Uusia Alkuja

Saahan sitä nainen mielensä muuttaa. Ja niinhän tässä (taas) kävi. Juuri kun päätin, että nyt loppui kirjoittaminen, sain mukavaa sähköpostia. Ja homma jatkuu… Joskin uudessa ympäristössä. ErityisÄidin raapustukset tässä osoitteessa päättyvät tähän, mutta ajatuksenlento jatkuu osoitteessa:
http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/erityisaiti

Tervetuloa seuraamaan, luvassa yhtä korkealentoista tekstiä, kuin tähänkin asti :)

Matkalla

Olen ollut viime aikoina matkoilla. Henkisillä matkoilla, sekä ihan oikeilla matkoilla. Kyllähän pari mökkireissua pariin viikkoon, varsinkin toisten niistä ollessa mallia "ei miehiä, eikä lapsia, vain loistavaa naisseuraa", lasketaan matkustamiseksi? Vietin siis kuluneella viikolla yhden täydellisen vuorokauden, täydellisessä seurassa, juhlien hieman jälkikäteen omia ja ystäväni nelikymppisiä. Vuorokausi sisälsi intoa (ja järjetöntä meteliä) täynnä olevan automatkan pisteestä a, pisteeseen b, juuri sopivan määrän kuohuviiniä, aurinkoa, uimista, ihan liikaa nauramista ja ihania lahjuksia. Tajusimme kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, joten viikonloppu piti sisällään myös pitkähköt yöunet, epäterveellisen lounaan ja jättimäisen aamupalan. Sekä tietenkin vähintään tusinan verran niin sanottuja sisäpiirivitsejä. Jälleen kerran tunsin itseni tuossa porukassa keskivertoa onnekkaammaksi mammaksi: kovin moni ei saa kunniaa olla osana yhtä sekopäisen ihanaa naisporukkaa.

Toinen matka on ollut pidempi. Tai noh, teknisesti sillä matkalla ollaan yhä, ja sitä matkaa tullaan tekemään vuosien ja vuosien ajan. Se matka pitää sisällään kasvamista rooliin erityislapsien äitinä. Liekö aika, kokemus, mikä lie tehnyt tehtävänsä, mutta viimeisen neljän kuukauden aikana en ole enää viskellyt kirveitä kaivoon trion terveydentilan notkahdellessa. En voi pistää sitä minkään "kaiken olen nähnyt"-jutun piikkiin, koska ei tässä todellakaan olla kaikkea nähty. En osaa sanoa onko osittain kyseessä turnausväsymyksestä, vaiko vain luottamuksesta siihen, että kaikesta kyllä selvitään ja ennemmin, tai myöhemmin huonoinkin tilanne normalisoituu. Mutta olen siis ollut sisäisesti rauhallisempi. Tällä matkalla olen oppinut ymmärtämään, että vaikka elämme elämää päivä kerrallaan periaatteella, on tämä erityisäitiys, kuten ihan vaan äitiyskin, elämän mittainen matka. Matkalla ajaudutaan välillä kiertoteille, väärille poluille, käännytään risteyksessä väärään suuntaan, mutta kaikista niistä harha-askeleistakin opitaan, toivottavasti, edes jotain pientä. Eikä luultavasti ikinä ihan päästä määränpäähän, tulla perille, kasveta valmiiksi.

Olen myös oppinut sanomaan ääneen (isoonkin sellaiseen), mitä MINÄ haluan. Olen oppinut sanomaan miehelle pontevasti, että kuules, MINÄ lähden nyt mökille. MINÄ en nyt aio tehdä ruokaa ja MINÄ en todellakaan laita pyykkejä kuivumaan, koska MINÄ olen väsynyt. Olen oppinut sanomaan ääneen, että vaikka tämä ihana, rankka, surullinen, onnellinen äitiys on antanut todella todella paljon, se on vienyt myös ison osan minuuttani, jota olen joutunut vimmalla etsimään uudelleen. Löytääkseni osan siitä vanhasta minusta ja paljon paljon uutta. Olen oppinut sanomaan ääneen, että haluaisin olla työelämässä ihan jossain muualla, kuin siellä jossa nyt olen. Että olen pettynyt, että tämä erilainen äityis sitoo käteni työnteon suhteen. Tai: se ei sido, vaan minä sidon. Koska vaikka olen oppinut sanomaan pontevasti minä, ajattelen kuitenkin suurimmassa osassa asioita ennenkaikkea poikia. Minä en voi tällä hetkellä, kuin haaveilla, jostain työuran tapaisesta, siksi, että sitä uraakin tärkeämpää on se äitinä oleminen. Työura ja pitkät työpäivät tarkoittaisivat aikaa pois äitinä olemisesta, ja pahimmassa tapauksessa todellisia terveydellisiä ongelmia kultakimpaleilleni. Siksi siis teen myönnytyksiä ja huonoina päivinä kiukuttelen, että "mä voisin tehdä jotain niin muuta".

Olen oppinut sanomaan ääneen, että joskus todella todella huonoina päivinä, mietin, että miksi ikinä toivon saavani lapsia. Että miten paljon helpompaa elämä olisi, jos olisi vain minä, mies ja koira. Olen oppinut sanomaan, että tämä vuoristoratakuskin elämä on välillä hurjaa, pimeää, rankkaa, pelottavaa. Ja samalla se on antoisinta ja onnellisinta puuhaa, mitä maailmassa olla voi.

Olen myös viime viikkoina sisäistänyt, että olen erityisäiti ja bermudankolmio blogeissani sanonut sanottavani. Nämä kirjoitukset tulevat aina elämään mukanani, päiväkirjoina vajaan parin vuoden ajalta.  Kasvumatkalta,  jonka aikana Edwardista tuli kaiken väsymyksen jälkeen stipendiaatti, joka oppi kirjaimet. Miten hänestä on kasvamassa sydämeltään niin viisas nuori mies. Miten hän joka päivä hämmästyttää minua loputtomalla ystävyydellä, rakkaudella ja empatiakyvyllä. Miten hän oikeasti on maailman paras isoveli. Ajasta, jolloin Topo aloitti koulun, oppi polkemaan pyörää ja sanomaan maailman kauneimmalla äänellä "äiti" "isi". Siitä, miten hänen silmiinsä muutti jatkuvan kivun sijaan rauha. Siitä miltä tuntuu nähdä Topon kikattavan ja nauravan. Tämä on päiväkirja siitä, miten kaiken pelon, sairastelun ja jännittämisen jälkeen Sampu on reipas päiväkotilainen, joka on niin täynnä elämäniloa ja puhetta, kuin metrin mittainen tyyppi vain olla voi. Tämä on erään avioliiton eräänlainen tarina.

Olen ikuisesti kiitollinen joka ainoasta lukukerrasta, kauniista ja kannustavasta kommentista, ja suunnattoman häkeltynyt siitä, että niin montaa ihmistä on kiinnostanut meidän tarinamme ja meidän arkemme. Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi, enkä vieläkään voi uskoa sitä, että MINUN jorinoitani on luettu, ottaen huomioon blogieni hieman epäseksikkään aihepiirin, pitkälti (todella paljon pitkälti) yli 100 000 kertaa.

Mari, Elias, Topias ja Samuel kiittävät, toivottavasti onnellisia ja aurinkoisia loppukesän päiviä. Ja lupaavat jatkaa matkansa satunnaista kuulumisten kertoilua osoitteessa http://www.jaatinen.info/blogi/

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…

Topon Pupu

Kun Topo syntyi, saimme lahjaksi kaukaa, merien takaa, nallen, jolla oli vaaleansininen pupuasu päällään.  Siitä tuli Topon pupu. Topon tärkein juttu. Kun Topo voi huonosti, eikä ymmärrä puhetta, riittää, että hänelle sanoo "pupu" ja hän ymmärtää, että nyt kannattaa lampsia omaan kämppään yöunille. Topon voidessa huonosti, hän on hieronut pupua naamaansa ja hokenut surkeana "puupuu". Kun Topo on voinut hyvin, hän on mennyt sänkyynsä, ottanut pupun kainaloonsa, kikatellut iltapussailun ja halailun lomassa, sanonut "kaa kaa" (kauniita unia) ja nukahtanut pupu kainalossaan.

Pupu on kulkenut mökeillä, matkoilla, päiväkodissa, sairaalassa, olipa pupu ensimmäiset kuukaudet koulupojan tukena ja turvana uudenlaisessa kouluympäristössäkin. Pupun vuoksi on mies hypännyt illalla autoon ja ajanut bensikselle jokusen kymmenen kilometrin päähän, noutamaan sinne unohtunutta aarretta. Pupu on pyörinyt x-kierrokset pesukoneessa. Siitä on tullut vuosien saatossa harmahtunut epämääräisen näköinen pötkylä. Mökkireissulla tänä kesänä pupulta irtosivat autossa korvat. Ah sitä draaman määrää; koko takapenkki itki yhdessä kuorossa pupun karmeaa kohtaloa. Eihän siinä auttanut, kuin totaalisen ompelutaidottoman äiti-ihmisen tehdä lupaus siitä, että korvat ommellaan takaisin paikoilleen. Heti kun palataan takaisin kotiin.

Eräänä kauniina iltana pupu ei ollut Topon sängyssä. Tyhjättiin sänky, tyhjättiin sängyn alla olevat laatikot. Siirrettiin sänky, ratsattiin koko ala- ja yläkerta, mutta pupu oli poissa. Topolla ei meinannut uni tulla, miehellä ja äiti-ihmisellä alkoi iskeä paniikki; nyt sitten ei nukuta, valvotaan vaan ja hoetaan pupua. Ratsattiin uudestaan alakerta. Ja yläkerta. Kypsät vanhemmat alkoivat kiukutella toisilleen etsintätoimien lomassa. Lopulta yläkertaan, Topon huoneeseen, laski hiljaisuus. Topo oli nukahtanut ilman pupuaan.

Tuosta illasta on aikaa kolme viikkoa. Pupu on kokenyt mysteerisen kohtalon, sitä ei kertakaikkiaan löydy mistään. Topon huoneeseen on tehty "ilmeen muutos", kaikki lelulaatikot ja kaapit on käyty läpi. Pupua ei ole missään. Useana iltana Topo antoi ilmein ja elein vinkkiä äiti-ihmiselle, hokien surkeana "pupu". Sänkyyn kannettiin 30 korvaavaa pehmoelukkaa, mutta eihän niistä mikään tietenkään ole The Pupu. Hetkeen P:llä alkavaa sanaa ei uskaltanut huushollissa sanoa ääneen kukaan, kas kun asian mainitseminen tiesi alkua jonkin asteiselle hässäkälle.

Nyt nukahtaminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Nukkuminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Uusi kouluvuosi lähti käyntiin, loistavasti, ilman pupua.

Tänä kesänä Topo on voinut paremmin, kuin ikinä elämänsä aikana. Hänen poskensa ovat pyöristyneet juuri sopivan verran, hänen silmiinsä on syttynyt pilke. Hän on rauhallinen (enimmäkseen), hän yrittää tapailla sanoa. Hänen maailmankirjansa eivät menneet sekaisin, vaikka uusi kouluvuosi alkoi ja loma loppui. Topo oli tilapäishoidossa, nukkui, söi ja voi hyvin, ilman rakasta pupuaankin.

Olen oppinut elämään sen pelon kanssa, että hyvien jaksojen jälkeen alkaa alamäki. Näin on tapahtunut aina. Mutta nyt mieleeni hiipi ajatus: mitä jos pupu antoi meille merkin, että on aika pikkuhiljaa, pala palalta, päästää irti pelosta ja nauttia tästä päivästä. Pala palalta opetella uskomaan siihen, että ne vaikeimmat vuodet ovat takana. Mitä jos pupu yritti kertoa meille, että häntä ei enää tarvita täällä. Että enää ei tule eteen osastokeikkoja, ja karmeaa kipua, jolloin pupun naamaan hierominen on suurinpiirtein ainoa mikä auttaa. Mitä jos pupu yritti kertoa, että nyt Topo on siinä vaiheessa, että huonona hetkenä pupuakin tärkeämmät ovat äiti-ihmisen ja miehen syli? Koska vihdoin ja viimein olemme siinä tilanteessa, että Topo hakee meiltä läheisyyttä, tukea ja turvaa, voidessaan vähänkin huonommin. Sekä ollessaan onnellinen. Iltaisin pupun halimisen sijaan, hän ottaa allekirjoittanutta poskista kiinni, vetää lähelleen, kikattaa sydämensä kyllyydestä pärisytyksille, pussailuille, halailuille, vaatien aina vaan lisää. Sanoessaan maailman lempeimällä äänellä sen "kaa kaa", kun pussailut on hänen mielestään tältä erää pussailtu.

Jatkamme matkaa läpi loppukesän ja alkavan syksyn toivoen, että Topon elämä saa jatkua yhtä hyvänä, kuin se on tämän kesän ollut. Kesän jolloin pupu katosi ja toivottavasti Topon uusi elämä alkoi.

Homma Hanskassa, Aina

Täällä taas, hommat hanskassa ja hanskat totaalisen hukassa. Työssäkäyvänä äitinä mielenkiintoisin tilanne tuli eteen tänään aamulla. Olin ehkä saattanut vähän aavistella mitä tulemaan pitää, mutta en oikein uskaltanut uskoa asioiden oikeaan laitaan, ennenkuin oli pakko.

Olin viime viikolla olettanut, että Topon(kin) loma-ajanhoitopaikkaan menee automaattisesti tieto pikkumiehen tilapäishoitopäivistä. Onhan kaupunki meille vanhemillekin muistanut lähettää kirjeen aiheesta "näinä ja näinä päivinä lapsenne eivät ole oikeutettuja menemään loma-ajanhoitoon tilapäishoidon vuoksi" (eikä sen suhteen tietenkään mitään mutinaa). Ajattelin siis automaattisesti, että koska meitä tiedotetaan siitä, että hoitoon ei ole menemistä, on myös hoitopaikka tiedotettu siitä, että tälle ja tälle tyypille ei ole hoitoa näille päivämäärille myönnetty. Nyt tiedän, että tieto ei ihan noin vaan menekään perille. Eikä se ole menemättä perille pelkästään hoitopaikkaan, vaan se ei mene perille myöskään taksikeskukseen.  Vaikka kuinka olisi kyseessä yksi ja sama taksikeskus, joka järjestää kuljetukset sinne kesäajanhoitoon ja tilapäishoitoon. Tämän asian suhteen olemme viisaampia syystä että, kolmena aamuna noin kello 8.04 sain soiton puhelimeeni "taksi tässä hei, onko pojat tulossa". Mutta siis, kouluun, loma-ajanhoitoonkaan ei ollut mennyt tietoa Topon poissaolosta. Tämä kävi ilmi keskiviikkoaamuna kello 8.35 kun koulusta tuli viesti, jossa tiedusteltiin, että onkohan Topolla kaikki ok, kun häntä ei ole näkynyt. Muutamaa ees-taas läheteltyä viestiä myöhemmin päätimme koulun henkilökunnan kanssa viestittelyt mukaviin loppuviikon toivotuksiin, heidän lisätessä viestinsä perään "nähdään sitten ensi keskiviikkona".

Ihmettelin viestin "ensi keskiviikkoa", mutta ajattelin sen olevan ilmoitus siitä, että kyseinen henkilö ei ole paikalla ennen ensi keskiviikkoa. Koska eihän se nyt suin surminkaan voi olla niin, että heinäkuun hoitosulun jälkeen on viikon verran loma-ajanhoitoa, jonka jälkeen pitäisi taas sumplia hoitokuvioita lasten kanssa. Eihän? Kylläpäs!

Aamulla olin saanut itseni raahattua työpaikalle, saanut rakkineen, jota tietokoneeksikin kutsutaan päällle. Kuullut it-tyyppien keskustelevan siitä, että viime yönä on tehty jotain päivityksiä, joidenka vuoksi osan porukasta koneet eivät toimi ollenkaan, tai toimivat äärimmäisen hitaasti. Olin tehnyt huomion, että minä ja rakkineeni kuulumme porukkaan "käyvät hitaalla". Olin ehtinyt hakea kupin kahvia ja aamupalarahkani, kun kuulin, että puhelin värisee merkkinä viestistä. Koska olin juuri keskittynyt lukemaan työaiheista sähköpostia, en heti samointein kuitannut saapunutta viestiä. Hetken kuluttua puhelin alkoi värisemään soiton merkiksi, soittajaksi paljastui mies. Ensimmäinen ajatus oli, että Sampun reppu/kengät/shortsit tai kaikki edellä mainitut ovat hukassa, kuten tavallista. Puhelun aluksi kävi ilmi, että kyllä vain, hukassa oli jotain, mutta tällä kertaa kyseessä eivät ole kenenkään tennarit, pöksyt tai reppu. Vaan hukassa on koululaisten taksi. "kello on jo puol ja taksia ei oo vieläkään näkynyt". Tuossa vaiheessa muistin koulusta samaani viestin loppulausahduksen "Nähdään ensi keskiviikkona". Miehelle nopea kuitti "hei, mä vähän soittelen ympäriinsä ja palaan just asiaan". Soitto koululle, kukaan ei vastaa. Soitto taksikeskukseen, jossa hyvin kartalla olevaa äiti-ihmistä infotaan siitä, että hänen hellantertuilleen ei olla järjestetty hoitoa kuluvan viikon kahtena ensimmäisenä päivänä, koska "kouluja siivotaan". Homma selvä. Soitto kotiin…

"moikka, hei nyt on kuule sellanen juttu, että E&T:lla ei oo ollenkaan niinku mitään hoitopaikkaa alkuviikoks, miltä sun kalenteri näyttää tälle päivälle, jos mä oisin huomenna sit etänä?". Suolsin kysymyksen suustani sellaisella vauhdilla, että yhä ihmettelen, miten mies pääsi jutun juonesta kiinni hyvinkin pikaiseen tahtiin. Muistaen samalla hyvin selvästi miehen puhisseen kalenteriaan katsoessa, että "mun koko ens viikko on ihan tukossa". Odotin jotain kuittia siitä, että miten tällainen pieni käänne elämässä on voinut mennä meiltä (tarkoittaen allekirjoittaneelta ohi), sekä tuskastelua siitä, että kun se kalenteri on tukossa niin ei todellakaan voi olla etänä. Hämmästykseksi vastapuoli otti sanoman vastaan varsin rauhallisesti, todeten, että ei mitään, tänään ollaan kotona, tekeekin ehkä ihan hyvää, huomenna sitten toisinpäin.

Niin, me olemme ihan takuulla saaneet kotiin kirjeitä, joissa on kerrottu ne päivämäärät, joille loma-ajanhoitoa on myönnetty. Niistä kirjeistä olen luultavasti lukenut sen osuuden jossa ilmoitetaan, että "lapsellenne on myönnetty", jonka jälkeen mielenkiinto on lakannut täydellisesti. Niinpä tällainen parin päivän "hoitosulku" voi tulla täytenä yllätyksenä. Sain jälleen kerran esimiehelleni väläyttää loistavia asioidenjärjestelytaitojani kertomalla heti ensi alkuun hänen lomaltapaluunsa kunniaksi, että meillä on nyt vähän tilanne päällä ja oli tilanne toimistolla ihan mikä tahansa, joudun ihan aikuisten oikeasti olemaan huomenna etähommissa. Oikeasti en ole asiasta pätkänkään vertaa pahoillani. Työpaikalla eivät työt ole kaatumassa kenenkään, tai minkään niskaan ja ajatus siitä, että istun läppäri sylissä pihalla, koululaisten viilentäessä itseään pihan uima-altaassa, ei tunnu tällä kesän toisella helleviikolla mitenkään vastentahtoiselta. Niin, kuvitelmissani siis lapset leikkivät koko päivän kauniisti, hiljaa keskenään, lounas maistuu kaikille, eikä ketään ärsytä, kukaan ei jankkaa samasta asiasta kahta kertaa minuutissa aamusta iltaan, eikä kenenkään elämä järky kuumuudesta ja auringosta. Näinhän se menee?

Jatkossa teen sellaisen pienen lupauksen itselleni ja perheelleni, että avaan viralliset kirjeet heti, yritän lukea ne loppuun ja viedä kirjeessä mainitut päivämäärät samantien seinäkalenteriimme. Ensi kesänä olenkin sitten näissä asioissa jo pro, ja tiedän että tietenkin hoitopaikat ovat suljettuna samaisella viikolla, kuin koulut alkavat. Koska niitä kouluja siivotaan. Olen myös viisaampi senkin suhteen, että tiedän, että maailma ei kaadu, ei edes järky sellaisen pienen asian edessä, kuin että "hups, mihinkäs me pari lasta laitetaan pariksi päiväksi".  Koska tästäkin kiipelistä on nyt kertaalleen selvitty. Homman ollessa edes suht hanskassa.

Lainakengissä

Kuulin radiosta pitkästä pitkästä aikaa yhden lempibiiseistäni, kertosäkeessä lauletaan: try walking in my shoes. Iski, kuin metrin halko.

Vaikka aiemmin väitin ,etten pode keski-iän kriisiä, niin jotain kriisiä ehkä saatan potea. En vieläkään myönnä, että kyseessä on se pyöreä neljäkymmentä, joka tuli ikäluvuksi keväällä. Enemmänkin uskon rimpuilun johtuvan yleisestä riittämättömyyden tunteesta. Reilun kolmen vuoden ajan sain keskittyä olemaan aika pitkälti vain äiti. Äiti kolmelle miehen alulle. Joskin kolmeen vuoteen sisältyivät vauva-ajat, mutta jotain kaksi aiempaa vauva-aikaa olivat opettaneet: vaiheet ovat ohimeneviä. Siis ne ihan vauva-ajan vaiheet. Se, kun ei tiedetä, että nukkuuko nyytti neljä tuntia, vaiko vartin. Kun kesken ruokaostoksia vaunuissa makoilevalle käärölle iskee nälkä. Siinä on turha selitellä, että kuule, ruoka-ajat ovat taloudessamme kello 08, 11, 14, 17 ja 19. Ei, sitä lähdettiin etsimään jotain sopivaa soppea imettämiselle. Sitä, kun tyyppi alkaa ryömiä ja joutuu työkseen kiipeleihin. Tiesin, että kaikki nuo menevät ohi viikoissa tai kuukausissa. Ne eivät kestä loputtomasti. 

Kolmen vuoden jälkeen oli aika palata työelämään. Olla äiti,vaimo, huushollin organisaattori, ystävä, alainen, kollega ja jossain vaiheessa vuorokautta: vain minä. Vaikka elämä on mitä on, lapset kasvavat. Vaikka Edwardin kehitys ei mene eteenpäin ihan kaikilla mitta-asteikoilla, kuten pitäisi ja Topon kehitys huitelee jossain omilla mitta-asteikoillaan, lapset kuitenkin kasvavat. Pikkuhiljaa alkoi olla omaa aikaa. Aikaa liikunnalle, siihen, että ystäviä treffaili muutoinkin, kuin vaunulenkkien aikana. Alkoi olla mahdollisuuksia tehdä omia pieniä reissuja. Opin pikkuhiljaa sanomaan suht ponnekkaastikkin, että tarvitsen omaa aikaa. 

Rimpuiluni johtuu ehkä siitä, että vaikka olen kolmen mahtijätkän äiti ja yhden varsin kelvon aviomiehen vaimo, tunnen itseni riittämättömäksi. Joka käänteessä, joka päivä, vähintään kerran tunnissa. Töissä olen kyllästynyt siihen, että saan taas alkaa puliveivata aikataulujen kanssa, selittelemään miksi 20.8 joudun olemaan puoli päivää poissa, koska on Topon kuntoutuspalaveri. Joudun ennakkoon selittämään, että meillä alkoi taas arki. Koska mies laittaa aamulla koululaiset matkaan ja toimittaa päiväkotilaisen päiväkotiin, on minun tehtäväni olla koululaisia vastassa kotona kello 15 reikä reikä, kun taksi tuo koululaiset kotiovelle. Näin on tehtävä, koska muuten joudumme keskustelemaan vammaispalveluiden kanssa aiheesta: tilapäishoito. Kun työpaikan aamupalavereissa puhutaan ihmisistä, jotka lähtevät kotiin aikaisin iltapäivästä, lausahdus iskee suoraan sydämeen. Ne puhuvat minusta. Tiedän järjellä, että näin ei ole, samalla tietäen, että joku tai jotkut takuulla miettivät,  että miksi tuo mamma ottaa juoksuaskelia kohti hissiä kello 13.30. Huikaten moit matkalla: eli ei siis ole menossa myöhäiselle lounaalle, vaan tyyppi on lähössä kotiin. Tunnen itseni riittämättömäksi: pitäisi pystyä tekemään töitä vielä sen kolmen tunnin verran. 

En ole muistanut ostaa päiväkotiin uusia tossuja. Sampun pastillipurkissakin oli enää kaksi pastillia. Minkälainen äiti unohtaa ostaa uuden purkin pastilleja päiväkotiin, tai noh totuuden nimessä: ostaa purkin, mutta ei muista minne sen on tunkenut. Edward ja Sampu nukahtavat Smurffi-leffan pauhatessa taustalla heidän huoneessaan. Topoa ei nukuta, kiitos päiväunien. Yritykset ottaa iPad pois Topolta, kellon lähestyessä 22 päätyvät huutoon. Muilla varmasti on luettu iltasadut, peitelty piltit peiton alle ja sinne ne ovat kauniisti jääneet nukkumaan valojen sammuttua. 

Aamulla kiireessä yhden pojan hampaat jäivät pesemättä. Illalla samainen poika luikki sänkyyn salamannopeudella, eikä suin surminkaan suostu tulemaan sieltä hammaspesulle. Tunnen syyllisyyttä: nyt lapsi raasu saa hampaisiinsa kymmenen reikää, ja äiti-ihminen moitteet hammaslääkäriltä. Niin: jos löytyis joku rako, jolloin tyypin ehtii viemään hammaslääkäriin. Sekin vielä, pitäisi nyt oikeasti varata hammaslääkäriaika. 

Olemme miehen kanssa menossa ystäväni juhliin viikonloppuna. Toiselle paikkakunnalle. Meren äärelle. Olen odottanut juhlia, kuin kuuta nousevaa. Mutta jostain kumman syystä onnistun jälleen kerran saamaan itsensäsyyllistämis- ja riittämättömyysvaihteen päälle: kaksi lasta lähtee isovanhemmille yökylään. Yksi jää ystävällisen kummitädin kanssa kotihoitoon. Mutta hitsi vie: onko se nyt ok pyytää toista kuppaamaan lastenvahti hommissa 12 tuntia putkeen? Kuka äiti-ihminen jättää lapsensa 12 tunniksi lastenvahdin kanssa kotiin ja lähtee humputtelemaan? Eikö sitä kolmen lapsen äitinä pitäisi vain osata nauttia näistä rakkauden hedelmistä, viettäen visusti viikonloput kotosalla. 

Yritän täsmäyttää ystävien kanssa aikatauluja: meidän piti mennä Särkänniemeen, mutta viikonloput eivät riitä. Meidän piti jo keväällä tehdä yöpyvä reissu jonnekin ,mutta ne viikonloput eivät taaskaan riitä. En ehdi soittaa, kun lupasin. Kun ehtisin soittaa, en muista. Päädyn jälleen kirjoittamaan kuuden rivin tekstarin: mitä kuuluu, mitä olette puuhailleet? Sori kun en ole soitellut, en ole ehtinyt, you know, ikävä... Ja sitä rataa. 

Niin ja hei: kun oikein päästään vauhtiin: maankuulu laihdutusguru sanoo, että on olemassa vain tekosyitä sille, että ei ehdi liikkua. Eikä mukamas syödä oikein. Kaikilla on sitä aikaa ja kaikilla on ne mahdollisuudet. Mitä vikaa minussa on, kun sen sijaan, että kaivaisin kaapista rahkan ja päättäisin lähteä jumpalle, kaivan kätköistä suklaalevyn jämät ja vaivun puolikoomassa sängyn päälle? Kun kerran kaikilla muillakin on sitä aikaa ja itsekuria ja motivaatiota, niin miten voi olla, että allekirjoittaneelta ei sitä löydy? 

Sitten tulee mieleen se biisi. Try walking in my shoes... Niin, kai sitä on jostain joskus kredittiä itselleen annettava? Kun tapasin ensimmäiset erityisäiti-kollegat, tämä tapahtui yllättäen sairaalassa, osastolla. Heissä näin tulevaisuuteni: collegehousuissa pyöritään apaattisen näköisenä sairaalan käytävillä. Ei elämää. Myöhemmin olin yksi heistä: olin oppinut, että sairaalassa collegehousut ovat vaatteista parhaimmat ja mukavimmat, kun lapsen kanssa leikitään osastolla kotia useamman päivän verran putkeen. Ne apaattiset ilmeet johtuivat siitä, että se osastolla oleilu on henkisesti melkoisen rankkaa, siinä ei siis paljon naurata. Opin myös sen, että niin sanotusti julkisilla paikoilla erityisäitejä ei korista leima: he pukeutuvat kuten muut, rakastavat vaatteita, kenkiä, laukkuja, huulipunia, käyvät töissä ja juttelevat kahvihuoneissa viikonlopun mökkireissuista ja päivän uutisista. Tiedän, että työpaikalla minusta ei paista mihinkään erityisäidin leima. Juttelen mökkireissuista ja fiilistelen kollegani kanssa uusia huulipunia, käsilaukkuja ja kesäkenkiä. 

Try walking in my shoes: tule töihin lapsen kontrollilääkärikäynniltä, kun lapsi on juuri lääkärin edessä vahvistanut epäilyt poissaolokohtauksista. Saaden sellaisen. Tiedät että tulossa on lisää tutkimuksia, lisää keikkoja, siihen yhteen liian tuttuun osoitteeseen. Sateen piiskatessa kyyneleet valuivat. Työpaikalla lukkiuduin hetkeksi vessaan, kaivan meikit esiin laukusta, menen työpisteelleni ja alan tehdä töitä. Työkavereiden kysyessä miten meni, vastaan: no ei ihan putkeen. Kertoen suurpiirteisesti miksi meillä on tulossa aika pikaisella aikataululla yksi muutaman tunnin sairaalakeikka lisää. Sen jälkeen alan tehdä töitä, kun ei mitään olisi tapahtunutkaan, vaikka samalla minusta, ettet saa henkeä. Tuon on elämä opettanut. Muutama vuosi sitten olisin ottanut päivän sairaslomaa ja aloittanut (ystävääni lainatakseni) tuskafestarit kotosalla. Nyt osaan koota itseni. 

Try walking in my shoes: olemme valvoneet vuosia. Valvominen on opettanut sen, että sillä ei ole mitään valtakunnan merkitystä minne tai miten lapsi nukahtaa. Pääasia on, että hän nukahtaa. Nukkuen edes jokusen tunnin putkeen. Vaikka Smurffien pauhatessa taustalla tai iPadin toimittaessa unikaverin virkaa. 

Try walking in my shoes: kun olet herännyt liian aikaisin, katsonut että jokainen lapsi saa asiaankuuluvat vaatteet päälleen aamulla, reissuvihkot on täytetty ja reput pakattu, hoida itsesi töihin. Tee niitä töitä, ilman taukoja. Singahda kotiin, tee ruoka, imuroi, koska yksi lapsista murentaa niin maan penteleesti, kulkien ruokansa kanssa ympäri taloa, pese sen jälkeen seinät koska samainen lapsi pyyhkii kädet seiniin. Ota kaksi koululaista vastaan, riisu toisen kengät ja ulkovaatteet vauhdissa ja houkuttele hänet käsipesulle. Lue reissuvihko: onko toinen koululaisista nukkunut/syönyt/voinut ok/ollut väsähtänyt ja ennakoi sen jälkeen, mitä loppupäivä tulee pitämään sisällään. Laita pesukone pyörimään, singahda kylpyhuoneesta poimimaan samaiselta tyypiltä pois makkarapakettia jonka kanssa hän pitää majaa sohvalla, jatka pyykkioperaatiota. Totea viiden minuutin kuluttua että tyyppi on pyykkioperaation aikana onnistunut murustamaan koko alakerran leipää syödessään ja pyyhkinyt likaiset kätensä taas seiniin. Yritä häätää tyyppi pihalle, jotta saat imuroida, koska tyyppi ei tykkää imurin äänestä. Imuroi jälleen alakerta, samalla vahdaten ettei tyyppi tee katoamistemppua pihalta. Operaation jälkeen yksi koululaisista on ruoan syötyään parkkeerannut sohvalle katsomaan hetkeksi lastenohjelmia, toinen häipyy kämppäänsä iPadin kanssa. Talossa on hetken rauha, voin luvata, että rahka ja jumppa eivät huutele enää kauhean kovaa. Suklaa ja hetki sängyn päällä kyllä. 

Mitä tulee ystäviin. He tietävät aika pitkälti, että minkälaisilla jalkineilla täällä tallataan, taplataan päivästä päivään. Koska he ovat ystäviä, he ovat pysyneet rinnalla, ymmärtäneet, jaksaneet kuunnella kun ei mene niin hyvin ja siirtää Särkänniemikeikkoja ja yöpyviä. Try walking in my shoes: omistan maailman parhaat ystävät. Sekä miehen, joka saa minut välillä raivon partaalle, noh: ollen mies. Mutta joka lauantaiaamuna ilmoittaa, että mä otan nyt nuo kersat, sä makaat sängyn päällä, katsot telkkaria ja syöt suklaata. Jos siivoat, mä suutun. Try walking in my shoes... 

Kahden vuoden takaa

Facebook ilmoitti jälleen aamusta, että sinulla on muistoja kahden vuoden takaa. Mitä muistoja siellä olikaan. Kuva Edwardista ja Toposta Tukholman keskustassa, suihkulähteen äärellä. Me olimme "omalla lomalla". Olimme sopineet, että mies viettää laatuaikaa juniorin kanssa ja me kolme muuta yhdyskuntamme jäsentä lähdemme Tukholman reissulle.

Kuvaa katsoessa ensimmäinen ajatus oli ilo, jossa oli haikeutta. Ai vitsit meillä oli kiva matka. Jota en kuunaan tänäpäivänä tekisi samaisella kokoonpanolla. Seuraava ajatus oli: olin tuolloin hoitovapaalla. Olisipa kiva olla taas vaikka vuoden päivät hoitovapaalla. (en ole ollenkaan varma, että olisin tuota mieltä enää kuuden viikon kotona oleilun jälkeen…). Viimeiseksi tuli mieleen ajatus: onko tässäkin aika kullannut muistot? En usko, että reissu olisi katastrofi. Katastrofireissut muistan katastrofireissuina, niiden yhä nostattaessa käsivarsikarvat kauhusta pystyyn. Toisaalta: emme ole ikinä tehneet yhtäkään pelkästään katastrofireissua. Joka reissuun on mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Vaikka keskiarvo olisi lopulta hiipinyt katastrofin puolelle. Mutta että oliko tämä reissu ihan oikeasti hyvä reissu?

Muistan sen, että meillä oli ikkunaton hytti: otimme jonkun ihan viime sekunnin matkan ja muuta ei ollut tarjolla. Lohduttauduin sillä, että eipä siellä hytissä paljon oleilla. Laivaan mennessä huomasimme, että hyttiavaimemme eivät toimi. Lähdin kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa metsästämään hyttiemäntää. Löysin sellaisen hetken kuluttua. Matkalla takaisin hytillemme, sain a) kuulla, että luultavasti en ole vain osannut käyttää hyttiavaimiamme oikein b) sain äiti-palautetta, Topon itkiessä lohduttomana. Tiesin, että Topo itkee, koska ei tajua mitä tapahtuu, minne olemme menossa ja miksi säntäilemme ees-sun-taas. Hyttiemännän mielestä Topo itki siksi, että äiti pisti hänet kävelemään liian kovaa vauhtia pitkin hyttikäytäviä. Hyttiavaimissamme oli vika, sitä pahoiteltiin ja meidän käskettiin roudata itsemme ja ne kolme laukkuamme infoon vaihtamaan avaimet. Topon itkuun meinasi yhtyä äiti-ihminen, ajatus muutaman kerroksen kapuamisesta sen kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa ei vain houkuttanut. Loppujen lopuksi hyttiemäntä heltyi, päästi yleisavaimellaan meidät hyttiimme, jotta saimme dumpata laukkumme sinne, ennen niiden avaimien vaihtoa.

Muistan, että 10 minuutin leikkipaikalla hengailun jälkeen tuli ilmoitus: paikka pitää sulkea, koska pallomerestä on löytynyt sitä itseään. Voin kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ollut syyllinen pallomeren sulkemiseen. Voin myös kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ottanut hyvällä sitä, että leikkipaikasta piti ottaa ritolat samoin tein.

Loppujen lopuksi nämä olivat ainoat reissumme haastavammat hetket. En nyt voi väittää, että nautiskelimme buffetin herkkujen ääressä kahta tuntia putkeen, rauhallisesti ruokaillen. Mutta hei kamoon: missä lapsiperheessä sellaista tapahtuu? Sen sijaan kävelimme Edwardin kanssa pitkin rantoja Tukholman ytimeen. Topon istuessa nätisti rattaissaan. Kävin alennusmyynneissä, sain ihan rauhassa jopa katsella itselleni vaatteita. Sen jälkeen vietimme pitkän ajan lelukaupassa. Jonka jälkeen vietimme suht pitkän ajan pikaruokapaikassa. Jonka jälkeen Topo nukahti rattaisiin ja me menimme Edwardin kanssa jäätelölle. Meillä oli varsin mukava päivä.

Tällaiset muistot ovat niin konkreettisia sen suhteen, että mihin suuntaan elämä on sen jälkeen mennyt. En voi väittää, että olisi muka mahdotonta ottaa Topo kainaloon ja lähteä risteilemään. Ei todellakaan olisi. Sille ei ole yhtään lääketieteellistä, saatikka muutakaan todellista estettä. Muuta kuin se, että kukaan ei nauttisi siitä. Topo ei nauttisi epämääräisestä hengailusta laivalla. Sen lisäksi hän taatulla jopa vihaisi epämääräistä hengailua kaupungilla yhden päivän verran. Olisiko se kivaa sisaruksillekaan: Mennään leikkipaikkaan. Ei kun hei, lähdetään pois, Topo ei diggaa. Voisitteko muuten yrittää syödä aamu-ilta-välipalanne, sekä lounaanne ja illallisenne kymmenessä minuutissa, koska Topo ei muuten jaksa. Tähän vielä bonuksena yöpyminen samassa kenkälaatikossa: no niin, koska Topon uusi päivä alkoi kello 3.45, niin eiköhän kaikki nousta samoin tein ylös. Kun nuo valotkin nyt ovat päällä ja Topo joikaa sydämensä kyllyydestä.

Tällaiset muistot ovat myös konkreettisia sen suhteen, että olemme monesta suosta nousseet kyseisen ajankohdan jälkeen. Topo on voinut tässä välissä räävittömän huonosti. Ero siihen juuri tänään, kirkas silmäiseen "moita" huutelevaan pikkumieheen ja kalpeaan, kivusta itkevään potilaaseen on ihan älyttömän suuri. Ymmärrän, minkälainen ralli tässä kahdessa vuodessa on käyty läpi. Samalla en ymmärrä. Olen joskus pohtinut sitä, että jos joku päivä kävisi niin, että elämä tasaantuisi. Voisi luottaa siihen, että takapakkeja ei tule, vuoristoradalla ei lähdetä loputtomaan alamäkeen, hurjalla vauhdilla, jos tietäisin että trio saisi voida hyvin, mitä minulle kävisi? Olisinko onnellinen? Osaisinko olla onnellinen hetkessä? Vai romahtaisinko. Kävisinkö silloin mielessäni läpi sen rallin, missä olemme vuosikymmenen verran ajelleet. Miettisinkö, miten kestin ne kaikki mustat jaksot. Alkaisinko surra ihan täysipäiväisesti kaikkea sitä, mistä olemme jääneet paitsi? Vai muistaisinko ne hyvät hetket: ne kun Tukholman risteily meni hyvin, minkälainen vesipeto Topo oli, miten Sampu yhtäkkiä alkoi puhua, kuin papupata. Sen miten Edward kirjoittaa luokkatovereidensa nimiä kesälomalla, katuliiduilla, autokatoksemme eteen. Niin, aika kertonee. Samaa, mitä se kertoi tänäänkin, antaessaan valokuvamuistoja kahden vuoden takaa.