Parasta ja EiNiinParasta

Parasta on iltapäivä pulkkamäessä. Ulkoiluharrastus, jonka parissa trio viettää heittämällä pari tuntia putkeen. Topokin! Ihan erityisen parasta Topon mielestä puuhassa on se, jos mäki sattuu olemaan liukas ja voi liukastella (lue: kaatuilla) sydämensä kyllyydestä, tarpoessa ylös mäkeä. Itseasiassa parhauksien parasta on Topon mielestä läheisessä pulkkamäessä niin sanotusti "ajautua pois radalta". Pienelle jyrkälle penkareelle, jota hän "yrittää" (lue: ei todellakaan yritä) vimmalla kiivetä ylös. Saaden mahdottomia kikatuspuuskia kiipeämisen ja liukastelun lomassa. Ihan ehdottoman parasta on kuulla nauru ja nähdä vauhdinhurmasta hymyilevät kasvot. Niin ja tietenkin itsekin heittäytyä lapseksi, antautua vauhdin hurmaan ja laskea muutamat mäet alas.

Ei niin parasta on se, että pulkkamäkipäiviä ei ole isolla hanskalla siunaantunut tänä talvena. Niitä odotellessa siis. (tai sitten vaihtoehtoisesti kunnon kevättä!) Elias ja Sampu ovat myös kovasti odottaneet kunnon talvikelejä, jotta voisimme ostaa heille uudet "hiihtimet". 

Parasta on se, että lapsen omaishoitajana elämäämme kuuluu ihan lakisääteisiä breikkejä. Jaksoja, jolloin koululaiset menevät tilapäishoitoon. Topo hieman useammin, kuin Elias. Vaikka tilapäishoito tuntui ajatuksena ylipääsemättömän vaikealta jokunen vuosi sitten, ja yhä tuntuu pahalta laittaa omat koululaiset taksiin tilapäishoitolaukkujen kanssa, niin breikit ovat tervetulleita. Pari päivää, kun ei tarvitse elää taksien aikataulujen mukaan. Pari yötä, kun voi nukkua yöt läpeensä, unohtaa koiranunet.

Ei niin parasta on juurikin se, että äidin ja isän sydämet eivät ikinä totu siihen, että ne omat, maailman tärkeimmät, koululaiset lähetetään hoitoon säännöllisin väliajoin. Tilapäishoito on kaikessa hyvyydessään myös vahvasti elämässämme mukana kulkeva muistutus siitä, että ei tämän ehkä näin olisi kuulunut mennä.

Parasta on se, kun Sampu löytää kaappien perukoilta vuosia vanhan lasten pianon. Ah sitä soittamisen riemua.

Ei niin parasta hommassa on juurikin se "soittamisen" riemu. Topoa ärsyttää, koira haukkuu. Mutta eihän sitä voi, kuin liikuttua Sampun kysyttyä biisin vedon jälkeen "kuulostiko tämä ihanalta, äiti". Yrittää vastata naama pokerilla "Kyllä kuulosti kulta", sekä samalla jollain ilveellä yrittää selittää, että kaikki talouden jäsenet eivät ehkä nauti musisoinnista niin kympillä, kuin perheen kuopus. Pianon pattereiden loppumista odotellessa...

Parasta on se, että Topon aivan liian pitkän heikomman kauden, sekä muutaman pieleen menneen lääketitrauksen jälkeen, löytyi (luultavasti) balanssi touhuun. Saatiin ehkä, ainakin hetkellisesti, taas lääkitys kuntoon ja epilepsia taka-alalle. Parasta on saada Topo takaisin hänen omasta huononolonmaailmastaan. Ihan parastan on nähdä, miten Topon silmät ovat kirkkaat, nauru on tervettä naurua ja poskille on palannut jälleen terve puna. 

Ei niin parasta on jälleen yksi muistutus siitä, että epilepsia on kavalaakin kavalampi sairaus. Joka tekee hyökkäyksiään, silloin, kuin vähiten odottaa. Ei todellakaan parasta on se, miten tuo kavalaakin kavalampi sairaus pyörittää ajoittain koko perheen arkea. Kun nukutaan viikkoja putkeen pätkissä, normaali arjesta suoriutuminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta. Rankat jaksot rankemmilta ja väsymys aina vain suuremmalta. Pahinta on suru, epätoivo ja pelko, jotka muistuttavat olemassaolostaan. Epilepsian kaapatessa oman lapsen ja muuttaen hetkessä koko hänen persoonallisuutensa. 

Parasta on sunnuntainen iltapäivälenkki Eliaksen ja Roopen kanssa. Kun metsätiellä tulee vastaan hevonen. Eliaksen ilme, hänen punaiset poskensa, ja toteamus kotona "oli kivaa äiti käydä yhdessä lenkillä". Tässä hommassa ei ole mitään vähemmän parasta. Tällaista pitäisi harrastaa useamminkin. Eli odotellemme kovasti pidentyviä päiviä, jotta niitä lenkkejä päästäisiin tekemään yhdessä myös työpäivien jälkeen. 

Uusia Alkuja II

Olen viime aikoina alkanut kaivata tätä "ihka omaa blogikotiani". Kaiketi pitää käydä vähän vieraissa, vierailuilla, tajutakseen miten hyvä kotona onkaan olla? Haahuilla oikeassa elämässä vähän työpaikasta toiseen (joskin näistä asioista en ota itse kaikkea vastuuta…), tajutakseen, että oikeasti pysyvyys on aika hyvä juttu.

Hyvin kukutun viikon jälkeen univelan ja migreenin sekoitus kaatoi tämän äiti-ihmisen sängyn pohjalle, kello 20.30 lauantai-iltana. Niin epäreilua! Pakkasessa oli lemppari pakastepizzaa, karkit hommattu ja miehen kanssa valittu hartaasti illaksi sarjaa, jota voidaan katsoa "ainakin kolme jaksoa putkeen" (olimme erityisen hurjalla päällä, illan teemaksi olisi voinut jopa laittaa "keski-ikäiset goes crazy"). Mutta, aina ei voi voittaa. Varsinkaan jos vastustajina ovat sekä migreeni, että megalomaaninen väsymys.

Sunnuntaiaamuna, lauantain harmaus oli vaihtunut lumisateeseen, pikkupakkaseen, pienempään väsymykseen, sekä vähemmän raastavaan päänsärkyyn. Ja oli aika katsoa, vieläkö tämän sivun tunnukset toimivat. Palata eräänlaiseen kotiin. Aloittaa taas alusta.

Kuinka moni muu muuten tekee henkisiä lupauksia uusista aluista vähintään kerran viikossa?

Itse olen mestari siinä. Ohessa pari niistä, kuluvalta viikoilta:

- pesen pyykkiä joka ilta. Meille ei enää muodostu pestävän, eikä viikattavan pyykin vuoria. Siis herranjumala mitä itsepissitystä! Nimimerkillä: laitoin juuri viikon ekan koneellisen pyörimään ja voisin siitä hyvästä antaa itselleni kultatähtitarran
- Lopetan sokerin käytön. Valkoinen vilja lähtee myös pois ruokavaliosta. Sushia vain kerran kuussa ja irtokarkkien tilalle vaikkapa pähkinöitä. As if… Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa sushia. Eliaksen saamat hyvät kouluarvostelut olivat mitä loistavin syy ottaa keskelle viikkoa ylimääräinen karkkipäivä. Niin ja hei oikeasti: jos töissä on ruokana spaghetti carbonaraa, jota kehutaan maasta taivaisiin, niin: kuka hullu vaihtaa sen päivän keittoon? Ai niin, en muistanut mainita sitä, että työpaikalla leivotaan itse leivät…
- Minusta tulee järjestelemällinen. Tässä tapauksessa järjestelmällisyys tarkoittaa siistejä vaatekaappeja, astiakaappeja, sisävarastoa, hyvin jäsenneltyä arkea ja elämää.  Tämä ehkä vähän niinkuin, jopa naurattaa ääneen. Ei tule. Toivon, että tulisi. Mutta ei tule. Ei tällä viikolla, ei ensi kuussa, villi veikkaus: ei koskaan.
- En enää hermostu, saatikka huuda triolle. Noh, mitäs tähän voisi muuta todeta, kuin että: enpä. Minkä sille voi, että tyyppien ajoittainen tottelemattomuus, kuurous jokaiselle pyynnölle (joista tulee pikkuhiljaa käskyjä), riehuminen, kaiken omaisuuden hukkaaminen (Sampun erikoisuus) ja järjetön venkoilu nukkumaanmeonaikaan, tekee minut kertakaikkisen hulluksi. Olisin aiemmin elämässäni voinut väittää olevani suht rationaalinen, selväjärkinen ja rauhallinen henkilö. 11 vuotta äitiyttä ja minusta on kasvanut jotain täysin muuta.
- Katson illalla seuraavan päivän vaatteet itselleni, sekä triolle valmiiksi. Täytän kaikkien reissuvihkot valmiiksi ja nousen ajoissa. Noh… Jokainen jolla on aamuisin herätyskello soimassa liian aikaisin, ja tendenssi jättää asiat viimetinkaan tietää miten tämän lupauksen kanssa käy. Juu en. Aamut ovat yhtä kaaosta. Koska illalla vannon, kautta kiven ja kannon nousevani aamulla "niin aikaisin, että kerkeän laittaa vaatteet ja reissuvihkot kuntoon rauhassa". As if taas…
- Aion jatkaa säännöllisesti kirjoittelua tässä osoitteessa, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittaa 
juttuja jaatisen-sivuille. Alku josta aion pitää kiinni.

Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.