Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.

Ahaa Elämyksiä

En tiedä onko kyse päivien selkeästä pitenemisestä, valon määrän kasvusta vai mistä lie, mutta tällä viikolla lamppu on vilkkunut päässä useaan otteeseen, ahaa-elämysten muodossa. Epäilen, että jopa kapasiteetilleni siinä määrin suurissa määrin, että vilkunta aiheutti työpäivää sulostuttamaan aikamoisen migreenikohtauksen. Migreenin suhteen se lamppu ei kyllä vilkkunut kertaakaan. Kaverini oli laittanut juuri facebook:n listan 16 erilaisesta migreenioireesta, joista olisin voinut täpätä vihreällä kyllä-pukinsarvella suurinpiirtein jokaisen, mutta siltikään ei mieleen hiipinyt ajatus migreenistä. Sitä se ajattelutoiminta tuottaa, rankkaa päänsärkyä. Tässä vaiheesa pitää kyllä todeta, että suurin osa kuluneen viikon valon vilkkumisista ei suinkaan ole ollut ajattelutoiminnan tulosta. Vaan lähinnä toiminnan aiheuttamaa vilkuntaa.

Yhden ahaa-elämyksen koin eilen aamulla, tarpoessani junalta työpaikalle, melkoisen rivakkaa vauhtia. Vesisade nimittäin kannustaa kummasti laittamaan tossua toisen eteen normaalia nopeampaa tahtia. Lammikoita väistellessä mietin samalla mielessäni työkuvioita. Lähinnä työpäivän pituuksia. Toistaiseksi teen lyhyttä työpäivää ja olen varsin tyytyväinen tilanteeseen. Mutta ainahan sitä tulee mietittyä, että mitäs sitten tulevaisuudessa.  Varsinkin, jos on jossain vaiheessa käynyt esimiehen kanssa keskustelua aiheesta "joskus vuoden kuluttua voisin ehkä ruveta tekemään pidempää päivää. Siis jos teille vaan sopii". Tätä keskustelua ja tulevaa syksyä (aikainen lintu madon nappaa...) miettiessäni se lamppu otti ja syttyi. Vaikka kehitysvamma-asioiden kanssa on taplattu vuosia, aina sitä yhtäkkiä tajuaa uusia juttuja. Nyt tajusin sen, että herrasväki Edward ja Topo tuskin ikinä tulevat pärjäämään koulupäivän jälkeen keskenään kotosalla. Joskus, kun lapset olivat vasta ajatusasteella, sitä ajatteli, että kun lapsia saa, niin ensin tulee se vauvavaihe, sitten taaperovaihe. Jota seuraa leikki-ikävaihe, jonka jälkeen lapsesta kasvaa koululainen. Jossain vaiheessa pienestä koululaisesta kasvaa isompi koululainen, joka osaa tulla yksin koulusta kotiin, syödä jääkaapiin laitetut välipalat, tai noh: villeimmissä kuvitelmissani tehdä ne välipalat jopa itse. Ja pärjätä siellä kotosalla siihen asti, kunnes vanhemmat saapuvat töistä kotiin. Jollemme halua Sampulle sälyttää isovelien valvontaa "sitten joskus". (ei, emme halua) näin ei taidakaan käydä. Joten tulemme aina olemaan enemmän tai vähemmän riippuvaisia iltapäiväkerhoista ja taksiajoista. Joudumme jatkossakin sumplimaan palaverit ja muut työjutut niin ,että jompikumpi on kotona "taksia vastassa". Hetkellisesti lampun syttyminen ja ahaa elämys salpauttivat hengityksen. Kunnes se lätäköitä väistellessä tasaantui ja asia tuli käsiteltyä mielessä pikavauhtia. Näillä mennään ja sillä siisti. Elämässämme taksit ja iltapäiväkerhot näyttelevät suurta roolia vielä "jokusen vuoden".

Toisenlaisia ahaa elämyksiä koin majakan ja perävaunun, eli Edwardin ja Sampun kanssa kuluvan viikon tiistaina. Keksin maanantai-iltana luvata Edwardille ,että jos hän nousee seuraavana aamuna nätisti sängystä ylös ja suorituu kouluun ilman puheita kivien heittelystä kouluun, opettajan inhoamisesta ja siitä, että hänellä on kurkkuyskä/nuha/yskä/päänsärky/on vain yleisesti hirvittävän sairas, tarviten sairaalahoitoa, me menemme uimaan. Edwardin hoitaessaan oman tonttinsa esimerkillisesti, ei siintä auttanut muu, kuin ruveta kaivelemaan uimahousuja kaapin perukoilta iltasella. Tuumasta toimeen. Edwardin varmistellessa, että repussa on varmasti uimaousut ja pyyhe, ja Sampun ängetessä itsensä keikalle mukaan, ei kun bussiin ja kohti uimahallia.

Ensimmäinen ahaa-elämys tuli vastaan lipunmyyntiluukulle. Ahaa-elämyksen virkaa toimitti tässä vaiheessa A3:n kokoinen, kuvalla varustettu ukaasi siitä, että kyseisessä uimahallissa ei suin surminkaan uida uimashortsit jalassa. Niin, juuri sellaiset uimashortsit jalassa, jotka olin herrasväelle reppuun pakannut. Ei kun vienosti tiedustelemaan lipunmyyjänuorukaiselta, saako paikasta vuokrata uimahousuja. mutisten samalla puolustuspuhetta tyyliin: "mä en tiennyt, kun me ei olla ikinä käyty uimahallissa". (itseasiassa nyt kyllä muistan, että olemme Edwardin ja Topon kanssa käyneet ainakin paristi aiemmin uimahallissa, joten lausahdushan oli selkeä vale). Lipunmyyjänuorukainen kaivoi meille kahdet uimahousut ja kehotti siirtymään kahvion puolelle maksamaan pöksyvuokraa. Sinne siis, herraseuralaisten hkovaan äänisten "koska me mennään sinne uimahalliin uimaan" huokailujen saattelemana.

Riistovuokran maksettuamme (ihan oikeasti riistovuokran: kyseisellä hinnalla olisi ostanut ainakin kolme paria uimapöksyjä!), aloimme siirtyä kohti pukukoppeja. Säädettyämme aikamme avainkorttien kanssa siinä määrin, että keräsimme peräämme jonon, onnistuimme jotenkin (ehkä mahdollisesti poikien lopulta mennen puomien alta...) pääsemään pukuhuonetilojen puolelle.  Äiti-ihminen pääsi hihkaisemaan voitonriemuisena majakalle ja perävaunulle, että nyt kuulkaa pojat mennään sinne uimaan. Voitonriemuisen hihkaisun jälkeen aloin röntgenkatseellani katsastaa pikaisesti pukuhuonetta läpi, löytääkseni itselleni ja seurueelleni tyhjän kaapin. Ennenkuin ehdin tehdä löytöä, koin seuraavan ahaa-elämyksen; olen aino nainen kyseisessä pukeutumistilassa. Ei kun Edwardille ja Sampulle komento "mennääs kuule pois täältä, me taidetaan olla miesten pukuhuoneessa", komentoa seurasi vanhahkon herrasmiehen huomautus siitä, että hän oli ajatellutkin, että olemme ehkä vähän väärässä paikassa. Päädyimme siis jälleen säätämään tolkuttomasti avainkortiemme kanssa ja keräämään peräämme poistumisjonoa, jotta pääsimme sieltä väärästä pukkarista pois.

Ei kun suunta kohti käytävän toisessa päässä olevaa naisten pukeutumistilaa, ja jalo lupaus Edwardille ja Sampulle siitä, että "ihan just kuulkaa päästään uimaan".  Edwardin ja Sampun heitellessä tässä vaiheessa äiti-ihmisen suuntaan suht tuomitsevia "taidat vain valehdella"-katseita. Naisten pukuhuoneen portilla säädettiin jälleen (tottakai! Tekevä ei todellakaan ainakaan kahdesta kerrasta opi) avainkorttien kanssa niin sanotusti isolla hanskalla. Ja se kolmas ahaa-elämys teki tuloaan: ilmeisesti olemme käyttäneet korttimme loppuun, ängettyämme itsemme sinne miesten pukukoppiin. Ei kun pitkää käytävää pitkin takaisin lipunmyyntipisteelle. Pitkän jonon perälle ja odottamaan vuoroa, jotta saamme uudet avainkortit. Tässä vaiheessa herraseuralaisten siirtyessä mulkoilusta verbaliikan puolelle, heidän suureen ääneen epäillen sitä, että näinköhän tässä uimaan mennään ollenkaan. Hetken jonottelun jälkeen pääsimme lipunmyyjänuorukaisen juttusille ja sain selvitettyä asiani. Siis sen ,että tässä nyt kävi niin hassusti, että avainkorttimme käytetty, mutta emme ole kyllä vielä päässeet uimaan " Kato, kun me mentiin vahingossa miesten pukuhuoneeseen ensin, kato kun me ei olla ikinä oltu täällä". Toisin, kuin työkaverini juttua kertoessani epäilivät, emme joutuneet maksamaan uutta uimamaksua. Luulen ,että teimme toiminnallamme lipunmyyjänuorukaiselle todella selväksi sen, että sekalainen seurakuntamme ei todellakaan ole käynyt kyseisessä paikassa uiskentelemassa aiemmin.

Muutaman ahaa-elämyksen jälleen pääsimme, kuin pääsimmekin uimaan. Edward ja Sampu nauttivat. Jopa siinä määrin, että tuli luvattua, että tästä tulee ihan oikea harrastus. En mennyt sentäs niin pitkälle, että olisin puuhasta jokaviikkoista harrastusta luvannut, mutta joka toinen viikkoisen kyllä, terveystilanteiden niin salliessa. Ja eihän sitä tiedä miten me innostumme; ties vaikka ensi talvena uiskentelisimme joka viikko? Aika näyttää.

Aika näyttää myös sen, että tuleeko loppuviikosta vastaan lisää ahaa-elämyksiä. Edward sai yhden ahaa-elämyksen uintikeikan jälkeen: lamppu syttyi ja toi mukanaan muistot viime kesältä. Sain esikoiseni suunnalta vienon-kainon ehdotuksen, että jos ensi kerralla ei mentäisikään uimahalliin ,vaikka siellä kivaa olikin, vaan: "äiti, voisimmeko me mennä hiekkarannalle uimaan".  Rantakelejä odotellessa siis...

HR:lle hommia

Työpaikalla tulee viestiä; muistattehan verokortit, nyt saa tilata liikuntaseteleitä. Jos teillä on kysymyksiä, ottakaa yhteyttä HR:n. Olemme istuneet HR-tyypin kanssa saman pöydän ääreen käymään läpi kiperämpiä tilanteita. Tilanteita, joita ei ole pystytty omalla porukalla ratkomaan asian osaisia tyydyttävällä tavalla. HR:n saa ottaa yhteyttä, missä tahansa työpaikkaan liittyvässä asiassa. HR-tyyppimme kävelee iloisena työpisteidemme ohi, huikkaillen oikealle ja vasemmalle "mitäs tänne kuuluu, kaikilla kaikki hyvin". HR-ihmiseltä tulee viestiä, "jos joku tässä asiassa mietityttää vielä, niin voit aina tulla juttelemaan kanssani". Kuinka mahtavalta tuntuukaan, että on olemassa tyyppi, jonka tehtävä on muistaa asioita puolestasi. Toimittaa erotuomarin virkaa kun päällä on tilanne, salapoliisin virkaa, kun pitää selvittää asioita, sekä kävelevän tietosanakirjan virkaa, mitä tulee "työsuhdejuttuihin".

Mistä saisi liisattua kotiin jonkun kiertävän HR-tyypin?  Ammattilaisen, joka kävisi vaikka perjantaisin istumassa keittiönpöydän ääressä kahden tunnin ajan, käyden läpi viikon polttavat kysymykset:

- miten kävi iltaisen iPad riidan kanssa? Mikäli jatkossa tulee samanlaisia riitatilanteita aiheesta "kuka saa pelata Kapun Metsää", ja niitä ei osata hyvässä hengessä ratkoa, HR puuttuu asiaan. Seuraa toimenpiteitä. Toimenpiteiden uhasta peljästyneinä riitelijät ratkovat jatkossa riitansa yhteistuumin. Ei siis enää iltakarjua aiheesta iPad.

- Ongelma illan elokuva: HR antaa selkeät, aukottomat, ohjeet iltaelokuvan valintaa varten. Jokainen valitsee vuorollaan. Koska HR:lla on enemmän auktoriteettia näissä asioissa, kuin äiti-ihmisellä tai miehellä, joiden uhkailut tv:n viemisestä kaatopaikalle kaikuvat kuuroille korville, menee viesti perille samoin tein. Trio ratkoo tästedes ongelman iltaelokuva sulassassa rauhassa. Kukin valitsee vuorollaan mieleisensä pätkän ja kaksi muuta eivät protestoi valintaa. Iltaleffa katsotaan sulassa sovussa, nätisti sohvalla istuen. Ilman, että vierustoverin päälle yritetään kiivetä, hänen eväänsä yritetään syödä tai hypitään tv:n edessä peittäen kahden muun katselijan näkymää. 

- HR selvittää tilanteen ruokatauot. Tämä yhteisö tarjoaa päivittäin aamupalan, lounaan, välipalan, ruoan, iltapalan. Ruoka-ajat ovat seuraavat; kello 8, kello 11.30, kello 14, kello 17 ja kello 19. Mikäli nälkä iskee ruokataukojen välillä, voi yhteisön päättävien elinten kanssa keskustella aiheesta; saisiko ylimääräistä välipalaa. Mikäli ruoka-aikoihin tarjottava sapuska ei putoa, pitää nätisti odotella seuraavaa ruokailuajankohtaa. Sohvalla, omassa sängyssä, vanhempien sängyssä tai tv:n edessä hyppien syöminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Ruokailu suoritetaan omalla paikalla, yhteisön ohjeita noudattaen. Jos puuttuu haarukka, veitsi, lusikka, muki, tai tarvitaan rättiä jolla pyyhkiä kaatunut maito; ne noudetaan itse. Yhteisössä ei asu palveluskuntaa. Yhteisön päättävät elimet, jotka noudattavat myös kutsumanimiä "äiti" ja "isi" saattavat tehdä satunnaisia pieniä palveluksia, omasta vapaasta tahdostaan. Ei koska heitä ohjeistetaan karjumalla/huutamalla/kirkumalla, samalla pöytää hakaten tai seinää potkien. 

- HR:llä on mukana lista asioista joka on kuluneella viikolla pitänyt muistaa hoitaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu myös muistuttaa tulevan viikon tapahtumista ja paperiralleista. Muista tilata verokortti, varata hammaslääkäriajat, sovittaa Edwardille luistimia ja tehdä välitilinpäätös aiheesta; tarvitaanko uudet tälle kaudelle, vai pärjätäänkö vanhoilla. Muistittehan metsästää Topon mystisesti kadonneita toppapöksyjä, sekä vahvistaa dagikseen ajan koskien kuntoutussuunnitelman päivittämistä. 

- HR käy läpi perheen sisäiset kiistatilanteet: Onko imurointivuorojen kanssa yhä epäselvyyksiä? Ollaanko samaa mieltä siitä, että tasojen-pöytien-ikkunoiden-seinien pyyhkimistä  (joo, täällä asuu vähintään sotkuista sakkia…) ei lasketa siivoamiseksi, vaan toimet ovat osa päivittäisistä rutiineista. Vähän kuten kahvin keittäminen ja hampaiden harjaus. 

- HR voisi tulla mukaan esimerkiksi trion kuntoutussuunnitelmien tekoihin tai vuosihuoltojen loppupalavereihin. Vähän niinkuin sovittelijan roolissa; lääkäri on tätä mieltä, vanhemmat tuota, miten saamme intressit kohtaamaan. HR hoksaisi kysyä kaikki ne tärkeät kysymykset, jotka vanhemmat unohtavat lääkärin tavatessaan kysyä. Varmistaa, että reseptit muistettiin uusia vuodeksi eteenpäin. Ja lippulappurallien vaatimat asiapaperit (kulkevat myös nimellä lääkärinlausunnot ja epikriisit) tulevat postitse, ilman ylimääräisiä peräänkyselyitä. 

HR-ihmisen palkkaamisesta saisi kotitalousvähennykset. Tietenkin. Ai niin, ja HR-tyyppi muistaisi tietenkin antaa kehut äiti-ihmiselle joka metsästi kirppikseltä kotiin uudet jakkarat. (toisen roju on toisen aarre ja sitä rataa). Sekä kannustaisi toteuttamaan jakkaroiden aiheuttamaa ajatusta koko ruokailuryhmän uusimisesta… Sehän nyt kuuluisi luonnollisesti HR-tyypin työnkuvaan. Hän myös antaisi papukaijamerkin ja ylimääräisen karkkipäivän siitä hyvästä, että äiti-ihminen iltasella verkkokauppojen sivuilla surffaillessa ei tilannut mitään. Jos HR-tyyppi olisi alansa todellinen ammattilainen, hän tekisi suklaasta terveysruokaa. Mutta niin pitkälle emme taida ikinä päästä? 

Siihen asti kunnes HR-ihmisistä tulee jokaisen lapsiperheen peruskalustoa, täytynee tyytyä työpaikan HR-tyyppiin. Kyllä siellä työpaikallakin meno äityy välillä vähän samanlaiseksi, kuin lapsiperheissä; unohdetaan, että ollaan aikuisia. Mesotaan, kuin keskenkasvuiset kakarat, anteeksi lapsukaiset. Välillä mesotaan negatiivisista asioista. Onneksi huomattavasti useammin lapsettaa positiivisella tavalla. Vaikka silloin, kun mietitään minkä tittelin mieluiten painattaisi käyntikorttiin. Arvatkaa? 

MiniLoma

Lastenvahtipäivä, kolmen väliviikon jälkeen. Kävin miehen kanssa pikaista viestittelyä aamupäivästä; kannattaako, mitä me tehdään, ei kiinnosta lähteä vaatekauppoihin, viimeisiään vetelevä flunssa ei kannusta lenkille, juu ei kiinnosta kokeilla sitä uutta pizzeriaa, jota lehdet ovat suositelleet (tai ainakin joku lehti jossain julkaisussa) ja ei todellakaan jaksa pyöriä päämäärättömästi pääkaupunkimme keskustassa. Kas kun siellä keskustassa tulee käytyä töissä arkipäivisin. Siinä tulee nähtyä sitä keskustaa ihan omiksi tarpeiksi. Lopputulema pikaneuvottelusta oli seuraava; ei kehtaa enää perua. Pitää keksiä tekemistä. Mies antoi puuhan suhteen vapaat kädet.

Olin kuitenkin ainakin pikkuisen innoissani vapaasta loppuiltapäivästä ja alkuillasta. Varsinkin, kun päivään oli sisältynyt jo lounas ystävän kanssa. (Miten muuten voi olla mahdollista, että tunti soljuu eteenpäin pikavauhdilla silloin, kun on kyse lounastunnista hyvässä seurassa?)  Ajatus siitä, että kuluva iltapäivä ja ilta ei sisältäisi yhtään matsia Edwardin kanssa aiheesta: saako koko hiihtoloman viettää katsellen iPadista Tuomas Vetureita, aamusta iltaan. Ei pätkän vertaa Topon "syödään kuuden minuutin välein neljä tuntia putkeen" rallia  (höystettynä erittäin suppealla ruokavaliolla). Eikä yskivän uhmakkaan kanssa matsaamista asioista; jano, ei jano, nälkä ei nälkä (kun olet saanut itsesi raahattua yläkertaan, on taatulla jano ja nälkä), saatikka pyykki-ruoanlaitto-siivousrallia houkutti kyllä, sanotaanko näin: suuresti. Olimme nimittäin sopineet, että lastenvahti tulee hoivaamaan trioa heti iltapäivästä, jolloin mies suuntaa menopelinsä nokan kohti pääkaupunkimme keskustaa ja me keksimme jotain lapsetonta tekemistä.

Koska mies oli kaikille ehdotuksille avoin, ehdotin törkeästi kirppiskierrosta. Puuha jota itse rakastan, mies ei niinkään. Heikkona hetkenä mies suostui alta aika yksikön vaimonsa loistosuunnitelmaan. Tuumasta toimeen; kevät (kyllä, nyt on kevät!) auringon paistellessa ensin lenkki toimistolta kirppikselle numero yksi. Pikaviesti miehelle; täällä ei ollut mitään, tule suoraan kirppikselle numero kaksi. Auringonpaisteessa jolkottelua pitkin merenrantaa ykköskirppikseltä kakkoskirppiksellä.

Kirppiksellä numero kaksi löytöjen tekemisen lomassa kerkesin parantaa puhelimitse maailmaa ystävän kanssa. Onko mitään mahtavampaa, kuin tonkia vaatepinoja ja juoruta puhelimessa samaan aikaan? Ei ainakaan hirvittävän moni asia tässä maailmassa voi mennä tuon mahtavuuden edelle.

Puhelinpalaverin ja kirppiksillä haahuilun jälkeen autolla kohti rantakahvilaa, kahvit (okei, viinit niille jotka eivät autoa aja) naaman eteen ja nauttimaan kevätauringon laskusta. Rauhallista. Pikaneuvottelu aiheesta; mitäs sitten? Neuvottelu päättyi siihen, että lähdetään nyt sitten kuitenkin testaamaan sitä pizzeriaa. Kai sitä pitää tehdä kompromisseja, kun mieskin siellä kirppiksellä viihtyi ainakin neljän minuutin verran. Ennenkuin hän liukeni autolle, verukkeeseen "näin että tuolla käppäili parkkipirkkoja" turvautuen …

Neljä tuntia myöhemmin, hiljaiseen kotiin saapuessa, olo on kuin miniloman jälkeen. Kirppikseltä tuli tehtyä löytö, viini oli hyvää, pizza loistavaa. Trio on nukkumassa, koti on siisti. Mielessä käy ajatus; miksei me hommattu lastenvahtia jo aika päivää sitten?

Niin, miksei? No siksi, että tähän väliin mahtui Sampun vauva-aika, korvatulehduskierreaika, Edwardin  tolkuton väsymys, Topon järkyttävä, viikkoja ja kuukausia kestänyt huonovointisuus. Nyt kaikki on paremmin. En enää pelkää, että jos jätän herkeämättä vahtaamatta flunssaista Sampua, epilepsia ryöpsähtää valloilleen. Nytkyjä on, pitkän ajan jälkeen olemme tilanteessa, että Sampunkin kanssa on illalla tehtävä keikka lääkekaapin kautta. Mutta, en pelkää, että tilanne jää pysyväksi. Edward on ottanut jonkinasteisen niskaotteen väsymyksestä. Ja Topo… Topon kanssa kävellään tukevasti kuilun partaalla, mutta ainakin tällä hetkellä kummatkin jalat ovat maanpinnassa kiinni, ei leijalla ilmassa, matkalla kohti pohjaa. Ei ainakaan juuri nyt, tänään. Olemme siinä pisteessä, että trion voi jättää osaavalle lastenvahdille. Olemme siinä pisteessä, että ei tarvitse sen neljän vapaatunnin aikana soittaa tarkistussoittoja kotiin, tyylillä; onko Sampulla nytkyjä, onko Edward ihan raato, käykö Topo hirvittävästi kierroksilla ja onko kierroksien lomassa paljon kohtauksia. Kaikkea tätä voi tapahtua joskus tulevaisuudessa. Jolloin toivottavasti meillä on yhä sama huippu lastenvahtimme, joka on oppinut tuntemaan trion kunnolla, ja trio kunnolla hänet. Voimme luottaa Edwardin, Topon ja Sampun muiden käsiin neljän tunnin miniloman ajaksi. Tietäen, että maailma ei keikahda nurin sinä aikana. Vaikka trion vointi ei olisikaan ihan priimaa.

Kun nyt pääsin tähän vapaa-ajan huumaan kiinni, menin ja buukkasin loppuviikollekin omaa tekemistä.  Kauneushoitoa (tai no, teknisesti käsien hoidattamista), sekä ystävän kanssa kahvitreffit. Olemme nimittäin taas käyneet kotosalla x-määrän keskusteluja aiheesta "hyvä äiti-ihminen, opi ottamaan itsellesi sitä aikaa" Opetellaan sitten kunnolla tällä viikolla. Jos sitä pikkuhiljaa löytäisi puuhaan sellaisen hyvän balanssin.

Ihana Kamala Valo

"oi, kasso äiti, aarinko", Sampun ihastunut toteamus aamutuimaan. No niin onkin. Ihana aurinko. Ihana valo. Vaikka huushollissa podetaan räkätautia, on olo pirteämpi kiitos valon. Tekee mieli lähteä ulkoilemaan, sillä tavalla kevyesti, puolipotilaille sopivasti. Alan saada ajatuksia, kuten leivotaan tänään pullaa. Lavennan ajatusta; me temme itse laskiaispullia. Edward, joka normaalisti rakastaa leipomista, kärsii selkeästi olostaan; hiihtolomalainen ehdottelee väsyneenä, että jos leipomisen sijaan ostettaisi vain Angry Birds-sipsejä. Sampun kompatessa "ei pullaa, ostetaan sissejä". Jään kypsyttelemään ajatusta. Siis leipomisesta. Sipsiajatus on tyrmätty sen sileän tien; tänään ei ole sipsipäivä. Edward ei jaksa edes protestoida sipsiasiaa. Tällä kertaa siis kyseessä ihan ihka oikea flunssa, ei koululaisen kurkkuyskä tai tekonuha. No, antaa Edwardin lepäillä vielä hetken, ennenkuin lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Auringosta.

Kesä hiipii väkisinkin mieleen. Leppoisat päivät mökin laiturilla. Loputtomat uimareissut. Grilli-illat omalla pihalla. Se, että ylipäänsä voidaan olla ulkosalla aamusta iltaan. Ei ole pimeää, liukasta, taivaalta ei vihmo vuoronperään tiskirättejä, jäätihkua, ihka oikeaa vettä ja ihka oikeaa lunta. Bonuksena vielä se, että bussille ehtii oikesti aamuisin juoksemaan minuutissa. Talvella sen sijaan saa aamulla ulko-oven edustalla kartoittaa vähiten hengenvaarallista reittiä paikasta a = koti, paikkaan b= bussipysäkki. Vaikka reitti on kuinka hyvin tahansa etukäteen suunniteltu, niin aina matkan varrella sattuu ylläreitä: jääyllätys lumipinnan alla. Peilikirkasta jäätä koko tien leveydeltä juuri siinä kohdassa alamäkeä, kun pitäisi tehdä tiukka oikea käännös ja liukastella viimeiset metrit sinne bussipysäkille. Onnistuin kulkemaan puoli vuotta töissä, myöhästymättä bussista kertaakaan. Kiitos "talvikelien" olen myöhästynyt bussista neljä kertaa viimeisen kolmen viikon aikana.

Aurinkoihastelumme keskeyttää karjaisu. Topoa harmittaa. Pallo pomppii vähän liikaa, olemus on vähän liian kärsivän näköinen. Naama on vähän liian valkoinen. Niin, ihana valo on toisille kamala valo. Muistan taas miksi en ole maailman suurin kevätfani: Topolle kevät on tuskaa. Kun Topo oli vajaan vuoden ikäinen, ihmettelein ääneen, miten leppoisasta buddhasta tuli ärjyvä kaikkea-muuta-kuin-buddha ratasretkillämme. Tuolloin oma äiti-ihmiseni heitti ilmoille epäilyksen siemenen "jos Topo ei jotenkin tykkää auringosta". Epäilyksen siemenessä oli totuuden siemen. Topo kyllä tykkää auringosta. Mutta ei kevätauringosta. Kevätaurinko sekoittaa Topon elämän. Topoa sattuu ja nytkytyttää. Hän on kalpea, levoton, ei keskity mihinkään, ei syö kunnolla mitään. Tekee vähän kaikkea ja syö vähän kaikkea. Kokoajan. Voin luvata, että sen lisäksi, että kevät on raastavaa aikaa Topolle, on se sitä myös rakennuksen muillekin asukkaille. Kevät vaatii aina ja järestään jokusen lääkemuutoksen. Kaukaa viisana olemme lääkäreiden kanssa oppineet jo säännöstelemään osaa lääkkeistä niin, että niissä on "se kevätnostovara". 

Niin, se valo... Raahaudumme Topon kanssa alakertaan hakemaan päänsärkylääkettä. Topoa kiukuttaa valo ja olo. Äiti-ihminen saa lievän shokin todettuaan, että pimeässä suht ok siivotun näköinen kämppä on auringon valaisemana sikaloiden sikala. läävien läävä. Muruja, tahroja, kädenjälkiä, pölyä. Herranjumala: kuka on käynyt yön aikana sotkemassa nurkat ja tasot? Lääkekaapilta huudan miehelle "hei, tuo imuri alas, täällä on kauhea sotku". Topolle lääkkeet naamariin, tsup-tsup yhteen käteen, liina toiseen ja pintojen kimppuun. Mies tulee seuraamaan puuhia; "kuule hei, anna olla. Mee lepäämään. Ja sitäpaitsi, nyt ei taida olla se paras hetki imuroida". Ai niin joo, Topo vihaa imurin ääntä. Päänsärky + ihana kamala valo + imurointi lienevät yhtälö jota emme juuri nyt halua testata. Tyydyn siis täyttämään kahvikupin, vaappumaan yläkertaan sänkyyn, todeten samalla, että ne ikkunat on muuten pestävä ja aika hemmetin nopeasti. Kuka lie nekin käynyt likaamassa... 

Topo saa lääkkeensä, kierrokset laskevat ensin aavistuksen verran. Hetken kuluttua aavistuksen verran lisää. Pallo ei enää pompi. Topo hymyilee jo vähän, silmät eivät näytä enää niin kärsiviltä. Aika tasan tarkkaan puolen tunnin kuluttua Topo ilmoittaa "puupuu", Topo-landian kielellä tämä tarkoittaa seuraavaa: menen sänkyyn, saatan nukahtaa, ainakin otan ja lepään hetken. Ihana kamala valo kierros yksi taputeltu kasaan päänsäryn osalta. Sitten olisi enää ne nurkat, ja ikkunat ja tasot ja... 

Onneksi olemme jo viisaampia, kuin kaksi vuotta sitten keväällä. Jolloin olimme Topon kanssa Linnassa, osastolla. Mietittiin mikä poikaa vaivaa. Miksi Topo valvoo, miksi Topo veivaa silmiään kokoajan. Miksi hän itkee lohduttomasti. Miksi olkapää nykii pitkiä aikoja putkeen.  Miksi hän on niin kalpea, lähestulkoon harmaa. Tuolloin heitin ilmoille epäilyksen, mikä oli alkanut itää miehen ja minun mielessäni; mitä jos Topolla on migreeni. Jonka laukaiseee kevätvalo. Ja joka laukaisee puolestaan kohtaukset. Epäilyksen siemen jälleen. Jossa oli se totuuden siemen. Tänä keväänä meillä on aseet, joilla taistella valoa vastaan. Joten vaikka se valo on Topolle aika kamala, me voimme auttaa. Ja sitä myöten meille muille valo on yhä ihana. Vieläkin ihanampi heti, kun on saatu ne nurkat siivottua... 

LaatuAikaa

Perjantai 13. päivä. Vaikka onkin perjantai 13. päivä ja työpaikalla taulukoita tihrustaessa ensimmäisenä osui silmiin, sanoisinko päivän henkeen sopiva luku, 666, on päivä ollut ihan jees. Tai noh, enemmän kuin jees, kiitos ruokakauppareissulla bongatun euron suklaarasiatarjouksen. Voin kertoa, että sain Edwardilta sankarin vastaanoton, kun töistä kotiutuessani ilmoitin ääni ylpeydestä väristen, että meillä on maar tänään karkkipäivä. Ja että tänään onkin tiedossa vähän hienompia namusia, kuin perus puffelit ja amerikan pastillit. Onneksi muistin sivulauseeseen luikauttaa toteamuksen "kun on reippaasti tilapäishoidossa, saattaa sitten kotona saada vähän ekstra herkkuja"… "ja huomenna ei sitten kyllä ole enää toista karkkipäivää".

Niin, oli siis Edwardin ja Topon yhteisen tilapäishoitojakson aika. Kahden yön verran. Tuli tehtyä toteamus; ei tee ollenkaan niin tiukkaa, kun herrasväki lähtee hoitoon yhdessä, verrattuna niihin kertoihin, kun Topo lähtee tilapäishoidettavaksi itsekseen.  Sitä kun tietää, että veljekset pitävät toisistaan huolta. Omasta veljestä voi hakea turvaa, jos koti-ikävä iskee. Onpa välillä tilapäishoitopaikasta osattu kertoa, että omiin sänkyihinsä illalla nukahtaneet veljekset, ovat löytyneet yhdestä ja samasta sängystä nukkumassa aamusella. Aika liikuttavaa, näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä.

Tuli myös taas tehtyä toteamus: illat ovat aikalailla (lue: tolkuttomasti) leppoisampia, kun huushollissa pyörii vain yksi alaikäinen tyyppi. Joskin tuo yksikin alaikäinen tyyppi osaa venyttää niitä äiti-ihmisen pitkiä (lue: lyhyitä) hermoja äärirajoilleen, kun sille päälle sattuu. Tulipahan taas opittua, että kun et lähde uhmaikäisen uhmailuun mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi ottaa osaa juupas-eipäs väittelyyn vailla loppua, tilanteet saattavat niin sanotusti kuivua kasaan. Tämän asian kun vielä muistaisi seuraavalla "katon Smurffeja, en kato Smurffeja" "istun sylissä en istu sylissä"-matsi kierroksella. Voin kertoa, että noin suurinpiirtein metrin pituinen tyyppi saa aikalailla lisää vettä myllyynsä huomatessaan, että potentiaalisia väittelykavereita on saatavilla…

Me siis päätimme Sampun kanssa viettää reilun vuorokauden verran laatuaikaa isompien veljesten ollessa tilapäishoidettavina, kiitos työpaikalta heruneen lomapäivän. Tällä kertaa Sampu sai täyden päätäntävallan aiheen: mitä laatuajalla tehdään, suhteen. Päätösarvonnan voitti pitkällisen harkinnan jälkeen SeaLife. Sinne siis. Bussimatkalla käytiin perinteinen "syliin ei syliin syliin ei syliin" keskustelu. Tämän jälkeen matkalla bussilta SeaLifeen käytiin myöskin jo perinteeksi käynyt syvällinen keskustelu aiheesta "kävelen en kävele kävelen en kävele". Perille päästiin, ilman että kenelläkään oli ihan hihat palaneet. Maksoimme itsemme puolittain kipeiksi kiitos hunajaisten pääsylippujen (niin, melkein tuohon hintaan odottaisi, että ne ovat hunajalla ja mansikoilla valelultaja…) ja suuntasimme ihastelemaan fisuja.  30 sekunnin merenalaisen maailman ihastelun (lue: vihastelun) jälkeen, Sampu totesi kolme vuotiaan vankkumattomalla päättäväisyydellä, että hän haluaa pois. "Nyt heti. Pois täältä. Minä haluan pois." Perään pieni pelästynyt rääkäisy. Tästä tilanteesta oli siis hyvä lähteä viettämään äiti-lapsi laatuaikaa.

Selvisimme akvaarioreissusta, vastoin alkuasetelmia, ilman suurempia henkisiä haavoja. Osa kaloista oli Sampun mielestä kamalia, ihan hirveitä, ei voi katsoa ja äiti-ihminen ei todellakaan saa katsoa niitä. Osa oli ihania: kuten yksinäisessä akvaariossa uiskennellut yksinäinen kolmen senttimetrin pituinen minikala. Jonka edesottamuksia herra UhmaIkäinen olisi saattanut seurata vaikka kokonaisen iltapäivän verran. Jollei kala olisi ottanut ja väsähtänyt, ja lähtenyt kivilinnaansa nukkumaan. (tämä oli äiti-ihmisen hyvin jälkikasvuun uponnut selvitys tapauksesta "kadonnut kala"). Akvaarioreissun jälkeen kampesimme itsemme vielä kirppisreissulle. Paikan päällä oli muitakin uhmaikäisiä. Jotka ottivat ja möykkäsivät, pistivät kampoihin ja karkailivat koko rahan edestä. Sampun tyytyessä istuskelemaan paikoillaan kirjaa lukien. Teki mieli toitottaa oikealle ja vasemmalle, että tuo hyvin käyttäytyvä mini-ihminen tuolla on minun jälkikasvua. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Vaikka se olikin työn ja tuskan takana.

Kotosalla tuli mietittyä, miten nyt jo ihan oikeasti aletaan olla tilanteessa, jossa tietyillä saroilla Sampu on ajamassa kehitysjutuissa myös isoveljensä Edwardin ohi. Mietintö, johonka sain kuluvana iltana, puhelinkeskustelun aikana, omalta äiti-ihmiseltäni vahvistuksen. Ovat poikien vaarin kanssa tuumailleet jotain saman suuntaista. Koska perjantai 13. päivästä huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä, en jäänyt asiaa sen enempää märehtimään. Se nyt on ollut positiivisessa mielessä päivän selvää jo jonkin aikaa, että ohiajo tulee tapahtumaan. Kas kun Sampun kehitys todistetusti menee aikalailla kuten pitääkin. Ja Edwardin taas ei todistetusti sitä ihan tee. Joten kolmevuotis uhman jälkeen tiedossa on sitten: mitä? Viisivuotisuhmaa? Millaista se on? Kuusivuotis uhmaa? Onko sellaista olemassa? Ja monen monta keskustelua. Nyt kävimme 112 päivän siivittämänä keskustelua aiheesta: mitä tekee pelastuskoira. Eilen opettelimme kalojen nimiä (niiden pienien, värikkäiden, kiltin näköisten kalojen nimiä). Niin ja tiedossa liene myös x-määrä kaverisynttäreitä… Tänään Sampu toi onnea puhkuen kotiin ihka ensimmäisen kaverisynttärikutsun. Äiti-ihmistä meinasi salaa sisäisesti vähän itkettää. Nyt se jo aloittaa, äidin pieni iso poika… Tulevaisuudessa taitaa olla tiedossa kaikenlaista laatuaikaa, vanhempien, veljesten ja Sampun yhteistä. Sekä Sampun ja Sampun kavereiden keskinäistä laatuaikaa. Ihan uudenlaista elämää meille. Ihanan uudenlaista elämää meille.

Käänteinen ongelma

Välillä elämä heittelee eteen varsin hassuja ongelmia. Asioita, jotka eivät ole millään tapaa planeettoja radoiltaan keikauttavia, mutta jotka hetkellisesti pistävät ainakin pasmat jossain määrin sekaisin. Näitä voivat olla vaikka sunnuntaiaamuna jääkaapista puuttuva maito. Huomiota ei voi seurata mikään muu, kuin tyrmistys: miten mä nyt juon mun kahvia? Miten voi olla, ettei meillä ole maitoa? Kyseessä ihan selkeä ongelma, jonka ratkaisuun voi etsiä vaihtoehtoja. Testattujen vaihtoehtojen tilalla ovat aikanaan maidon virkaa ajanut Tutteli, sekä tämän aamun tuore makuelämys: kahvia ruokakermalla. Sain ystävältä vinkin testata jäätelöä ensi kerran. Kuulostaa vaihtoehtona varsin houkuttavalta, verrattuna kahteen edellä mainittuun.

Varsinaiseen käänteiseen ongelmaan olemme törmänneet herra ekaluokkalaisemme kanssa. Olen jo viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt empiiristä tutkimusta aiheesta: Topon maailmassa kiukun määrä on vakio. Olen vertaillut kotieloa, tai lähinnä kiukun saralla kotioloja, koulusta tulleeseen palautteeseen. Vuoden vaihteen tietämillä, kun olimme valmiita nyppimään hiukset yksi kerrallaan päästä, kiitos Topon alati jatkuvan kiukkufestarin, koulusta kerrottiin, miten sinne saapuu iloinen, suloinen pieni mies, joka tekee niin nätisti kaikki tehtävänsä. Joka tiistaisen musaterapiasession jälkeen, aamun kojootin lailla ulvonut ja miehen totaalisesti uuvuttanut Topo, veti koulun pihassa "tyytyväisen naamarin" kasvoilleen. Ja hymyssä suin kirmasi opettajansa syliin. Open ihastellessa koulun oven raosta, miten hurmaava teidän Toponne onkaan. Miehen ollessa juuri tuolla siunatun sekunnilla asiasta jotain aivan muuta mieltä. Mietimme monen monena iltana, että missä nyt mättää. Miten herra Ihana voi olla kotioloissa herra Aika Kamala. Ärsyttääkö sitä, kun kumpikaan vanhemmista ei ehdi olemaan hänen henk.koht avustajansa 24/7? Onko meillä liian vähän ohjattua toimintaa? Pitäisikö meidän alkaa ulkoilemaan viiman ja jääsateen piiskatessa, pimeässä, märässä, liukkaassa puistossa, kello 18 illalla. Kaikkea tuli testattua: jatkuvaa henk.koht avustamista. Kahmalokaupalla ohjattua toimintaa. Ja ulkoilua pimeässä, liukkaassa puistossa juuri ennen nukkumaanmenoa. Mutta mikään ei oikein auttanut. Ainakaan huomattavasti.

Joululoman aikaan kotirintamalla alkoi herätä epäilys siitä, että ainakin osa tolkuttomasta mökäämisestä on yhteyksissä lisääntyviin migreenikohtauksiin. Homma, joka hyvin pian joululomien jälkeen sai koulusta vahvistusta. Kas kun Topo oli sielläkin alkanut pidellä päätään ja olemaan vähän vähemmän yhteistyökykyinen. Ei siis kun soitto Linnaan, ohjeistus nostaa migreeninestolääkettä (jota oli laskettu liian alhaisten verenapaineiden vuoksi paria kuukautta aiemmin): ja voilá, kotonakin asui taas leppoisampi Topo. Homma selvä, kyllähän sitä itseäkin kiukututtaa ja karjututtaa, kun päähän sattuu. Ehkä osa kiukkuamista johtui myös siitä, että typerät vanhemmat eivät tajunneet, että Topo ihan oikeasti oli kipeä. Tottakai sitä pettyy palveluskuntansa toimintaan, kun nämä eivät tajua hädän hetkellä auttaa.

Pikkuhiljaa, vuoden vaihtuessa 2015 puolelle, reissukirjaan alkoi tippua Topon koulusta merkintöjä, jotka poikkesivat aiemmista "meillä oli niin mukavaa"-meiningistä. Merkintöjä löytyi mm siitä, miten tehtävärata ei kiinnostanut, Topo suuttui. Lounas ei ollut mieleinen, Topo alkoi huutaa. Ulkoilu ei maistunut, Topoa alkoi harmittamaan. Loppuviimein, parin viikon "ei nyt mennyt ihan putkeen"-viestien jälkeen reissuvihkossa todettiin suoraan ja kaartelematta, että mikään ei hotsita ja poika on ihan helvetistä (ei ehkä juuri näillä sanavalinnoilla). Lopussa oli vielä open ihmettely siitä, että mistä nyt oikeasti voi tuulla. Kun Topoa huudatuttaa joka käänteessä. Ja kun siellä koulussa kyllä maar tiedetään, että Topo osaa olla niin hurmaava tapaus. Ja onko meillä vanhemmilla mitään haisua siitä, että mikä kiukut aiheuttaa.

Niin… Se käänteinen ongelma… Meillä nimittäin ei ole mitään haisua mikä mättää. Kas kun Topo on viimeiset viikot ollut koko 7 v ja melkein 7 kk elämänsä leppoisammalla tuulella. Ainakin lukuunottamatta vauvavuotta. Topoa hymyilyttää. Hän haluaa peuhata. Hän kikattaa. Hän kaivautuu kainaloon. Hän halailee, kun äiti-ihminen kokkailee. Hän kaivautuu sängyn päällä kainaloon, painaen päänsä äiti-ihmisen olkapäälle, ollen vain vieressä, onnellisena ja rauhallisena. Hän tulee joka aamu sanomaan lempeällä äänellä "äätiii". Mikäli kello on lähmpänä viittä, kuin seitsemää, hän menee "Topo, nyt pitää mennä vielä nukkumaan" ohjeistuksen saatteleman nätisti takaisin sänkyynsä. Olemme tehneet ihan oikeita juttuja, jatkuvan Topon vahtaamisen sijaan. Olemme heitelleet palloa, leikkineet autoilla, lennättäneet helikopteria (toimituksen huomautus; ei sentäs oikeaa…), laulaneet, halineet, nauraneet. Meillä ei siis todellakaan ole mitään havaintoa siitä, että mistä nyt tuulee. Kotona ei juuri nyt ole minkään valtakunnan ongelmaa.

Open villejä veikkauksia Herra Ihanan muodonmuutoksesta Herra Aika Kamalaan, olivat pahentunut epitilanne, sattuu jonnekin, uhmaikä. Vaaka ei oikein kallistu mihinkään vaihtoehdoista: joo, kotona on näkynyt enenevää pään ja silmien veivaamista, voi olla enemmän kohtauksia. Mutta Topo nukkuu, eikä kiukkaa. Joten selkeästi epihomma on jotakuinkin hallinnassa. Vuosien migreenikokemuksella tiedän, että Topon migreenit ajoittuvat jostain syystä useinmiten iltapäivään. Ja eivät mene itsekseen ohi. Jos siis koulussa on ollut aamulla migreeniä, luulisi että kotiin tulisi yhä kipuileva poika.  Uhmaikä: voiko se olla vain koulussa?

Koska koulusta heitettiin pallo kotiin, otimme ja istuimme miehen kanssa ruokapöydän ääreen, ratkaisemaan käänteistä ongelmaamme. Tsemppasimme isolla hanskalla ja teimme A4:lle ranskalaisilla viivoilla "mahdollinen syy"-listauksen:
- Jos liikaa ohjattua ohjelmaa, versus Topon jaksaminen
- Jos liikaa hälinää, kotonakin nimittäin menee hermo jos veljekset E&S möykkäävät vieressä
- Jos ei hetkeen käyttäisi iPadia siestan viihdytysvälineenä. Jos Topoa ei hotsita tehdä tehtäviä, tai vaihtoehtoisesti hän tekee ne minuutissa, koska hän odottaa iPad sessiota.
- Kuherruskuukausi on lopullisesti ohi. Kyllähän se koulun aloitus onnistui yli kaikkien odotusten. Mitä jos Topo on nyt tajunnut, että tämä on nyt sitten tätä hamaan tulevaisuuteen. Ja toteamus ärsyttää ja harmittaa.

Onneksi olemme opettajan kanssa täysin samaa mieltä seuraavasta: mieluummin sitä kiukkuamista koulussa, kuin kotona. Jäämme jännityksellä seuraamaan mitä tulemaan pitää.

Eilen teimme taas miehen kanssa trion hajautuksen; miehen viettäessä laatuaikaa Topon kanssa, me suuntasimme majakan ja perävaunun kanssa keskustaan oikeaan karkkikauppaan. Ja katselemaan laivoja. Oli mahtavaa. Ja oli mahtavaa lukea alkuillasta mieheltä tullut viesti "tekis mieli anoa pisteitä, kun on Topon kanssa kokopäivän. Mutta ei voi. Kun on iloinen, kiltti ja leppoisa koko ajan. Mikäköhän siellä koulussa on". Niin… Mikäköhän? Samalla olen sisäisesti erittäin iloinen siitä, että ongelma on nyt tällä kertaa näin päin. Ihan oikeasti käänteinen ongelma.

Oma Aika

Tänään tulin töistä kotiin tyhjään taloon. Hiljaisuus oli kiireisen työpäivän jälkeen, kuin parasta musiikkia korville. Tiesin, että noin 25 minuutin kuluttua hiljaisuus katkeaa, koululaisten huristellessa tilataksinsa kyydissä kotipihaan. Vietin muutaman minuutin miettien, mitä teen tällä kaikella ruhtinaallisella omalla ajalla. Ruoka oli valmiina, ei ollut pyykkejä ripustettavana, kämppä oli imuroitu. Ei mitään näistä perustoimista siis sillä tekemättömien töiden listalla. Lopulta päädyin makaamaan raatona sängyn päällä kymmenen hätäisen minuutin verran.

Oma aika… Vielä hoitovapaalla ollessani osasin ottaa aikaa itselleni. Käydä salilla, käydä kahveilla, käydä pitkillä illallisilla hoitovapaalla olevien kavereiden (tai muiden, kenelle puoleen yöhön asti rilluttelu arki-iltana passasi) kanssa. Yleensä oli myös joku reissunpoikanen ainakin suunnittelun alla. Nyt homma on lähtenyt ihan lapasesta. Mies yrittää antaa omaa aikaa viikonloppuisin. Sinä omana aikana jynssään ikilikaista huushollia, käyn loputonta matsia pyykkivuorien kanssa,  todetakseni, että kiitos sotkuisen miesväen (itselläni ei tähän tietenkään ole mitään osaa eikä arpaa) homma on loputonta projektia, jonka päässä ei tyyliin ikinä seiso se kuuluisa kiitos.

Joskus Edwardia hautoessa synnytysvalmennuksessa käskettiin käymään leffoissa, nukkumaan päiväunia, käymään kävelyllä ja kahveilla, koska "kohta se elämä muuttuu". Pah mietin; beibi tulee, mutta herranjumala, tyyppi on vauvan hetken vaan. Sen jälkeen tyypin voi jättää miehen huomaan, tai lapsenvahdin huomaan ja käydä niillä kävelyillä ja leffoissa. Eihän sitä nyt loppuelämää vietetä kotona verkkareissa, piltti lahkeessa roikkuessa, syöden lounasta seisoma-asennossa ja juoden kahviaan aina viileänä. Ajatelma voisi pitää paikkansa, jos ei iskisi vauvakuume sen piltti numero ykkösen ollessa vielä teknisesti vauvaikäinen. Toteamus kaksi (saatikka kolme) menee siinä, kuin yksikin, on hyvin hyvin kaukana totuudesta.

Viime viikonloppuna yritin toitottaa perheen alaikäiselle herrasväelle, että äiti-ihmisen ainoa elämäntehtävä tällä pallolla ei ole toimia heidän 24/7 palvelusväkenään. Toitotuksien kaikuessa kuuroille korville. Lopulta menin siitä mistä aita on matalin, jälleen kerran: laskeuduin lapsen tasolle.  Ja heitin ilmaan uhkauksista pahimman: nyt jos jollain seuraavaan varttiin on äidillä asiaa, niin illalla pestään sitten hiukset. Puuha joka on kolmion mielestä karmeista karmeinta. Uhkaus toimi kolmen minuutin verran. Jonka jälkeen sitä asiaa taas riitti: nälkä, jano, vaihda vaippa, jonka jälkeen oli taas nälkä, jano ja vaippa vaihdettavana. Välillä matsattiin leluista, katseltavasta leffasta, tai siitä, että "joku söi lihapullat mun lautaselta". Ei siis auttanut muuta, kuin ryhtyä tuumasta tekoon. Talven toistaiseksi pahimman jäähilesateen piiskatessa talvitakkia läpimäräksi suuntasin siskon luokse rauhoittumaan. Ah, että teki hyvää. Siskon luona on siistiä. Siskon luona saa istua viininsä/kahvinsa/ruokansa äärellä ihan rauhassa, aloillaan, niin kauan, kuin sielu sietää. Olisin voinut jäädä siskon luokse viikon lomalle. Itseasiassa olisin voinut jäädä sinne vaikka odottelemaan kevättä…

Erittäin hyvällä huumorintajulla varustettu kaverini viestitteli kanssani näistä oma aika asioista päivä pari takaperin. Todeten, että levätään me sitten simpsakoina 75 vuotiaina leideinä. Luulen, että tuossa humoristisessa heitossa piili pieni totuuden siemen. Kai sitä saa, mitä tilaa. Äiti-puuha on ehdottomasti universumin ykköspuuhaa mielestäni. Mutta eihän sitä nyt kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Illan oma-aika tuokion: 21 päivän treenihaasteen 21. treenihaasteen jälkeen päätin, että nyt maar muuttuu meno ja meininki. Huomenna menen salille. Törkeästi juuri siihen aikaan, kun huushollissa alkaa iltaralli. Otan itseäni niskasta kiinni, täsmäytän ystävän kanssa kalenterin ja me ihan aikuisten oikeasti varaamme itsellemme sen kauan puhutun eksoottisen kotiimaanloman. Otan seinäkalenterin käyttöön muussakin tarkoituksessa, kuin "tilaa taksit" "tilaa vaipat" "muista luistimet"-merkinnöissä, ja alan laittaa sinne "äiti-ihmisen oma-aika"-merkintöjä. Kas kun; tämä oman ajan toiselle antaminen ei ole meillä ikinä miehen kanssa tökkinyt. Jos mies kysyy voinko mennä pelaamaan tennistä, vastaan joo. Jos kysyn voinko mennä salille, mies vastaa joo. Jos mies kysyy, voiko lähteä keväällä tennisreissulle kavereidensa kanssa, vastaan joo. Ja saman vastauksen tiedän saavani tiedusteluun: voinko lähteä ystävän kanssa kotimaanmatkalle. Nyt minusta on vain tullut törkeän saamaton vaatimaan sitä omaa aikaa.

Ne extempore leffareissut, rauhalliset iltakävelyt miehen kanssa ja pitkät kahvilakäynnit saattavat vielä siintää jossain tulevaisuudessa. Ehkä sitten simpsakkana seiskavitosena. Mutta pari salireissua viikossa, höystettynä satunnaisella illallisella tai viinitreffeillä ystävän kanssa, tai vaan pitkällä iltakävelyllä maailman parhaiden naapureiden kanssa saavat luvan ruveta olemaan arkipäivää. Ehkä nuo plus miinus metriset tyypitkin oppivat pikkuhiljaa, että äiti-ihmiselläkin on jonkinsortin työajat… Tai sitten eivät. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja odottelen ainakin vähän niitä eläkevuosia.