Kuten jokainen vanhempi tietää, että tiedossa ei ole viikonloppua vaaka-asennossa, vain koska äiti/isä sattuu osallistumaan näihin joulun saapumista juhlistaviin kinkereihin, olin minäkin tehnyt itselleni pelisäännöt selväksi ennen karkeloita. Juo paljon vettä, älä lähden jatkoille (siellä homma tuppaa yleensä karkamaan tukevasti viihteen puolelle). Muista lähteä ajoissa kotiin, koska taksijonossa hengailu pikkujouluvermeet päällä ei ole puuhista miellyttävintä. Laita korkoa jalkaan, mutta sellaista, joissa voi sievästi minglailla juhlakansan joukossa, ja ottaa välillä muutaman tanssiaskeleen.
Onnistuin jopa kiitettävästi noudattamaan itse itselleni asettamia ohjenuoria. Miinus se pikkulinnun laulanta. Jota harrastin yhden uuden työkaverin kohdalla. Kas kun: olin esitellyt alkuillasta äiti-ihmisen vankkumattomalla ylpeydellä trion valokuvaa työpisteeni äärellä. Oltiin käyty läpi pilttien nimet ja iät. Työkaverini naureskellassa sitä, miten hän ymmärtää nyt varsin hyvin erään iltapäiväisen heittoni siitä, että lähden kotiin pyörittämään sirkusta. Kolmessa pienessä pojassa on toden totta sirkuksen aineksia. Todeten perään, että nyt varmasti alkaa helpottamaan; isommat sällit liene jo hyvin omatoimisia ja heitähän voi jättää jo kotiin kahdestaan kauppareissujen ajaksi. Tässä vaiheessa purin kieltäni ja myhäilin jotain tyylillä "kyllä vain, juu juu, näinhän se on". Seuraava kysymys koski työaikaani: kun pienin lapsista nyt on viiden vanha (tähän äiti-ihmisen korjaus: kolmen vanha), niin koska on ajankohtaista pidentää työpäivää. Kun ne kotona asuvat alaikäiset tyypit siis alkavat kuitenkin olemaan suht isoja. Uusi kielenpurenta ja ympäripyöreä vastaus "joo, katellaan, ehkä ens vuonna. Siis jossain vaiheessa. Mahdollisesti. Riippuu työtilanteestakin".
Myöhemmin juttelessani syvällisiä kahden työkaverini kanssa, jotka sirkuksemme todellisesta tilasta tietävät enemmän, samainen uusi työkaveri pelmahti seuraamme. Ja mitä siitä seurasikaan: no allekirjoittanuthan lauloi, kuin pikkulintu. Miten itseasiassa työpaikalla tehtävä työ on vain yksi työ vanhemmuuden lisäksi. Näiden lisäksi olen kahden lapsen omaishoitaja. Ja, että niillä isommilla sälleillä on "vähän juttuja". Ja että meidän arki saattaa joskus ehkä mahdollisesti olla pikkasen erilaista.
Lauantai-aamuna herätessäni liian lyhyiden yöunien jälkeen tein nopean yhteenvedon illasta. Oli tosi hauskaa. Koroissa ei ollut liikaa kantaa. Juhlajuomia ei tullut nautittua liikaa. Lähdin mielestäni ajoissa taksitolpalle, vaikka siellä olikin tunnin jono. Joka aiheutti sen, että olin kotona hieman myöhemmin, kuin olin alunperin suunnitellut. Aamulla olo oli hyvä, suht pirteä ja tosi iloinen. Ainoa asia, joka vaivasi oli, noh: se laulaminen. Laulaminen pyöri ajatuksissani viikonlopun ajan, kunnes sunnuntai-iltana sain taas yhden niistä ahaa-elämyksistä: miksi tätä pitäisi piilotella. Työpaikan kaverit ovat jo oppineet jossain määrin ainakin tuntemaan minut minuna. Ilman hyvässä ja pahassa olevaa painolastiani. Miksen seuraavalla kerralla, kun laulan pikkulinnun tavoin, lisää "meillä nyt on vähän tällaista"-juttujen perään tiukat faktat: osaan pitää monta lankaa käsissäni. Osaan ajatella montaa asiaa samaan aikaan. Olen tehokas. Olen tottunut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Olen hemmetin hyvä lomakkeiden täytössä. Osaan esittää asiani ponnekkaamin, kuin ennen sirkuskoulua. Osaan selvittää vastapuolelle miksi tiettyjä asioita tarvitaan. Osaan pelottomasti istua palaveriin erilaisten ihmisten kanssa. Olen oppinut uskomaan asiaani ja taistelemaan siitä, että asiaani ajetaan. Saamaan muutkin uskomaan asiaani. Olen oppinut työskentelemään stressin alaisena. Jopa sellaisen stressin, jota harvemmin tulee vastaan työelämässä. Olen oppinut elämään epävarmuuden kanssa, tässä hetkessä, yrittäen ainakin parhaani mukaan keskittyä nyt ja juuri olennaisiin asioihin: miettimättä liikaa sitä, mitä huomenna pitää tehdä. Olen oppinut suorittamaan epämiellyttävänkin tehtävän (ah niitä lomakeralleja ja vuosihuoltoja, verikokeita, lääkärikäyntejä, palavereja) loppuun asti, sisukkaasti, heittelemättä hanskoja tiskiin ja kirveitä kaivoon. Olen käynyt monen oppimäärän verran sitä kuuluisaa elämänkoulua. Olen oppinut pitämään pokerinaamaa, vaikka kyyneleet polttaisivat silmissä, tai naurattaisi ihan hulluna. Olen oppinut omaksumaan kuivakkaita, täysin epämielenkiintoisia lakipykäliä ja tekstejä. Muistamaan ne ja käyttämään niitä hyödykseni tarvittaessa.
Joten väittäisin pienesti olevan äiti/erityisäiti tittelin lisäksi myös erityisihminen. Joka on suorittanut sirkuskoulun pidemmän oppimäärän. Käynyt sellaisen koulun, jonne ei noin vaan joka keväisen- ja talvisen hakuprosessin kautta pyritä. Joka on karaistanut tavalla, jolla moni muu asia tässä maailmassa ei voi ihmistä karaista.
Jotkut asiat eivät koulunkäynnin myötä ole muuttuneet: kuten se, että kaikki sopivasti kiiltävä on kivaa. Työpaikan pikkujouluista jäi muistoksi jotain oikeasti kättä pidempää; talon bileiden hengessä sponssaama kaulakoru. Seuraavia kemuja ja laulamismahdollisuuksia odotellessa siis…
