VertaisTuki

Viime viikolla minulle tärkeä ihminen kirjoitti blogiinsa vertaistuen voimasta (Pimeän Jälkeen ). Kirjoitus kosketti jokaista solua minussa. Olen itse puhunut oikealle ja vasemmalle vertaistuesta. Kuinka se on ollut mitä suurimmassa roolissa omassa "henkiinjäämistaistelussani". Kun on tuntunut, että kukaan koko maailmassa ei ymmärrä mitä käyn läpi, minkälaisia ajatuksia päässäni pyörii, miten ulkopuoliseksi olen itseni ajoittain tuntenut: Silloin sukellukselta mielen pimeimpiin syövereihin on saattanut pelastaa vertainen. Toinen äiti, joka tietää tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu.

Iltapäivällä erässä tapaamisessa kertasin ääneen trion tarinaa. Eliaksen vauva-ajoista, aina tähän päivään  asti. Käyden ääneen läpi ne hetket, jotka ovat jääneet elämään mieleni sopukoihin. Luultavasti ikuisesti. Siitä, kun sain kuulla, että Elias ei sairastaa pelkkää epilepsiaa. Miten istuin vastaanottohuoneessa kuuntelemassa, että hänellä on kehitysvamma. Kuinka kannoin pientä Sampua sylissäni Lastenklinikalle. Ja klinikan ovien lähestyessä luovuin pala palalta siitä pienenä kytevästä toivosta, että saisin kasvattaa "tervettä lasta". Kuinka itkin, että en enää selviä tästä. Kuinka oikeasti, tosissani sillä hetkellä luulin, että en enää selviä tästä. 

Kesken keskustelua sain kysymyksen: miten sitten selvisit?

Me miehen kanssa selvisimme toistemme avulla. Lisäksi minä selvisin perheen, sekä vertaistuen avulla. Vertaistuen myötä minulle aukesi portti aivan uudenlaiseen maailmaan. Uudenlaiseen yhteisöön. Paikkaan, jossa meitä ei sido yhteinen harrastus, saatikka lasten yhteinen harrastus, ei samanlainen elämänkatsomus, vakaumus, tai innostus tiettyjä aktiviteetteja kohtaan. Meitä sitoo ymmärtävä katse, hiljainen hyväksyntä. Tarinat, kokemukset, sekä jokaisen sydämessä asuva tieto siitä, että ihminen, jonka silmiin katsot, tietää tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. 

Olen luultavasi jotakuinkin kyllästymiseen asti kirjoittanut, miten ajoittain olen työelämässä tuntenut olevani eksyksissä. Miten olen päättänyt olla puhumatta triosta. Päätyen laulamaan, kuin pikkulintu. Potenut huonoa omaatuntoa, siitä että ajoittain elämää rytmittävät yhä ne lääkärikeikat. Kuinka vaikealta on tuntunut olla se, joka hylkää paliskutsut, koska "ihan oikeasti on pakko lähteä kello 14.00".  Miten olen oikeasti tuntenut huonommuutta. Joka on kertakaikkisen järjetöntä: koska vaikka joudun lähtemään kello 14.00, sekä ajoittain laukkaamaan lääkäreiden vastaanotoilla, eivät ne asiat todellisuudessa tee minusta yhtään pätkän vertaa huonompaa tekijää... 

Olen myös kirjoittanut siitä, miten pikkuhiljaa, matkan varrella heräsi mieleeni ajatus, hiljainen toive siitä, että joskus, jollain tapaa saisin hyödyntää tätä meidän hieman erilaista matkaamme. Siis ihan työelämässä asti.En tiedä mitkä planeetat olivat äärimmäisen oikeassa asennossa, oliko superkuulla osuutta asiaan, tai kuuliko joku jossain sen hiljaisen toiveeni. Mutta niin pääsi käymään. Olen ollut hämmentynyt, epäuskoinen, ajoittain jopa epäileväinen: voiko tämä olla tottakaan. Ja samaan aikaan järjettömän innostunut, onnellinen ja hitsi: niin kotonani! 

Syy viimeaikaiseen tekstien vähyyteen on se, että olen alkuvuoden melkolailla sukkuloinut kahden työpaikan väliä. Sen jossa aloitin viime syksynä. Sekä uuden, minun unelmaduunini välillä. Vaikka päivät ovat ajoittain olleet pitkiä, ajanhallinta totaalisen hukassa ja työasiat ovat pyörineet mielessä nukahtamishetkeen asti, niin olen ollut samaan aikaan niin tasapainossa. Energinen. Niin ja kotonani! 

Huomenna sanon viimeisen kerran "heippa ja hyvää viikonloppua" porukalle siinä "vanhassa duunissa". Vaikka olen saanut jälleen tutustua mahtaviin ihmisiin, en tunne haikeutta sulkiessani toimiston ovea. Koska tiedän, että ne mahtavimmat pysyvät elämässäni mukana. Tavalla, tai toisella. Huomenna suljen toimiston oven, sanon heippa yhdelle lyhyelle ajanjaksolle elämässäni ja suuntaan täysillä, sata lasissa, kohti ajanjaksoa, jonka toivon olevan pitkä. Pitkä ajanjakso työssä vertaistuen parissa. Voiko ihminen ainkaan työrintamalla enempää toivoa?

P.S jos kaipaat hyvän lukuvinkin illalle, käy lukemassa Valon ihana tarina . #20tarinaa toimii myös vinkkiniä uusista työkuvioistani

P.P.S yritin ottaa edustavan kuvan triosta + itsestäni. Tulos alla... Aina ei kuitenkaan voi voittaa. 

Oman Elämänsä HuippuAsiantuntijat: Omaishoitajat Töissä

Työpäivä lopuillaan. Pitäisi ehtiä bussiin joka lähtee vartin kuluttua. Kiireellistä hommaa olisi jäljellä noin tunniksi. Työkaveri tulee viereen, "kuule Mari, voisitko sä hoitaa yhden jutun". Hänen lauseensa keskeytyy, kun huomaan että puhelimeni alkaa soida äänettömällä. Näytöllä vilkkuu "Topo koulu". Huikkaan työkaverilleni "anteeksi, tää mun on pakko ottaa".

Muutamaa minuuttia myöhemmin olen saanut "puhelinneuvottelun" Topon opettajan kanssa loppuun. Opettajan asia oli se, että Topo ei voi hyvin. He eivät oikein koululla tiedä mikä Topoa vaivaa.  Eivät osaa sanoa, että onko ilmassa epilepsiaa, migreeniä, vai olisiko poika tulossa kipeäksi. Pyydän antamaan vähän särkylääkettä "jos se on migreeni, niin saadaan se toivottavasti hoidettua heti alkuunsa. Jos on kuume nousussa, niin vältytään kuumekouristukselta".  Puhelun päätyttyä suuntaan työkaverini luokse, pahoittelen, että jouduin keskeyttämään hänet jotakuinkin kesken lauseen ja pyydän häntä aloittamaan alusta. Kahta minuuttia myöhemmin joudun toteamaan "sori, nyt oikeasti tässä on niin monta hommaa jonossa, että en pysty hoitamaan tuota asiaa tänään. Voiko se odottaa perjantaihin". Samalla tajuan myöhästyneeni bussista ja totean mielessäni, että ehtiäkseni hoitaa kotimatkalla aiotut apteekki- ja kauppareissut, joudun jotakuinkin liikuttamaan itseäni aikakoneella paikasta toiseen. 

Kun kotona hyörii pitkäaikaissairas, tai vammainen lapsi, et ehkä huutele asiasta ihan ensimmäisessä työhaastattelussa. En tiedä kuinka moni läheisensä, olkoonkin sitten puoliso, vanhempi tai lapsi, omaishoitaja ilmoittaa cv:ssä olevansa omaishoitaja? Itseltäni ei cv:stä tuota tietoa löydy. Koska ne asenteet... 

Piktkäaikaissairas, tai vammainen lapsi on yhtäkuin paljon poissaoloja, omissa ajatuksissaan työpaikalla haahuileva haamua muistuttava työntekijä. Onko sellaisesta ylipäänsä työntekijäksi? 

On. Sanon minä. Me olemme niitä tyyppejä, jotka istumme lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, että se ihminen jota rakastaa, niin että sydän pakahtuu ei olekaan niinkuin muut. Tai että hänen veriarvonsa eivät ole kuten pitää. Että tämäkään lääke ei nyt valitettavasti auttanut. Että vaikka hän on vasta kaksi, niin tiedämme nyt jo, että hänen elämässään tulee olemaan liuta suuria ongelmia. 

Me olemme niitä tyyppejä, jotka suremme, murrumme, tai ainakin osa sydämestämme murtuu, itkemme. Olemme hetken toivottomia. Ja sen jälkeen aloitamme hommat: 

Hoidamme sen tärkeimmän ihmisen asioita kuntoon, jotta sitä uudenlaista, erinlaista arkea olisi edes vähän helpompi elää. Me selvitämme: mitä elämää helpottavia tukia, apuja ja palveluita meille ja meidän rakkaillemme kuuluu. Aina niitä automaattisesti meille kuuluvia apuja, tukia ja elämää helpottavia palveluita ei saakaan noin vaan saakkaan. Joten me tappelemme. Me menemme umpiväsyneenä, vähän murtuneena, sydän rakkautta täynnä, vaikka hallinto-oikeuteen asti tappelemaan niistä asioista. Otamme yhteyttä politiikkoihin, verkostoidumme, selvitämme asioita, etsimme tietoa, jaamme tietoa. Ajamme yhdessä kohtalotovereidemme kanssa meille tärkeitä asioita toivottavasti oikeaan suuntaan. Ja tämän lisäksi monet meistä tekevät vielä ainakin jossain määrin vapaaehtoistyötä. Sanoisin, että tästä saisi cv:n melko hyvän lisän... 

Tämänpäiväinen iltapäivä oli työpaikalla yhtä hässäkkää. Olen hirvittävän huono sanomaan "ei, nyt en ehdi hoitamaan asiaa", ja jos nyt olosuhteiden pakosta joudun niin tekemään, kannan asiasta jossain määrin huonoa omaa tuntoa. Kun vihdoin ja viimein iltapäivällä ehdin bussiin, kaivoin työpuhelimeni esille ja laitoin työkaverilleni viestiä "Jos tosiaan saat huomisen aikana ok:n asialle niin hoidan sen heti perjantaina". Huolehdin vähän Topoa, sekä pohdin millä ilveellä oikeasti ehdin sinne apteekkiin ja kauppaan. Teki mieli purskahtaa itkuun. Koska ei nyt kertakaikkiaan vaan ollut hyvä päivä. Koska hetkellisesti kyllästytti olla työpaikalla se "likasanko". Ihminen joka hoitaa kaiken, jota kukaan muu ei hoida. Joka hädin tuskin kehtaa sanoa "mä en nyt juuri tiedätkö ehdi". Ihan suoraansanottuna säälin pienoisen hetken itseäni. 

Jollain ilveellä ehdin kuin ehdinkin käydä apteekissa, sekä juosta suht ennätysvauhdilla ruokakaupan lävitse, keräten koriini vähän sitä sun tätä. Jatkaessani kotimatkaani seuraavalla bussilla, kaivoin oman kännykkäni esiin. Huomasin, että olin saanut Facebookkiin viestin. Viesti oli Lasten Omaishoitajat-ryhmän ylläpitäjältä. Hän toivotti tervetulleeksi ryhmään ja, että sen kummempaa esittelyä ei ole pakko tehdä, mutta että sellainen on kyllä aina tietenkin kiva olla olemassa. Kotiin saavuttua kirjoitin seuraavanlaisen esittelyn:

Moikka uusilta! Omaishoitaja olen ollut jo vuosia. En uskalla tarkalleen veikata montako vuotta tästä "työstä" on kerätty työkokemusta, mutta olin isompien poikien omaishoitaja jo ennen kuopuksen syntymää. Ja tällä hetkellä Samuel on kuusivuotias kaveri. Joten sanotaan nyt sitten, että kuusi-seitsemän vuotta omaishoitajuutta takana. Olen omaishoitaja Eliakselle 12 v ja Topiakselle 10 v. Kaikilla pojillani on toistaiseksi tuntematon geenivirhe/syndrooma, mikälie, joka aiheutta kaikkea puheentuoton ongelmista, vaikeaan kehitysvammaan. Elias on lievästi kehitysvammainen ja hänellä on epilepsia, joka on aiheuttanut ties mitä kommervenkkiä matkan varrella. Topiaksella on vaikea keva, hankala epi, vaikea migreeni, autistisia piirteitä, käytöshäiriöitä ja satunnaisia ongelmia verensokereiden kanssa. Samuelilla on myoklonioita ja puheentuoton erityisvaikeus (ei tainnut mennä diagnoosi kirjaimellisesti oikein, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan). Elämää elellään päivä kerrallaan periaatteella, pojat ovat kamalan ihania. Elämäni suola, sokeri ja suurimmat opettajat" 

Kun talossa oli alkuillasta hetken verran rauhallisempi meno, selasin muiden ryhmäläisten esittelyjä. Taustoja ja kohtaloita oli vaikka millaisia. Selasin hetken aikaa keskusteluja. Todetakseni melko pian, että kuten olen aiemmin jo tiennyt, niin en todellakaan ole ainoa, joka kokee hyvin usein olevansa väärässä paikassa. En ole ainoa, joka työpaikalla  pahoittelee sitä, että lapsi joutui osastohoitoon, tai nyt olisi taas lääkäripäivä.  Veikkaisin etten ole ainoa, joka ajoittain suree sitä, että tämä erilainen elämä vei mahdollisuuden toteuttaa itseään työelämässä, täysillä. Olen satavarma, että en ole ainoa, joka on tehnyt työelämän suhteen kompromisseja, mutta jollain ilveellä kuitenkin sovittaa yhteen sairaan, tai vammaisen lapsen hoidon ja työssä käynnin. Valvoo yöllä, huolehtii ajoittain jopa liikaa, tappelee oikeuksista, etsii tietoa, verkostoituu ja jakaa tietoa. On oman elämänsä hr-viestintä- ja markkinointipäällikkö, hallintojohtaja, asiantuntija ja lakimies... 

Roopen kanssa iltalenkillä tallustellessa hetkellisesti mieleen hiipi ylpeys. Miettiessäni Lasten Omaishoitajat ryhmään tekemääni pikaesittelyä. Kun asiat laittaa paperille, niin sitä tulee aivan eri tavoin havahduttua siihen, että onhan tuo nyt aikamoista settiä. Lupasin muistuttaa itseäni seuraavana itsesäälipäivänä, että hyvin sä vedät. Hyvin yhdistät kodin ja työn. Ottaen huomioon minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen. Hyvin me vedämme, ottaen huomioon, että minkälaiset kortit jäivät jaossa käteen!

Työ ja Koti

Tässä taas viikkona kuluneena tullut pohdittua aihetta: työn ja kodin yhteensovittaminen. Olen kiittänyt kaikkia maailman "karriäärijumalia" siitä, että jahkailun, pohdiskelun, ja osittain suksien ristiin menemisen myötä päädyin nykyiseen työhöni. En lähtenyt hyvältä kuulostavan pestin perään, joka olisi vaatinut pitkien työpäivien lisäksi ajoittaista matkustamista. (noh, ihan oikeasti: mitä minä edes ajattelin, homma kuulostaa paperilla(kin) suht mahdottomalta!).  Tällä hetkellä teen töitä vajaa parikymmentä tuntia viikossa. Juuri nyt tuntuu siltä, että en paljon suurempaan tuntimäärään venyisikään. Vuosihuolto- ja Linnarallin käydessä kuumimmillaan, eivät viikon arkipäivät tahdo muutenkaan riittää. Ehdin jo huokaista siskolle helpotuksesta, että "enää kolme keikkaa jäljellä", kunnes posti toi mukanaan tutun turkoosi-vihreän kirjeen, otsikolla "Teille on varattu aika". En hyppinyt riemusta tasajalkaa. Vaan aloin pohtia jälleen yhden uuden viikon työvuoroja. Tähän lisättäköön se, että mies on kyllä hyvin mukana "rallissa" ja kantaa oman kortensa kekoon. Mutta siitä huolimatta: arki vaatii melkoista jumppaa ja suunnittelua.

Jo näillä tunneilla ja tällä kuviolla olen joutunut pahoittelemaan sitä, että en pääse valitettavasti WorkShoppiin. Enkä kello 14 palaveriin. Että sopisiko, että ensi viikolla ma, ke, pe työpäivien sijaan olisin töissä ma, ti, to. Ai niin sori, siis torstaikaan ei sopinut. No jos tekisin seuraavalla viikolla neljä päivää? Luojan lykky, että ainakin toistaiseksi oma työroolini on kaikinpuolin joustava: työnantaja joustaa päivissä, minä joustan omaan suuntaani. Etäpäivänä teen pidemmän päivän, en ole nokonuuka työtehtävien suhteen, vaan autan siellä missä pystyn. Omien hommieni lisäksi. Nyt siis tilanne on "kop-kop" toistaiseksi hyvä. Vaikka välillä päiviä venkslataankin. Pistän siis kädet kyynärpäitä myöten ristiin toivoen, että tänne ei rantaudu mitään porukkaa totaalisesti sängynpohjalle kaatavaa pöpöä. Koska se viimeistään kaataa tämän suht hatarahkon korttitalon hetkellisesti.

Toisinkin on ollut. Olemme miehen kanssa tehneet aamuyön- ja illan pimeät tunnit-vuoroja aikanaan, osastorallin käydessä kuumimmillaan. Koska kummankin tuolloinen työ vaati tiettyjen asioiden hoitamisen "just tänään". Tuolloin oli aamuja, kun raahauduin työpisteelleni joskus seiskan aikaan (joo, itselleni tämä menee yövuorosta...). Lähdin puolen päivän aikaan osastolle ja vaihdoin läpsystä miehen kanssa vuoroa. Miehen venyttäessä päivää illasta. Kiitellen mahdollisuudesta tehdä etätyötä.  Kun kotonakin oli niitä lapsia, jotka eivät ihan pärjänneet itsekseen, saatikka keskenään.

Oli päiviä, kun olin valitettavan tyytyväinen siitä, että potilas oli lääkevaihdon myötä lähinnä "sänkykamaa": pystyin näes rauhassa tekemään etätöitä. Koska jokaisen sairaanlapsen vanhemman perisynti on tuntea kroonisesti olevansa väärässä paikassa. Oli sitten kyse flunssasta, mahataudista, tai osastokeikasta. Yhtenä pahimmista syksyistä, kun emme viettäneet sairaalassa aikaa "ainoastaan" Eliaksen ja Topon epilepsioiden vuoksi, vaan kuvissa roikkui mukana sairaalahoitoja vaativia keuhkokuumeita, sain kuulla loistavan idean esimieheltäni: "Eikö lapsi voisi olla yksin osastolla". Kas kun emme itse olleet moista keksineet? Kyllähän nyt yksi neljän-viiden vanha, ja toinen kolmevuotias pärjäävät päivän itsekseen osastolla. Onhan siellä sairaanhoitajia!

Kyllä: ymmärrän erittäin hyvin työnantajan näkökulman. Mutta silti: ainakin jatkuvasti "tässä tilanteessa elävänä", sekä lähellä hyvin samanlaisia kohtaloita näkevänä toivoisin, että joskus voitaisi nähdä poissaolotilastojen taakse. Että se äiti, tai isä, joka laukkaa valitettavasti ajoittain työkseen siellä sairaalassa, on oikeasti huipputyyppi, hyvä lisä tiimiin, hänellä on tietoa, taitoa ja hän on niin sanotusti "keeper". Että osattaisiin ajatella, että tämä ei ole jokaviikkoista, ei edes jokakuista, nyt on vain huono jakso. Että parempi jakso tulee, ja silloin työntekijä ehkä panostaa jopa tarvittavaa enemmän työpaikkansa eteen. Joustaa talon suuntaan. Uskon, että tämän asian suhteen ns. pienemmissä taloissa ollaan inhimillisempiä. Siellä et ole vain "toimihenkilö" tai "ylempi toimihenkilö", vaan olet "Mari". Ihminen, paketti, kokonaisuus. Suuremmissa taloissa huomaat yhtäkkiä istuvasi "palaverissa" esimiehen, sekä hr-ihmisen kanssa, keskustellen esimerkiksi sairasloman mahdollisuudesta. Ja se palaveri, sitä ei sitten kannata yrittää siirtää sen surkean syyn vuoksi, että lapsesi on osastohoidossa... Koska sen aikataulu on oikeasti kiveen hakattu, koska "hr-ihmisen ja mun kalenteriin ei nyt sopineet muut ajat". Uskokaa pois: tätäkin tapahtuu.

Kaikenkaikkiaan itse olen onnellinen siitä, että s a a n käydä töissä. En ole urahirmu, mutta työ antaa minulle paljon. Se antaa hetken aikaa olla "vain Mari". Saada erilaisia onnistumisen tunteita, elää osana tiimiä, porukkaa, työyhteisöä. Jossa päivän kuumin puheenaihe leppoisampana päivänä saattaa olla "missä syödään lounasta". Se on melko siistiä. Samoin se, kun on perjantai. Tietää, että viikko on pulkassa, pizzataksi kurvaamassa pihaan (luonnollisesti, koska on PizzaPerjantai). Tiedät, että kahteen päivään ei ole paniikkiaamuja, bussiinjuoksua, reissuvihkoja, eikä aikataulujen yhteensovittamista. Saat hetken ladata akkuja. Ja maanantaina palata toimistolle, olemaan muutakin, kuin äiti. Koska luonnollisesti: trio on viikonlopun aikana imenyt sen äiti-ihmisen voimavaraston jonnekin suht pakkasen puolelle. Elämän kiertokulkua...

P.S tekstin kuva liittyy aiheeseen sillä tapaa, että kuluneella viikolla, työmatkalla, testasin tätä maailman kahdeksatta ihmettä: LänsiMetroa!

Kaksi Viikkoa

Joskus aikanaan (nyt, kun ensimmäisistä kirjoituksista oikesti on aikaa jo sen kolmisen vuotta, saan mielestäni käyttää lausahdusta "joskus aikanaan"), yritin tiukasti pitää kiinni siitä, että kirjoitan tänne eetteriin edes-jotain-edes-kahdesti-viikossa. Homma toimi tuolloin, koska pääasiallinen duuni oli olla kotona, hoitovapaalla. Nyt kaksi viikkoa mennä hujahtaa, kuin pikakelauksella. Ajatus kahdesta kirjoituksesta viikossa tuntuu a) utopiselta b) päähän tulee ensimmäisenä ajatus "eihän mulla voi olla edes niin paljoa asiaa".

Miten sitten olen aikaani viimeiset kaksi viikkoa, trion, sekä miehen kanssa kuluttanut?

- Olen saanut Sampulta ripitystä kello 8.23 sunnuntaiaamuna aiheesta "äiti, sä et ole tänään tehnyt yhtään mitään." Ripityksen jatkuessa pitkän kaavan mukaisella selonteolla aiheesta "isi on keittänyt kahvin, ja puuron ja tehnyt kinkkuvoileivän ja sä olet vain sängyssä".  Nämä kaikki saateltuna hyvin paheksuvilla katseilla. Itseasiassa tämä ei ole ainoa ripitys. Olen saanut kuulla: huutavani paljon, sotkevani leikit, osaavani tehdä hyvää makaronia, muiden kokkausten ollessa syvältä, olevani huijari, sekä "ehkä sata vuotta vanha". Kuopuksestani on näemmä kasvanut yleinen syyttäjä. Vai onko se tällaista olla vähän vajaa eskari-ikäisen äiti?

- Olen potenut pahinta flunssaa ever. Siis ihan oikeasti! Nyt on menossa rupeaman päivä numero 17, antibioottikuurin ja avaavien troppien päivä numero neljä ja tämä on yhä jossain määrin helvetistä. Aktiivisuusranneke-kello-mikä lie kertoo, että olen liikkunut aktiivisesti tällä viikolla reilun tunnin verran. En ole pitänyt ranneketta joka päivä ranteessani ja voin vannoa, että ne "urheiluminuutit" ovat kertyneet suurinpiirtein bussipysäkille laapustamista. Joka flunssan toisella ja kolmannella viikolla menee heittämällä urheilusta: nostat kättäsi, ja sykkeet ovat 120. Kävelet bussipysäkille ja sykkeet ovat heittämällä 130 -> aktiivisuusranneke kertoo sinun juuri nyt harrastavan urheilua.

- Olen pikkuhiljaa huomannut sopeutuvani 100% työaikaan, pitkähköillä työmatkoilla. Hommaa saattaa edesauttaa mahtava naapuri (KIITOS! Ja sydän!), jonka määränpää arkiaamuina on sama, kuin allekirjoittaneen. Toisin sanoen ängen samaan kyytiin ajoittain. Hommaa edesauttaa myös se, että olemme miehen kanssa keksineet suht toimivan yhtälön, jonka avulla pääsen myös hänen kyydissään töihin yhtenä-kahtena aamuna viikossa. Eniten hommaa edesauttaa mahtava tiimi, jossa työskentelen. Maanantait eivät siis enää ole niin-helvetistä. Pikkasen vaan. Mutta sehän kuuluu asiaan?

- Olen kirjoittanut Toposta eräälle Lastenlinnan mahtavalle sairaanhoitajalle niin monta sähköpostia, että luultavasti joudun pian sähköpostiblokkauksen "uhriksi". Elämä Topon kanssa on eritoten viimeiset viikot ollut ihan koko rahan edestä vuoristorata-ajelua. "Sitä saa mitä"-tilaa lausahdus ei todellakaan, missään nimessä, pidä paikkansa. Olen tilannut mm hyviä yöunia, saamatta niitä. Onneksi jopa päivittäin Topolla on myös kertakaikkisen loistaviakin hetkiä , joten olen melko vakuuttunut, että tämä suht epästabiili tilanne saadaan jossain vaiheessa kevättä saateltua positiivisen-stabiilin puolelle. Vuoristorata-ajeluun on kuulunut myös sellaisia mahanpohjasta ottavan mahtaviakin hetkiä: Topo on antaumuksella hoitanut äitiään tämän sairastaessa. Ollaan paijattu, ängetty kainaloon, pidetty seuraa, kun tv:ssä on pyörinyt Voice. Vietelty siis laatuaikaa yhdessä. Ilman iPadia. Se on aika ihanaa. Noh, itseasiassa ihan älyttömän ihanaa.

- Olen tehnyt Eliaksen kanssa kotiläksyjä. Todeteten jälleen kerran, että a) tyyppi on todella tunnollinen koululainen b) äikän ja matikan taidot ovat menneet jättimäisen loikan eteenpäin. Olemme keskustelleet eläimistä, jotka liikkuvat öisin (niitä ovat kuulemma lepakot, karhut ja hirvet, sekä pääsiäispupu). Olemme myös pohtineet pitkään ja hartaasti sitä, että missä vaiheessa kevättä metsään pitäisi viedä porkkana valmiiksi pääsiäispupulle. Olemme päätyneet yhteistuumin siihen, että porkkana viedään, kun lumet ovat sulaneet. Jossain vaiheessa huhtikuuta viimeistään. Olen istunut Eliaksen parhaan ystävän ja hänen ihanan äitinsä kanssa kahvilla. Olemme bestiksen äidin kanssa supattaneet lapsiltamme salaa asioita aiheesta "milloin noista tuli noin isoja". Liikuttuneet ehkä vähäsen. Itseasiassa: joka päivä kysyn itseltäni, että milloin ja miten Eliaksesta tuli noin iso poika? Onneksi itse on yhä ihan samanlainen, kuin reilu kymmenen vuotta sitten… As if…

- Olemme käyneet miehen kanssa k a k s i kertaa hyvin syömässä. Katsoneet kaikki (siis jopa ne kaikki kolme jaksoa) uudet Rimakauhua ja Rakkautta jaksot ja todenneet, että sarja on yhä todella hyvä. Ostaneet suklaata ja suolapähkinöitä illan neljättä rimakauhu-sessiota varten ja päättäneet aloittaa sen uuden, paremman elämän "vasta huomenna". Olemme jälleen kerran sopineet, että käymme ajoissa nukkumaan. Homman mennessä niin, että allekirjoittanut räkätautisena on käynyt todella-ajoissa nukkumaan, miehen kukkuessa räävittömän myöhään.

- Olen luistanut pyykinpesusta, niin että alan kohta nähdä hommasta painajaisia. Ihan oikeasti. Luulen, että tarvitsisin talvilomaviikon suoriutuakseni puuhasta. Olen noudattanut hyvin orjallisesti äitini "nyt kipeänä ette kyllä siivoile, ja einesruoat on oikein hyviä"-ohjetta. Noh okei: pienen lipsahduksen verran noudattanut. Työpaikalla, kahvikuppien äärellä kuulin sanan "superkymppi". Sitä piti saada. Ja sitä piti eräänä iltana testailla siinä määrin, että ei ollut enää kaukana, että mies olisi tehnyt siivousvälinetakavarikon. Tähän voin lisätä, että en t o d e l l a k a a n ole siivousfriikki.

- Olen jälleen kerran päättänyt, että laitan aamuisin kellon soimaan kymmenen minuuttia normaalia aiemmin. Ja nousen heti ylös. Tähänkin voin lisätä: As If…

Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.

HR:lle hommia

Työpaikalla tulee viestiä; muistattehan verokortit, nyt saa tilata liikuntaseteleitä. Jos teillä on kysymyksiä, ottakaa yhteyttä HR:n. Olemme istuneet HR-tyypin kanssa saman pöydän ääreen käymään läpi kiperämpiä tilanteita. Tilanteita, joita ei ole pystytty omalla porukalla ratkomaan asian osaisia tyydyttävällä tavalla. HR:n saa ottaa yhteyttä, missä tahansa työpaikkaan liittyvässä asiassa. HR-tyyppimme kävelee iloisena työpisteidemme ohi, huikkaillen oikealle ja vasemmalle "mitäs tänne kuuluu, kaikilla kaikki hyvin". HR-ihmiseltä tulee viestiä, "jos joku tässä asiassa mietityttää vielä, niin voit aina tulla juttelemaan kanssani". Kuinka mahtavalta tuntuukaan, että on olemassa tyyppi, jonka tehtävä on muistaa asioita puolestasi. Toimittaa erotuomarin virkaa kun päällä on tilanne, salapoliisin virkaa, kun pitää selvittää asioita, sekä kävelevän tietosanakirjan virkaa, mitä tulee "työsuhdejuttuihin".

Mistä saisi liisattua kotiin jonkun kiertävän HR-tyypin?  Ammattilaisen, joka kävisi vaikka perjantaisin istumassa keittiönpöydän ääressä kahden tunnin ajan, käyden läpi viikon polttavat kysymykset:

- miten kävi iltaisen iPad riidan kanssa? Mikäli jatkossa tulee samanlaisia riitatilanteita aiheesta "kuka saa pelata Kapun Metsää", ja niitä ei osata hyvässä hengessä ratkoa, HR puuttuu asiaan. Seuraa toimenpiteitä. Toimenpiteiden uhasta peljästyneinä riitelijät ratkovat jatkossa riitansa yhteistuumin. Ei siis enää iltakarjua aiheesta iPad.

- Ongelma illan elokuva: HR antaa selkeät, aukottomat, ohjeet iltaelokuvan valintaa varten. Jokainen valitsee vuorollaan. Koska HR:lla on enemmän auktoriteettia näissä asioissa, kuin äiti-ihmisellä tai miehellä, joiden uhkailut tv:n viemisestä kaatopaikalle kaikuvat kuuroille korville, menee viesti perille samoin tein. Trio ratkoo tästedes ongelman iltaelokuva sulassassa rauhassa. Kukin valitsee vuorollaan mieleisensä pätkän ja kaksi muuta eivät protestoi valintaa. Iltaleffa katsotaan sulassa sovussa, nätisti sohvalla istuen. Ilman, että vierustoverin päälle yritetään kiivetä, hänen eväänsä yritetään syödä tai hypitään tv:n edessä peittäen kahden muun katselijan näkymää. 

- HR selvittää tilanteen ruokatauot. Tämä yhteisö tarjoaa päivittäin aamupalan, lounaan, välipalan, ruoan, iltapalan. Ruoka-ajat ovat seuraavat; kello 8, kello 11.30, kello 14, kello 17 ja kello 19. Mikäli nälkä iskee ruokataukojen välillä, voi yhteisön päättävien elinten kanssa keskustella aiheesta; saisiko ylimääräistä välipalaa. Mikäli ruoka-aikoihin tarjottava sapuska ei putoa, pitää nätisti odotella seuraavaa ruokailuajankohtaa. Sohvalla, omassa sängyssä, vanhempien sängyssä tai tv:n edessä hyppien syöminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Ruokailu suoritetaan omalla paikalla, yhteisön ohjeita noudattaen. Jos puuttuu haarukka, veitsi, lusikka, muki, tai tarvitaan rättiä jolla pyyhkiä kaatunut maito; ne noudetaan itse. Yhteisössä ei asu palveluskuntaa. Yhteisön päättävät elimet, jotka noudattavat myös kutsumanimiä "äiti" ja "isi" saattavat tehdä satunnaisia pieniä palveluksia, omasta vapaasta tahdostaan. Ei koska heitä ohjeistetaan karjumalla/huutamalla/kirkumalla, samalla pöytää hakaten tai seinää potkien. 

- HR:llä on mukana lista asioista joka on kuluneella viikolla pitänyt muistaa hoitaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu myös muistuttaa tulevan viikon tapahtumista ja paperiralleista. Muista tilata verokortti, varata hammaslääkäriajat, sovittaa Edwardille luistimia ja tehdä välitilinpäätös aiheesta; tarvitaanko uudet tälle kaudelle, vai pärjätäänkö vanhoilla. Muistittehan metsästää Topon mystisesti kadonneita toppapöksyjä, sekä vahvistaa dagikseen ajan koskien kuntoutussuunnitelman päivittämistä. 

- HR käy läpi perheen sisäiset kiistatilanteet: Onko imurointivuorojen kanssa yhä epäselvyyksiä? Ollaanko samaa mieltä siitä, että tasojen-pöytien-ikkunoiden-seinien pyyhkimistä  (joo, täällä asuu vähintään sotkuista sakkia…) ei lasketa siivoamiseksi, vaan toimet ovat osa päivittäisistä rutiineista. Vähän kuten kahvin keittäminen ja hampaiden harjaus. 

- HR voisi tulla mukaan esimerkiksi trion kuntoutussuunnitelmien tekoihin tai vuosihuoltojen loppupalavereihin. Vähän niinkuin sovittelijan roolissa; lääkäri on tätä mieltä, vanhemmat tuota, miten saamme intressit kohtaamaan. HR hoksaisi kysyä kaikki ne tärkeät kysymykset, jotka vanhemmat unohtavat lääkärin tavatessaan kysyä. Varmistaa, että reseptit muistettiin uusia vuodeksi eteenpäin. Ja lippulappurallien vaatimat asiapaperit (kulkevat myös nimellä lääkärinlausunnot ja epikriisit) tulevat postitse, ilman ylimääräisiä peräänkyselyitä. 

HR-ihmisen palkkaamisesta saisi kotitalousvähennykset. Tietenkin. Ai niin, ja HR-tyyppi muistaisi tietenkin antaa kehut äiti-ihmiselle joka metsästi kirppikseltä kotiin uudet jakkarat. (toisen roju on toisen aarre ja sitä rataa). Sekä kannustaisi toteuttamaan jakkaroiden aiheuttamaa ajatusta koko ruokailuryhmän uusimisesta… Sehän nyt kuuluisi luonnollisesti HR-tyypin työnkuvaan. Hän myös antaisi papukaijamerkin ja ylimääräisen karkkipäivän siitä hyvästä, että äiti-ihminen iltasella verkkokauppojen sivuilla surffaillessa ei tilannut mitään. Jos HR-tyyppi olisi alansa todellinen ammattilainen, hän tekisi suklaasta terveysruokaa. Mutta niin pitkälle emme taida ikinä päästä? 

Siihen asti kunnes HR-ihmisistä tulee jokaisen lapsiperheen peruskalustoa, täytynee tyytyä työpaikan HR-tyyppiin. Kyllä siellä työpaikallakin meno äityy välillä vähän samanlaiseksi, kuin lapsiperheissä; unohdetaan, että ollaan aikuisia. Mesotaan, kuin keskenkasvuiset kakarat, anteeksi lapsukaiset. Välillä mesotaan negatiivisista asioista. Onneksi huomattavasti useammin lapsettaa positiivisella tavalla. Vaikka silloin, kun mietitään minkä tittelin mieluiten painattaisi käyntikorttiin. Arvatkaa? 

Oma Aika

Tänään tulin töistä kotiin tyhjään taloon. Hiljaisuus oli kiireisen työpäivän jälkeen, kuin parasta musiikkia korville. Tiesin, että noin 25 minuutin kuluttua hiljaisuus katkeaa, koululaisten huristellessa tilataksinsa kyydissä kotipihaan. Vietin muutaman minuutin miettien, mitä teen tällä kaikella ruhtinaallisella omalla ajalla. Ruoka oli valmiina, ei ollut pyykkejä ripustettavana, kämppä oli imuroitu. Ei mitään näistä perustoimista siis sillä tekemättömien töiden listalla. Lopulta päädyin makaamaan raatona sängyn päällä kymmenen hätäisen minuutin verran.

Oma aika… Vielä hoitovapaalla ollessani osasin ottaa aikaa itselleni. Käydä salilla, käydä kahveilla, käydä pitkillä illallisilla hoitovapaalla olevien kavereiden (tai muiden, kenelle puoleen yöhön asti rilluttelu arki-iltana passasi) kanssa. Yleensä oli myös joku reissunpoikanen ainakin suunnittelun alla. Nyt homma on lähtenyt ihan lapasesta. Mies yrittää antaa omaa aikaa viikonloppuisin. Sinä omana aikana jynssään ikilikaista huushollia, käyn loputonta matsia pyykkivuorien kanssa,  todetakseni, että kiitos sotkuisen miesväen (itselläni ei tähän tietenkään ole mitään osaa eikä arpaa) homma on loputonta projektia, jonka päässä ei tyyliin ikinä seiso se kuuluisa kiitos.

Joskus Edwardia hautoessa synnytysvalmennuksessa käskettiin käymään leffoissa, nukkumaan päiväunia, käymään kävelyllä ja kahveilla, koska "kohta se elämä muuttuu". Pah mietin; beibi tulee, mutta herranjumala, tyyppi on vauvan hetken vaan. Sen jälkeen tyypin voi jättää miehen huomaan, tai lapsenvahdin huomaan ja käydä niillä kävelyillä ja leffoissa. Eihän sitä nyt loppuelämää vietetä kotona verkkareissa, piltti lahkeessa roikkuessa, syöden lounasta seisoma-asennossa ja juoden kahviaan aina viileänä. Ajatelma voisi pitää paikkansa, jos ei iskisi vauvakuume sen piltti numero ykkösen ollessa vielä teknisesti vauvaikäinen. Toteamus kaksi (saatikka kolme) menee siinä, kuin yksikin, on hyvin hyvin kaukana totuudesta.

Viime viikonloppuna yritin toitottaa perheen alaikäiselle herrasväelle, että äiti-ihmisen ainoa elämäntehtävä tällä pallolla ei ole toimia heidän 24/7 palvelusväkenään. Toitotuksien kaikuessa kuuroille korville. Lopulta menin siitä mistä aita on matalin, jälleen kerran: laskeuduin lapsen tasolle.  Ja heitin ilmaan uhkauksista pahimman: nyt jos jollain seuraavaan varttiin on äidillä asiaa, niin illalla pestään sitten hiukset. Puuha joka on kolmion mielestä karmeista karmeinta. Uhkaus toimi kolmen minuutin verran. Jonka jälkeen sitä asiaa taas riitti: nälkä, jano, vaihda vaippa, jonka jälkeen oli taas nälkä, jano ja vaippa vaihdettavana. Välillä matsattiin leluista, katseltavasta leffasta, tai siitä, että "joku söi lihapullat mun lautaselta". Ei siis auttanut muuta, kuin ryhtyä tuumasta tekoon. Talven toistaiseksi pahimman jäähilesateen piiskatessa talvitakkia läpimäräksi suuntasin siskon luokse rauhoittumaan. Ah, että teki hyvää. Siskon luona on siistiä. Siskon luona saa istua viininsä/kahvinsa/ruokansa äärellä ihan rauhassa, aloillaan, niin kauan, kuin sielu sietää. Olisin voinut jäädä siskon luokse viikon lomalle. Itseasiassa olisin voinut jäädä sinne vaikka odottelemaan kevättä…

Erittäin hyvällä huumorintajulla varustettu kaverini viestitteli kanssani näistä oma aika asioista päivä pari takaperin. Todeten, että levätään me sitten simpsakoina 75 vuotiaina leideinä. Luulen, että tuossa humoristisessa heitossa piili pieni totuuden siemen. Kai sitä saa, mitä tilaa. Äiti-puuha on ehdottomasti universumin ykköspuuhaa mielestäni. Mutta eihän sitä nyt kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Illan oma-aika tuokion: 21 päivän treenihaasteen 21. treenihaasteen jälkeen päätin, että nyt maar muuttuu meno ja meininki. Huomenna menen salille. Törkeästi juuri siihen aikaan, kun huushollissa alkaa iltaralli. Otan itseäni niskasta kiinni, täsmäytän ystävän kanssa kalenterin ja me ihan aikuisten oikeasti varaamme itsellemme sen kauan puhutun eksoottisen kotiimaanloman. Otan seinäkalenterin käyttöön muussakin tarkoituksessa, kuin "tilaa taksit" "tilaa vaipat" "muista luistimet"-merkinnöissä, ja alan laittaa sinne "äiti-ihmisen oma-aika"-merkintöjä. Kas kun; tämä oman ajan toiselle antaminen ei ole meillä ikinä miehen kanssa tökkinyt. Jos mies kysyy voinko mennä pelaamaan tennistä, vastaan joo. Jos kysyn voinko mennä salille, mies vastaa joo. Jos mies kysyy, voiko lähteä keväällä tennisreissulle kavereidensa kanssa, vastaan joo. Ja saman vastauksen tiedän saavani tiedusteluun: voinko lähteä ystävän kanssa kotimaanmatkalle. Nyt minusta on vain tullut törkeän saamaton vaatimaan sitä omaa aikaa.

Ne extempore leffareissut, rauhalliset iltakävelyt miehen kanssa ja pitkät kahvilakäynnit saattavat vielä siintää jossain tulevaisuudessa. Ehkä sitten simpsakkana seiskavitosena. Mutta pari salireissua viikossa, höystettynä satunnaisella illallisella tai viinitreffeillä ystävän kanssa, tai vaan pitkällä iltakävelyllä maailman parhaiden naapureiden kanssa saavat luvan ruveta olemaan arkipäivää. Ehkä nuo plus miinus metriset tyypitkin oppivat pikkuhiljaa, että äiti-ihmiselläkin on jonkinsortin työajat… Tai sitten eivät. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja odottelen ainakin vähän niitä eläkevuosia.

Puolivuotis tilinpäätös

Puoli vuotta sitten vietin tältä erää (ja olen vannonut, kautta kiven ja kannon, viimeisen kerran) hoitovapaapäiviä. Tai noh, teknisesti kolmion jäsen numero kolme oli ylittänyt jo sen maagisen kolmen vuoden rajapyykin ja näin ollen en ollut enää edes virallisesti hoitovapaalainen, vaan hetkellisesti "vain ja ainoastaan kotiäiti". Odotin kauhun sekaisella positiivisella innolla uutta elämää. Sitä, että Topo menee kouluun, Sampu menee päiväkotiin ja itse menen töihin. Arvelin, että arjesta tulee hektistä, kämppä on pommi ja reissuvihkot retuperällä. Että sosiaalinen oma elämä ottaa osumaa uudesta arjesta. Että omat harrastukset jäävät hetkeksi paitsioon.

Kaikki tuo tapahtui. Kämppä on välillä niin järkyttävä pommi, että sain sydämen tykytyksiä (tähän pitänee korjata: saan yhä sydämentykytyksiä). Reissuvihkot olivat totaalisen retuperällä. Minusta oli tullut entistäkin unohtelevaisempi. Koulusta ehdittiin pyytää kolmeen kertaan varavaatteita, uusia tossuja hajonneiden tilalle ja lisää vaippoja, ennenkuin "ehdin" hoitaa asiat. En oikein tehnyt mitään, koska en ehtinyt. Kuivausrumpu irtisanoi yhteistyösopimuksen ja sehän nyt oli selkeästi syy olla pesemättä pyykkiä. Kasvattaa pyykkivuorta, ostaa lapsille uutta vaatetta, koska ei enää edes muistanut mitä kaikkea se pyykkivuori kätki uumeniinsa. Entinen saliharrastus oli muisto vain. Kahvihetket ystävien kanssa; jotain joka oli tapahtunut siinä entisessä elämässä. Elämässä, kun olin Sampun kanssa kotosalla.  Aloitin leipälakon ja suklaalakon, koska urheilulle ei löytynyt aikaa. Sillä ilman säännöllistä jumppaa leviän leveyssuunnassa sentin päivätahdilla. (ihan aikuisten oikeasti). Podin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ehdi-jaksa-riitä olemaan tarpeeksi hyvä äiti-ihminen Edwardille, Topolle ja Sampulle. Olisin oikeasti tarvinnut sen "äitiä vähän väsyttää"-paidan. Paitsi että paidassani olisi pitänyt lukea "äitiä vähän väsyttää kokoajan". Mietin joka päivä kotimatkalla bussissa otettujen päivänokosten jälkeen, että olenkohan a) kuorsannut b) kuolannut rinnuksilleni.

Minut otettiin töissä hienosti vastaan ja sain mahtavia uusia työkavereita. Samalla kuitenkin tunsin olevani ulkopuolinen. Olin se uusi tyyppi, joka ei uskaltanut kertoa siitä, että kotona odottaa duuni numero kaksi. Duunin ollessa sen tärkeimmän, eli äitiroolin lisäksi, omaishoitajuus.

Puolen vuoden jälkeen reissuvihkot ovat suht hyvällä tolalla. Joskin se kuuluisa seula vuotaa aktiivisesti jostain päästä, eihän aina voi voittaa: viime viikon unohdussaldoa koristaa yksi kappale luistinunohduksia. Olen oppinut latomaan Edwardin ja Topon vaatteet illalla pinoihin; yhteen pinoon sisävaatteet, toiseen ulkovaatteet. Sampun vaatettaminen on delegoitu miehelle. Jossain vaiheessa jouduin kauniisti huomauttamaan, että lapselle ei tarvitse pukea päälle niitä ensimmäisenä kaapista käteen sattuneita vaatteita. Voi vähän katsoa, että vaatteet sointuvat yhteen. Mies muisti tämän neuvon hienosti kuukauden verran. Vuonna 2015 Sampu on pistellyt menemään dagiksessa, sanoisinko… mielenkiintoisissa asuyhdistelmissä. Tämänkään asian kanssa ei siis voi aina voittaa.

Olen tehnyt sopimuksen uudesta salikortista, uusi sali on vajaan kolmen kilometrin päässä kotiovelta. Enää en voi syyttää pitkiä etäisyyksiä siihen, että sinne salille ei ruhoaan saa raahattua. Joskin epäilen, että jalot ajatukseni siitä, miten salille voi mennä kävellen: homman ajaessa alkulämmittelyn virkaa, sekä kävellä kotiin, sen homman ajaessa loppuveryttelyn virkaa, tulen ajamaan salille bussilla. Kas kun bussi lähtee tuosta 80 metrin päästä. Se sosiaalinen elämä; vilkastuu sitten joskus. Sosiaalista elämää on tällä hetkellä töissä. Ja satunnaisesti ystävien kanssa. Kun saadaan aikataulut täsmäytettyä. Lohdullista kyllä, niin moni muukin taplaa tässä krooninen-kiire-oravanpyörässä.

Suurin juttu puolivuotis tilinpäätöksen saralla on jonkin asteinen sisäinen rauha kotijuttujen versus työjuttujen keskinäisessä balanssissa. Olen tutustunut ihmisiin, omana itsenäni. Olen hoitanut työtehtäväni niin hyvin, kun vain kykenen (mielestäni loistavasti ja muiden mielipiteitähän ei asiassa kysellä…). Olen nyt siinä pisteessä, että alan ehkä jutella töissä asioista asioiden oikeilla nimillä. Toistaiseksi, kun olen aamuisin kironnut puoli tuntia liian aikaisin, tai vaihtoehtoisesti liian myöhään tulevaa taksia ja sitä, että se haluaa itsepintaisesti ajaa väärän talon pihaan, en ole lähtenyt availemaan taksiasiaa sen kummemmin. Edward ja Topo ajavat taksilla kouluun. Piste. Ei siinä sen kummempaa. Piste. Kun olen törmännyt työkaveriini lounastauolla, ruokakaupan jonossa, ladatessani muovipussiin arsenaalia sipsejä, limuja, päärynämehuja ja ruotsinkielisiä juorulehtiä, olen sivulauseessa maininnut, että meillä on lapsi sairaalassa, eväät ovat hänen, ja äiti-ihmisen viihdyttämiseen tarkoitettuja. En lähtenyt availemaan asiaa sen kummemmin, kuin että kyseessä on krooninen sairaus ja meillä ei ole mitään hätää. Nyt olen päättänyt, että mikäli joku tajuaa kysyä, saatan kertoa. Saatan kertoa asioista, asioiden oikeilla nimillä.

Vaikka jonkin asteinen sisäinen rauha on löytynyt ja reissuvihkotilanne syksyä parempi, homma on yhä kaikkea muuta, kuin hanskassa. Perusilta: sillä aikaa, kun laitat yhtä veljessarjasta sänkyyn, toinen keksii testata mitä isoveljen isovanhemmilta kaksi tuntia aiemmin saatu "kristallipallo" (lue lumisadepallo) tykkää heittelystä. No eihän se tykkää. Lopputulemana kello 20.30 imurointi, hieman kimakalla äänellä annettu ohjeistus "älkää tulko tänne, täällä on lasinsiruja", miehen käymä keskustelu Edwardin kanssa aiheesta "pikkuveljet osaavat olla joskus hieman ajattelemattomia" ja sängyssä rääkyvä pikkuveli. Ah niin perussettiä…

Matala aita

Ah näitä elämää suurempia periaatteita. Jotka tiukan paikan tullen voidaan viskata romukoppaan ja jälleen kerran mennä sulavasti siitä, missä aita on matalin. (asia josta olen tainnut joskus aiemminkin mainita…)

1) Olen joskus muinoin, yhden lapsen äitinä lausunut seuraavan elämää suuremman viisauden "meidän olohuoneeseemme ei ikinä tule leluja, lapsella on oma huone leikkejä varten". Kröhöm, tai siis KRÖHÖM: tätä nykyä "olohuoneemme" on lelulandia parhaammasta päästä. Ja tämän lisäksi myös hyljättyjen lelujen hautausmaa. Puolustelen hommaa sujuvasti oikealle ja vasemmalle sillä faktalla, että asustamme kaksi kerroksista kotoa, jonka keittiö on alakerrassa, samoin kuin pyykkikone. On siis luonnollista, että alakerrassa vietetään enemmän aikaa, kuin yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa. Ja on täysin luonnollista, että lapsi haluaa huseerata ja leikkiä niin, että äiti-ihminen on vähintäänkin näköpiirissä, jollei jopa kosketusetäisyydellä. Kokoajan. Tätä nykyä emme miehen kanssa hio suurempia sotasuunnitelmia olohuone-lelutilanteen taltuttamiseksi. Keskustelu on kääntynyt suuntaan "sitten joskus kun toi Sampu ei enää leiki olohuoneessa"… Kummankin sisäistäessä tasan tarkkaan sen, että "sitten kun" tarkoittaa samaa, kuin joskus neljän vuoden kuluttua.

2) Me emme nukuta lapsia. Me emme tiedä mitä lapsien nukuttaminen tarkoittaa. Kerkesimme saattamaan kolme lapsukaista maailmaan, ja vieläkin saimme rehvastella tällä samalla faktalla. Juu, meillä lapset menevät kiltisti omiin sänkyihinsä nukkumaan. Jäävät sinne ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ei, emme paijaa heitä uneen, emmekä makaa hengittämättä tuntikausia iltaisin odottaen, että lapsukainen kuukahtaisi unten maille, ennenkuin nukuttava osapuoli niin tekisi. Niin nuo tekivätkin: kävivät siis nukkumaan ilman sen suurempia rituaaleja. Kunnes eräs kaunis kevätpäivä Sampu päätti, että moinen itsekseen nukahtaminen saa loppua. Tuota erästä kaunista kevätiltaa seurasi noin 90 kesäiltaa ja 200 vähemmän kesäistä iltaa, kun mies tai äiti-ihminen makasivat liikahtamatta Sampu kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Nukutushommissa. Tätä nykyä voin osallistua nukutuskeskusteluihin yhtä, mielellään kokematta jäänyttä, kokemusta rikkaampana. Juu, tiedän, nukuttaminen on ihan syvältä, ihan kamalaa, ei jää yhtään omaa aikaa. Juu, olen nukahtanut x-kertaa itsekin siinä nukutushommassa. Jep, homma niin sanotusti vetää pinnan kireälle. Sampulle sinnikkyyspojot siitä, että hän yhä tekee puolittaisia yrityksiä kerta-pari viikkoon, jotta palaisimme nukutusaikaan. Tyylillä "äiti, sä tule kukkuun NYT" "äiti, sä tule tähän mun viereen". Totuuden nimissä, joskus äiti-ihminen menee ja noudattaa käskyä. Koska se kuopus kasvaa, ja ei kohta enää halua äiti-ihmisen tai miehen kainaloon nukkumaan. Pitää ottaa siis ilo irti viimeisistä "korvaamaton nukuttaja"-hetkistä. Noin 80% kerroista äiti-ihminen nukahtaa ennen Sampua…

3) Me emme käytä iPadeja viihdytystoimiin. Jossain vaiheessa huomasimme, että pari lastenpeliä tabletille lataamalla, saimme Topon viihtymään paikallaan, rauhassa, tyytyväisenä, useita minuutteja putkeen. Tuumasta toimeen; Kapun metsät, Talking Tomit, ja arsenaali Toca Bocia lataukseen ja ei kun nauttimaan rauhallisista hetkistä. Perustelimme tätä puuhaa itselemme sillä, että pelit ovat kehittäviä. Topo oppi yhdistämään neliöt, kolmiot ja ympyrät omille paikoilleen Kapun metsän avulla muutamassa minuutissa. Homma, jota oli palikkalaatikoiden ja nuppipalapelien avulla yritetty harrastaa useamman vuoden ajan. Jotenkin kummasti siinä vain sattui käymään niin niin, että taloudessa on tätä nykyä neljä (KYLLÄ) iPadia. Sampu osaa pelata Angry Birdsiä. Edwardi vaatia junasarjojaan Youtubesta. Ja se tyyppi joka illan aikana jää ilman omaa iPadiaan, on joko mies, taikka äiti-ihminen. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että läheskään jokainen tableteille ladatuista peleistä ei ole enää ladattu sinne "kehittämismielessä". Vain ja ainoastaan "antakaa meille viisi minuuttia omaa rauhaa" mielessä.

Tässä siis olivat jo sädekehän kiillotushommelit jääneet paitsioon, kunnes tein täsmäiskuun Wilmaan. Sinne nettisivuston syövereihin, jonne kerrotaan koulumaailman tärkeät asiat. Jossain vaiheessa kävin lukemassa tunnollisesti joka ainoan viestin, sillä siunatun sekunnilla, kun sen opettaja, rehtori, terveydenhoitaja, tai joku muu kouluympyröissä työskentelevä ihminen sinne kirjoitti. Kunnes homma alkoi mennä puolittain työstä. Ainakin Edwardin koulussa Wilma-intoa tuntuu löytyvän vaikka muille jakaa. Parhaina päivinä sähköposti ilmoittaa viisi kertaa päivässä "sinulle saapuneesta uudesta wilma-viestistä". Joten aloin tekemään Wilmaan joka toinen päiväisiä täsmäiskuja. Viimeisimmän iskun tein alkuviikosta. Lukeakseni koululaisvanhemman urani hienoimman viestin. Edwardin luokan avustajan kertoessa, että Edwardin kirjoitustaidot ovat menneet huimaa vauhtia eteenpäin (puolustuksen puheenvuoro: asia jonka olimme miehen kanssa kyllä noteeranneet itsekin). Viesti kertoi myös, että Edward tekee innoissaan koulutehtäviä. Syö lounaalla monipuolisesti. Ottaen lautaselleen jopa salaattia. Ja kaiken kruunasi toteamus "Edward on kyllä hieno poika". Tuon viestin kunniaksi meillä oli pienimuotoiset juhlallisuudet. Edwardin herkkuja: ranskalaisia ja suklaata. Äiti-ihminen pääsi taas menemään siitä, mistä aita on matalin: ranskalaiset kun pitää olla pikaruokapaikasta ostettuja, jotta ne olisivat just eikä melkein Edwardin mieleen. Mutta hei; jos on juhlat niin kyllä tarjoiluiden pitää olla juhlakalun mieleen…