Hyviä Hetkiä ja TilapäishoitoMietteitä

Ensimmäisenä suuri kiitos aiempaan postaukseen tulleista ihanista, tsemppaavista kommenteista. Niin täällä blogin, kuin Facebookinkin puolella. Niistä saa oikeasti roppakaupalla voimaa ja meinaa sellainen liikutuksen kyynel puskea silmäkulmaan.

Taas olen myös tajunnut sen, että elämässäni on lauma mielettömiä ystäviä. Tekisi mieli lisätä tähän: ihanan lihottavia ystäviä. Yksi kaahaa kulmilla työreissulla ollessaan, sushiröykkiön kanssa kylään. Ottaa Sampun kaverikseen yöksi hotelliin. Opettaen lapselleni, että kyllä: sängyssä saa pomppia, suklaaleipä ja Pepsi ovat varsin pätevät aamupalat, yms elämän tärkeyksiä. Kiitti vaan! Toinen tulee viettämään lauantai-iltaa ruokapöydän äären. Mukanaan illanviettoon tarvittavat varusteet, kuten: läjä pakastepizzoja ja kilo karkkia. Kolmas tulee mukaamme hengailemaan leikkipuistoon, mukanaan termarillinen kahvia. (ookoo, se kahvi ei ehkä lihota...). Mahtavia yksilöitä! Jotka myös omin tavoin varmistavat, että iltajumpat tulee hoidettua... Koska liikunnastahan saa myös lisää virtaa elämään. Ja sitä tarvitaan, kun istutaan puhumassa elämästä muunkin, kuin salaatin äärellä.

Vaikka elämä on ollut enemmän matala-, kuin korkealentoista viime aikoina, niin arkeen onneksi mahtuu roppakaupalla hyviä hetkiä. Välillä ne voivat olla asioina pieniä, mutta sellaisia joilla on oikeasti päivän sujuvuuteen iso merkitys. Imuroin itselleni syksyn flunssan numero kaksi. Normaalisti poiketen tämä on ollut lajia "lämpöä nostattava", joten olen ollut, noh: eniten kuvaa olotilaani sana raato. Trio on ymmärtänyt kukin siinä mittakaavassa, kun vain kykenee, että äiti-ihminen taitaa käydä puoliteholla. Elias on lupautunut tekemään koiran kanssa ylimääräisen iltalenkin, Sampu on pitänyt huolen siitä, että äiti "makaa ja lepää" ja Topokaan ei ole pyytänyt, tai vaatinut asioita, kuin noin pari kertaa tunnissa. Huomattava helpotus normaaliin kolmen minuutin pyyntö/vaatimus-sykliin. Tässä ovat silmäni myös aunneet jälleen kerran hivenen lisää sen suhteen, että nuo lapsukaiset oikeasti kasvavat. Vaikka heillä on omat taakkansa kannettavinaan, mitä tulee terveyteen ja kehittymiseen, niin he kasvavat.  Sekä oppivat uusia, tuikia tärkeellisä, välillä vähän vähemmän tilanteeseen sopivia juttuja... Kuten laittamaan etuoven lukkoon.

Eilen totesin illalla, että Sampu ehkä tarvitsee hieman "äiti-aikaa". Topon mennessä sänkyyn ja jäädessä sinne rauhassa, puimme Sampun kanssa tarpeeksi lämpimästi päälle, sujautimme kumpparit jalkaan, otimme koiran mukaan ja painuimme metsään iltakävelylle. Eliakselle oli annettu puhelin "hätätilanteita varten", sekä selvitys siitä, että jos tulisi jotakin, avaa vain ulko-oven ja huutaa: olemme niin lähellä että kuulemme kyllä. Illan alkaessa pikkuhiljaa hämärtyä, törmäsimme Sampun kanssa kahteen peuraan (teknisesti näimme niiden juoksevan ohitsemme, suht lähietäisyydellä). Ihailimme syksyn alun värejä, ja Sampu aloitti iltapalansa, syömällä mustikoita puskista. Juttelimme elämästä, sekä pohdimme niitä elämän suuria kysymyksiä, kuten: miksi hamahelmipaketissa on aina liian vähän sinisiä helmiä. Loistava, rauhallinen iltakävelysessio. Ainakin siihen asti, kunnes saavuimme kotiovelle.

Jonka huomasimme olevan lukossa. Samoin kuin pation ovien.

Noin kuudensadan ovikellon rämpytyksen, "Elias"-huuteloiden ja parinkymmeneen toivottomaan pation oveen koputtelun jälkeen hiipi mieleen sellainen sadasosan "hitto me vielä jäädään ulos"-toivottomuus. Kunnes tajusin poimia pihalta yhden Sampun muovileluista ja alkaa viskoa sillä poikien makuuhuoneen ikkunaa. (samalla vannottaen Sampua siitä, että tämä on asia, jota ei missään olosuhteissa, ikinä, saa itse tehdä). Ei aikaakaan, kun ovelle ilmestyi melko pelästyneen näköinen (ookoo: enemmänkin kalmankalvakka) Elias. Joka kertoi hoitaneensa omatoimisesti hampaiden pesun, ovien lukitsemisen ja sen jälkeen menneensä sänkyyn: se puhelin seuranaan. Pyydellen anteeksi, ja samalla antaen palautetta siitä, miten "äiti minä olin jo mennyt nukkumaan" (toimituksen huomautus, kello oli tuolloin 19.27) Niin ja se puhelin: sille "kävi jotakin", jonka seurauksena "se meni jotenkin lukkoon". Tarkoittaen sitä, että SIM-kortti oli lukossa, mutta se ei puhelimen omistajaa haitannut tietenkään tuon taivaallista. Kas kun YouTube toimi yhä suorastaan loistavasti...

Tilanteen jälkimainingeissa kävimme keskustelua siitä, miten ovia ei lukita äiti-ihmisen ollessa niiden ulkopuolella, jos puhelin kyselee "koodeja", jätetään vempain ihan oman onnensa nojaan. Sekä vastaavissa tilanteissa jäädään alakertaan odottamaan, että lenkittäjät palaavat lenkiltään. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan yöjuoksu. Tilannetta purettiin vielä Sampun kanssa ns. debriefingissä, jonka aiheena oli "mitä jos me ei oltais päästy sisään, yöllä olis satanut lunta ja me oltais jäädytty". Sellainen perusilta.

Illasta viisastuneena taidan etsiä tästä pihapiiristä varman avainjemman, jonne tungetaan huushollin vara-avain. Koska vastaan saattaa tulla myös tilanteita, jolloin esimerikiksi mies ei pääse hetkessä paikalle availemaan ovia. Kun nyt meillä kerran on alettu opetella tuota ovien lukkoon laittamista, saattaa olla jatkossakin tiedossa "lukittujen ovien yllätyksiä".

Lukitun oven ollessa yksi hieman viikon haasteellisemmista hetkistä, on se kuitenkin ns. murherintamalla pieni asia... Välillä joutuu miettimään niitä hieman suurempiakin murheita:

Olemme yrittäneet tässä alkusyksyn verran opetella Topon kanssa uudenlaiseen tilapäishoitorytmiin. Aiemman kerta-kuukauteen-kolme-yötä-kerrallaan jakson sijaan tällä hetkellä olisi tarkoitus, että Topo kävisi tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Jokaisen tilapäishoitojakson kestäessä kaksi yötä.

Toki olemme vasta opettelemassa uutta rytmiä, mutta nyt jo alkaa mieleen hiipiä ajatuksia siitä, että onko tässä mitään järkeä. Tilapäishoitopaikassa tapahtui vuodenvaihteessa henkilöstömuutoksia, enkä osaa tarkalleen sanoa mikä on mennyt jossain määrin pieleen, tai muuttunut huonompaan suuntaan. Muuta kuin vain mutu-tuntumalla, äiti-ihmisenä uskallan sanoa, että paikka ei ole entisensä. Esimerkiksi tilapäishoitoon lähteminen on ollut Topolle äärimmäisen vaikeaa viimeisen kolmen kuukauden ajan. Itku on kertakaikkisen lohdutonta. Topo sulkeutuu ennen lähtöä omaan pieneen maailmaansa, eikä hänestä saa puristettua sanan sanaa, eikä häntä saa houkuteltua mukaan ensimmäiseenkään lauluun. Usein olemme istuneet sohvalla, kainalossani pieni niiskuttava mytty. Olen joutunut eritoten viimeiseillä kolmella kerralla käymään aikamoista taistoa itseni kanssa sen suhteen, että laitanko lapsukaistani ollenkaan hoitojaksolle.

Lisäksi Topo on kotiutunut jaksoilta melko pahantuulisena, ja ensimmäinen vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on lähinnä mennyt siihen, että olemme "saaneet Topon takaisin raiteilleen". Viime lauantai oli poikkeus siinä mielessä, että kotiin tuli iloinen Topo. Jonka olemus oli muuttunut parin tunnin sisään hieman vähemmän iloiseksi. Tietenkin tästä voisi myös vetää johtopäätöksiä siihenkin suuntaan, että viikonlopun vietto hoitopaikassa olisi ollut mieluisampi vaihtoehto...

Olen myös todennut, että kolme yötä kerrallaan kuitenkin täytti paremmin "arjen voimavarantoja", kuin nämä kahden yön sessiot. Ne kun vaativat myös aina omat järjestelynsä: kuljetusten varaamiset, lääkelistat, pakkaamiset, sekä kiitos sen, että paikasta ei enää saa raportteja lapsen hoitojaksosta, iltaiset "moikka, miten päivä meni"-soittelut. Jälkimmäinen kuulostanee pieneltä asialta, mutta kun puhelimessa kuulet asioita lapsestasi, joiden perusteella osaat päätellä, että hoitopaikassa kaikki ei ole mennyt ihan kuten pitää, jää rentoutuminen hieman vähemmälle.

Toki yhä olen enemmän, kuin kiitollinen, tästä oikeasti arjen pelastavasta palvelusta. Mitään muutoksia hoitorytmiin ei olla nyt tähän hätään tekemässä. Rauhassa seuraillaan mihin tilanne kehittyy. Ja ehkäpä siinä käy niin, että sekä Topo, että äiti-ihminen pian tottuvat uusiin rytmeihin. Selkeistä epäkohdista olen antanut (mielestäni rakentavaa) palautetta ja jaksan uskoa, että selkeisiin epäkohtiin saadaan puututtua.

Niin, ja miksi Topo siis "laitetaan" tilapäishoitoon, vaikka hän sinne semisurkeana on viime aikoina lähtenytkin. Ihan siksi, että on tarkoitus, että joskus vuosien kuluttua, Topon ollessa nuori aikuinen, hänkin pääsisi elämään elämäänsä muualla, kuin äidin ja isän helmoissa. Tämä on koko perheen tapa valmistautua siihen, että tulee päivä, jolloin Topo viettää enemmän aikaa esimerkiksi asumisyksikössä, kuin kotona. Ja vastaan tulee myös päivä, jolloin koti on paikka, jonne Topo tulee lomille, hänen oikean kodin ollessa jossain muualla.

Tämä on siis niitä vauva-askelien ottamista, pikkuhiljaa, vuosi kerrallaan, kohti Topon itsenäistymistä. Sellaisena, kuin hänen itsenäistymisensä tulee olemaan. Onneksi kaveripiiriin mahtuu onnistuneita kokemuksia tästä itsenäistymisprosessista. Valavat uskoa tulevaan!

Valitettavasti vastapainoksi myös surullisempia kokemuksia. Esimerkiksi siitä, kun lähdetään kilpailuttamaan palveluita. Jos sinulla on hetki aikaa, lue juttu liikuntavammaisesta Jerestä ja hänen äidistään Maaritista. Ja jos suinkin ehdit, käy allekirjoittamassa Jerelle, Maaritille, meidän perheellemme, sekä niin monelle muulle perheelle kovin tärkeä kansalaisaloite juuri näistä palveluiden kilpailuttamisista. Kiitos!

Oman Elämän Päiväkirja, otteita Facebookista

Facebook on oikeasti aivan loistava vempele monessakin asiassa. Kuten esimerkiksi:
-  Ystäväsuhteiden ylläpitoon: ruuhkavuosien aikana live-tapaamisajat ovat monesti kortilla. Facebookin kautta pääsee kätevästi niin sanotusti stalkkaamaan mitä ystävälle kuuluu. Sekä tietenkin messengerin kautta vaihtamaan kuulumisia. Loistava vaihtoehto, jos ei ehdi soitella, tai on ei-puhelin-ihminen, kuten allekirjoittanut.
- Korttelikirppiksillä pääsee loistavasti eroon romppeesta. Koska oikeasti faktahan on se, että toisen romu on toisen aarre. Meiltä on lähtenyt kiertoon vanhaa vaatetta, tuolia pöytää, pyöriä, leluja. Ja meille on löytynyt kirppiksiltä tuolia, pöytää, meille uutta vaatetta, pyöriä ja leluja. Kauhean kätevää.
- Oman elämän päiväkirjana: arkisia, hauskoja, ajoittain vähän surkeampia päivityksiä kun tulee ainakin tällaisen some-addiktin tehtyä suht säännöllisesti. Välillä, kun on luppoaikaa (lue: eli hyvin harvoin) on hauska selata omaa facebook-seinää taaksepäin. Huomata miten trio on kasvanut, kuinka monesta vaikeasta asiasta on selvitty ja miten elämä osaa olla hauskoja sattumia pullollaan. Tässä pikakelauksena muutamat parhaat palat minun "päiväkirjastani".

15.kesäkuuta 2014
Rauhallisen sunnuntai-illan salaisuus: yksi kappale kuumeilevia tyyppejä, joka tiedustelee jo kello 18, että saako mennä jo hammapesulle ja sänkyyn. Yksi kappale tyyppejä, jolla lääkemuutos päällä. Yksi kappale kolme vuotiaita tyyppejä, joiden mielestä päiväunet ovat ihan yliarvostettuja. 

Ihan oikeasti: pienet lapset ovat ihania, mutta vieläkin ihanampaa on se, että he kasvavat. Vuonna 2014 lääkemuutokset olivat suht arkista kauraa. Niitä oli tyyliin alvariinsa. Niistä(kin) ajoista on päästy pitkälle. Eritoten oman pääkopan suhteen: vuodet ovat opettaneet sen, että harvemmin lääkemuutoksissa piilee avain onnellisempaan elämään. Elämä on mitä on. Ja siitä pitää yrittää ottaa kaikki hyvä irti, juuri sellaisena, kuin se on. Lääkemuutokset ovat yhä ajoittain suurikin osa elämää, mutta odotukset ovat tätä nykyä erilaiset. Sitä toivoo, että tilanne tasaantuisi. Ei odota enää, että elämä muuttuisi radikaalisti "seuraavan ihmelääkkeen myötä".

12. heinäkuuta 2014
Joskus päivän paras juttu on se, että tuttu lääkäri on päivystysvuorossa. Sekä se, että huomenna on päivä uus. 

En unohda juuri tuon (sekä sitä edeltävän ja muutaman seuraavan) päivän fiiliksiä ikinä. Ne ovat syöpyneet mieleni sopukoihin ja syvälle sydämeen ikuisesti. Edellisenä päivänä Topo oli täyttänyt seitsemän vuotta. Syntymäpäivän aamuna hänen vointinsa romahti täydellisesti. Epilepsia näytti karvaasti, kuinka salakavala sairaus se osaa olla. Miten se hyökkää päälle valtavalla voimalla, silloin kuin vähiten osaat odottaa. Tuostakin tilanteesta selvittiin. Onneksi. Mutta jälkensä se jätti. Sekä tietynlaisen varovaisuuden, varpaillaan olon  ja pelon varmasti vielä vuosiksi eteenpäin.

12. elokuuta 2014
Saatiin sydäntälämmittävä muisto Topiaksen ensimmäisestä koulupäivästä. 

Kuva kertoo enemmän, kuin x-määrä sanoja. 

20. syyskuuta 2014 

Mitä nöyrin anteeksipyyntöni kaljavarastoaan täydentäneelle pöhnäiselle "herrasmiehelle", jonka kauppareissua se "huonosti kasvatettu kakara" meni ja häiritsi. Harmi kun unohtui antaa osoite olisit voinut tulla vaikka kahville ja jakamaan kasvatusvinkkejä. 

Jotkut asiat eivät ole kolmessa asiassa muuttuneet pätkän vertaa. Näitä huonosti kasvatettu kakara-kommentteja tulee valitettavasti yhä tasaiseen tahtiin (onneksi suht harvoin). Joinakin päivinä asian sivuuttaa olkia kohauttamalla, toisena tekee mieli avautua, kolmantena pahoittaa mielensä. Eritoten kaupan kassajonoissa hengailu ei ole vieläkään Topon juttu. 

4.lokakuuta 2014 

04.15 polkaisi aamuvuorolainen päivän käyntiin. Loppulössi teki seuraa 6.30. Onko tää joku lasten kostoretki vai mikä? #leppoisalauantai 

Jotkut asiat ovat muuttuneet kovinkin: loppulössi ei enää tee seuraa kello 6.30. Heistä on tullut a) aamu-unisia b) rauhallisien aamujen nautiskelijoita, jotka notkuvat sängyssä heittämällä ysiin asti. Toiset asiat eivät sitten muutukaan: Topo jaksaa yhä pyörittää aamuvuoroa säännöllisen epäsäännöllisesti (viikottain joka tapauksessa). Aamuvuoro alkaa yleensä siinä 03.15-04.45 välillä. #ihanaa

9. lokakuuta 2014

Mikä on varmin paikka, jossa lapsi ei suostu näyttämään tietotaidoistaan murustakaan? No Linnan neuropsykologin huone tietenkin... 

22. lokakuuta 2014

Lomakkeita täytellessä: lomakkeissa kysytään noudattaako turvallisuussääntöjä tulen käsittelyssä. Huoltaako itse pienet vammansa. Ja lukeeko ja totteleeko yleisiä kylttejä. Kysymykset koskevat herra kolmevuotiasta. Asiaa. 

Seuraavan vuoden lomakkeissa muuten kysyttiin, että osaako käsitellä tulta varovaisesti... Katsotaan mitä kuusivuotis lomakkeissa kysellään. Olisikohan sitten kymmenenvuotisbileiden paikka tässä perheessä: mitä tulee vuosittaisiin neuropsykologin tutkimuksiin. Mutta mutta: hyvässä lykyssä seuraavat testit ovat viimeiset. Koska seuraavana syksynä pahnanpohjimmainenkin on jo koulupoika.

6. marraskuuta 2014 

Elettiin suurten muutosten ja mullistusten aikoja. Lastenlinnan kahvi ja tee olivat ilmaisia! Ei enää hysteeristä kolikoiden etsintää, aamukahvin kuvat silmissä vilkkuen. Tai haikeana päiväkahvista luopumista: koska kolikot oli käytetty aamukahviin Tuolla keikalla olimme muuten influenssarokotuksen jälkimaininkeja viettämässä Topon kanssa. Vuosien jälkeen päätimme kokeilla, josko Topo kestäisi jo rokotuksia. Tai lähinnä hänen epilepsiansa. Eivät kestäneet. Eivät Topo, eivätkä epilepsia. Oli aika paska keikka. Vaikka kahvi olikin ilmaista. 

17. joulukuuta 2014

Sen siitä saa, kun oikein yrittää skarpata. Laitoin kerrankin kouluihin lahjat saajien nimillä. Päivällä tuli Eetun opettajalta viesti "Johannan lahja varmasti kuuluu Sarille. Johanna ei ole tänä vuonna enää ollut meidän luokalla töissä". No ei sit... 

Olenko joskus maininnut jotain huonosta muististani, sekä viimeisiään vetelevästä muistikapasiteetista? Tässä hyvä esimerkki. En ole enää laittanut kouluihin lahjoja

 henkilökohtaisilla pakettikorteilla varustettuna. 

17. maaliskuuta 2015

Tässähän ihan liikuttuu. Eetun erittäin tärkeä Tuomas Veturi otti hatkat. Katoamista murehdittiin syvästi, kyseessä kun oli juna, joka kulkee pojan mukana kaikkialle. Siis ihan kaikkialle. 

Kaupoista ei enää uusia junia löytynyt, joten laitoin meidän korttelikirppikselle ostoilmoituksen. Lauantaina tuli kotiinkuljetuksena uusi Tuomas tilalle. Ja tänään odotti autokatoksessa pussillinen junatavaraa. Lisäksi sain sähköpostia, jossa toisella paikkakunnalla asuva ihana ihminen tarjoutui laittamaan postitse heiltä löytyvän junan tulemaan Eetulle. 

Että voikin olla mahtavia ihmisiä olemassa. 

Mitä tähänkään voisi sanoa? Jotain somen voimasta. Ihanista ihmisistä. Sekä kertoa, että ne pian kaksi vuotta sitten saadut veturit ovat yhä joka yö Eetun "unikavereina" ja hän pakkaa joka aamu ne koulureppuunsa. Ne ovat niin tärkeitä. Kiitos heille, jotka Eetua junilla muistivat. 

20. maaliskuuta 2015

Voisikohan silloin puhua kiirelähdöstä, kun huomaa juna-asemalla ottaneensa vahingossa miehen villakangastakin.

Kertonee ehkä lähinnä jotain aamuista, arjesta, kiireestä. Elämästä. Parasta tässä oli ehkä se, että samaisena päivänä oli toistaisen "työurani" suurin asiakastapahtuma. Paikkaan siirryttiin busseilla. Asiakkaiden kanssa. Villakangastakit päällä. Olin edustava. 

20. toukokuuta 2015 

Onnea on; kolmen päivän migreenin jälkeen hyvät vauhdit pihakeinussa 

Topo rakas... Migreeni on yhä tiivis osa arkea ja eritoten keväät ovat erityisen vaikeita. Tässä oli juuri toivuttu toistaiseksi pahimmasta migreenistä. Aika monessa liemessä meidät on keitetty, mutta tällä kertaa tilanne vaati yhden Lastenklinikka-reissunkin. 

27. toukokuuta 2015

Linnaan päiväunille. Varustelu ainakin kohdillaan: "äiti, saako ottaa vielä yhden pingviinin mukaan".

Vaihteeksi yksi EEG-keikka edessä. En tiedä kuinka monia niitä on ollut. Ehkä asian arkipäiväisyydestä kertoo se, että lapsen suurin huoli oli se, että kuinka paljon hän saa 

ottaa leluja mukaansa. 

12. elokuuta 2015 

Eetu onkin sitten tältä viikolta viikkorahansa ansainnut: "ooh äiti, onpa sinulla kauniit hiukset".

Eetu... Minun fiksu, filmaattinen, kauniisti puhuva esikoiseni. Hän muistaa kehua ruokia, hiuksia, sitä miten "äidillä on kaunis punainen naama", kun äiti on puunannut itseään ennen illallista ystävän kanssa. Jotain olen tehnyt kasvatuksessa oikein!

30. elokuuta 2015

Kuva kuvaa enemmän, kuin loistavasti Eetun ja Sampun veljeyttä, ystävyyttä, yhdessäoloa. Päivästä riippuu se, kumpi on "blondi koira" ja kumpi ruskeaverikkö. 

23. syyskuuta 2015

Meinasin vähän valittaa, miten työliittymän siirto meni (taas) pieleen. Ja miten klo 11.20 soi puhelin. Topiaksen opettaja tiedutelee, että olihan tiedossamme, että poika tulee tänään kotiin kello 12 jälkeen. (No ei yllättäen ollut). 

Sitten muistin, miten päivälleen neljä vuota sitten oli uskomattoman kaunis syyspäivä. Olimme Samuelin kanssa rannalla kävelyllä. Viisi tuntia kävelylenkin jälkeen oli päivänselvää, että Samuelillakin on "suuri tuntematon". Silloin oikeasti taivas putosi niskaan. 

Tänään poika oli visiitillä samassa osoitteessa, kuin silloin neljä vuotta sitten. Arvioiden mukaan ainoa huolenaihe Samuelin suhteen on epäselvä puhe. Enkä edes luokittelisi sitä huolenaiheeksi. Kiitollisuuden määrä on loputon. 

Syyskuun 23 päivä, 2011. On päivämäärä jota en unoha ikinä. En unohda sitä tunnetta minkä koin, kun kärräsin minun pienen vauvani Lastenklinikan päivystyksen ovista sisälle. Miten tuttu neurologi kiiruhti meitä siinä ovella vastaan. Oli niin vilpittömän osaaottava, kaappasi minut halaukseen ja vakuutti "kaikki voi mennä hyvin. Kaiken ei tarvitse mennä niin vaikean

 kautta, kuin isoveljien kanssa on mennyt". Hän oli oikeassa. Ja  voi kuinka kiitollinen olen siitä. Joka ainoa päivä. 

9. marraskuuta 2015

"Moi, taisin jättää sateenvarjoni eteisen penkille. Laitatteko sen Samuelin reppuun. Ihme etten ole hukannut vielä yhtään lapsista. Onhan niitä kuitenkin kolme". Vastaus: "Sateenvarjo on repussa. Päiväkotiin jätettyä omaisuutta ei lasketa vielä hukkaan menneeksi". Synninpäästö!

Trion jäsenet ovat  saaneet viettää suurimman osan päiväkotivuosistaan maailman parhaassa päiväkotiryhmässä. Onneksemme Sampu saa käydä eskarinsa samassa ryhmässä. En osa edes kuvitella sitä luopumisen tuskaa, jonka tulemme keväällä käymään läpi, kun kymmenen vuoden yhteinen taival päiväkodin uskomattoman ihanien aikuisten kanssa päättyy. Onneksi saadaan ns. ottaa ilo irti vielä yhdestä päiväkotivuodesta. 

22. tammikuuta 2016

Assarin kanssa apteekissa. Pitkä hiljaisuus vesiautomaatin edessä. Jonka jälkeen huolestunut kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta".

Sarjassamme "lasten suusta". Spontaani kysymys naurattaa vieläkin. Sekä muiden samaan aikaan apteekissa asioivien reaktiot: ripaus hämmennystä, sekä muutamat naurahdukset. 

7. helmikuuta 2016 

Jaahas

Sarjassamme "kyllä Topokin osaa, kun oikein haluaa"... Niin ja kannattaako kirjautua omilla tunnuksilla YouTubeen yms medioihin, ja sen jälkeen antaa pädi lapsen käyttöön. No joo: kannattaa jos haluaa odottamattomia kokemuksia! 

30. maaliskuuta 2016

Ihan oikeasti Espoon armas kaupunki: että menee hermo kun taas kopioin lääkärinlausuntoja ja täyttelen kuljetustukihakemuksia. Ei olisi muutakaan tekemistä tässä elämässä. Onhan se tietenkin äärimmäisen todennäköistä, että sitten sitten viime hakemusten vääntämisen ja lausuntojen kopioinnin, meillä olisi käynyt vaikka taikakeiju, joka olisi poistanut pojilta kehitysvammaisuuden. 

Kiitos Espoo, että teitte sen fiksun päätöksen, että kehitysvamma- ja autismidiagnoosilla kuljetukset irtoavat automaattisesti kerralla koko alakoulun ajaksi. Yhdet lippulaput vähemmän täytettävinä. Tuo täyttely osaa oikeasti olla niin hermoja raastavaa, että mieluummin lähtee melkein Topon kanssa Hulluille Päiville shoppailemaan... 

8. elokuuta 2016

Siitä sitten syksyn ensimmäistä palapeliä askartelemaan. #paineetnousee #sykkeetsata 

Tulevan syksyn tuhannen palan palapeliä odotellessa... 

8. syyskuuta 2016

Tilanteet joissa valkoiset valheet ovat sallittuja, osaa xxx "äiti, saitko hammaslääkäristä tarran". "Sain, mutta äiti unohti sen sinne hammaslääkärin luokse".

Eetu, maailman huolehtivaisin lapsi... 

22. lokakuuta 2016

Me käytiin kaksin Sellossa. Ei kiljuttu, huudettu, eikä heittäydytty kertaakaan. Kumpikaan meistä. Yhtään katoamisilmoitusta, tai kuulutusta ei aiheutettu. Topias sai palkinnoksi sipsejä ja kaksi palloa. Äiti sushia ja kuusi kanervaa. 

Muistutus siitä, miten odotukset muuttuvat, välillä asiat menevät jopa yli niiden muuttuneiden odotusten. Muistutus todella hyvästä päivästä. 

28 tammikuuta 2017

Epilepsia on aikamoinen. Aina kun luulet, että nyt on elämä vähän tasaisempaa, se osaa muistuttaa olemassaolollaan. Vuoristoradat kestää huomattavasti paremmin, kun näkee tuon hymyn. Tietää, että tyypin päivään mahtuu huonon olon lisäksi, myös paljon onnellisia hetkiä. Jälleen kerran; kun Topias hymyilee, minä hymyilen. 

 

Tässä kai elämä melko pähkinänkuoressa. Se osaa olla surun ja pelon sävyttämää vuoristorataa. Samalla ollen täynnä niin onnellisia, iloisia, hymyileviä hetkiä. Ne hetket pitää vain oppi näkemään, pysähtyä nauttimaan niistä. Koska ne ovat ne jotka auttavat jaksamaan, kun ollaan siellä vuoristoradan pimeällä tunneliosuudella. Tuon hetkiin pysähtymisen ja niiden näkemisen minun trioni on minulle opettanut. Se on maailman paras opetus. Joka tulee kantamaan pitkään. Loppuelämän, uskoisin... 

Parasta ja EiNiinParasta

Parasta on iltapäivä pulkkamäessä. Ulkoiluharrastus, jonka parissa trio viettää heittämällä pari tuntia putkeen. Topokin! Ihan erityisen parasta Topon mielestä puuhassa on se, jos mäki sattuu olemaan liukas ja voi liukastella (lue: kaatuilla) sydämensä kyllyydestä, tarpoessa ylös mäkeä. Itseasiassa parhauksien parasta on Topon mielestä läheisessä pulkkamäessä niin sanotusti "ajautua pois radalta". Pienelle jyrkälle penkareelle, jota hän "yrittää" (lue: ei todellakaan yritä) vimmalla kiivetä ylös. Saaden mahdottomia kikatuspuuskia kiipeämisen ja liukastelun lomassa. Ihan ehdottoman parasta on kuulla nauru ja nähdä vauhdinhurmasta hymyilevät kasvot. Niin ja tietenkin itsekin heittäytyä lapseksi, antautua vauhdin hurmaan ja laskea muutamat mäet alas.

Ei niin parasta on se, että pulkkamäkipäiviä ei ole isolla hanskalla siunaantunut tänä talvena. Niitä odotellessa siis. (tai sitten vaihtoehtoisesti kunnon kevättä!) Elias ja Sampu ovat myös kovasti odottaneet kunnon talvikelejä, jotta voisimme ostaa heille uudet "hiihtimet". 

Parasta on se, että lapsen omaishoitajana elämäämme kuuluu ihan lakisääteisiä breikkejä. Jaksoja, jolloin koululaiset menevät tilapäishoitoon. Topo hieman useammin, kuin Elias. Vaikka tilapäishoito tuntui ajatuksena ylipääsemättömän vaikealta jokunen vuosi sitten, ja yhä tuntuu pahalta laittaa omat koululaiset taksiin tilapäishoitolaukkujen kanssa, niin breikit ovat tervetulleita. Pari päivää, kun ei tarvitse elää taksien aikataulujen mukaan. Pari yötä, kun voi nukkua yöt läpeensä, unohtaa koiranunet.

Ei niin parasta on juurikin se, että äidin ja isän sydämet eivät ikinä totu siihen, että ne omat, maailman tärkeimmät, koululaiset lähetetään hoitoon säännöllisin väliajoin. Tilapäishoito on kaikessa hyvyydessään myös vahvasti elämässämme mukana kulkeva muistutus siitä, että ei tämän ehkä näin olisi kuulunut mennä.

Parasta on se, kun Sampu löytää kaappien perukoilta vuosia vanhan lasten pianon. Ah sitä soittamisen riemua.

Ei niin parasta hommassa on juurikin se "soittamisen" riemu. Topoa ärsyttää, koira haukkuu. Mutta eihän sitä voi, kuin liikuttua Sampun kysyttyä biisin vedon jälkeen "kuulostiko tämä ihanalta, äiti". Yrittää vastata naama pokerilla "Kyllä kuulosti kulta", sekä samalla jollain ilveellä yrittää selittää, että kaikki talouden jäsenet eivät ehkä nauti musisoinnista niin kympillä, kuin perheen kuopus. Pianon pattereiden loppumista odotellessa...

Parasta on se, että Topon aivan liian pitkän heikomman kauden, sekä muutaman pieleen menneen lääketitrauksen jälkeen, löytyi (luultavasti) balanssi touhuun. Saatiin ehkä, ainakin hetkellisesti, taas lääkitys kuntoon ja epilepsia taka-alalle. Parasta on saada Topo takaisin hänen omasta huononolonmaailmastaan. Ihan parastan on nähdä, miten Topon silmät ovat kirkkaat, nauru on tervettä naurua ja poskille on palannut jälleen terve puna. 

Ei niin parasta on jälleen yksi muistutus siitä, että epilepsia on kavalaakin kavalampi sairaus. Joka tekee hyökkäyksiään, silloin, kuin vähiten odottaa. Ei todellakaan parasta on se, miten tuo kavalaakin kavalampi sairaus pyörittää ajoittain koko perheen arkea. Kun nukutaan viikkoja putkeen pätkissä, normaali arjesta suoriutuminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta. Rankat jaksot rankemmilta ja väsymys aina vain suuremmalta. Pahinta on suru, epätoivo ja pelko, jotka muistuttavat olemassaolostaan. Epilepsian kaapatessa oman lapsen ja muuttaen hetkessä koko hänen persoonallisuutensa. 

Parasta on sunnuntainen iltapäivälenkki Eliaksen ja Roopen kanssa. Kun metsätiellä tulee vastaan hevonen. Eliaksen ilme, hänen punaiset poskensa, ja toteamus kotona "oli kivaa äiti käydä yhdessä lenkillä". Tässä hommassa ei ole mitään vähemmän parasta. Tällaista pitäisi harrastaa useamminkin. Eli odotellemme kovasti pidentyviä päiviä, jotta niitä lenkkejä päästäisiin tekemään yhdessä myös työpäivien jälkeen. 

Uusia Alkuja II

Olen viime aikoina alkanut kaivata tätä "ihka omaa blogikotiani". Kaiketi pitää käydä vähän vieraissa, vierailuilla, tajutakseen miten hyvä kotona onkaan olla? Haahuilla oikeassa elämässä vähän työpaikasta toiseen (joskin näistä asioista en ota itse kaikkea vastuuta…), tajutakseen, että oikeasti pysyvyys on aika hyvä juttu.

Hyvin kukutun viikon jälkeen univelan ja migreenin sekoitus kaatoi tämän äiti-ihmisen sängyn pohjalle, kello 20.30 lauantai-iltana. Niin epäreilua! Pakkasessa oli lemppari pakastepizzaa, karkit hommattu ja miehen kanssa valittu hartaasti illaksi sarjaa, jota voidaan katsoa "ainakin kolme jaksoa putkeen" (olimme erityisen hurjalla päällä, illan teemaksi olisi voinut jopa laittaa "keski-ikäiset goes crazy"). Mutta, aina ei voi voittaa. Varsinkaan jos vastustajina ovat sekä migreeni, että megalomaaninen väsymys.

Sunnuntaiaamuna, lauantain harmaus oli vaihtunut lumisateeseen, pikkupakkaseen, pienempään väsymykseen, sekä vähemmän raastavaan päänsärkyyn. Ja oli aika katsoa, vieläkö tämän sivun tunnukset toimivat. Palata eräänlaiseen kotiin. Aloittaa taas alusta.

Kuinka moni muu muuten tekee henkisiä lupauksia uusista aluista vähintään kerran viikossa?

Itse olen mestari siinä. Ohessa pari niistä, kuluvalta viikoilta:

- pesen pyykkiä joka ilta. Meille ei enää muodostu pestävän, eikä viikattavan pyykin vuoria. Siis herranjumala mitä itsepissitystä! Nimimerkillä: laitoin juuri viikon ekan koneellisen pyörimään ja voisin siitä hyvästä antaa itselleni kultatähtitarran
- Lopetan sokerin käytön. Valkoinen vilja lähtee myös pois ruokavaliosta. Sushia vain kerran kuussa ja irtokarkkien tilalle vaikkapa pähkinöitä. As if… Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa sushia. Eliaksen saamat hyvät kouluarvostelut olivat mitä loistavin syy ottaa keskelle viikkoa ylimääräinen karkkipäivä. Niin ja hei oikeasti: jos töissä on ruokana spaghetti carbonaraa, jota kehutaan maasta taivaisiin, niin: kuka hullu vaihtaa sen päivän keittoon? Ai niin, en muistanut mainita sitä, että työpaikalla leivotaan itse leivät…
- Minusta tulee järjestelemällinen. Tässä tapauksessa järjestelmällisyys tarkoittaa siistejä vaatekaappeja, astiakaappeja, sisävarastoa, hyvin jäsenneltyä arkea ja elämää.  Tämä ehkä vähän niinkuin, jopa naurattaa ääneen. Ei tule. Toivon, että tulisi. Mutta ei tule. Ei tällä viikolla, ei ensi kuussa, villi veikkaus: ei koskaan.
- En enää hermostu, saatikka huuda triolle. Noh, mitäs tähän voisi muuta todeta, kuin että: enpä. Minkä sille voi, että tyyppien ajoittainen tottelemattomuus, kuurous jokaiselle pyynnölle (joista tulee pikkuhiljaa käskyjä), riehuminen, kaiken omaisuuden hukkaaminen (Sampun erikoisuus) ja järjetön venkoilu nukkumaanmeonaikaan, tekee minut kertakaikkisen hulluksi. Olisin aiemmin elämässäni voinut väittää olevani suht rationaalinen, selväjärkinen ja rauhallinen henkilö. 11 vuotta äitiyttä ja minusta on kasvanut jotain täysin muuta.
- Katson illalla seuraavan päivän vaatteet itselleni, sekä triolle valmiiksi. Täytän kaikkien reissuvihkot valmiiksi ja nousen ajoissa. Noh… Jokainen jolla on aamuisin herätyskello soimassa liian aikaisin, ja tendenssi jättää asiat viimetinkaan tietää miten tämän lupauksen kanssa käy. Juu en. Aamut ovat yhtä kaaosta. Koska illalla vannon, kautta kiven ja kannon nousevani aamulla "niin aikaisin, että kerkeän laittaa vaatteet ja reissuvihkot kuntoon rauhassa". As if taas…
- Aion jatkaa säännöllisesti kirjoittelua tässä osoitteessa, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittaa 
juttuja jaatisen-sivuille. Alku josta aion pitää kiinni.

Topon Pupu

Kun Topo syntyi, saimme lahjaksi kaukaa, merien takaa, nallen, jolla oli vaaleansininen pupuasu päällään.  Siitä tuli Topon pupu. Topon tärkein juttu. Kun Topo voi huonosti, eikä ymmärrä puhetta, riittää, että hänelle sanoo "pupu" ja hän ymmärtää, että nyt kannattaa lampsia omaan kämppään yöunille. Topon voidessa huonosti, hän on hieronut pupua naamaansa ja hokenut surkeana "puupuu". Kun Topo on voinut hyvin, hän on mennyt sänkyynsä, ottanut pupun kainaloonsa, kikatellut iltapussailun ja halailun lomassa, sanonut "kaa kaa" (kauniita unia) ja nukahtanut pupu kainalossaan.

Pupu on kulkenut mökeillä, matkoilla, päiväkodissa, sairaalassa, olipa pupu ensimmäiset kuukaudet koulupojan tukena ja turvana uudenlaisessa kouluympäristössäkin. Pupun vuoksi on mies hypännyt illalla autoon ja ajanut bensikselle jokusen kymmenen kilometrin päähän, noutamaan sinne unohtunutta aarretta. Pupu on pyörinyt x-kierrokset pesukoneessa. Siitä on tullut vuosien saatossa harmahtunut epämääräisen näköinen pötkylä. Mökkireissulla tänä kesänä pupulta irtosivat autossa korvat. Ah sitä draaman määrää; koko takapenkki itki yhdessä kuorossa pupun karmeaa kohtaloa. Eihän siinä auttanut, kuin totaalisen ompelutaidottoman äiti-ihmisen tehdä lupaus siitä, että korvat ommellaan takaisin paikoilleen. Heti kun palataan takaisin kotiin.

Eräänä kauniina iltana pupu ei ollut Topon sängyssä. Tyhjättiin sänky, tyhjättiin sängyn alla olevat laatikot. Siirrettiin sänky, ratsattiin koko ala- ja yläkerta, mutta pupu oli poissa. Topolla ei meinannut uni tulla, miehellä ja äiti-ihmisellä alkoi iskeä paniikki; nyt sitten ei nukuta, valvotaan vaan ja hoetaan pupua. Ratsattiin uudestaan alakerta. Ja yläkerta. Kypsät vanhemmat alkoivat kiukutella toisilleen etsintätoimien lomassa. Lopulta yläkertaan, Topon huoneeseen, laski hiljaisuus. Topo oli nukahtanut ilman pupuaan.

Tuosta illasta on aikaa kolme viikkoa. Pupu on kokenyt mysteerisen kohtalon, sitä ei kertakaikkiaan löydy mistään. Topon huoneeseen on tehty "ilmeen muutos", kaikki lelulaatikot ja kaapit on käyty läpi. Pupua ei ole missään. Useana iltana Topo antoi ilmein ja elein vinkkiä äiti-ihmiselle, hokien surkeana "pupu". Sänkyyn kannettiin 30 korvaavaa pehmoelukkaa, mutta eihän niistä mikään tietenkään ole The Pupu. Hetkeen P:llä alkavaa sanaa ei uskaltanut huushollissa sanoa ääneen kukaan, kas kun asian mainitseminen tiesi alkua jonkin asteiselle hässäkälle.

Nyt nukahtaminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Nukkuminen onnistuu ilman pupun perään haikailua. Uusi kouluvuosi lähti käyntiin, loistavasti, ilman pupua.

Tänä kesänä Topo on voinut paremmin, kuin ikinä elämänsä aikana. Hänen poskensa ovat pyöristyneet juuri sopivan verran, hänen silmiinsä on syttynyt pilke. Hän on rauhallinen (enimmäkseen), hän yrittää tapailla sanoa. Hänen maailmankirjansa eivät menneet sekaisin, vaikka uusi kouluvuosi alkoi ja loma loppui. Topo oli tilapäishoidossa, nukkui, söi ja voi hyvin, ilman rakasta pupuaankin.

Olen oppinut elämään sen pelon kanssa, että hyvien jaksojen jälkeen alkaa alamäki. Näin on tapahtunut aina. Mutta nyt mieleeni hiipi ajatus: mitä jos pupu antoi meille merkin, että on aika pikkuhiljaa, pala palalta, päästää irti pelosta ja nauttia tästä päivästä. Pala palalta opetella uskomaan siihen, että ne vaikeimmat vuodet ovat takana. Mitä jos pupu yritti kertoa meille, että häntä ei enää tarvita täällä. Että enää ei tule eteen osastokeikkoja, ja karmeaa kipua, jolloin pupun naamaan hierominen on suurinpiirtein ainoa mikä auttaa. Mitä jos pupu yritti kertoa, että nyt Topo on siinä vaiheessa, että huonona hetkenä pupuakin tärkeämmät ovat äiti-ihmisen ja miehen syli? Koska vihdoin ja viimein olemme siinä tilanteessa, että Topo hakee meiltä läheisyyttä, tukea ja turvaa, voidessaan vähänkin huonommin. Sekä ollessaan onnellinen. Iltaisin pupun halimisen sijaan, hän ottaa allekirjoittanutta poskista kiinni, vetää lähelleen, kikattaa sydämensä kyllyydestä pärisytyksille, pussailuille, halailuille, vaatien aina vaan lisää. Sanoessaan maailman lempeimällä äänellä sen "kaa kaa", kun pussailut on hänen mielestään tältä erää pussailtu.

Jatkamme matkaa läpi loppukesän ja alkavan syksyn toivoen, että Topon elämä saa jatkua yhtä hyvänä, kuin se on tämän kesän ollut. Kesän jolloin pupu katosi ja toivottavasti Topon uusi elämä alkoi.

Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

Parasta Lomassa

Täällä vietellään kesälomaviikkoa numero kaksi, puolivälin alkaessa häämöttää. Vietin ensimmäisen viikon valittaen kilpaa jälkikasvuni kanssa. Liikaa hommaa, elämä on pyykkäämistä, ruoanlaittoa, siivoamista. Olin poikki. Yritin vähemmän kesäisen ilmatilan vallitessa, järjestää triolle tekemistä: puistoreissu, reissu isovanhemmille, ostoskeskukseen hamppareille. Kitisin vähän lisää reissujen jälkeen: joku valittaa aina. Miten päin tahansa yritän pyöritellä kuvioita, jollakin on kuluneen päivän aktiviteeteista valitettavaaa.  Revin hiuksia päästäni Topon kanssa: sälli herää aikaisin, haluaa lähteä liikenteeseen, mutta kun lähdemme liikenteeseen, Topon ja äiti-ihmisen suunnitelmat eivät kohtaa. Topoa harmittaa. Topon harmitus nostattaa äiti-ihmisen harmituskierroksia, jonka jälkeen yleinen harmitustila leviää kulovalkean lailla. Jos Topo on tyytyväinen, Edwardia eivät suunnitelmat tyydytä. Sampun saadessa uhmakilareitaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime perjantaina lähdimme ystäväperheen luokse Kuopioon. Voin kertoa, että ajomatka oli, noh, ihan helvetistä. Puolessa välissä matkaa olin valmis luovuttamaan: hemmetti käännytään kotiin. Topoa vaihteeksi harmitti, Edward ja Sampu matsasivat. Eväät olivat syvältä, sipsit vääränlaisia, mehu pahaa ja äiti-ihminen, sekä mies luomakunnan pahimpia tyyppejä.

Hengissä (todistetusti) päästiin perille. Ystäväperheen suureksi yllätykseksi. Niin, siis yllättymisen aihe ei ollut se, että pääsimme hengissä perille, vaan että ihan oikeasti saavuimme Kuopioon. Kas kun puuha on ollut niin sanotusti harkinnan ja suunnittelun alla viimeiset kaksi vuotta. Mutta hei: kun perheissä on yhteensä viisi lasta, niin sehän nyt on sanomattakin selvä, että suunnitelmat eivät hyvästä suunnittelemisesta huolimatta voi sujua, kuin tanssi.

Lauantaiaamuna lähdimme ystäväni kanssa ulkoiluttamaan poikalapsiamme lähipuistoon. Puistossa totesin, että on ihan sellainen olo, kuin olisin lomalla. Ystäväni hymähteli minulle "no, sähän oot lomalla". Ymmärtäen kuitenkin tasan tarkkaan, mitä ajoin takaa. Ei pyykinpesua, erittäin hyvät sapuskat teki ja tarjoili joku muu, kuin allekirjoittanut. Mikä parasta: ehdin keskittyä mieskatraaseeni.

Sunnuntain ajomatka kohti kotia ei ollut sieltä herkullisimmasta päästä, vaikka matkalla tehtiin pysähdys suklaatehtaalle. Topoa harmitti isosti, liekö vaivasi koti-ikävä, tai sitten vaan kuu oli väärässä asennossa. Tienviittojen kertoessa, että matkaa on jäljellä noin 53 kilometriä, mies julisti kyseisen loma-ajelun "karmeimmaksi automatkaksi ikinä". Kukaan ei protestoinut tästä. Nyt ajomatkastakin on toivuttu siinä määrin, että olemme jo leikitelleet ajatuksella loppukesän Kuopion matkasta. (hei vaan hei ystävät, me saatetaan tulla taas!)

Vaikka trio pistää äiti-ihmisen koville, jatkuvasti ja aamusta iltaan, olen tällä viikolla onnistunut saamaan sen loma-asennon päälle kunnolla. Olen pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, kironnut alimpaan hemmettiin sitä, että trion kanssa on suht hankala liikkua pääkaupunkiseudulla paikasta a, paikkaan b, kun liikkuminen sisältää x-määrän julkisten ajoneuvojen vaihto-operaatioita. Olen ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että en enää i k i n ä lomaile yksin trion kanssa. Ehdotellut sitä, että Topo saisi ensi vuonna olla viikon pidempään kesäajanhoidossa. Mutta, päiviin on enimmäkseen mahtunut hyviä hetkiä. Laatuaikaa puistossa, rannalla, pihalla. Iltaisin mansikoita, suklaata ja leffoja miehen kanssa. Satunnainen lasi viiniä. Alennusmyyntejä (liikaa alennusmyyntejä), sekä pitkiä aamuja.

Tänään sen tajusin: Mageinta lomassa on se, että ei ole oikeasti kiire. Liehuimme päivän uimassa, sen jälkeen Edwardin ja Sampun kanssa jäätelöllä ja, yllätys, alennusmyynneissä. Tulimme kotiin silloin, kun nukkumaanmenoaika alkoi kolkutella ovella, mutta kasasimme miehen kanssa vielä trion uuden uima-altaan. Laitoimme vedet valumaan ja trion uimaan. Lähdin juoksemaan. Juoksun jälkeen, kellon kolkutellessa puoli ysin uutisia, siivosin alakerran. Nauttien siitä, että illalla, kun käymme nukkumaan, kämppä on ainakin yön ajan siisti. Siivoaminen ei ollut kamalaa siksi, että pääkoppa ei huutanut " nyt jos et mene sänkyyn, et ehdi nukkua kunnolla ennen herätyskellon soittoa". Ookoo, Topo saattaa herätä viideltä, mutta mitä sitten (vaikka kyllä: se ärsyttää todella paljon juuri silloin): ei kun Topo hetkeksi kainaloon ja kellon lähestyessä seiskaa, aamupala, iPad Topon haltuun ja takaisin sänkyyn.

Olen myös tajunnut sen ,että en jaksaisi kotiarkea enää päivääkään. Tai noh: kuukauttakaan. Se ei ole mikään vitsi, kun vanhemmat mainostavat menevänsä työpaikalle lepäämään. Mutta samalla se on: kun työarki alkaa, alkaa aikataulutus, kiireiset aikaiset aamut, ylipäänsä jatkuva kiire. Jatkuva muistaminen. Jatkuva suorittaminen. Silloin iltalenkki saattaa olla hetken oman ajan sijaan pakkopullaa, joka pitää hoitaa alta pois. Ilta-aikaan tapahtuva siivoaminen jotain, joka on pakko tehdä, väsymyksestä pökkyräisenä. Silloin Topon aikaiset herätykset saavat aikaan sydämentykytyksiä "saan nukkua enää tunnin, voihan venäjä".

Ensi viikolla myös miehellä alkaa loma. Topo menee tilapäishoitoon ja me muut suuntaamme kesäreissullemme. Tämäkin on asia, jonka kanssa on vain opeteltava elämään: näin on kaikille paras. Uskon, että me kaikki nautimme lomastamme. Topo lomastaan kovaäänisistä veljistä, nalkuttavasta äidistään. Me muut siitä, että me menemme meidän, emme Topon aikataulujen mukaan. Tuon muutaman "Topo-vapaan" jälkeen alkaa koko perheen loma. Mökkeilyä. Aamukahveja laiturilla, jäätelöä torilla, iltauinteja kun trio nukkuu. En edes viitsi vaivata ajatusta sille, mitä tuon yhteisen ajan jälkeen seuraa. Mistä sitä tietää, että ehkä olen ihan työvalmistatavaraa heinäkuun loppupuolella?

Nyt nautin siitä, että voin istua pihalla shortseissa, kirjoittaa läppäri sylissä, kuunnella lintujen lauluja. Tietäen, että tällaisia iltoja on jäljellä vielä monta. Että sängyn päällä odottaa päiväiselle uimaretkelle mukaan otettu, toistaiseksi lukematon, naistenlehti. Jonka takuulla ehdin kuluvan viikon aikana lukea. Se on parasta lomassa.

Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

KevätJuhlaa

Keskiviikkona huristelimme Sampun kanssa kotiin päiväunikeikalta Lastelinnan KNF-osastolta. Keikan aikana tuli tehtyä muutama huomio: jotenkin ihmeessä olemme onnistuneet kasvattamaan kuopuksestamme "Faapusta" äärimmäisen hyvin käyttäytyvän lapsen (pistän hyvän käytöksen täysin kasvatuksen piikkiin, kaikki kiljukohtaukset yms menevät luonnollisesti uhmaiän piikkiin, niihin ei vanhemmilla ole osaa eika arpaa). Arvelin, että uni-eeg-keikka tulee menemään ilman suurempia kommervenkkejä, kiitos 150 kertaa kerratun tapahtumien kulun: "mennään sinne lääkäriin, sulle laitetaan hattu päähän, sitten täti rapsuttelee tikulla päätä. Sen jälkeen pitäisi käydä päiväunille. Ja kun heräät, mennään lelukauppaan. Ai niin, hatusta tulee muuten johtoja, mutta ei niitä tartte pelätä" . En osannut arvella sitä, että saamme jopa keikan lopuksi kehuja toimenpiteen suorittaneelta hoitajalta. Hyvä kasvatus, check.

Toinen huomio oli se, että tätä nykyä lapsille annetaan melatoniinia aika hätäiseen, jos ei uni meinaa laverilla ensimmäisten minuuttien jälkeen tulla. Toista se oli "silloin aikoinaan", kun sydän pamppaillen vuoronperään Edwardin ja Topon kanssa istuttiin kopperossa odottamassa unta. Puolikintoista tuntia putkeen. Hoitajan vähän väliä muistutellen, että a) nyt pitäisi nukkua b) eikä saisi huutaa, koska samassa kerroksessa on lauma muitakin pikkupilttejä, jotka yrittävät nukkua.

Kolmas huomio oli Lastenlinnan sirrtyminen teknologia-aikaan. Aulassa nimittäin oli vastassa uudenkarhea limukone. Jälleen kerran voin todeta tähän "toista se oli silloin aikanaan. Sitä juotiin vanhempainhuoneessa kraanavetta ja haaveiltiin vaan limuista". Bonuksena vielä se, että epilepsia osasto on viimeisen vuoden aikana siirtynyt ilmaiseen kahviin. Jälleen kerran totean "toista se oli silloin aikanaan"... Ja olen samalla tyytyväinen, että yhtään osastokeikkaa ei ole näköpiirissä. Vaikka kuinka olisi limuautomaatteja ja saisi ilmaista kahvia. Sitäpaitsi; niistä tulee vain vessahätä. Ja viimeisimmän keikan perusteella yksi asia ei ollut muuttunut sitten "aikojen": osastolla ei vieläkään ole vanhemmille vessaa...

Kotimatkalla yhtäkkiä sain taas yhden ahaa-elämyksistäni. Tällä kertaa muodossa "ahaa, olen tainnut unohtaa jotain". Pikaviesti miehelle "hei, katotko keittiön seinäkalenterista onko tänään Edwardin kevätjuhla" . Minuutin sisään puhelin piippasi vastausta on muodossa. Pikaviesti opettajalle " moikka, esiinnyttekö tänään kevätjuhlissa. Meillä on vähän aikataulut tiukilla, en tiedä ehdimmekö juhliin, ainakaan ihan ajoissa". Parin minuutin sisään vastaus opelta " Moi, laulamme eka ja tokaluokkalaisten kanssa. E saa stipendin. Voimme toki jakaa sen todistusten jaon yhteydessä, jos ette ehdi tänne". Vastaus opelle " Kyllä me ehditään, saatetaan vähän myöhästyä" Vastaus miehelle " E SAA STIPENDIN PAKKO EHTIÄ JUHLIIN".

Sen jälkeen silmäkulmat täyttyivät kyynelistä ja sydän pakahtui äidin ylpeydestä. Minun poikani saa stipendin.

45 minuuttia myöhemmin seisoskelimme Edwardin bestiksen äidin kanssa vierekkäin juhlasalissa. Ihastelimme sitä, miten antaumuksella Edwardin ystävä lauloi kuoron mukana lavalla. Ja sitä, että Edward sentään raahautui kuoron mukana lavalle. Tunnin pituisten karkeloiden päätteeksi oli H-hetken aika. Stipendien jako. Silmäkulmiin pyrki taas kyyneleitä; siellä se mun esikoinen seisoo, ottamassa vastaan stipendiä hyvästä koulutyöstä. Tyyppi joka vietti ensimmäisen ja toisen kouluvuoden nukkuen pää pulpetissa, saa tänään, kolmannen luokan päätteeksi, stipendin hyvästä koulutyöstä. Tyyppi, josta sanottiin neljävuotiaana, että nyt valmistaudutte siihen, että puhe ei tule olemaan pääasiallinen kommunikointikeino, saa stipendin kirjaimien ja numeroiden oppimisesta.

En tiedä olenko ikinä nähnyt Edwardia niin onnellisena, kuin hän oli sieltä koulun lavalta pois tullessaan. Ehkä kaikkein hienointa koko stipendissä oli se, että Edward itsekin ymmärsi, että ei sitä noin vaan anneta, saatikka saada. Itseoikeutetusti hän kutsuukin stipendiään palkinnoksi.

Voittofestarit ovat jatkuneet kevätjuhlasta asti; ensin syötiin stipendisuklaat, seuraavana päivänä juotiin stipendikahvit, tänään Edwardi on käynyt miehen kanssa stipendipizzalla. Näinhän sen pitää mennäkin, Seuraavaksi tästä on hyvä siirtyä kouluvuoden loppumisen juhlistamiseen. Sen jälkeen kesälomaan. Ja kesäloma nyt itsessään on yhtä juhlaa vain.

Kevätjuhlapäivän joka sisälsi sen keikan Linnaan ja Stipendin, kruunasi Edwardin ystävän äidin päivitys Facebookissa. Kiteytetysti hän kirjoitti siitä, miten hyvältä tuntui, kun oli joku siinä vieressä, miten mahtavaa, että nämä erityiset olivat päässeet mukaan ihan "normikoululaisten" esityksiin, miten heistä on tullut osa porukkaa. Miten meistä äideistä on tullut osa porukkaa. Kolme kouluvuotta siihen meni, ja monen monta päiväkotivuotta, mutta tuona aurinkoisena keskiviikkoiltana me äiditkin opimme sulautumaan porukkaan. Nauttimaan juhlasta.

Omien terveyshuolien vuoksi mieli oli jokusen päivän ehtinyt olla vähän matalammalla. Taivas oli taas vähän lähempänä sitä, että se menee ja tippua rysähtää niskaan. Mutta stipendi muutti suunnan; vaikka terveysjutut huolestuttaa, ja työ välillä stressaa, osaa elämä olla myös hienon uurastuksen ansiosta aikamoista juhlaa. Edward meni ja tsemppasi läpi väsymyksen, huonovointisuuden, ja joo: sen kouluvastaisuuden. Otti ja innostui kirjamista ja numeroista, alkoi suorastaan ahkeroida läksyjen kanssa. Ja lopussa kiitos seisoi.

Ehdotan tästedes, että työpaikoillakin aletaan ennen kesälomia jakamaan stipendejä; työpaikan hymytyttö ja -poika, paras tsemppaaja, paras uusien juttujen oppija, stipendi hyvästä työstä ja kaveruudesta. Olisi se nyt aika siistiä lähteä lomille stipendi takataskussa.. .Jos siis sellaisen sattuisi itselleen saavuttamaan. Ehkä se olisi myös kannustimena, niinä päivinä, kuin ei jaksaisi, kaikki ärsyttäisi, kertakaikkiaan vaan kiukuttaisi. Työkoneen näytössä voisi olla sellainen "keep calm ja ajattele stipendiä"-tarra. Ehkä kiukuttaisi edes vähän vähemmän?

Lopuksi onnittelut kaikille koulunsa päättäneille, ja onnellista kesälomaa! Me jatkamme stipendifestareita ainakin viikonlopun yli...