, että nyt varmasti alkaa helpottamaan; isommat sällit liene jo hyvin omatoimisia ja heitähän voi jättää jo kotiin kahdestaan kauppareissujen ajaksi. Tässä vaiheessa purin kieltäni ja myhäilin jotain tyylillä "kyllä vain, juu juu, näinhän se on". Seuraava kysymys koski työaikaani: kun pienin lapsista nyt on viiden vanha (tähän äiti-ihmisen korjaus: kolmen vanha), niin koska on ajankohtaista pidentää työpäivää. Kun ne kotona asuvat alaikäiset tyypit siis alkavat kuitenkin olemaan suht isoja. Uusi kielenpurenta ja ympäripyöreä vastaus "joo, katellaan, ehkä ens vuonna. Siis jossain vaiheessa. Mahdollisesti. Riippuu työtilanteestakin".

Myöhemmin juttelessani syvällisiä kahden työkaverini kanssa, jotka sirkuksemme todellisesta tilasta tietävät enemmän, samainen uusi työkaveri pelmahti seuraamme. Ja mitä siitä seurasikaan: no allekirjoittanuthan lauloi, kuin pikkulintu. Miten itseasiassa työpaikalla tehtävä työ on vain yksi työ vanhemmuuden lisäksi. Näiden lisäksi olen kahden lapsen omaishoitaja. Ja, että niillä isommilla sälleillä on "vähän juttuja". Ja että meidän arki saattaa joskus ehkä mahdollisesti olla pikkasen erilaista.

Lauantai-aamuna herätessäni liian lyhyiden yöunien jälkeen tein nopean yhteenvedon illasta. Oli tosi hauskaa. Koroissa ei ollut liikaa kantaa. Juhlajuomia ei tullut nautittua liikaa. Lähdin mielestäni ajoissa taksitolpalle, vaikka siellä olikin tunnin jono. Joka aiheutti sen, että olin kotona hieman myöhemmin, kuin olin alunperin suunnitellut. Aamulla olo oli hyvä, suht pirteä ja tosi iloinen. Ainoa asia, joka vaivasi oli, noh: se laulaminen. Laulaminen pyöri ajatuksissani viikonlopun ajan, kunnes sunnuntai-iltana sain taas yhden niistä ahaa-elämyksistä: miksi tätä pitäisi piilotella. Työpaikan kaverit ovat jo oppineet jossain määrin ainakin tuntemaan minut minuna. Ilman hyvässä ja pahassa olevaa painolastiani. Miksen seuraavalla kerralla, kun laulan pikkulinnun tavoin, lisää "meillä nyt on vähän tällaista"-juttujen perään tiukat faktat: osaan pitää monta lankaa käsissäni. Osaan ajatella montaa asiaa samaan aikaan. Olen tehokas. Olen tottunut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Olen hemmetin hyvä lomakkeiden täytössä. Osaan esittää asiani ponnekkaamin, kuin ennen sirkuskoulua. Osaan selvittää vastapuolelle miksi tiettyjä asioita tarvitaan. Osaan pelottomasti istua palaveriin erilaisten ihmisten kanssa. Olen oppinut uskomaan asiaani ja taistelemaan siitä, että asiaani ajetaan. Saamaan muutkin uskomaan asiaani. Olen oppinut työskentelemään stressin alaisena. Jopa sellaisen stressin, jota harvemmin tulee vastaan työelämässä. Olen oppinut elämään epävarmuuden kanssa, tässä hetkessä, yrittäen ainakin parhaani mukaan keskittyä nyt ja juuri olennaisiin asioihin: miettimättä liikaa sitä, mitä huomenna pitää tehdä. Olen oppinut suorittamaan epämiellyttävänkin tehtävän (ah niitä lomakeralleja ja vuosihuoltoja, verikokeita, lääkärikäyntejä, palavereja) loppuun asti, sisukkaasti, heittelemättä hanskoja tiskiin ja kirveitä kaivoon. Olen käynyt monen oppimäärän verran sitä kuuluisaa elämänkoulua. Olen oppinut pitämään pokerinaamaa, vaikka kyyneleet polttaisivat silmissä, tai naurattaisi ihan hulluna. Olen oppinut omaksumaan kuivakkaita, täysin epämielenkiintoisia lakipykäliä ja tekstejä. Muistamaan ne ja käyttämään niitä hyödykseni tarvittaessa.

Joten väittäisin pienesti olevan äiti/erityisäiti tittelin lisäksi myös erityisihminen. Joka on suorittanut sirkuskoulun pidemmän oppimäärän. Käynyt sellaisen koulun, jonne ei noin vaan joka keväisen- ja talvisen hakuprosessin kautta pyritä. Joka on karaistanut tavalla, jolla moni muu asia tässä maailmassa ei voi ihmistä karaista.

Jotkut asiat eivät koulunkäynnin myötä ole muuttuneet: kuten se, että kaikki sopivasti kiiltävä on kivaa. Työpaikan pikkujouluista jäi muistoksi jotain oikeasti kättä pidempää; talon bileiden hengessä sponssaama kaulakoru. Seuraavia kemuja ja laulamismahdollisuuksia odotellessa siis…

Armollisuus

Tein tuossa kuukausi takaperin periaatepäätöksen aloittaa aktiivisemman reissuvihkojen ja -kirjojen täyttämisen. Koska omaan tasan tarkkaan x-määrän muistamiskapasiteettia ja ties mistä harjoituksista huolimatta sitä ei tunnu siunaantuvan lisää (pikemminkin alan uskoa kylillä pyörivään sanontaan siitä, että muistikapasiteetti vähenee samassa suhteessa, kun lasten lukumäärä kasvaa), oli itsestään selvää, että reissuvihkoskarppauksen myötä seula alkaisi vuotaa toisesta päästä. Ja voi pojat; kyllä se vuotikin.

Koska olen valittanut miehelle oman ajan puutetta (ja ei, vaikka viihdyn työssäni, en menisi ihan laskemaan sitä omaksi ajaksi), ajatteli mies kuluvan viikon puolessa välissä yllättää vaimonsa iloisesti. Homma meni jotakuinkin näin; erittäin hyvin valvotun yön jälkeen aamulla töihin lähti äärimmäisen äkäinen naishenkilö. Joka antoi hyvin suorasukaista palautetta siippaparalleen tyyliin kaikesta maan ja taivaan välistä. Siitä, että tämä voisi aktiivisemmin osallistua kotitöihin. Muistaa oma-aloitteisesti tehdä kotiläksyt Edwardin kanssa. Vihdoinkin opetella missä lasten vaatevarastot, anteeksi -kaapit, sijaitsevat. Miten vesisateella ei kannata pukea tyyppejä talvivaatteisiin ja miten lämpötilojen huidellessa miinus ykkösen kohdalla, ei tarvitse laittaa päälle kaikkea talvivaatetta mitä talosta löytyy. Koska kyllä maar se talvi tulee ja lämpötilat tästä tippuvat ja jos trio tottuu tässä vaiheessa kulkemaan päästä varpaisiin topattuna ja lämpökerrastoissa; he eivät oikeilla pakkasilla tarkene ulkona. Saattaa olla, että väsymyskiukuissani mainitsin parista muustakin mielestäni elämää suuremmasta epäkohdasta.  Kostoksi koko maailmalle siitä hyvin valvotusta yöstä ilmoitin iltapäivällä samaisella siippaparalle, että aion suunnata töiden jälkeen jouluostoksille. Hän saa hoitaa ruokapuolen (jaa, taisin tämänkin asian muistaa ottaa esiin aamuisessa palautekeskustelussa) ja trion kotiuttamisen. Itse aion kotiutua iltakuuden hujakoilla.

Pienenä puolustuksena käytökselleni voin kertoa, että vaikka se pommikonelentue lentäisi talomme yläpuolella, mies ei herää. Joten jos jollakulla trion jäsenistä on ns tuntikaupalla jatkuvaa asiaa vanhemmilleen yöllä, se kukkumisvuoro lankeaa yleensä allekirjoittaneelle. Miehen kyllä avustaessa siinä vaiheessa, kun hänen päältään kiskaistaan peitto pois ja heitetään ilmaan toiveita (lue: annetaan komentoja) siitä, että joku muukin voisi toimittaa huoltojoukon virkaa yön pimeinä tunteina.

Koska tykkään pitää  kiinni lupauksistani (sivuhuomio: parhaan muistamiseni mukaan), kotiuduin joululahjaostoksilta sovitun mukaisesti kuuden pintaan. Joulukuisen hirmumyrskyn pistellessä parastaan. Laapustin kantamukset (sisältäen mm 16 kappaletta keraamisia minipatoja) käsissä puolinukuksissa autokatoksen ohi ulko-ovelle. Todeten, että avaimet ovat jälleen vaihteeksi jääneet kotiin. Viidennen ovikellonsoittokerran jälkeen tajusin, että auto ei ehkä ole ollut autokatoksessa, eikä autopaikalla siitä ohi laapustaessani. Pikainen vilkaisu taaksepäin vahvisti epäilykseni. Kohmeisin sormin soittamaan miehelle: missä meette, mitä teette, mulla ei ole avaimia, en pääse sisälle. Pikaiset vastaukset kysymyksiin: ollaan autossa, ajattelin viedä pojat vähän liikenteeseen, että saat vähän omaa aikaa, ja siis mikset sä kuljeta mukanas avaimia. Ajatus omasta ajasta hyvä, kiitos avainunohduksen toteutus paha. Jäin siis pimeälle pihalle, joulukuiseen myrskyyn, odottelemaan että mies ja trio kotiutuvat. Minä ja 16 keraamista minipataa.

Viisi minuuttia myöhemmin puhelimeni soi. Soittajana mies. Asiana seuraava: tilapäishoitopaikasta oli soitettu ja kysytty, että moneltakohan Topo on tulossa hoitoon. Hän kun yleensä tuppaa tulemaan heti koulun jälkeen ja nyt kello lyö jo kuutta. Niinpä... Kun muistaa olla superaktiivinen reissuvihkojen kanssa, jotain muuta "pientä" saattaa unohtaa.

Noin kello 18.20 Topon tavarat oli pakattu, lääkedosetit täytetty, tavara- ja lääkelistat päivitetty ja Topo oli lähtenyt hyvillä fiiliksin miehen kyyditsemänä parin yön tilapäishoitojaksolleen. Itse olin puhki. Riittämättömyyden aalto pyyhkäisi ylitse ennennäkemättömällä vahvuudella. Miten voivatkin mennä viikot sekaisin (tilapäishoitojakso siis ei ollut täysin unohtunut, olin vain ollut laittamassa Topoa hoitoon seuraavalla viikolla). Olen varmasti maailman yksi ainoita naisihmisiä, jolla on koti kaaoksessa, pyykkivuoret kasvavat, asioita unohtaa ja hitto vie: flunssa ei helpota ikinä, en pääse ikinä jumppaamaan ja sitä myöten en tule ikinä saamaan elopainoa matalammaksi. Taidan askarrellakin liian vähän trion kanssa. Ja he ovat tällä viikolla taas syöneet ainakin kerran einesruokaa. Siis kuka äiti tarjoilee lapsilleen einesruokaa? Eikö se ole kaikkien artikkeleiden mukaan lähestulkoon sama, kuin tarjoilisit lapsille mikrolämmintä uraania ja plutoniumia?

Kahta aamua myöhemmin kahdeksaan minuuttiin mahtui noin kahdeksan puhelua eri suuntiin. Tilapäishoitopaikasta soitettiin, että Topon taksi ei ole tullut. Pikainen puhelu taksifirmaan josta soitettiin eteenpäin tiedustelupuhelu Topon taksiin. Sain kuulla, että Topo on nyt juuri aloittanut matkansa kohti koulua. Varmistussoitto tilapäishoitopaikkaan, onhan poika taksissa. Tämän jälkeen tekstiviesti koululle: "Topon taksi reippaasti myöhässä, tuleekin vasta ysin jälkeen". Kolme minuuttia myöhemmin koululta soitto "heippa, tässä Topon ope, missäköhän Topo, kun ei sitä ole näkynyt". Pikainen selvitys, että taksi on myöhässä, olen laittanut teille viestiä asiasta. Toteamus, että viestiketjussa on katko ja viesti ei ole kulkeutunut vielä opettajalle asti. Jonka jälkeen soitto Edwardin koulusta jossa tiedustellaan a) oletteko tulossa joulujuhlaan b) tarvitseeko Edward taksia syyslukukauden viimeiselle aamulle. Pikainen kelaus mielessä: onko kyseisistä asioista tullut  kyselylomakkeita kotiin asti, olenko taas unohtanut täyttää jonkun lapun, olemmeko miehen kanssa jälleen päätyneet jonnekin koulujen salaiselle "unohtelevat vanhemmat listalle". Ehkä hieman epävarma toteamus, että moisia lomakkeita ei ole meille kulkeutunut. Olenhan skarpannut yhteydenpitosaralla ja lomakkeen olisin tämän skarppauksen myötä muistanut kyllä palauttaa koululle. Tällä kertaa mielen kuitenkaan suuremmin järkkymättä kyseisen puhelinrallin jälkeen: kiitos parin paremmin nukutun yön. Pikainen pulssin nousu, hetkellinen riittämättömyyden tunne, pieni hetki itsesääliä "miksi hommat ei voi sujua kuten pitää". Jonka jälkeen toteamus: kaikkeen ei voi vaikuttaa. Taksit myöhästelevät ja sille en voi mitään. Vaikka olisin kuinka järjestelmällinen ja pitelisin kiitettävästi kaikkia lankoja käsissäni.

Miten tämän riittämättömyyden tunteen kanssa oppii elämään? En osaa sanoa... Voin vain sanoa, että se ei onneksi ole se päällimmäinen tunne ihan kaikessa, joka päivä. Joinakin päivinä osaan olla itselleni armollinen: Täällä on kaaos, koska kukaan lapsista ei osaa, eikä tajua siivota jälkiään ja pari heistä on äärimmäisen sotkevaa tapausta. Blogeja selatessa näkyy vaan siistiä, kaunista, kliinistä, valkoista: kyllä meilläkin saattaa siivouksen jälkeen olla hetkellisesti siistiä ja kaunista. Mutta tuskin missään lapsiperheessä arki on sitä siistiä-kaunista-kliinistä-valkoista kokoajan. Se on myös kiirettä, unohtelua, sotkua, kiukkua. Näin uskaltaisin veikata ystävien, tuttavien ja työkavereiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Muistettavaa on tosi paljon. Lohdukseni muutkin vanhemmat unohtelevat. Ja saattavat joutua sinne koulujen ja päiväkotien "noita vanhempia kannattaa muistuttaa eväsretkestä pari ylimääräistä kerta"-listoille.

Onneksi arkeen mahtuu roppakaupalla tosi hyviä hetkiä: jouluinen Senaatintori,  kaupungin jouluikkunat. Ja ravintolaruokailua, Topon ollessa siellä tilapäishoidossa. Tällä kertaa sain ravintolassa suuren ahaa-elämyksen: kaikki on suhteellista. Ei se syömähomma Edwardin ja Sampun kanssa mitään äärimmäisen rentouttavaa ole. Pitää varoa, ettei laseja kaadu, hyssytellä Edwardia, joka isoon ääneen haluaisi keskustella Tuomas Veturin viimeisistä seikkailuista, tai muurahaispesistä. Viihdyttää ikiliikkuvan väkkärän lailla ees-taas sinkoilevaa Sampua. Ja siinä sivussa yrittää nauttia ruoastaan. Jos Topo ei olisi Topo kiroaisin tilannetta. Toteaisin miehelle painokkaasti, että en maar lähde kyseisellä kokoonpanolla ravintolaan. Puuha on stressaavaa, kaameaa ja rahojen tuhlausta. Mutta nyt; koska tiedämme mitä puuha voisi olla Topon kanssa, tämä neljästään ruokailu on juhlaa arjen lomassa. Puuhaa, joka on täynnä onnistumisia vaikka Edward hölöttää, Sampu sinkoilee ja keksii pissata vaipan läpimäräksi ensimmäisen kerran kuukausiin.

Vaikka Edward ja Topo olisivat itsenäisempiä koululaisia, tyyppejä jotka osaisivat itse pukea aamulla vaatteet päällä ja kävellä omia menojaan koululle. Tulla koulusta keskenään kotiin, syödä jääkaapissa odottavat välipalat, tehdä läksyt, pukea vaatteet takaisin päälle ja mennä kavereille kylään, kotiutuen alkuillasta, unohtaisin taatulla jotain. Tuntisin takuulla sitä riittämättömyyden tunnetta. Laittaisin itseni väsyneenä pölkylle, koska olen epäonnistujien epäonnistuja. Ollen itselleni virkeänä vähän armollisempi. Sellaista se on, elämää lasten kanssa. Miten on; onkohan eläkkeellä helpompaa? Riittääkö sitä paremmin? Onko silloin oppinut, että aina ei voi muistaa ja kukaan ei ole täydellinen? Tiedä sitä, aika näyttänee...

Nyt voin ainakin kiillottaa sädekehää yhdessä asiassa; olen ennen "viimeistä jättöpäivää" muistanut hankkia lahjukset jokaiselle ihanalle aikuiselle, joka on trion kanssa koulu-dagis-terapiakuvioissa arjessamme mukana. Niin, ne minipadat... Ja sinne suklaata. Kyllä niille varmasti jotain käyttöä keksii? Parinkymmenen lahjomisrundin jälkeen alkavat nimittäin ideat loppua. Ja minipatakin alkaa tuntumaan loistokkaalta lahjukselta... Ja kai se ajatus on se tärkein? Näin yritän itselleni armollisesti ajatella.

Äidin uudet (v)aatteet

Bermudan Kolmio oli minulle vuoden mittainen projekti. Projekti jossa kerroin minkälaista on erityislapsellisten elämä. En koskaan kuvitellutkaan kirjoittavani kauhean mediaseksikkäästä tai noin niinkuin valtavirtaa kiinnostavasta aiheesta. Lähinnä projektin alussa kuvittelin kirjoittelevani tyyliin suvulle, joka on pakotettu lukemaan juttujani. Ja ystäville, jotka eivät ehkä uskalla jättää lukematta jorinoitani. Koska voisihan sitä sattua, että illanistujaisten-shoppailun- tai kahvittelun lomassa heitän pistarin aiheesta "mitä viimeisin blogikirjoitukseni käsitteli". Yllätyksekseni kirjoituksiani luki vapaaehtoisesti joku muukin. Taisi niitä itseasiassa lukea aika moni muukin. Asia josta olen kovin kiitollinen. Ja älyttömän innoissani. (kysykää vaikka siskoltani-mieheltäni-parhaimmilta ystäviltäni).

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Bermudan Kolmio projekti. Koska olen kuitenkin kirjoittaja hengeltä, vereltä ja sydämeltäni, tiesin kyllä, että vaikka Bermudan Kolmio jää niin sanotusti kirjoitushistoriaan, jatkan kirjoittamista. Sukulais- ja ystäväparat.... Yritin vinkkailla ystävälleni Jaatisen suuntaan, että voisin kirjoittaa heille kerran viikossa. Sain vastauksen, että kerran kuussa riittää varsin hyvin. Joten ei kun lusikka kauniiseen käteen, ja herättämään henkiin jo kauan sitten "varaamani" blogiosoite. 

Mitä ErityisÄiti tulee käsittelemään?

Koska olen ihminen, joka tykkää ainakin vähäsen puhua, tai tässä tapauksessa kirjoittaa, itsestään, aion törkeästi kirjoittaa tätä blogia itsestäni ja mietteistäni. Kolmion kyllä ollen satunnaisesti mukana teksteissä sivuosissa.  Pääosan mennessä minulle, ErityisÄidille. Joka on kolmen pojan työssäkäyvä äiti. Omistaa lauman mahtavia ystäviä, sekä yhden kappaleen varsin kelpoja aviosiippoja. Joka kampaa aamulla tukkansa, laittaa päälle edes vähän siistimpää vaatetta ja junailee Helsingin ytimeen töihin.  Siirtyen sujuvasti junamatkan aikana henkisesti lapsiperhe-erityisarjesta työarkeen. Ihan toisenlaiseen maailmaan. Siellä toisenlaisessa maailmassa juoden kahvia nimikkomukistaan (joo, ei ole pääasiallinen duunini), esikoistani lainatakseni "kirjoittamaan tietokoneella", sekä ah: käymään lounailla aikuisten kanssa. Olen saanut kuluneen syksyn aikana aivan uudenlaisen ymmärryksen ystävieni "työmatkat ovat päivän parasta aikaa"-huokailuihin. Univelat on kuitattu bussin madellessa toista tuntia ruuhkassa kohti kotia. Ja olen melkein lukenut vuoden ensimmäisen kirjan aamujunissa istuen. 

Luulisin, että omistan melko hyvän huumorintajun. Pinnan pituudesta en oikein osaa antaa luotettavaa arviota. Se on kaikkea välillä olematon - todella pitkä. Riippuen päivästä. Olen päättänyt alkaa lukemaan Hesaria päivittäin ja voisin jo jossain määrin kiillottaa sädekehää, koska olen lukenut sitä kerran kuluneen kuukauden aikana. Minulla on hyvä selitys siihen, miksen ole lukenut sitä useammin: tarvitsen oman mini iPadin lukuhommaan. Tarkoitukseni on lukea sitä aamujunissa. Siis heti, kun olen lukenut loppuun Bridget Jonesin osa kolme + pari muuta hömppäkirjaa. Keväällä viimeistään? Minulla on yhä pahvilaatikossa ompelukone ja komerossa pala kangasta odottamassa ompeluinspistä. Luulen, että koko suku odottaa kauhulla sen iskemistä. He pelkäävät illalla saavansa puhelun aiheesta "Kuulkaa, voitteko tulla kattomaan poikia hetkeksi, kun meidän pitäisi miehen kanssa käydä ensiavussa. Mulla katkes ompelukoneen neula sormeen ja se ei lähde irti".  Heidän toisen huolenaiheen ollen se, että jatkossa he saavat syntymäpäivä- ja joululahjoiksi itseommeltuja ihanuuksia (lue kamaluuksia). 

Blogi tulee myös tietenkin käsittelemään sitä, minkälaisia tuntoja herättää elo kolmen pienen pojan kanssa, joilla kaikilla on ne enemmän tai vähemmän erityiset piirteensä. Skaalalla "tosi hoidettava" - "suht itseohjautuva". Tuntoja siitä, miltä tuntuu elää tuntemattoman sairauden seuralaisena. Miltä tuntuu elo, kun et voi edes aavistella sitä, minkälaisia polkuja vielä kuljemme tämä suuri tuntematon seuralaisenamme. 

Ja siitä, miten surun ollessa polulla enemmän tai vähemmän jokapäiväinen seuralainen, naisihmisenä päivän pahin juttu voi kuitenkin olla liikaa syötyä suklaata, liian vähän jumppaa tai huomio siitä, että farkut kiristävät liikaa. Perus naisjuttuja… Perus äitijuttuja… Ja perus erityisäitijuttuja.