Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.

LauantaiAamuna

Lauantaiaamu, kello yhdeksän jotakin. Yksi katsoo telkkarista lastenohjelmia, yksi pelaa Toca Boca Trainia (vinkkinä, löytyi ilmaisena tänään vielä AppStoresta) ja kolmas katsoo Late Lammasta iPadilta. Yhtä ja samaa Late Lammas kohtaa, jossa pelataan jalkapalloa. Kohtaa katsotaan 30 kertaa peräkkäin. Talossa rauha. Leppoisa lauantaiaamu.

Tai niinhän voisi luulla... Tilanne ei ollut lähimainkaan sama vartti takaperin. Vartti takaperin tilanne oli suurinpiirtein seuraava: yksi karjuu iPadinsa kanssa, koska netti pätkii, ja hän ei saa etsittyä padiltaan Late Lampaan jalkapallopätkää aamukatsomiseksi. Toinen ruinaa, että laitettaisiin telkkari päälle, hän haluaa katsoa lastenohjelmia. Keskustelu "ensin puuro, sitten lastenohjelmat" tyrmätään kovaäänisellä "ei ei ei, minä en halua syödä puuroa. Minä haluan katsoa junioria ja syödä sipsiä" vastalauseella. Vastalause esitetään siinä määrin vinkuvalla äänensävyllä, että sillä Late Lampaan metsästäjällä kärähtää hihat isomman kerran. Lumipalloeffektin lailla kärähtäminen aiheuttaa yleisen melutason nousun taloudessa. Äiti-ihminen antaa selkeäsanaiset ohjeet "aamuisin syödään puuro. Telkkari aukeaa, kun puuro on syöty". Padinsa kanssa riehuva tyyppi saa häädön omaan kämppäänsä. Huutakoon siellä niin paljon, kuin sielu sietää. 

Portaista kuuluu ähellystä. Erittäin hyvällä mielikuvituksella höystetty kolmas tyyppi on jälleen jonkun projektin parissa. Portaissa eteen tulee pölynimurin johtoon "hirtetty" pehmohauva. Hauvan irroitus johdosta ja johto imurin sisään. Tässä potee potentiaalinen vaara... Kun kerran se pehmohauva keksitty jo "hirttää" siihen johdonpätkään. Projektijohtaja ei suinkaan pidä projektinsa keskeyttämisestä ja aloittaa vastalausetulvan, kunnon itkupotkuraivarin muodossa. Huutaminen ärsyttää sitä Late Lampaan metsästäjää, jolla palaa hihat uudemman kerran. Tyypin kämpästä alkaa kuulua hervoton huuto. Alakerrasta sentäs kuuluu voitonriemuinen "äiti, söin puuron, saanko nyt katsoa junioria" heitto. Kun sitä hiivatin junioria ei saada telkkarista päälle nanosekunnissa, toistetaan heitto uudemman kerran, vaativammalla äänensävyllä. Koska on miehen nukkuma-aamu, yritän päästä raput alas, karjuva projektinjohtaja lahkeessa roikkuen, laittamaan sitä hemmetin telkkaria päälle. Herra Late Lampaan jahtaajan jatkaessa karjumistaan yläkerrassa. 

Päässä takoo jatkuvana ajatus "nyt mä en oikeasti kestä tätä räkätautirumbaa enää yhtäääääääääään". Sisäisen äänen hokiessa yhtä jatkuvalla syötöllä "hengitä hengitä, jaksaa jaksaa". 

Vitsin kulkutaudit!!! Jos nyt heittäisin hatusta veikkauksen, niin tämä taitaa olla kolmas viikko, kun niitä podetaan tässä taloudessa. Putkeen. Topon ollessa kierroksella kolme ja Sampun kierroksella kaksi. Voin myös kertoa, että kierros kierrokselta taudit pahenevat. Samassa mittasuhteessa tautien kantajien kärsvillisyyden katoamisen kanssa. Topoa ärsyttää kaikki maan ja taivaan välillä. Suurinpiirtein ainakin. Välillä hänen kuitenkin saadessa jotain katumuspuuskan tapaisia; se iPad kädessä tullaan tsekkaamaan mitä äiti-ihminen tai mies puuhaavat. Katsotaan silmiin, sanotaan "moi" ja häivytään sen iPadin kanssa taas potemispuuhiin.

Sampu on päättänyt, että hän haluaa nukkua äiti-ihmisen vieressä yönsä. Tai lähinnä äiti-ihmisen päällä. Unta tehdään kolme tuntia ja se kolme tuntia vietetään vaihtaen kahdeksan sekunnin välein asentoa äiti-ihmisen kainalossa. Yöllä herätään keskimäärin 45 minuutin välein. Lempi sana on "ei", lempilauseen ollessa "älä koske"/ "älä katso"/"en halua". Söpöstä apinanpoikasesta on tullut vain apinanpoikanen. Pinnan ollessa jatkuvasti pakkasen puolella. Työpaikka näyttelee tällä hetkellä sitä yhtä ja ainoaa roolia elämäni leffassa "omaa aikaa". Kotiovesta kun pääset sisään, joku liimautuu kylkeen, pysyen siinä tiiviisti aamuun asti. 

Niin... Välillä olen kuullut heittoja, tyyliin "ei viitti kauheasti sulle vatsataudeista/räkätaudeista/kulkutaudeista valittaa". Olen sanonut, että antakaa palaa vaan. Oli lapsi sitten perussairas tai ei, niin se on vissi, että harvemmin mitkään taudit kauhean positiivisia lieveilmiöitä saavat aikaiseksi. Yleensä perusnuhaa pahempi tauti ravisuttaa arkea jollain tapaa. Vaikka niiden poissaolopäivien muodossa. Kun tunnet taas vaihteeksi olevasi väärässä paikassa, missä sitten ikinä oletkaan. Kotona sairastupaa pyörittäessä, kun saat työpuhelun alkaa mielikuvitus tehdä tepposiaan, tyylillä "olen taatulla ryssinyt sen keissin ihan huolella". Kun taas vihdoin pääset takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen, tekee mieli tunnin välein tarkistaa koululais- tai dagispojan vointi, koska "olihan se aika räkänen vielä aamulla".

Voin kertoa, että siitä tilanteesta, kun aloin tätä kirjoittamaan kello yhdeksän jotakin on tapahtunut seuraava: netti ei ole pätkinyt. Topo on ollut tyytyväinen Late Lampaansa seuraassa. Huudellen välillä sängystään "äätiii". Edward sai katsoa tunnin verran rauhassa junioriaan. Sampu... Sampulla nousi lämpö. Paloi hihat sen sataan kertaan Äiti-ihiminen ei saa kirjoittaa / pitää kirjoittaa/ ei saa halia Sampua/ pitää halia Sampua / ei saa juoda kahvia / pitää juoda kahvia. Allekirjoittanut alkoi mielessään muotoilla ilmoitusta "annetaan hyvään kotiin"... Ilmoituksen jatkuessa jotakuinkin näin "yksi kappale suurinpiirtein keski-ikäisiä naisia, joka osaa käydä suihkussa ja pestä kylppärin samaan aikaan"... Allekirjoittaneen ylidramaattisen "Siis mä en kestä, mä en ole saanut kohta vuorokauteen edes hengittää rauhassa" tuskailun jälkeen mies otti Sampun ja Edwardin, ja lähti kauppareissulle. Luvaten hommata makuuhuoneen oveen lukon "pahojen päivien varalle", sekä äiti-ihmiselle lapsirauhaa 24 tunnin verran. Tiedän, että tästä tulee toteutumaan puolet. Koska tiedossa on ystävän syntymäpäiväjuhlat tolkuttoman hyvässä porukassa. 

Tiedän, että tämä räkärumba loppuu jossain vaiheessa. Mutta voi hyvät hyssykät, että rumba osaa ottaa pinnan päälle. Ihan jokaisella talouden asukkaalla. En uskalla edes ajatalle ajatusta "mitä jos ei olisi iPadeja" loppuun... Ja jälleen kerran on pakko ihmetellä seuraavaa; kun itse sairaana haluat vain maata hiljaa, peiton alla, silmät kiinni; niin miksi ihmeessä sama ei voi päteä lapsiin?? Niin, ja olisiko joku valmis antamaan hetkellisesti hyvän kodin keski-ikää lähestyvälle sisäsiistille naisihmiselle? (joka haaveilee pitkästä pinnasta)

HR:lle hommia

Työpaikalla tulee viestiä; muistattehan verokortit, nyt saa tilata liikuntaseteleitä. Jos teillä on kysymyksiä, ottakaa yhteyttä HR:n. Olemme istuneet HR-tyypin kanssa saman pöydän ääreen käymään läpi kiperämpiä tilanteita. Tilanteita, joita ei ole pystytty omalla porukalla ratkomaan asian osaisia tyydyttävällä tavalla. HR:n saa ottaa yhteyttä, missä tahansa työpaikkaan liittyvässä asiassa. HR-tyyppimme kävelee iloisena työpisteidemme ohi, huikkaillen oikealle ja vasemmalle "mitäs tänne kuuluu, kaikilla kaikki hyvin". HR-ihmiseltä tulee viestiä, "jos joku tässä asiassa mietityttää vielä, niin voit aina tulla juttelemaan kanssani". Kuinka mahtavalta tuntuukaan, että on olemassa tyyppi, jonka tehtävä on muistaa asioita puolestasi. Toimittaa erotuomarin virkaa kun päällä on tilanne, salapoliisin virkaa, kun pitää selvittää asioita, sekä kävelevän tietosanakirjan virkaa, mitä tulee "työsuhdejuttuihin".

Mistä saisi liisattua kotiin jonkun kiertävän HR-tyypin?  Ammattilaisen, joka kävisi vaikka perjantaisin istumassa keittiönpöydän ääressä kahden tunnin ajan, käyden läpi viikon polttavat kysymykset:

- miten kävi iltaisen iPad riidan kanssa? Mikäli jatkossa tulee samanlaisia riitatilanteita aiheesta "kuka saa pelata Kapun Metsää", ja niitä ei osata hyvässä hengessä ratkoa, HR puuttuu asiaan. Seuraa toimenpiteitä. Toimenpiteiden uhasta peljästyneinä riitelijät ratkovat jatkossa riitansa yhteistuumin. Ei siis enää iltakarjua aiheesta iPad.

- Ongelma illan elokuva: HR antaa selkeät, aukottomat, ohjeet iltaelokuvan valintaa varten. Jokainen valitsee vuorollaan. Koska HR:lla on enemmän auktoriteettia näissä asioissa, kuin äiti-ihmisellä tai miehellä, joiden uhkailut tv:n viemisestä kaatopaikalle kaikuvat kuuroille korville, menee viesti perille samoin tein. Trio ratkoo tästedes ongelman iltaelokuva sulassassa rauhassa. Kukin valitsee vuorollaan mieleisensä pätkän ja kaksi muuta eivät protestoi valintaa. Iltaleffa katsotaan sulassa sovussa, nätisti sohvalla istuen. Ilman, että vierustoverin päälle yritetään kiivetä, hänen eväänsä yritetään syödä tai hypitään tv:n edessä peittäen kahden muun katselijan näkymää. 

- HR selvittää tilanteen ruokatauot. Tämä yhteisö tarjoaa päivittäin aamupalan, lounaan, välipalan, ruoan, iltapalan. Ruoka-ajat ovat seuraavat; kello 8, kello 11.30, kello 14, kello 17 ja kello 19. Mikäli nälkä iskee ruokataukojen välillä, voi yhteisön päättävien elinten kanssa keskustella aiheesta; saisiko ylimääräistä välipalaa. Mikäli ruoka-aikoihin tarjottava sapuska ei putoa, pitää nätisti odotella seuraavaa ruokailuajankohtaa. Sohvalla, omassa sängyssä, vanhempien sängyssä tai tv:n edessä hyppien syöminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Ruokailu suoritetaan omalla paikalla, yhteisön ohjeita noudattaen. Jos puuttuu haarukka, veitsi, lusikka, muki, tai tarvitaan rättiä jolla pyyhkiä kaatunut maito; ne noudetaan itse. Yhteisössä ei asu palveluskuntaa. Yhteisön päättävät elimet, jotka noudattavat myös kutsumanimiä "äiti" ja "isi" saattavat tehdä satunnaisia pieniä palveluksia, omasta vapaasta tahdostaan. Ei koska heitä ohjeistetaan karjumalla/huutamalla/kirkumalla, samalla pöytää hakaten tai seinää potkien. 

- HR:llä on mukana lista asioista joka on kuluneella viikolla pitänyt muistaa hoitaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu myös muistuttaa tulevan viikon tapahtumista ja paperiralleista. Muista tilata verokortti, varata hammaslääkäriajat, sovittaa Edwardille luistimia ja tehdä välitilinpäätös aiheesta; tarvitaanko uudet tälle kaudelle, vai pärjätäänkö vanhoilla. Muistittehan metsästää Topon mystisesti kadonneita toppapöksyjä, sekä vahvistaa dagikseen ajan koskien kuntoutussuunnitelman päivittämistä. 

- HR käy läpi perheen sisäiset kiistatilanteet: Onko imurointivuorojen kanssa yhä epäselvyyksiä? Ollaanko samaa mieltä siitä, että tasojen-pöytien-ikkunoiden-seinien pyyhkimistä  (joo, täällä asuu vähintään sotkuista sakkia…) ei lasketa siivoamiseksi, vaan toimet ovat osa päivittäisistä rutiineista. Vähän kuten kahvin keittäminen ja hampaiden harjaus. 

- HR voisi tulla mukaan esimerkiksi trion kuntoutussuunnitelmien tekoihin tai vuosihuoltojen loppupalavereihin. Vähän niinkuin sovittelijan roolissa; lääkäri on tätä mieltä, vanhemmat tuota, miten saamme intressit kohtaamaan. HR hoksaisi kysyä kaikki ne tärkeät kysymykset, jotka vanhemmat unohtavat lääkärin tavatessaan kysyä. Varmistaa, että reseptit muistettiin uusia vuodeksi eteenpäin. Ja lippulappurallien vaatimat asiapaperit (kulkevat myös nimellä lääkärinlausunnot ja epikriisit) tulevat postitse, ilman ylimääräisiä peräänkyselyitä. 

HR-ihmisen palkkaamisesta saisi kotitalousvähennykset. Tietenkin. Ai niin, ja HR-tyyppi muistaisi tietenkin antaa kehut äiti-ihmiselle joka metsästi kirppikseltä kotiin uudet jakkarat. (toisen roju on toisen aarre ja sitä rataa). Sekä kannustaisi toteuttamaan jakkaroiden aiheuttamaa ajatusta koko ruokailuryhmän uusimisesta… Sehän nyt kuuluisi luonnollisesti HR-tyypin työnkuvaan. Hän myös antaisi papukaijamerkin ja ylimääräisen karkkipäivän siitä hyvästä, että äiti-ihminen iltasella verkkokauppojen sivuilla surffaillessa ei tilannut mitään. Jos HR-tyyppi olisi alansa todellinen ammattilainen, hän tekisi suklaasta terveysruokaa. Mutta niin pitkälle emme taida ikinä päästä? 

Siihen asti kunnes HR-ihmisistä tulee jokaisen lapsiperheen peruskalustoa, täytynee tyytyä työpaikan HR-tyyppiin. Kyllä siellä työpaikallakin meno äityy välillä vähän samanlaiseksi, kuin lapsiperheissä; unohdetaan, että ollaan aikuisia. Mesotaan, kuin keskenkasvuiset kakarat, anteeksi lapsukaiset. Välillä mesotaan negatiivisista asioista. Onneksi huomattavasti useammin lapsettaa positiivisella tavalla. Vaikka silloin, kun mietitään minkä tittelin mieluiten painattaisi käyntikorttiin. Arvatkaa? 

LaatuAikaa

Perjantai 13. päivä. Vaikka onkin perjantai 13. päivä ja työpaikalla taulukoita tihrustaessa ensimmäisenä osui silmiin, sanoisinko päivän henkeen sopiva luku, 666, on päivä ollut ihan jees. Tai noh, enemmän kuin jees, kiitos ruokakauppareissulla bongatun euron suklaarasiatarjouksen. Voin kertoa, että sain Edwardilta sankarin vastaanoton, kun töistä kotiutuessani ilmoitin ääni ylpeydestä väristen, että meillä on maar tänään karkkipäivä. Ja että tänään onkin tiedossa vähän hienompia namusia, kuin perus puffelit ja amerikan pastillit. Onneksi muistin sivulauseeseen luikauttaa toteamuksen "kun on reippaasti tilapäishoidossa, saattaa sitten kotona saada vähän ekstra herkkuja"… "ja huomenna ei sitten kyllä ole enää toista karkkipäivää".

Niin, oli siis Edwardin ja Topon yhteisen tilapäishoitojakson aika. Kahden yön verran. Tuli tehtyä toteamus; ei tee ollenkaan niin tiukkaa, kun herrasväki lähtee hoitoon yhdessä, verrattuna niihin kertoihin, kun Topo lähtee tilapäishoidettavaksi itsekseen.  Sitä kun tietää, että veljekset pitävät toisistaan huolta. Omasta veljestä voi hakea turvaa, jos koti-ikävä iskee. Onpa välillä tilapäishoitopaikasta osattu kertoa, että omiin sänkyihinsä illalla nukahtaneet veljekset, ovat löytyneet yhdestä ja samasta sängystä nukkumassa aamusella. Aika liikuttavaa, näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä.

Tuli myös taas tehtyä toteamus: illat ovat aikalailla (lue: tolkuttomasti) leppoisampia, kun huushollissa pyörii vain yksi alaikäinen tyyppi. Joskin tuo yksikin alaikäinen tyyppi osaa venyttää niitä äiti-ihmisen pitkiä (lue: lyhyitä) hermoja äärirajoilleen, kun sille päälle sattuu. Tulipahan taas opittua, että kun et lähde uhmaikäisen uhmailuun mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi ottaa osaa juupas-eipäs väittelyyn vailla loppua, tilanteet saattavat niin sanotusti kuivua kasaan. Tämän asian kun vielä muistaisi seuraavalla "katon Smurffeja, en kato Smurffeja" "istun sylissä en istu sylissä"-matsi kierroksella. Voin kertoa, että noin suurinpiirtein metrin pituinen tyyppi saa aikalailla lisää vettä myllyynsä huomatessaan, että potentiaalisia väittelykavereita on saatavilla…

Me siis päätimme Sampun kanssa viettää reilun vuorokauden verran laatuaikaa isompien veljesten ollessa tilapäishoidettavina, kiitos työpaikalta heruneen lomapäivän. Tällä kertaa Sampu sai täyden päätäntävallan aiheen: mitä laatuajalla tehdään, suhteen. Päätösarvonnan voitti pitkällisen harkinnan jälkeen SeaLife. Sinne siis. Bussimatkalla käytiin perinteinen "syliin ei syliin syliin ei syliin" keskustelu. Tämän jälkeen matkalla bussilta SeaLifeen käytiin myöskin jo perinteeksi käynyt syvällinen keskustelu aiheesta "kävelen en kävele kävelen en kävele". Perille päästiin, ilman että kenelläkään oli ihan hihat palaneet. Maksoimme itsemme puolittain kipeiksi kiitos hunajaisten pääsylippujen (niin, melkein tuohon hintaan odottaisi, että ne ovat hunajalla ja mansikoilla valelultaja…) ja suuntasimme ihastelemaan fisuja.  30 sekunnin merenalaisen maailman ihastelun (lue: vihastelun) jälkeen, Sampu totesi kolme vuotiaan vankkumattomalla päättäväisyydellä, että hän haluaa pois. "Nyt heti. Pois täältä. Minä haluan pois." Perään pieni pelästynyt rääkäisy. Tästä tilanteesta oli siis hyvä lähteä viettämään äiti-lapsi laatuaikaa.

Selvisimme akvaarioreissusta, vastoin alkuasetelmia, ilman suurempia henkisiä haavoja. Osa kaloista oli Sampun mielestä kamalia, ihan hirveitä, ei voi katsoa ja äiti-ihminen ei todellakaan saa katsoa niitä. Osa oli ihania: kuten yksinäisessä akvaariossa uiskennellut yksinäinen kolmen senttimetrin pituinen minikala. Jonka edesottamuksia herra UhmaIkäinen olisi saattanut seurata vaikka kokonaisen iltapäivän verran. Jollei kala olisi ottanut ja väsähtänyt, ja lähtenyt kivilinnaansa nukkumaan. (tämä oli äiti-ihmisen hyvin jälkikasvuun uponnut selvitys tapauksesta "kadonnut kala"). Akvaarioreissun jälkeen kampesimme itsemme vielä kirppisreissulle. Paikan päällä oli muitakin uhmaikäisiä. Jotka ottivat ja möykkäsivät, pistivät kampoihin ja karkailivat koko rahan edestä. Sampun tyytyessä istuskelemaan paikoillaan kirjaa lukien. Teki mieli toitottaa oikealle ja vasemmalle, että tuo hyvin käyttäytyvä mini-ihminen tuolla on minun jälkikasvua. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Vaikka se olikin työn ja tuskan takana.

Kotosalla tuli mietittyä, miten nyt jo ihan oikeasti aletaan olla tilanteessa, jossa tietyillä saroilla Sampu on ajamassa kehitysjutuissa myös isoveljensä Edwardin ohi. Mietintö, johonka sain kuluvana iltana, puhelinkeskustelun aikana, omalta äiti-ihmiseltäni vahvistuksen. Ovat poikien vaarin kanssa tuumailleet jotain saman suuntaista. Koska perjantai 13. päivästä huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä, en jäänyt asiaa sen enempää märehtimään. Se nyt on ollut positiivisessa mielessä päivän selvää jo jonkin aikaa, että ohiajo tulee tapahtumaan. Kas kun Sampun kehitys todistetusti menee aikalailla kuten pitääkin. Ja Edwardin taas ei todistetusti sitä ihan tee. Joten kolmevuotis uhman jälkeen tiedossa on sitten: mitä? Viisivuotisuhmaa? Millaista se on? Kuusivuotis uhmaa? Onko sellaista olemassa? Ja monen monta keskustelua. Nyt kävimme 112 päivän siivittämänä keskustelua aiheesta: mitä tekee pelastuskoira. Eilen opettelimme kalojen nimiä (niiden pienien, värikkäiden, kiltin näköisten kalojen nimiä). Niin ja tiedossa liene myös x-määrä kaverisynttäreitä… Tänään Sampu toi onnea puhkuen kotiin ihka ensimmäisen kaverisynttärikutsun. Äiti-ihmistä meinasi salaa sisäisesti vähän itkettää. Nyt se jo aloittaa, äidin pieni iso poika… Tulevaisuudessa taitaa olla tiedossa kaikenlaista laatuaikaa, vanhempien, veljesten ja Sampun yhteistä. Sekä Sampun ja Sampun kavereiden keskinäistä laatuaikaa. Ihan uudenlaista elämää meille. Ihanan uudenlaista elämää meille.

Hämääntymisiä

Miehessä ja allekirjoittaneessa on herättänyt suurta hilpeyttä ja hämääntymistä Topon reissukirjan merkinnät, kuten: Topo viihtyi tänään pitkään suihkussa, jonka jälkeen kävimme vielä saunassa lämmittelemässä. Kotona suihku on Topolle se etappi ennen helvettiä ja jos yrität viedä poikaparan saunaan, niin sanotaanoko nyt näin: siinä ei hyvä heilu. Topo on kirjasen mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla okraa ja juonut kalakeitosta lientä, sekä pyytänyt kiinalaista lihapataa kolmeen kertaan lisää. Kotona jos kehtaa tarjoilla jotain samansuuntaista, saat saavillisen pahoja katseita, sekä muutaman ärjähdyksen kiitokseksi. Topo on kuulemma oppinut myös pyöräilemään koulussa ja hän onkin saanut apuvälineyksiköstä oman kolmipyöräisen, jolla kuulemma huristelee pitkin koulunkäytäviä. Kotona pyöräily-yritykset ovat kaatuneet siihen, että Topo on istunut tyytyväisenä pyörän selkään, odottaen, että opetusvuorossa oleva vanhempi lähtee työntelemään häntä pitkin pihoja. Sama pätee potkulautaan. Bonuksena: Topo käyttää varsin sujuvasti kommunikaatiokansiota koulussa. Kotona piti soittaa miehelle paniikkipuhelu,  koska Topo yhden päivän aikana osasi pyytää kahteen kertaan päärynämehua siitä samaisesta "käytetään sujuvasti joka käänteessä"-kansiosta. Niin, paniikkipuhelu käsitteli aihetta "osta kotiin lavallinen päärynämehua, kun Topo kerran osasi sitä pyytää".

Hämääntymistä on myös aiheuttanut se, että yhtäkkiä aiemmin  koulutunneilla päätyökseen nuokkunut ja murissut esikoisemme, Herra Edward, onkin luokan leimakuningas. Mitä siis tulee kirjoitusharjoituksiin. Viestiä tulee avustajilta ja opettajalta siitä, miten liikuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on, kun Edward niin jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Kahtena perjantaina peräkkäin koulusta on tullut mukaan opettajan jakama kirjoituspalkinto: ensimmäisellä viikolla aarrearkku jonka sisältö oli My Little Pony. Eilen kotiin kiikutettiin miniatyyri Donatello (turtles siis). Olemme pitänee ylimääräisen ranskispäivän, ja suklaapäivän ja jäätelöpäivän kiitos koulukehujen. Jos homma jatkuu samanlaisena, vanhemmilta loppuu palkitsemiskeinot. Aiemmin Edwardin mahdollinen kirjoitus- ja lukutaito oli jotain, joka tapahtuu ehkä mahdollisesti, sitten joskus. Nyt olemme pohtineet miehen kanssa sitä, että voisiko olla niin, että kesään mennessä ainakin osataan tavata, jollei jopa lukea. Kuka tietää?

Välillä hämääntyminen on toisen suuntaista. Olen kuullut kauhutarinoita uhmaiästä. Mitä tulee Edwardiin ja Topoon: on heilläkin luultavasti sellaiset olleet. Mutta kun palapelissä on mukana vähän epilepsiaa, vähän lääkkeiden aiheuttamaa huonovointisuutta, vähän migreeniä, vähän väsymystä, vähän kehityksellisiä ongelmia; emme ole satavarmasti voineet todeta tietyn ajanjakson olleen sitä uhmaikää. Sitävastoin olemme voineet todeta, että veljeksillä numero yksi ja kaksi on ainakin ollut kaameita ajanjaksoja elämässään. Ihan vain mitä tulee käytöspuoleenkin. Voisin vaikka pistää pääni pantiksi, että joskus jossain instassissa (Linnassa?) porukastamme on käytetty lempinimitystä Kiljuset. Sen verran muutamaan otteeseen olemme saaneet kuulla lausahduksen "ai, me ajateltiinkin kiljunnasta päätellen, että sieltä tulee Edward/Topo". Olemme myös kuulleet Ikeassa lausahduksen "no mä huudosta päätellen ajattelinkin, että te voisitte ehkä olla täällä". (Terkkuja itsensä tunnistavalle :D)

Mitä tulee kuopukseemme, niin hän on aina ollut varsin leppoisaluonteinen. Vuosihuoltoarviot ja päiväkodin henkilökunta tietävät kyllä kertoa, että hän osaa olla päättäväinen ja omaa paljon sitä kuuluisaa rautaista  omaatahtoa. Mutta olen äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä kääntänyt asian niin päin, että Sampu osaa olla päättäväinen ja tahdonvoimalla eteenpäin porskuttava silloin, kun tilanne niin vaatii. Jos hän on vaikka alakynnessä, tai haluaa vaikka opetella tekemään jonkun uuden jutun. Ei suinkaan niin, että tyyppi käyttäytyisi riiviömäisesti kiitos luonteenpiirteidensä.

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun olemme kauppareissuilla neuvottelemalla ja keskustelemalla päässeet yli tilanteista: nyt ei ole karkkipäivä-jäätelöpäivä-sipsipäivä-ranskalaispäivä-mehupäivä. Olen tuntenut sairasta mielihyvää siinä vaiheessa, kun olen onnistunut neuvottelemaan vaihtokauppoja tyyliin: ei nyt osteta suklaarusinoita, mutta hei: saat mandariineja. Sampu on ollut aina äärimmäisen leppoisa kauppakaveri. Hän on suhannut omien pikkukärryjensä kanssa ympäri kauppaa, kärryihin useinmiten eksymättä mitään ylimääräistä. Lukuunottamatta purkillista appelsiinijogurttia ja kiloa kanaa.

Muutama päivä takaperin olimme Sampun kanssa ostamassa hänelle luistelukypärää. Silloin sain alkusoittoa siitä, mikä ehkä saattaa olla uhmaikä. Sampu ilmoitti kaupassa joka hyllyn kohdalla "mä haluun ton" "mä haluun ton" "mä haluun ton".  Ensimmäiset 30 "mä haluun ton"-lausahdusta jäivät lausahduksiksi. Sampulle riitti äiti-ihmisen vastaus "sulla on tuollaiset värikynät kotona" "nyt ei ole lahjapäivä, ei osteta duploja" "sulla on kotona melkein samanlainen värityskirja". Ensimmäinen suurempi  ohjelmanumero aikaiseksi aiheesta: mitäs kokoa sun luistelukypärän pitäisi olla. Sampulla ollessa varsin rautainen mielipide asiasta. Sen pitää olla kokoa "vähän suurempi, kuin miehen pää". Matsi numero kaksi saatiin aikaiseksi marketin Smurffi-hyllyn kohdalla. Tuossa vaiheessa puoli markettia saattoi kuulla Sampun omaa tahtoa puhkuvan karjahduksen "mutta mä haluu funffin". Kotiin kuitenkin päästiin hyvässä hengessä. Ja kaikki pienet mieleen hiipivät ajatukset kolmen vuoden uhmasta jäivät taustalle, kunnes…

Normaalisti lauantaiaamumme ovat suht leppoisia. Joo: herätään liian aikaisin. Kolmio päättää haluta eri aikaan aamupalaa. Silloin, kun saat kaadettua kupposen kuumaa itsellesi, tulee taatulla tilanne, jonka aikana kupponen kuumaa muuttuu kupposeksi haaleaa. Mutta noin niinkuin pääpiirteittäin lauantaiaamut ovat leppoisia. Tai olivat… Koska viime yönä joku on vaihtanut Sampumme johonkin esiteiniriiviöön. Jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan tehdä samassa huushollissa asustavan väen elämästä helvettiä. Sampun ensimmäiset sanat herättyä olivat "mä haluun namia". (kyllä, juuri nämä). Aihe, josta saatiin aikaiseksi päivän korvia särkevät huudot numero yksi. Numero kaksi taisi olla aiheesta: haluan joka ainoan tavaran johonka Edward keksii koskea. Tai noh: teknisesti tästä saatiin aikaiseksi päivän matsit numerot kaksi viiva ääretön. Välillä hommaa höystettiin muuten vaan karjumisella, en takuulla syö tuota ruokaa karjumisella, ja vielä vähemmän kuin syön ruokaa, niin syön leipää karjumisella. Lisämausteena en taatulla enää ikinä juo vettä, vaan elän pepsi maxilla karjumiset.

Niin, että onko tämä nyt sitä itteään, 100 % puhdasta uhmaikää? Vaiko vain huono päivä, tai huonompi viikko? Jäämme hämääntyneenä seuraamaan tilannetta. Ja pyörrän jo valmiiksi joka ainoan lausahdukseni, joka on käsitellyt aihetta "kyllä Sampun kanssa on aina kauppareissut olleet helppoja."