Sadan Vuoden Yksinäisyys

En tiedä milloin se alkoi: muurin rakentaminen. Oliko se silloin, kun Eliaksen ollessa reilun vuoden ikäinen, mietin Stockan kahvilassa, että miksei minun pikkumieheni osaa juoda itse tuttipullosta. Kun sen taidon omaavat häntä paljon pienemmätkin ihmiset. Ehkä muuri nousi vähä vähältä kaikkina niinä kertoina leikkipuistossa: Kun kymmenkuiset juoksivat omin jaloin puolitoista vuotiaan Eliaksen ohi. Joka konttasi. Minussa alkoi kasvaa epäilyksen siemen ja pelko otti pienen palasen sydämestä: ehkä kaikki ei ole ihan kuin pitää. Jossain on jotain vialla.

Muuri nousi nousemistaan kaikkina niinä kertoina, kun ystävien kanssa treffatessa nauroin hauskoille jutuille. Vaikka oikeasti sisällä ahdisti, ja teki vain mieli mennä yksin nurkkaan itkemään. Oli nukuttu huonosti, menty taas pohjalle, epilepsian näyttäessä kyntensä kotona. Vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät, useinmiten tuntuu liian vaikealta avata suunsa, sanoa, että olen niin väsynyt. Välillä kovin onnetonkin. Etten aina jaksaisi vain nauraa. Että tunnen usein olevani aika yksin. Silti en vain osannut, enkä osaa, avata suutani. Luulen sen johtuvan siitä, että aika ystävien kanssa on liian kallisarvoista murehtimiseen. Tuntuu typerältä sanoa, että tunnet olevasi yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen. Tuntuu typerältä tuntea olevansa yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen.

Muurini vahvistui kaikkina niinä kertoina, kun kerroin uusille ihmisille missä mennään. Minkälaista perhe-elämää viettelemme. Yksi on lievästi kehitysvammainen, toinen vaikeasti, kolmannella on vain epäselvä puhe. Mutta ihan hyvin pyyhkii. En edes valehdellut. Väitän hyvin vahvasti, että olosuhteet huomioon ottaen, varsin hyvin pyyhkii. En vain ikinä ole osannut sanoa en ystävälle, enkä uudelle tuttavalle, että tämä on myös hyvin yksinäistä puuhaa. Että elämä on täynnä muistutuksia siitä, että emme mene massan mukana. Siksi on olemassa muuri. Muuri joka suojele ajoittain kovinkin yksinäistä sydäntä.

Instagramia selatessa mieli virkistyy aurinkoisista kuvista, harmaan (ja harvinaisen räkäisen) sunnuntain keskellä. Aurinkolomia, hiihtolomia, perhelomia. Minäkin haluan sellaiselle! Haluan tuntea sen kuplivan jännityksen, kun lentokentän turvatarkastuksen jälkeen istumme aamupalalle: koko perhe. Sitä ei vain tapahdu. Ainakaan juuri nyt. En jää murehtimaan ajatusta sen enempää. Kiitos muurin. Nautin vain kuvista. Miettien samalla, että eihän tulevaisuudesta kukaan tiedä mitään. Topo sanoi eilen Carsia katsellessa "sataa". Elokuvan kohtauksessa satoi. Toivon siemen alkoi itää entistä vahvempana: ehkä joku päivä, joku vuosi, Topo osaa kommunikoida muutamin sanoin. Ehkä hän saisi voida niin hyvin, että voisimme tehdä yhdessä jonkun pienen matkan? Tuollaiset ajatukset tekevät muuriin pieniä säröjä: Ehkä mekin joku päivä lähdemme koko perhe aurinkolomalle. Minä laitan instagramiin kuvan lentokenttäaamiaiselta. Ja kuvassa on mukana myös Topo. 

Kun me miehen kanssa kävimme raskaita aikoja läpi, tunsin olevani enemmän yksin, kuin koskaan aiemmin. Toinen puolikas puuttui. En ollut kokonainen. Ne tuntemukset olivat pelottavia. Tuolloin aloin rakentaa erilaista muuria: en voi olla riippuvainen toisesta, minun pitää pärjätä poikien vuoksi. Osata pärjätä yksin. Vaikka tänään asiat ovat varsin hyvällä tolalla, on siitäkin muurista rippeet jäljellä. Suojelemassa sydäntäni. Muistuttamassa, että elämässä voi käydä mitä tahansa, voit oikeasti jäädä todella yksin.

Sitten tulee niitä hetkiä, muistutuksia siitä, että ehkä muuri on hieman turha. Kuten sairastupapäivänä. Viesti ystävältä vuosien takaa. Tsemppaus: älä murehdi, että olet poissa töistä, me ehditään hei tehdä vielä 30 vuotta töitä. Alkaa naurattaa, sydän pakahtuu. Ihana tyyppi! Tai kun Topon repusta löytyy itse askarreltu sydän. Niin kaunis. En ole varma onko Topo a) suorittanut miten suuren osuuden itse askartelutoimenpiteestä b) onko hänellä ollut mitään havaintoa siitä, mitä hän on (ja kenelle) askarrellut. Mutta se sydän lämmittää kovin. Mietin Topon hymyileviä kasvoja, sitä kun hän ottaa kädestä kiinni, painaa päänsä syliini. Sydämessä läikähtää taas. 

Vaikka erilainen elämä on pakottanut rakentamaan sen muurin sydämen ympärille, itsesuojelutarkoituksessa, saanut usein tuntemaan itsensä niin pohjattoman yksinäiseksi, niin onneksi päivittäin tulee muistutuksia siitä, että en sitä todellakaan ole. Olen äiti, vaimo, ystävä, perheenjäsen. Kun eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä sai surullisia uutisia, sanoin hänelle "et ole yksin". Tarkoittaen sitä sydämeni pohjasta. Toivon, että hän uskoi ja luotti siihen. Toivon kovin, että muistaisin sen itsekin elämässäni. Onneksi synkimpinä aikoina elämä muistuttaa tästä automaattisesti: siten että oma lapsi ottaa kädestä kiinni, mies halaa ohi kulkiessaan, ystävältä tulee hauska viesti, äiti laittaa huolestuneen viestin "mitä sun sormelle on tapahtunut". Silloin tiedän, että muurin läpi on päässyt lauma tärkeitä ihmisiä. Jotka eivät jätä yksin. 

Parasta ja EiNiinParasta

Parasta on iltapäivä pulkkamäessä. Ulkoiluharrastus, jonka parissa trio viettää heittämällä pari tuntia putkeen. Topokin! Ihan erityisen parasta Topon mielestä puuhassa on se, jos mäki sattuu olemaan liukas ja voi liukastella (lue: kaatuilla) sydämensä kyllyydestä, tarpoessa ylös mäkeä. Itseasiassa parhauksien parasta on Topon mielestä läheisessä pulkkamäessä niin sanotusti "ajautua pois radalta". Pienelle jyrkälle penkareelle, jota hän "yrittää" (lue: ei todellakaan yritä) vimmalla kiivetä ylös. Saaden mahdottomia kikatuspuuskia kiipeämisen ja liukastelun lomassa. Ihan ehdottoman parasta on kuulla nauru ja nähdä vauhdinhurmasta hymyilevät kasvot. Niin ja tietenkin itsekin heittäytyä lapseksi, antautua vauhdin hurmaan ja laskea muutamat mäet alas.

Ei niin parasta on se, että pulkkamäkipäiviä ei ole isolla hanskalla siunaantunut tänä talvena. Niitä odotellessa siis. (tai sitten vaihtoehtoisesti kunnon kevättä!) Elias ja Sampu ovat myös kovasti odottaneet kunnon talvikelejä, jotta voisimme ostaa heille uudet "hiihtimet". 

Parasta on se, että lapsen omaishoitajana elämäämme kuuluu ihan lakisääteisiä breikkejä. Jaksoja, jolloin koululaiset menevät tilapäishoitoon. Topo hieman useammin, kuin Elias. Vaikka tilapäishoito tuntui ajatuksena ylipääsemättömän vaikealta jokunen vuosi sitten, ja yhä tuntuu pahalta laittaa omat koululaiset taksiin tilapäishoitolaukkujen kanssa, niin breikit ovat tervetulleita. Pari päivää, kun ei tarvitse elää taksien aikataulujen mukaan. Pari yötä, kun voi nukkua yöt läpeensä, unohtaa koiranunet.

Ei niin parasta on juurikin se, että äidin ja isän sydämet eivät ikinä totu siihen, että ne omat, maailman tärkeimmät, koululaiset lähetetään hoitoon säännöllisin väliajoin. Tilapäishoito on kaikessa hyvyydessään myös vahvasti elämässämme mukana kulkeva muistutus siitä, että ei tämän ehkä näin olisi kuulunut mennä.

Parasta on se, kun Sampu löytää kaappien perukoilta vuosia vanhan lasten pianon. Ah sitä soittamisen riemua.

Ei niin parasta hommassa on juurikin se "soittamisen" riemu. Topoa ärsyttää, koira haukkuu. Mutta eihän sitä voi, kuin liikuttua Sampun kysyttyä biisin vedon jälkeen "kuulostiko tämä ihanalta, äiti". Yrittää vastata naama pokerilla "Kyllä kuulosti kulta", sekä samalla jollain ilveellä yrittää selittää, että kaikki talouden jäsenet eivät ehkä nauti musisoinnista niin kympillä, kuin perheen kuopus. Pianon pattereiden loppumista odotellessa...

Parasta on se, että Topon aivan liian pitkän heikomman kauden, sekä muutaman pieleen menneen lääketitrauksen jälkeen, löytyi (luultavasti) balanssi touhuun. Saatiin ehkä, ainakin hetkellisesti, taas lääkitys kuntoon ja epilepsia taka-alalle. Parasta on saada Topo takaisin hänen omasta huononolonmaailmastaan. Ihan parastan on nähdä, miten Topon silmät ovat kirkkaat, nauru on tervettä naurua ja poskille on palannut jälleen terve puna. 

Ei niin parasta on jälleen yksi muistutus siitä, että epilepsia on kavalaakin kavalampi sairaus. Joka tekee hyökkäyksiään, silloin, kuin vähiten odottaa. Ei todellakaan parasta on se, miten tuo kavalaakin kavalampi sairaus pyörittää ajoittain koko perheen arkea. Kun nukutaan viikkoja putkeen pätkissä, normaali arjesta suoriutuminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta. Rankat jaksot rankemmilta ja väsymys aina vain suuremmalta. Pahinta on suru, epätoivo ja pelko, jotka muistuttavat olemassaolostaan. Epilepsian kaapatessa oman lapsen ja muuttaen hetkessä koko hänen persoonallisuutensa. 

Parasta on sunnuntainen iltapäivälenkki Eliaksen ja Roopen kanssa. Kun metsätiellä tulee vastaan hevonen. Eliaksen ilme, hänen punaiset poskensa, ja toteamus kotona "oli kivaa äiti käydä yhdessä lenkillä". Tässä hommassa ei ole mitään vähemmän parasta. Tällaista pitäisi harrastaa useamminkin. Eli odotellemme kovasti pidentyviä päiviä, jotta niitä lenkkejä päästäisiin tekemään yhdessä myös työpäivien jälkeen. 

RättiVäsynyt Sankari

Istumme miehen kanssa kahvit edessämme, näköalaravintolassa. Takana on pari rauhaisaa tuntia kahden kesken, lasi (okei, kolpakollinen, liene juoman tarjoillut henkilö ollut sitä mieltä, että tiskin toisella puolella oleva naikkonen tarvitsee ison+ lasillisen) viiniä ja hyvää ruokaa. Kello lyö puolta kahdeksaa. Hoputan miestä: juodaan kahvit äkkiä, että päästään kotiin. Ei sillä, etteikö olisi mukavaa, rauhallista, loistavaa saada keskustella kahdestaan. Mutta kun on kiire. Nukkumaan. Mies on sataprosenttisesti samaa mieltä. Särvimme kahvimme pikavauhtia ja köpöttelemme paukkupakkasessa parkissa olevaan autoon.

Käyn työpaikalla keskustelua ystäväni kanssa. Hän on juuri palannut äitiyslomalta takaisin töihin "tuli vedettyä sitten yö kahden tunnin unilla, voi hitto tätä elämää". Vastaan "I feel you". Ihan oikeasti: I feel you.

Istun työpaikan ravintolassa syömässä salaattia entisen työkaverini kanssa. Emme ole nähneet vuosiin. Ruokatauolla pikakelaamme viimeisten vuosien kuulumiset: hänestä on tullut mummi ja hän on vaihtanut työpaikkaa. Minusta on tullut kolmannen kerran äiti, ja olen vaihtanut pariin kertaan työpaikkaa. Hän kyselee poikien kuulumisia: Kerron, että Eliaksella kaikki on mennyt tosi hyvin, sitten viime näkymän. Topolla ei niinkään. Yritän haukotella niin, ettei hän huomaisi sitä. Ettei hän vain luulisi, että haukottelen paremman seuran puutteessa. Koska niin ei asia todellakaan ole.

Kun kuulen ystäviltäni, miten sairastavat lapset, mahakipuiset vauvat, tai muuten vaan elämä on heitä valvottanut, saavat he minulta välittömästä kaikki mahdolliset empatia- ja sympatiapisteet. Vähäiset yöunet ovat jotain, josta on tullut liian tuttu osa elämää viimeisten vuosien aikana. Joskus, Topon satunnaisesti nukkuessa pitkään, tai hänen ollessa tilapäishoidossa, saatamme miehen kanssa nukkua, kuin pienet porsaat, kahdeksan pitkää tuntia putkeen. Heräämme hihkuen hyvää oloa. Fiilistelemme kilpaa sitä, miltä maailma näyttää, ja miltä maailma tuntuu kunnon unien jälkeen. On kuin olisi herännyt henkiin liian pitkän kohmelon jälkeen.

Sanotaan, kuulemma, että kaikenmoiseen tottuu. Uskon, että osittain olemme tottuneet siihen, että aamuyöstä talutellaan kilpaa kukkuvaa Topoa takaisin sänkyyn, hätkähdetään hereille koiranunesta jokaisesta pienestäkin kolahduksesta ja välillä todellisuus ja uni menevät sekaisin: Näinkö unta, että Topo heräsi kello nollakaks yöllä, vai tapahtuiko se oikeasti. Silti: oikeasti tähän ei ikinä totu. Siis tähän väsymykseen. Puoliteholla suorittamiseen, salahaukotteluun, siihen että silmäpussit peittävät puolet silmistä alleen.

Erään harvinaisen huonon yöjakson jälkeen äitini antoi minulle tiskirätin, jossa luki osuvasti "rätti väsynyt". Rätti kulkeutui yökyläilemässä olleen Sampun mukana repussa kotiin. Nyt tiedän, mistä olen lievän mustahuumorisen luonteeni perinyt. En raaski ottaa rättiä käyttöön. Se koristaa tiskipöytäämme: kun rättiväsymys aamulla itkettää, se tiskirätti pistää edes vähän naurattamaan. Kuten kaikesta, tästäkin suht kestävästä olotilasta pitää yrittää kaivaa jotain positiivista esiin: sen että laihdutuskuurit menevät kroonisesti metsään, voi hyvin laittaa kroonisen väsymyksen piikkiin. Tutkimusten mukaan aineenvaihdunta hidastuu. Silloinhan on melkein mahdotonta hoikistua, eikö?

Kaikille pienten lasten, erityislasten, koliikkivauvojen, elämän murheiden ja unettomuuden vuoksi valvoville väsyneille kohtalotovereille haluan sanoa: I feel you. Olette sankareita. Me olemme arjen omanlaisia sankareita. Rättiväsyneinä. Toivon meille kaikille monen monia hyviä unia. Ja jaksamista arkeen niin pitkään, että niistä pitkistä yöunista tulee taas totisinta totta.

Uusia Alkuja II

Olen viime aikoina alkanut kaivata tätä "ihka omaa blogikotiani". Kaiketi pitää käydä vähän vieraissa, vierailuilla, tajutakseen miten hyvä kotona onkaan olla? Haahuilla oikeassa elämässä vähän työpaikasta toiseen (joskin näistä asioista en ota itse kaikkea vastuuta…), tajutakseen, että oikeasti pysyvyys on aika hyvä juttu.

Hyvin kukutun viikon jälkeen univelan ja migreenin sekoitus kaatoi tämän äiti-ihmisen sängyn pohjalle, kello 20.30 lauantai-iltana. Niin epäreilua! Pakkasessa oli lemppari pakastepizzaa, karkit hommattu ja miehen kanssa valittu hartaasti illaksi sarjaa, jota voidaan katsoa "ainakin kolme jaksoa putkeen" (olimme erityisen hurjalla päällä, illan teemaksi olisi voinut jopa laittaa "keski-ikäiset goes crazy"). Mutta, aina ei voi voittaa. Varsinkaan jos vastustajina ovat sekä migreeni, että megalomaaninen väsymys.

Sunnuntaiaamuna, lauantain harmaus oli vaihtunut lumisateeseen, pikkupakkaseen, pienempään väsymykseen, sekä vähemmän raastavaan päänsärkyyn. Ja oli aika katsoa, vieläkö tämän sivun tunnukset toimivat. Palata eräänlaiseen kotiin. Aloittaa taas alusta.

Kuinka moni muu muuten tekee henkisiä lupauksia uusista aluista vähintään kerran viikossa?

Itse olen mestari siinä. Ohessa pari niistä, kuluvalta viikoilta:

- pesen pyykkiä joka ilta. Meille ei enää muodostu pestävän, eikä viikattavan pyykin vuoria. Siis herranjumala mitä itsepissitystä! Nimimerkillä: laitoin juuri viikon ekan koneellisen pyörimään ja voisin siitä hyvästä antaa itselleni kultatähtitarran
- Lopetan sokerin käytön. Valkoinen vilja lähtee myös pois ruokavaliosta. Sushia vain kerran kuussa ja irtokarkkien tilalle vaikkapa pähkinöitä. As if… Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa sushia. Eliaksen saamat hyvät kouluarvostelut olivat mitä loistavin syy ottaa keskelle viikkoa ylimääräinen karkkipäivä. Niin ja hei oikeasti: jos töissä on ruokana spaghetti carbonaraa, jota kehutaan maasta taivaisiin, niin: kuka hullu vaihtaa sen päivän keittoon? Ai niin, en muistanut mainita sitä, että työpaikalla leivotaan itse leivät…
- Minusta tulee järjestelemällinen. Tässä tapauksessa järjestelmällisyys tarkoittaa siistejä vaatekaappeja, astiakaappeja, sisävarastoa, hyvin jäsenneltyä arkea ja elämää.  Tämä ehkä vähän niinkuin, jopa naurattaa ääneen. Ei tule. Toivon, että tulisi. Mutta ei tule. Ei tällä viikolla, ei ensi kuussa, villi veikkaus: ei koskaan.
- En enää hermostu, saatikka huuda triolle. Noh, mitäs tähän voisi muuta todeta, kuin että: enpä. Minkä sille voi, että tyyppien ajoittainen tottelemattomuus, kuurous jokaiselle pyynnölle (joista tulee pikkuhiljaa käskyjä), riehuminen, kaiken omaisuuden hukkaaminen (Sampun erikoisuus) ja järjetön venkoilu nukkumaanmeonaikaan, tekee minut kertakaikkisen hulluksi. Olisin aiemmin elämässäni voinut väittää olevani suht rationaalinen, selväjärkinen ja rauhallinen henkilö. 11 vuotta äitiyttä ja minusta on kasvanut jotain täysin muuta.
- Katson illalla seuraavan päivän vaatteet itselleni, sekä triolle valmiiksi. Täytän kaikkien reissuvihkot valmiiksi ja nousen ajoissa. Noh… Jokainen jolla on aamuisin herätyskello soimassa liian aikaisin, ja tendenssi jättää asiat viimetinkaan tietää miten tämän lupauksen kanssa käy. Juu en. Aamut ovat yhtä kaaosta. Koska illalla vannon, kautta kiven ja kannon nousevani aamulla "niin aikaisin, että kerkeän laittaa vaatteet ja reissuvihkot kuntoon rauhassa". As if taas…
- Aion jatkaa säännöllisesti kirjoittelua tässä osoitteessa, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittaa 
juttuja jaatisen-sivuille. Alku josta aion pitää kiinni.