IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Wau Hetkiä

Ensiksi voin todeta, että kaikki lohdutukset siitä, että se kulkutaudeista karmein "on ohi muutamassa tunnissa" e i  p i d ä    p a i k k a n s a. Kaukaa viisaina olimme miehen kanssa siivonneet huushollin mattoja sivuun ja vuoranneet sohvaa froteemuoveilla ja pyyhkeillä taudin ollessa päällä Topolla. Noin 40 tunnin byyttaamattomuuden jälkeen siivosimme froteemuovit ja pyyhkeet pois sohvalta. Vain  saadaksemme puolta tuntia myöhemmin todistaa Topon tyhjentävän iltalääkkeensä + muun mahan sisällön pitkin 10 kuukautta vanhaa sohvaa. Saatiinpahan taas liikettä talouden täysi-ikäisiin. Säntäilimme miehen kanssa pitkin alakertaa, ihan oikeasti, kuin ne päättömät kanat, saaden aikaiseksi; ei mitään fiksua. Toisaalta; ei kai lapsiperheessä voi olla sohvaa jonne ei olla byytattu-pissattu-kaadettu mehuja vähintään kertaalleen? Mitä tulee allekirjoittaneeseen; ruokavalio on yhä yksipuolinen. Eli tässä saatetaan hyvinkin ehtiä perjantaiksi rantakuntoon. (ja tähän väliin: pliis, älkää oikeasti enää perjantaina lakkoilko maahuolinta- ja matkustamopalveluihmiset).

Koska lauantaiaamun valjetessa huushollissamme ei ollut uusia tautiuhreja, ja allekirjoittaneen pahimmasta tautihuipusta oli jo reilu pari vuorokautta, päätin viettää "leppoisan ja rauhallisen" lauantaipäivän majakan ja perävaunun kanssa siellä, missä tuhannet muutkin viikonloppuna. Eli lapsimessuilla. Miehen ja Topon vietellessä laatuaikaa kauppa- ja puistohommissa. Lapsimessut ovat Edwardille ja äiti-ihmiselle jo suorastaan traditio. Olemme käyneet messuilla siitä lähtien, kun Edward on ollut reilu puolitoistavuotias pikku taapero. Nyt seurueeseemme liittyi myös Sampu. Hieman jännitystä päivään sain huomatessani painettuani kotioven perässäni kiinni, että pari pikku juttua, kuten puhelin ja avaimet jäivät kotiin. Todetakseni seitsemän tuntia myöhemmin, että välillä on ihan hyvä viettää muutama tunti aikaa ilman sitä käden jatketta; eli matkapuhelinta (tai noh, älypuhelin nimikkeillä ne taitanevat tätä nykyään kulkea). Messukeikka oli kaiken kaikkiaan hyvä, keikan wau hetken ollessa ehdottomasti se, kun katselimme elukkapuolella neljän loistavasti opetetun collien temppuesityksiä. Edward ja Sampu olivat vain kertakaikkisen onnellisia. Normaalisti, kun Edwardilta tiedustelee mikä päivässä on ollut parasta, niin se on ollut ranskalaiset/suklaa/herkku osastoa, nyt parasta oli; tanssivat koirat. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä saan ja minkä mies saa, kun vietämme vaivattomasti, ilman ylimääräisiä jännitysmomentteja, aikaa ihmisten ilmoilla. Kaikkien asianosaisten nauttiessa tekemisistä. Tämä kaikki oli joskus haave vain. Ja joskus jotain, jota tehtiin vähän hampaat irvessä meiningillä, tyyliin "mehän ei luovuteta, vaikka on vähän haasteellista". Nyt päivän haaste koostuu korkeintaan Sampun säntäilystä, tai siitä, että 50 metrin ruokajonon puolivälissä todetaan "äiti, pissahätä".

Onnistunut päivä sai kirkkaan kruununsa vielä iltasella. Miehen lähtiessä salille, Edwardin ja Sampun ollessa jo sängyssä, alakertaan teki yllätyshyökkäyksen Topo. Olin juuri ehtinyt rojahtaa sohvalle seuranani naistenlehti. Olin pistänyt mielessäni päivän pakettiin ja valmistautunut totaaliseen hiljaisuuteen ja joutenoloon. Voin myöntää, että Topon alakertaan hilautuminen pisti hieman ärsyttämään. (ookoo, pisti vähän enemmän ärsyttämään). Varsinkin sen jälkeen, kun Topo oli selkeästi esittänyt toiveensa saada katsoa Nalle Puh elokuvaa. Ehkä kolmattakymmenettä kertaa kyseisellä viikolla. Ei kun Pöh, siis Puh, pyörimään, Topo sohvalle parkkiin ja ylös sohvalta. Kai sitä sitten voi yhtä hyvin tehdä kämpänraivaushommia, kun ei tässä kuitenkaan saa rauhassa olla. Topo oli asiasta eri mieltä. Hän otti äiti-ihmistä hihansuusta kiinni, ohjaten tämän sohvalle, jonka jälkeen annettiin selkeä ohjeistus mennä sohvalle pitkäkseen. Tämän jälkeen Topo teki jotain mitä ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Peitteli äiti-ihmisen. Joskin peittely tehtiin edellisillan episodista viisastuneina, jälleen esiin kaivetuilla pyyhkeillä ja froteemuoveilla. Mutta väliäkö sen, ajatus oli enemmän, kuin hyvä. Siinä me Topon kanssa viettelimme tunnin verran laatuaikaa, jälleen kainalokkain, toisiamme kädestä kiinni pitäen. Pyyhkeiden ja froteemuovien alla. Se oli suorastaan täydellistä. Siinä oli monta wau hetkeä toisen perään.

Sunnuntaina wau-elämyksen tarjosi pitkä iltalenkki oman siskon kanssa. Ja siinä kahdeksan kilsan hujakoilla todistettu joutsenten kokoontumisajo. Sekä havainto omassa päässä siitä, että olla onnellinen ei tarkoita sitä, että päivien pitää olla yhtä ruusuilla tanssia, kaurapelloilla juoksentelua, vaahtokarkkeja ja mansikoita. Vaan se voi olla niitä wau hetkiä. Kuten ne joutsenet. Tai se fiilis minkä saa, kun työpäivän päätyttyä toteaa kaiken menneen harvinaisen putkeen. Aamun kiire kiire, stressi stressi on iltapäivällä; aika siisti työpöytä, eikä ollenkaan paha työjono. Se on sitä, kun työpäivän jälkeen, tihkusateessa, ryntää kiireessä hakemaan kuopusta, tyyppiä joka kulkee myös nimellä Sampu, dagiksesta kotiin. Miten siinä dagiksen pihalla tyyppi äiti-ihmisen nähtyään jättää potkupyörän niille sijoilleen, lähtien juoksemaan suu naurussa äiti-ihmisen syliin. Miten tyyppi lähtee tärkeänä hakemaan reppua, antaa ohjeet "auta se mun selkään" ja lähtee määrätietoisin askelin kohti bussipysäkkiä. Ison repun keikkuessa selässä pienten askelten tahtiin. Pieni juttuja, pieniä hetkiä. Ne mitkä tekevät arjesta onnellisempaa.

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

Käänteinen ongelma

Välillä elämä heittelee eteen varsin hassuja ongelmia. Asioita, jotka eivät ole millään tapaa planeettoja radoiltaan keikauttavia, mutta jotka hetkellisesti pistävät ainakin pasmat jossain määrin sekaisin. Näitä voivat olla vaikka sunnuntaiaamuna jääkaapista puuttuva maito. Huomiota ei voi seurata mikään muu, kuin tyrmistys: miten mä nyt juon mun kahvia? Miten voi olla, ettei meillä ole maitoa? Kyseessä ihan selkeä ongelma, jonka ratkaisuun voi etsiä vaihtoehtoja. Testattujen vaihtoehtojen tilalla ovat aikanaan maidon virkaa ajanut Tutteli, sekä tämän aamun tuore makuelämys: kahvia ruokakermalla. Sain ystävältä vinkin testata jäätelöä ensi kerran. Kuulostaa vaihtoehtona varsin houkuttavalta, verrattuna kahteen edellä mainittuun.

Varsinaiseen käänteiseen ongelmaan olemme törmänneet herra ekaluokkalaisemme kanssa. Olen jo viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt empiiristä tutkimusta aiheesta: Topon maailmassa kiukun määrä on vakio. Olen vertaillut kotieloa, tai lähinnä kiukun saralla kotioloja, koulusta tulleeseen palautteeseen. Vuoden vaihteen tietämillä, kun olimme valmiita nyppimään hiukset yksi kerrallaan päästä, kiitos Topon alati jatkuvan kiukkufestarin, koulusta kerrottiin, miten sinne saapuu iloinen, suloinen pieni mies, joka tekee niin nätisti kaikki tehtävänsä. Joka tiistaisen musaterapiasession jälkeen, aamun kojootin lailla ulvonut ja miehen totaalisesti uuvuttanut Topo, veti koulun pihassa "tyytyväisen naamarin" kasvoilleen. Ja hymyssä suin kirmasi opettajansa syliin. Open ihastellessa koulun oven raosta, miten hurmaava teidän Toponne onkaan. Miehen ollessa juuri tuolla siunatun sekunnilla asiasta jotain aivan muuta mieltä. Mietimme monen monena iltana, että missä nyt mättää. Miten herra Ihana voi olla kotioloissa herra Aika Kamala. Ärsyttääkö sitä, kun kumpikaan vanhemmista ei ehdi olemaan hänen henk.koht avustajansa 24/7? Onko meillä liian vähän ohjattua toimintaa? Pitäisikö meidän alkaa ulkoilemaan viiman ja jääsateen piiskatessa, pimeässä, märässä, liukkaassa puistossa, kello 18 illalla. Kaikkea tuli testattua: jatkuvaa henk.koht avustamista. Kahmalokaupalla ohjattua toimintaa. Ja ulkoilua pimeässä, liukkaassa puistossa juuri ennen nukkumaanmenoa. Mutta mikään ei oikein auttanut. Ainakaan huomattavasti.

Joululoman aikaan kotirintamalla alkoi herätä epäilys siitä, että ainakin osa tolkuttomasta mökäämisestä on yhteyksissä lisääntyviin migreenikohtauksiin. Homma, joka hyvin pian joululomien jälkeen sai koulusta vahvistusta. Kas kun Topo oli sielläkin alkanut pidellä päätään ja olemaan vähän vähemmän yhteistyökykyinen. Ei siis kun soitto Linnaan, ohjeistus nostaa migreeninestolääkettä (jota oli laskettu liian alhaisten verenapaineiden vuoksi paria kuukautta aiemmin): ja voilá, kotonakin asui taas leppoisampi Topo. Homma selvä, kyllähän sitä itseäkin kiukututtaa ja karjututtaa, kun päähän sattuu. Ehkä osa kiukkuamista johtui myös siitä, että typerät vanhemmat eivät tajunneet, että Topo ihan oikeasti oli kipeä. Tottakai sitä pettyy palveluskuntansa toimintaan, kun nämä eivät tajua hädän hetkellä auttaa.

Pikkuhiljaa, vuoden vaihtuessa 2015 puolelle, reissukirjaan alkoi tippua Topon koulusta merkintöjä, jotka poikkesivat aiemmista "meillä oli niin mukavaa"-meiningistä. Merkintöjä löytyi mm siitä, miten tehtävärata ei kiinnostanut, Topo suuttui. Lounas ei ollut mieleinen, Topo alkoi huutaa. Ulkoilu ei maistunut, Topoa alkoi harmittamaan. Loppuviimein, parin viikon "ei nyt mennyt ihan putkeen"-viestien jälkeen reissuvihkossa todettiin suoraan ja kaartelematta, että mikään ei hotsita ja poika on ihan helvetistä (ei ehkä juuri näillä sanavalinnoilla). Lopussa oli vielä open ihmettely siitä, että mistä nyt oikeasti voi tuulla. Kun Topoa huudatuttaa joka käänteessä. Ja kun siellä koulussa kyllä maar tiedetään, että Topo osaa olla niin hurmaava tapaus. Ja onko meillä vanhemmilla mitään haisua siitä, että mikä kiukut aiheuttaa.

Niin… Se käänteinen ongelma… Meillä nimittäin ei ole mitään haisua mikä mättää. Kas kun Topo on viimeiset viikot ollut koko 7 v ja melkein 7 kk elämänsä leppoisammalla tuulella. Ainakin lukuunottamatta vauvavuotta. Topoa hymyilyttää. Hän haluaa peuhata. Hän kikattaa. Hän kaivautuu kainaloon. Hän halailee, kun äiti-ihminen kokkailee. Hän kaivautuu sängyn päällä kainaloon, painaen päänsä äiti-ihmisen olkapäälle, ollen vain vieressä, onnellisena ja rauhallisena. Hän tulee joka aamu sanomaan lempeällä äänellä "äätiii". Mikäli kello on lähmpänä viittä, kuin seitsemää, hän menee "Topo, nyt pitää mennä vielä nukkumaan" ohjeistuksen saatteleman nätisti takaisin sänkyynsä. Olemme tehneet ihan oikeita juttuja, jatkuvan Topon vahtaamisen sijaan. Olemme heitelleet palloa, leikkineet autoilla, lennättäneet helikopteria (toimituksen huomautus; ei sentäs oikeaa…), laulaneet, halineet, nauraneet. Meillä ei siis todellakaan ole mitään havaintoa siitä, että mistä nyt tuulee. Kotona ei juuri nyt ole minkään valtakunnan ongelmaa.

Open villejä veikkauksia Herra Ihanan muodonmuutoksesta Herra Aika Kamalaan, olivat pahentunut epitilanne, sattuu jonnekin, uhmaikä. Vaaka ei oikein kallistu mihinkään vaihtoehdoista: joo, kotona on näkynyt enenevää pään ja silmien veivaamista, voi olla enemmän kohtauksia. Mutta Topo nukkuu, eikä kiukkaa. Joten selkeästi epihomma on jotakuinkin hallinnassa. Vuosien migreenikokemuksella tiedän, että Topon migreenit ajoittuvat jostain syystä useinmiten iltapäivään. Ja eivät mene itsekseen ohi. Jos siis koulussa on ollut aamulla migreeniä, luulisi että kotiin tulisi yhä kipuileva poika.  Uhmaikä: voiko se olla vain koulussa?

Koska koulusta heitettiin pallo kotiin, otimme ja istuimme miehen kanssa ruokapöydän ääreen, ratkaisemaan käänteistä ongelmaamme. Tsemppasimme isolla hanskalla ja teimme A4:lle ranskalaisilla viivoilla "mahdollinen syy"-listauksen:
- Jos liikaa ohjattua ohjelmaa, versus Topon jaksaminen
- Jos liikaa hälinää, kotonakin nimittäin menee hermo jos veljekset E&S möykkäävät vieressä
- Jos ei hetkeen käyttäisi iPadia siestan viihdytysvälineenä. Jos Topoa ei hotsita tehdä tehtäviä, tai vaihtoehtoisesti hän tekee ne minuutissa, koska hän odottaa iPad sessiota.
- Kuherruskuukausi on lopullisesti ohi. Kyllähän se koulun aloitus onnistui yli kaikkien odotusten. Mitä jos Topo on nyt tajunnut, että tämä on nyt sitten tätä hamaan tulevaisuuteen. Ja toteamus ärsyttää ja harmittaa.

Onneksi olemme opettajan kanssa täysin samaa mieltä seuraavasta: mieluummin sitä kiukkuamista koulussa, kuin kotona. Jäämme jännityksellä seuraamaan mitä tulemaan pitää.

Eilen teimme taas miehen kanssa trion hajautuksen; miehen viettäessä laatuaikaa Topon kanssa, me suuntasimme majakan ja perävaunun kanssa keskustaan oikeaan karkkikauppaan. Ja katselemaan laivoja. Oli mahtavaa. Ja oli mahtavaa lukea alkuillasta mieheltä tullut viesti "tekis mieli anoa pisteitä, kun on Topon kanssa kokopäivän. Mutta ei voi. Kun on iloinen, kiltti ja leppoisa koko ajan. Mikäköhän siellä koulussa on". Niin… Mikäköhän? Samalla olen sisäisesti erittäin iloinen siitä, että ongelma on nyt tällä kertaa näin päin. Ihan oikeasti käänteinen ongelma.

Oma Aika

Tänään tulin töistä kotiin tyhjään taloon. Hiljaisuus oli kiireisen työpäivän jälkeen, kuin parasta musiikkia korville. Tiesin, että noin 25 minuutin kuluttua hiljaisuus katkeaa, koululaisten huristellessa tilataksinsa kyydissä kotipihaan. Vietin muutaman minuutin miettien, mitä teen tällä kaikella ruhtinaallisella omalla ajalla. Ruoka oli valmiina, ei ollut pyykkejä ripustettavana, kämppä oli imuroitu. Ei mitään näistä perustoimista siis sillä tekemättömien töiden listalla. Lopulta päädyin makaamaan raatona sängyn päällä kymmenen hätäisen minuutin verran.

Oma aika… Vielä hoitovapaalla ollessani osasin ottaa aikaa itselleni. Käydä salilla, käydä kahveilla, käydä pitkillä illallisilla hoitovapaalla olevien kavereiden (tai muiden, kenelle puoleen yöhön asti rilluttelu arki-iltana passasi) kanssa. Yleensä oli myös joku reissunpoikanen ainakin suunnittelun alla. Nyt homma on lähtenyt ihan lapasesta. Mies yrittää antaa omaa aikaa viikonloppuisin. Sinä omana aikana jynssään ikilikaista huushollia, käyn loputonta matsia pyykkivuorien kanssa,  todetakseni, että kiitos sotkuisen miesväen (itselläni ei tähän tietenkään ole mitään osaa eikä arpaa) homma on loputonta projektia, jonka päässä ei tyyliin ikinä seiso se kuuluisa kiitos.

Joskus Edwardia hautoessa synnytysvalmennuksessa käskettiin käymään leffoissa, nukkumaan päiväunia, käymään kävelyllä ja kahveilla, koska "kohta se elämä muuttuu". Pah mietin; beibi tulee, mutta herranjumala, tyyppi on vauvan hetken vaan. Sen jälkeen tyypin voi jättää miehen huomaan, tai lapsenvahdin huomaan ja käydä niillä kävelyillä ja leffoissa. Eihän sitä nyt loppuelämää vietetä kotona verkkareissa, piltti lahkeessa roikkuessa, syöden lounasta seisoma-asennossa ja juoden kahviaan aina viileänä. Ajatelma voisi pitää paikkansa, jos ei iskisi vauvakuume sen piltti numero ykkösen ollessa vielä teknisesti vauvaikäinen. Toteamus kaksi (saatikka kolme) menee siinä, kuin yksikin, on hyvin hyvin kaukana totuudesta.

Viime viikonloppuna yritin toitottaa perheen alaikäiselle herrasväelle, että äiti-ihmisen ainoa elämäntehtävä tällä pallolla ei ole toimia heidän 24/7 palvelusväkenään. Toitotuksien kaikuessa kuuroille korville. Lopulta menin siitä mistä aita on matalin, jälleen kerran: laskeuduin lapsen tasolle.  Ja heitin ilmaan uhkauksista pahimman: nyt jos jollain seuraavaan varttiin on äidillä asiaa, niin illalla pestään sitten hiukset. Puuha joka on kolmion mielestä karmeista karmeinta. Uhkaus toimi kolmen minuutin verran. Jonka jälkeen sitä asiaa taas riitti: nälkä, jano, vaihda vaippa, jonka jälkeen oli taas nälkä, jano ja vaippa vaihdettavana. Välillä matsattiin leluista, katseltavasta leffasta, tai siitä, että "joku söi lihapullat mun lautaselta". Ei siis auttanut muuta, kuin ryhtyä tuumasta tekoon. Talven toistaiseksi pahimman jäähilesateen piiskatessa talvitakkia läpimäräksi suuntasin siskon luokse rauhoittumaan. Ah, että teki hyvää. Siskon luona on siistiä. Siskon luona saa istua viininsä/kahvinsa/ruokansa äärellä ihan rauhassa, aloillaan, niin kauan, kuin sielu sietää. Olisin voinut jäädä siskon luokse viikon lomalle. Itseasiassa olisin voinut jäädä sinne vaikka odottelemaan kevättä…

Erittäin hyvällä huumorintajulla varustettu kaverini viestitteli kanssani näistä oma aika asioista päivä pari takaperin. Todeten, että levätään me sitten simpsakoina 75 vuotiaina leideinä. Luulen, että tuossa humoristisessa heitossa piili pieni totuuden siemen. Kai sitä saa, mitä tilaa. Äiti-puuha on ehdottomasti universumin ykköspuuhaa mielestäni. Mutta eihän sitä nyt kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Illan oma-aika tuokion: 21 päivän treenihaasteen 21. treenihaasteen jälkeen päätin, että nyt maar muuttuu meno ja meininki. Huomenna menen salille. Törkeästi juuri siihen aikaan, kun huushollissa alkaa iltaralli. Otan itseäni niskasta kiinni, täsmäytän ystävän kanssa kalenterin ja me ihan aikuisten oikeasti varaamme itsellemme sen kauan puhutun eksoottisen kotiimaanloman. Otan seinäkalenterin käyttöön muussakin tarkoituksessa, kuin "tilaa taksit" "tilaa vaipat" "muista luistimet"-merkinnöissä, ja alan laittaa sinne "äiti-ihmisen oma-aika"-merkintöjä. Kas kun; tämä oman ajan toiselle antaminen ei ole meillä ikinä miehen kanssa tökkinyt. Jos mies kysyy voinko mennä pelaamaan tennistä, vastaan joo. Jos kysyn voinko mennä salille, mies vastaa joo. Jos mies kysyy, voiko lähteä keväällä tennisreissulle kavereidensa kanssa, vastaan joo. Ja saman vastauksen tiedän saavani tiedusteluun: voinko lähteä ystävän kanssa kotimaanmatkalle. Nyt minusta on vain tullut törkeän saamaton vaatimaan sitä omaa aikaa.

Ne extempore leffareissut, rauhalliset iltakävelyt miehen kanssa ja pitkät kahvilakäynnit saattavat vielä siintää jossain tulevaisuudessa. Ehkä sitten simpsakkana seiskavitosena. Mutta pari salireissua viikossa, höystettynä satunnaisella illallisella tai viinitreffeillä ystävän kanssa, tai vaan pitkällä iltakävelyllä maailman parhaiden naapureiden kanssa saavat luvan ruveta olemaan arkipäivää. Ehkä nuo plus miinus metriset tyypitkin oppivat pikkuhiljaa, että äiti-ihmiselläkin on jonkinsortin työajat… Tai sitten eivät. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja odottelen ainakin vähän niitä eläkevuosia.

Punainen sydän, sininen vesi

Isin ympäri pallon, hymysuu isillä. Isillä on kauniit hiukset.

Entä äiti? Sen nimi on Äiti-Mari. Silmät, nenä, hymysuu äitillä.

Halusin piirtää äidille punaisen sydämen. Siitä tuli äidin sydän, joka rakastaa Edwardia. 

Aurinko, äiti tykkää auringosta, lämpimästä. Sitten syödään jäätelöä. Äiti voi syödä suklaajäätelön ja juoda pepsiä. Äiti voi mennä uimaan siniseen veteen.

Sitten isi syö suklaamuffinssin. 

Äidillä on hiukset, äidillä on korvat. Äidillä on kädet ja kädet. Äidillä on jalat ja jalat. Äidillä on varpaatkin. 

Tulee iso suklaakakku äidille. Sitten voin antaa äidille pieni pala suklaakakkua. 

Tuossa taiteiljanalumme selostus kotiin kannetusta kauniista vesivärityöstä. Niin usein tulee mietittyä, minkälaista osumaa Edward, Topo ja Sampu ottavat tästä arjesta, joka ei aina kulje ihan niitä normipolkuja. Olen välillä heittänyt miehelle puolivitsillä ilmaan ehdotuksen terapiarahastosta. Tällä kertaa se ei tarkoita puhe-musiikki-toimintaterapioita, vaan sitä korvien välien terapointia. Olen miettinyt, milloin Sampulle pitää selvittää vähän isommalla kaarella isoveljien edesottamuksia. Että he eivät ehkä ihan välttämättä aina käyttäydy samalla tavalla, kuin muut eka- ja kolmasluokkalaiset isoveljet. Vielä ei taida olla oikea hetki, mutta koska se on? Mistä sen tietää, että nyt on aika käydä keskustelua aiheesta "meillä perussetti saattaa ajoittain tarkoittaa jotain muuta, kuin muilla perussetti"? Olen miettinyt, että tullaanko Sampua joskus kiusaamaan, koska hänellä on erityiset isot veljet. Miten äiti-ihmisenä voin suojella häntä siltä kiusaamiselta. Ja miten onnistumme miehen kanssa kasvattamaan hänestä niin vahvan pienen miehen, että se mahdollinen kiusaaminen ei häntä satuta.

Sitten tulee kotiin vesivärityö, ja maalaajamestarin selvitys siitä, mitä työ pitää sisällään. Sitä lukiessa tulee hetkellinen rauha. Jos meidän kolmasluokkalaisemme, jonka aamurutiineihin sisältyy koulun välttely selityksellä sun toisella (viikon selityksen ollessa "olen paholainen, olen sairas ja en voi mennä kouluun"), sekä palava halu viettää jatkuvaa lomaa ja elää suklaakarkeilla, maalaa kuvia suklaajätskeistä ja sinisestä vedestä, isän kauniista hiuksista ja äidin sydämestä, ei olla voitu mennä ihan satasella ojasta allikkoon. Ehkä siitä terapiarahastosta voi siirtää pienen osuuden miehen ja äiti-ihmisen huvirahastoon. Ostaa vaikka suklaajäätelöä ja suklaamuffinsseja, katsella elokuvaa jossa on sinistä vettä, aurinkoa ja lämpöä.

Matala aita

Ah näitä elämää suurempia periaatteita. Jotka tiukan paikan tullen voidaan viskata romukoppaan ja jälleen kerran mennä sulavasti siitä, missä aita on matalin. (asia josta olen tainnut joskus aiemminkin mainita…)

1) Olen joskus muinoin, yhden lapsen äitinä lausunut seuraavan elämää suuremman viisauden "meidän olohuoneeseemme ei ikinä tule leluja, lapsella on oma huone leikkejä varten". Kröhöm, tai siis KRÖHÖM: tätä nykyä "olohuoneemme" on lelulandia parhaammasta päästä. Ja tämän lisäksi myös hyljättyjen lelujen hautausmaa. Puolustelen hommaa sujuvasti oikealle ja vasemmalle sillä faktalla, että asustamme kaksi kerroksista kotoa, jonka keittiö on alakerrassa, samoin kuin pyykkikone. On siis luonnollista, että alakerrassa vietetään enemmän aikaa, kuin yläkerrassa olevissa makuuhuoneissa. Ja on täysin luonnollista, että lapsi haluaa huseerata ja leikkiä niin, että äiti-ihminen on vähintäänkin näköpiirissä, jollei jopa kosketusetäisyydellä. Kokoajan. Tätä nykyä emme miehen kanssa hio suurempia sotasuunnitelmia olohuone-lelutilanteen taltuttamiseksi. Keskustelu on kääntynyt suuntaan "sitten joskus kun toi Sampu ei enää leiki olohuoneessa"… Kummankin sisäistäessä tasan tarkkaan sen, että "sitten kun" tarkoittaa samaa, kuin joskus neljän vuoden kuluttua.

2) Me emme nukuta lapsia. Me emme tiedä mitä lapsien nukuttaminen tarkoittaa. Kerkesimme saattamaan kolme lapsukaista maailmaan, ja vieläkin saimme rehvastella tällä samalla faktalla. Juu, meillä lapset menevät kiltisti omiin sänkyihinsä nukkumaan. Jäävät sinne ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ei, emme paijaa heitä uneen, emmekä makaa hengittämättä tuntikausia iltaisin odottaen, että lapsukainen kuukahtaisi unten maille, ennenkuin nukuttava osapuoli niin tekisi. Niin nuo tekivätkin: kävivät siis nukkumaan ilman sen suurempia rituaaleja. Kunnes eräs kaunis kevätpäivä Sampu päätti, että moinen itsekseen nukahtaminen saa loppua. Tuota erästä kaunista kevätiltaa seurasi noin 90 kesäiltaa ja 200 vähemmän kesäistä iltaa, kun mies tai äiti-ihminen makasivat liikahtamatta Sampu kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Nukutushommissa. Tätä nykyä voin osallistua nukutuskeskusteluihin yhtä, mielellään kokematta jäänyttä, kokemusta rikkaampana. Juu, tiedän, nukuttaminen on ihan syvältä, ihan kamalaa, ei jää yhtään omaa aikaa. Juu, olen nukahtanut x-kertaa itsekin siinä nukutushommassa. Jep, homma niin sanotusti vetää pinnan kireälle. Sampulle sinnikkyyspojot siitä, että hän yhä tekee puolittaisia yrityksiä kerta-pari viikkoon, jotta palaisimme nukutusaikaan. Tyylillä "äiti, sä tule kukkuun NYT" "äiti, sä tule tähän mun viereen". Totuuden nimissä, joskus äiti-ihminen menee ja noudattaa käskyä. Koska se kuopus kasvaa, ja ei kohta enää halua äiti-ihmisen tai miehen kainaloon nukkumaan. Pitää ottaa siis ilo irti viimeisistä "korvaamaton nukuttaja"-hetkistä. Noin 80% kerroista äiti-ihminen nukahtaa ennen Sampua…

3) Me emme käytä iPadeja viihdytystoimiin. Jossain vaiheessa huomasimme, että pari lastenpeliä tabletille lataamalla, saimme Topon viihtymään paikallaan, rauhassa, tyytyväisenä, useita minuutteja putkeen. Tuumasta toimeen; Kapun metsät, Talking Tomit, ja arsenaali Toca Bocia lataukseen ja ei kun nauttimaan rauhallisista hetkistä. Perustelimme tätä puuhaa itselemme sillä, että pelit ovat kehittäviä. Topo oppi yhdistämään neliöt, kolmiot ja ympyrät omille paikoilleen Kapun metsän avulla muutamassa minuutissa. Homma, jota oli palikkalaatikoiden ja nuppipalapelien avulla yritetty harrastaa useamman vuoden ajan. Jotenkin kummasti siinä vain sattui käymään niin niin, että taloudessa on tätä nykyä neljä (KYLLÄ) iPadia. Sampu osaa pelata Angry Birdsiä. Edwardi vaatia junasarjojaan Youtubesta. Ja se tyyppi joka illan aikana jää ilman omaa iPadiaan, on joko mies, taikka äiti-ihminen. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että läheskään jokainen tableteille ladatuista peleistä ei ole enää ladattu sinne "kehittämismielessä". Vain ja ainoastaan "antakaa meille viisi minuuttia omaa rauhaa" mielessä.

Tässä siis olivat jo sädekehän kiillotushommelit jääneet paitsioon, kunnes tein täsmäiskuun Wilmaan. Sinne nettisivuston syövereihin, jonne kerrotaan koulumaailman tärkeät asiat. Jossain vaiheessa kävin lukemassa tunnollisesti joka ainoan viestin, sillä siunatun sekunnilla, kun sen opettaja, rehtori, terveydenhoitaja, tai joku muu kouluympyröissä työskentelevä ihminen sinne kirjoitti. Kunnes homma alkoi mennä puolittain työstä. Ainakin Edwardin koulussa Wilma-intoa tuntuu löytyvän vaikka muille jakaa. Parhaina päivinä sähköposti ilmoittaa viisi kertaa päivässä "sinulle saapuneesta uudesta wilma-viestistä". Joten aloin tekemään Wilmaan joka toinen päiväisiä täsmäiskuja. Viimeisimmän iskun tein alkuviikosta. Lukeakseni koululaisvanhemman urani hienoimman viestin. Edwardin luokan avustajan kertoessa, että Edwardin kirjoitustaidot ovat menneet huimaa vauhtia eteenpäin (puolustuksen puheenvuoro: asia jonka olimme miehen kanssa kyllä noteeranneet itsekin). Viesti kertoi myös, että Edward tekee innoissaan koulutehtäviä. Syö lounaalla monipuolisesti. Ottaen lautaselleen jopa salaattia. Ja kaiken kruunasi toteamus "Edward on kyllä hieno poika". Tuon viestin kunniaksi meillä oli pienimuotoiset juhlallisuudet. Edwardin herkkuja: ranskalaisia ja suklaata. Äiti-ihminen pääsi taas menemään siitä, mistä aita on matalin: ranskalaiset kun pitää olla pikaruokapaikasta ostettuja, jotta ne olisivat just eikä melkein Edwardin mieleen. Mutta hei; jos on juhlat niin kyllä tarjoiluiden pitää olla juhlakalun mieleen…

Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.