Parasta Lomassa

Täällä vietellään kesälomaviikkoa numero kaksi, puolivälin alkaessa häämöttää. Vietin ensimmäisen viikon valittaen kilpaa jälkikasvuni kanssa. Liikaa hommaa, elämä on pyykkäämistä, ruoanlaittoa, siivoamista. Olin poikki. Yritin vähemmän kesäisen ilmatilan vallitessa, järjestää triolle tekemistä: puistoreissu, reissu isovanhemmille, ostoskeskukseen hamppareille. Kitisin vähän lisää reissujen jälkeen: joku valittaa aina. Miten päin tahansa yritän pyöritellä kuvioita, jollakin on kuluneen päivän aktiviteeteista valitettavaaa.  Revin hiuksia päästäni Topon kanssa: sälli herää aikaisin, haluaa lähteä liikenteeseen, mutta kun lähdemme liikenteeseen, Topon ja äiti-ihmisen suunnitelmat eivät kohtaa. Topoa harmittaa. Topon harmitus nostattaa äiti-ihmisen harmituskierroksia, jonka jälkeen yleinen harmitustila leviää kulovalkean lailla. Jos Topo on tyytyväinen, Edwardia eivät suunnitelmat tyydytä. Sampun saadessa uhmakilareitaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime perjantaina lähdimme ystäväperheen luokse Kuopioon. Voin kertoa, että ajomatka oli, noh, ihan helvetistä. Puolessa välissä matkaa olin valmis luovuttamaan: hemmetti käännytään kotiin. Topoa vaihteeksi harmitti, Edward ja Sampu matsasivat. Eväät olivat syvältä, sipsit vääränlaisia, mehu pahaa ja äiti-ihminen, sekä mies luomakunnan pahimpia tyyppejä.

Hengissä (todistetusti) päästiin perille. Ystäväperheen suureksi yllätykseksi. Niin, siis yllättymisen aihe ei ollut se, että pääsimme hengissä perille, vaan että ihan oikeasti saavuimme Kuopioon. Kas kun puuha on ollut niin sanotusti harkinnan ja suunnittelun alla viimeiset kaksi vuotta. Mutta hei: kun perheissä on yhteensä viisi lasta, niin sehän nyt on sanomattakin selvä, että suunnitelmat eivät hyvästä suunnittelemisesta huolimatta voi sujua, kuin tanssi.

Lauantaiaamuna lähdimme ystäväni kanssa ulkoiluttamaan poikalapsiamme lähipuistoon. Puistossa totesin, että on ihan sellainen olo, kuin olisin lomalla. Ystäväni hymähteli minulle "no, sähän oot lomalla". Ymmärtäen kuitenkin tasan tarkkaan, mitä ajoin takaa. Ei pyykinpesua, erittäin hyvät sapuskat teki ja tarjoili joku muu, kuin allekirjoittanut. Mikä parasta: ehdin keskittyä mieskatraaseeni.

Sunnuntain ajomatka kohti kotia ei ollut sieltä herkullisimmasta päästä, vaikka matkalla tehtiin pysähdys suklaatehtaalle. Topoa harmitti isosti, liekö vaivasi koti-ikävä, tai sitten vaan kuu oli väärässä asennossa. Tienviittojen kertoessa, että matkaa on jäljellä noin 53 kilometriä, mies julisti kyseisen loma-ajelun "karmeimmaksi automatkaksi ikinä". Kukaan ei protestoinut tästä. Nyt ajomatkastakin on toivuttu siinä määrin, että olemme jo leikitelleet ajatuksella loppukesän Kuopion matkasta. (hei vaan hei ystävät, me saatetaan tulla taas!)

Vaikka trio pistää äiti-ihmisen koville, jatkuvasti ja aamusta iltaan, olen tällä viikolla onnistunut saamaan sen loma-asennon päälle kunnolla. Olen pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, kironnut alimpaan hemmettiin sitä, että trion kanssa on suht hankala liikkua pääkaupunkiseudulla paikasta a, paikkaan b, kun liikkuminen sisältää x-määrän julkisten ajoneuvojen vaihto-operaatioita. Olen ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että en enää i k i n ä lomaile yksin trion kanssa. Ehdotellut sitä, että Topo saisi ensi vuonna olla viikon pidempään kesäajanhoidossa. Mutta, päiviin on enimmäkseen mahtunut hyviä hetkiä. Laatuaikaa puistossa, rannalla, pihalla. Iltaisin mansikoita, suklaata ja leffoja miehen kanssa. Satunnainen lasi viiniä. Alennusmyyntejä (liikaa alennusmyyntejä), sekä pitkiä aamuja.

Tänään sen tajusin: Mageinta lomassa on se, että ei ole oikeasti kiire. Liehuimme päivän uimassa, sen jälkeen Edwardin ja Sampun kanssa jäätelöllä ja, yllätys, alennusmyynneissä. Tulimme kotiin silloin, kun nukkumaanmenoaika alkoi kolkutella ovella, mutta kasasimme miehen kanssa vielä trion uuden uima-altaan. Laitoimme vedet valumaan ja trion uimaan. Lähdin juoksemaan. Juoksun jälkeen, kellon kolkutellessa puoli ysin uutisia, siivosin alakerran. Nauttien siitä, että illalla, kun käymme nukkumaan, kämppä on ainakin yön ajan siisti. Siivoaminen ei ollut kamalaa siksi, että pääkoppa ei huutanut " nyt jos et mene sänkyyn, et ehdi nukkua kunnolla ennen herätyskellon soittoa". Ookoo, Topo saattaa herätä viideltä, mutta mitä sitten (vaikka kyllä: se ärsyttää todella paljon juuri silloin): ei kun Topo hetkeksi kainaloon ja kellon lähestyessä seiskaa, aamupala, iPad Topon haltuun ja takaisin sänkyyn.

Olen myös tajunnut sen ,että en jaksaisi kotiarkea enää päivääkään. Tai noh: kuukauttakaan. Se ei ole mikään vitsi, kun vanhemmat mainostavat menevänsä työpaikalle lepäämään. Mutta samalla se on: kun työarki alkaa, alkaa aikataulutus, kiireiset aikaiset aamut, ylipäänsä jatkuva kiire. Jatkuva muistaminen. Jatkuva suorittaminen. Silloin iltalenkki saattaa olla hetken oman ajan sijaan pakkopullaa, joka pitää hoitaa alta pois. Ilta-aikaan tapahtuva siivoaminen jotain, joka on pakko tehdä, väsymyksestä pökkyräisenä. Silloin Topon aikaiset herätykset saavat aikaan sydämentykytyksiä "saan nukkua enää tunnin, voihan venäjä".

Ensi viikolla myös miehellä alkaa loma. Topo menee tilapäishoitoon ja me muut suuntaamme kesäreissullemme. Tämäkin on asia, jonka kanssa on vain opeteltava elämään: näin on kaikille paras. Uskon, että me kaikki nautimme lomastamme. Topo lomastaan kovaäänisistä veljistä, nalkuttavasta äidistään. Me muut siitä, että me menemme meidän, emme Topon aikataulujen mukaan. Tuon muutaman "Topo-vapaan" jälkeen alkaa koko perheen loma. Mökkeilyä. Aamukahveja laiturilla, jäätelöä torilla, iltauinteja kun trio nukkuu. En edes viitsi vaivata ajatusta sille, mitä tuon yhteisen ajan jälkeen seuraa. Mistä sitä tietää, että ehkä olen ihan työvalmistatavaraa heinäkuun loppupuolella?

Nyt nautin siitä, että voin istua pihalla shortseissa, kirjoittaa läppäri sylissä, kuunnella lintujen lauluja. Tietäen, että tällaisia iltoja on jäljellä vielä monta. Että sängyn päällä odottaa päiväiselle uimaretkelle mukaan otettu, toistaiseksi lukematon, naistenlehti. Jonka takuulla ehdin kuluvan viikon aikana lukea. Se on parasta lomassa.

Topon Reissut

Yksi asia (tai noh, kyllä monikin...) on Topon kanssa helppoa: ennakoitavuus. Kun Topo tulee koulusta kotiin, hän haluaa syömistä ja iPadin. Hieman myöhemmin hän haluaa ulos keinumaan. Jonka jälkeen hän haluaa, tadaa: syömistä ja iPadin. Illan kruunaa kylpy.

Topon kanssa voi ennakoida sen, että hihat palaa kassajonossa. Hermo menee, jos jäädään Topon mielestä väärällä bussipysäkillä pois. Ja annas olla jos mies lähtee Topon mielestä autolla väärään suuntaan; äänivallit murtuvat mennen tullen.

Kotona meillä oli aiemmin aidattu etupiha. Tönön maalauksen yhdessä erittäin suloinen (ei todellakaan) talon päädyssä oleva kana-aitaviritelmä pääsi viettämään hautajaisia. Topon suurimman karkailuinnon laannuttua uutta aitaa ei tilalle laitettu (ehkä tähän myös osasyynä se, että taloudessa asuu kaksi äärimmäisen tumpeloa DIY ihmistä). Vuoden päivät on ulkoiltu ilman etu- ja takapihaa jakavaa aitaa. Eikä toistaiseksi kukaan ole pihalta kadonnut.

Viime perjantaina ilta-auringon helliessä, päästin miehen salille (tai Edwardia lainatakseni humppaan, eli jumppaan). Avasin oven patiolle, hätistin trion pihalle ja aloin laittamaan ruokaa. Silmä kovana samalla seuraten trion edesottamuksia, ja huudellen väliohjeita tyylillä "ei tapella" "ei huudeta", "se oli nyt Edwardin/Topon/Sampun vuoro keinua". Sitä perus lapsiohjeistamista. Jossain vaiheessa äiti-ihmisen piti hetkellisesti siirtyä vessan puolelle, liike jota ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Minuutti siitä, kun vessan ovi oli painettu perässä kiinni, oli Edwardin ja Sampun vuoro ohjeistaa äiti-ihmistä "äiti, Topo lähti puistoon". Äkkiä vessasta pihalle, tilanne tsekkaus; keskimmäistä kullanmurua ei maar näy mailla eikä halmeilla. Edward ja Sampu jatkoivat ohjeistusta "äiti, nyt äkkiä saappat jalkaan ja ulos, Topo lähti puistoon".

Lähipuistomme on vajaan kilometrin päässä, sinne päästääkseen pitää ylittää yksi keskikokoinen tie ja kaksi pienempää tietä. Saappaat saatiin jalkaan ennätysvauhtia ja ei kun laukalle sinne puiston suuntaan. Toteamus: Topo ei näy mailla halmeilla. Samalla kuulen, kuinka bussi pysähtyy läheiselle pysäkillemme, ottaa jonkun kyytiin ja jatkaa matkaansa. Hetken pääni täyttyi kauhukuvista; Topo on keksinyt, että hän lähteekin pidemmälle, lempparipuistoonsa. Mennyt hengailemaan bussipysäkille, kun bussi on tehnyt pysähtymisliikkeen pysäkin kohdalla, Topo on muina miehinä kiivennyt kyytiin. Olin jo etsimässä HSL:n numeroa netistä, kunnes järki vei voiton; ei se nyt oikeasti bussilla ajele. Takaisin siis pihalle tsekkaamaan, löytyisikö Topo kuitenkin pihakeinusta/talon takaa/sisältä. Pikatsekkauksen tulos oli negatiivinen. Takaisin sinne puiston suuntaan; ei näy Topoa. Soitto miehelle, sinne humppaan: "kuule, Topo otti ja lähti". Mieheltä rauhoittava reaktio "no, se on korkeintaan mennyt sinne puistoon, ei mitään hätää". Sekä lupaus hypätä autoon ja liittyä etsintäjoukkioon.

Jälleen kerran takaisin kotipihalle, tsekkaus talon ympäristöstä, pikakatselmus sisällä, makuuhuoneet, kylppäri, sohva: tsekkauksen tulos yhä negatiivinen. Ei kun uudestaan puiston suuntaan (huomatkaa tämä suunnaton järjestelmällisyys etsintäoperaation suhteen, ihme ettei Topo ehtinyt tyyliin Norjaan asti äiti-ihmisen säntäillessä päämäärättömästi ympäri lähitienoita). Edward oli yleisen kaaoksen aikana huomannut hetkensä tulleen, ja hän oli käynyt niin sanotusti anastamassa Topon iPadin ja piilutunut leikkimökkiin pelihommiin. Edwardille siis ukaasi heivata pädi hevon kuuseen ja liittyä etsintäjoukkioihin. Tähän asti etsintäjoukkioissa oli toiminut Sampu, joka suurella vakavuudella ja tarkkuudella raportoi jatkuvasti ääneen operaation etenemistä "minne Topo meni, menikö hän puistoon" "voi voi, ei näy Topoa missään", "äiti, lähdetäänkö laivalle".

Konkkaronkan lähtiessä kolmatta kertaa kohti lähipuistoa, Sampu mutisi taloyhtiömme postilaatikoiden kohdalla jotain tämän suuntaista "Topo meni tonne puistoon". Osoittaen yhtä taloyhtiön leikkipaikoista. Edwardille ukaasi kipaista leikkipaikalle etsintähommiin, Sampun painuessa varjona veljensä perään.

Tällä kertaa kipaisu tuotti tulosta. Ilmojen hanki kantautui voitonriemuinen "äiti äiti, Topo on täällä, tule tänne" huuhdahdus. Tai noh: huudahduksia. Topo löytyi hyvin tyytyväisenä yhden yhtiömme talon ja leikkipaikan välimaastosta. Tyyppi ei ollut sitten penninvertaa katuvan näköinen.

Miehelle pikaviesti: jatka vaan humppaa, Topo löytyi. Topon löytymisen, kauniin illan ja perjantain kunniaksi päätimme jäädä hetkeksi leikkipaikalle keinumaan. Keinuhommien jälkeen, kotiinpäin laapustaessamme, Topo painoi päänsä alas, sanoen äärettömän tyytyväisellä äänellä "hyppii". Toistaen sanan "hyppii" varmuuden vuoksi toiseen kertaan. Palaset loksahtivat paikoilleen: koulumatkoilla Topo on aidan takaa bongannut erään talon pihalla olevan trampoliinin. Punonut aikansa juoniaan ja äiti-ihmisen siirtyessä vessan puolelle, nähnyt elämää suuremman hyppimistilanteen tulleen. Ja ottanut niin sanotusti ritolat.

Pahoitteluni naapuriperheelle. Näen sieluni silmin miten siellä on nautittu perjantai-illallista, kun yhtäkkiä "vieras esine" on saapunut pihaan, muina miehinä ottanut saappaat pois jalastaan ja mennyt hyppimään heidän trampalleen. Ihan perussettiä.

Miehen kanssa pohdimme hetken aidan palauttamista, kunnes totesimme, että pieni aita ei pitkähköä Topoa enää pidättele. Se on tästedes "Topo metrin päässä" ulkoilumeininki tässä huushollissa. Sekä oiva opetus siitä, että hyvin ennakoitavalla Topollakin on hetkensä, jolloin hän ottaa ja yllättää meidät kaikki. Käyden vähän Topon Reissuilla.

Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.

Niin lomalla

Perjantaina sekalainen seurakuntamma nautti Helsinki-Vantaan kalliista virvokkeista, fiilisten ollessa huipussaan. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä samainen seurakunta lampsi laukkuineen pihalle Helsinki-Vantaan lentokentältä, fiilisten ollessa yhä huipussaan. Akut oli ladattu ja mieli tasapainossa. Olimme niin olleet lomalla.

Miehen vaihtaessa työpaikkaa lopputalvesta, aloimme kypsytellä ajastusta siitä, että kahden keskinen loma siirretään syksymmälle ja nyt lomalle lähtee allekirjoittanut, hieman erilaisessa herraseurassa. Nimittäin majakka & perävaunu herraseurassa. Olimme Sampun ollessa vauva, suunnitelleet äitini kanssa yhteistä kaupunkilomaa, sen ikävä kyllä peruuntuessa Sampunkin kolmen kuukauden ikäisenä ottaessa osumaa suuresta tuntemattomasta. Sekalainen seuruuemme siis päätti tiedustella äitini halukkuutta lähteä jos ei nyt kaupunkilomalle, niin ainakin lomalle, kanssamme. Halukkuutta löytyi. Seuraavaksi siskoni ilmoitti, että hän maar voisi myös lähteä mukaan. Vuorokauden kuluttua myös veljeni oli ilmaissut halukkuutensa lähteä pienelle kevätpyrähdykselle loistavassa seurassamme. Porukka oli siis kasassa. Matkan määränpää määräytyi seuraavien kriteerien mukaan; ei pitkä lentoaika, lämpöisempää kuin kotona, ei ehkä kaupunkilomaa. Lomalotossa veti pisimmän korren tällä kertaa Alicante ja siellä Playa de San Juan. 

En oikein osaa sanoa, oliko minulla mitään ennakko-odotuksia paikasta. Aavistelin, että rantsukohteessa olisi lämpöisempää, kuin kotona, mutta en odottanut mitään varsinaista aurinkolomaa. Kroonisen ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt surffailla millään valtakunnan "lomakohteesi" sivustoilla, joten matkaan lähdettiin avoimin mielin. Ehkä juurikin kiitos ei minkään valtakunnan ennakko-odotusten,

 paikka oli enemmän, kuin positiivinen yllätys. Positiivisuutta ei suinkaan himmentänyt se fakta, että aurinko helli meitä aamusta iltaan siitä hetkestä, kun vaapuimme lentokentän ovista ulos, aina viimeiseen loma-aamuun asti.  

Olemme Edwardin ja Sampun kanssa harrastaneet kyllä naapurimaan matkailuja, erinäisten varustamoyhtiöiden hoitaessa kuljetuspuolta. Lentokoneella emme olleet lennelleet hetkeen. Koin lievää etukäteisstressiä lentomatkasta; Sampun vahvin puoli kun ei viime aikoina ole ollut istua nätisti omalla paikallaan, liikkuessamme junilla tai busseilla.  Mielikuva harjoitus neljän tunnin "istu paikallas" "enpäs istu"-matsista kirvoitti otsalle muutaman kylmän hien karpalon, ja nostatti pulssiani pienehkön urheilusuorituksen verran. Kävimme Sampun kanssa kotosalla läpi lentomatkustamisen a, b, c:t, niiden ollessa lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavat; "kun sinne koneeseen mennään, istutaan omalle paikalle, laitetaan turvavyö kiinni ja istutaan siinä omalla paikalla, kuin tatti". En villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella, että Sampu menisi ja noudattaisi neuvojani. Saatikka, että hän nousuvaiheessa kysyisi "äiti, saanko minä käydä nukkumaan". (arvatkaa vastaus kysymykseen). Edwardiin luotin, kuin kiveen; tyyppi istuu takuulla paikallaan, kuin se tatti, kunhan pääsee ikkunapaikalta ihastelemaan näkymiä. Arvaus meni tasan oikeaan. Matkaseuralaisille kymppi plussat matkustusreippaudesta. 

Paikan päälläkään emme saaneet aiheutettua mitään elämää suurempaa hämminkiä. Mitä nyt paikallisen supermarketin itsepalvelukassalla kävi enemmän, kuin selväksi, että täällä ei millään korteilla maksella ostoksia, jollei ole passia mukana. Kerran ehkä saattoi rantakadulla kaikua Sampun raivoisa huutelu yleisestä vessasta (jotka olivat muuten todella siistejä), Sampun ja äiti-ihmisen käydessä matsia aiheesta "voisiko sen kakkoshädän tehdä lähimpään vessaan, sen sijaan että lähdetään pinkomaan reilun kilometrin päähän hotelliin, oman huoneen vessaan". Voin kertoa, että kymmenen minuuttia kovaäänisen ajatustenvaihdon jälkeen olimme hotellilla, omassa huoneessamme. 

Eilen, ennen nukkumaanmenoa, mies kysyi "no, saitko sä viettää yhteään aikaa ilman poikia". Piti hetki oikein miettiä asiaa; varsinaisesti en. Mutta kolmen ylimääräisen käsiparin ollessa mukana reissussa, sain joka ruokailulla syödä ruokani rauhassa ja juoda kahvini kuumana. Pääsin pikaisesti ratsaamaan muutamat (loistavat) vaatekaupat. Sain maata rauhassa uima-altaalla aurinkoa palvoen ja loikoilla hiekkarannalla, ilman että piti jatkuvasti olla niin sanotusti tutka päällä. Toki ääntään sai korottaa x-kertoja, uhkailla veljeksiä sillä, että tämä kyllä maar oli sitten vika lomamatka i k i n ä, heittää ilmaan kysymyksiä kuten "tuollaisella käytöksellä luulet sitten saavasi jälkiruokaa vai" tai "voisikohan nyt käydä niin, että kaupan kassalla, kun haluat ostaa suklaata, niin äiti sanookin ei ei ei ei ei ei", mutta suurimman osan ajasta olin vain äärettömän tyytyväinen päätökseen lähteä muille maille vierahille, Edwardin ja Sampun kanssa. 

Nimittäin se, mikä reissussa oli ehdottomasti parasta, oli Edwardin ja Sampun vilpitön ilo ja into (melkein) kaikesta. Edwardin onni, kun hän pääsi uimaan isoon uima-altaaseen, hotellin allas alueella tai kahlailemaan mereen veljeni kanssa. Sampun innostus siitä, kun sai lähteä kauppaan-rannalle-altaille-puistoon-kaupungille-vuorelle-ravintolaan-kävelylle-aamupalalle-minne tahansa. Kaikki oli kivaa. 

Sampun kasvaessa alkaa pikkuhiljaa käydä hyvin selväksi ne piirteet ja ominaisudet, jotka tekevät Edwardista Edwardmaisesti lievästi kehitysvammaisen. Jumittamiset, jankkaamiset, varmistelut. Sen, että aina mieli ja ymmärrys eivät kulje aivan käsi kädessä. Kaikkea tätä oli tarjolla reissullakin. Asioita jotka ehkä ärsyttävät äiti-ihmistä, siinä missä ärsyttävät Sampun kiukunpuuskat ja uhmaamisetkin. Se mikä erityisesti lämmitti samalla äiti-ihmisen sydäntä, oli Sampun vilpitön Edward-fanittaminen, sekä Edwardin hellä huolenpito pikkuveljeään kohtaan. Ja se, että he saivat jakaa kaiken näkemänsä ja kokemansa toistensa kanssa. Onhan se nyt tuhannesti hauskempaa, kuin keskustella kulkukissoista äiti-ihmisen kanssa.

Itse osasin nauttia reissusta täysin siemauksin, vaikka olimmekin matkassa vajaa miehityksellä (toisaalta taas bonusmiehityksellä). Tiesin, että miehen pitää keskittyä uusiin hommiinsa, ja hänelle liene enemmän kuin tervetullutta pieni hengähdystauko itsekseen kotosalla. Tiesin myös, että Topolla ei ole hätää tilapäishoidossa. Että hänelle elämä on siellä helpompaa, kuin reissun päällä. Uudessa paikassa jossa ei ole rutiineja, ja jossa on paljon uusia värejä, ääniä, nähtävää. Tiedän, että seuraavalle reissulle mieskin lähtee mukaan. Ja jos kaikki menee oikein hyvin, sitä seuraavalle lomalle lähteää koko taloutemme asukaskunta. Ottaen huomioon kuinka loistavasti tälläkin porukalla lomailtiin, uskoisin, että jatkossa on tiedossa myös bonuslomia kera minun äitini, siskoni ja veljeni.

Niin ja ei se arkeen palailu ollut kauhean vaikeaa... Koska reissun aikana satuin täyttämään niin sanotusti pyöreitä, kotiin palatessa oli enemmän, kuin mieltä lämmittävää bongata jättimäinen ruusupuska ruokapöydälä,  avata postin mukana tulleita kortteja ja lahjoja tärkeiltä ihmisiltä, mennä töihin ja saada kassillisen verran suklaata, kukkia ja ihania lahjoja työkavereilta. Seuraavaksi odotan samaa vuosikertaa olevien ystävieni juhlia, pohdin miehen ja minun yhteisiä juhlia, suunnittelen ystävän kanssa yhteisiä juhlia. Ja sen jälkeen voikin sujuvasti alkaa suunnitella seuraavaa lomaa.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.

Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.

LaatuAikaa

Perjantai 13. päivä. Vaikka onkin perjantai 13. päivä ja työpaikalla taulukoita tihrustaessa ensimmäisenä osui silmiin, sanoisinko päivän henkeen sopiva luku, 666, on päivä ollut ihan jees. Tai noh, enemmän kuin jees, kiitos ruokakauppareissulla bongatun euron suklaarasiatarjouksen. Voin kertoa, että sain Edwardilta sankarin vastaanoton, kun töistä kotiutuessani ilmoitin ääni ylpeydestä väristen, että meillä on maar tänään karkkipäivä. Ja että tänään onkin tiedossa vähän hienompia namusia, kuin perus puffelit ja amerikan pastillit. Onneksi muistin sivulauseeseen luikauttaa toteamuksen "kun on reippaasti tilapäishoidossa, saattaa sitten kotona saada vähän ekstra herkkuja"… "ja huomenna ei sitten kyllä ole enää toista karkkipäivää".

Niin, oli siis Edwardin ja Topon yhteisen tilapäishoitojakson aika. Kahden yön verran. Tuli tehtyä toteamus; ei tee ollenkaan niin tiukkaa, kun herrasväki lähtee hoitoon yhdessä, verrattuna niihin kertoihin, kun Topo lähtee tilapäishoidettavaksi itsekseen.  Sitä kun tietää, että veljekset pitävät toisistaan huolta. Omasta veljestä voi hakea turvaa, jos koti-ikävä iskee. Onpa välillä tilapäishoitopaikasta osattu kertoa, että omiin sänkyihinsä illalla nukahtaneet veljekset, ovat löytyneet yhdestä ja samasta sängystä nukkumassa aamusella. Aika liikuttavaa, näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä.

Tuli myös taas tehtyä toteamus: illat ovat aikalailla (lue: tolkuttomasti) leppoisampia, kun huushollissa pyörii vain yksi alaikäinen tyyppi. Joskin tuo yksikin alaikäinen tyyppi osaa venyttää niitä äiti-ihmisen pitkiä (lue: lyhyitä) hermoja äärirajoilleen, kun sille päälle sattuu. Tulipahan taas opittua, että kun et lähde uhmaikäisen uhmailuun mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi ottaa osaa juupas-eipäs väittelyyn vailla loppua, tilanteet saattavat niin sanotusti kuivua kasaan. Tämän asian kun vielä muistaisi seuraavalla "katon Smurffeja, en kato Smurffeja" "istun sylissä en istu sylissä"-matsi kierroksella. Voin kertoa, että noin suurinpiirtein metrin pituinen tyyppi saa aikalailla lisää vettä myllyynsä huomatessaan, että potentiaalisia väittelykavereita on saatavilla…

Me siis päätimme Sampun kanssa viettää reilun vuorokauden verran laatuaikaa isompien veljesten ollessa tilapäishoidettavina, kiitos työpaikalta heruneen lomapäivän. Tällä kertaa Sampu sai täyden päätäntävallan aiheen: mitä laatuajalla tehdään, suhteen. Päätösarvonnan voitti pitkällisen harkinnan jälkeen SeaLife. Sinne siis. Bussimatkalla käytiin perinteinen "syliin ei syliin syliin ei syliin" keskustelu. Tämän jälkeen matkalla bussilta SeaLifeen käytiin myöskin jo perinteeksi käynyt syvällinen keskustelu aiheesta "kävelen en kävele kävelen en kävele". Perille päästiin, ilman että kenelläkään oli ihan hihat palaneet. Maksoimme itsemme puolittain kipeiksi kiitos hunajaisten pääsylippujen (niin, melkein tuohon hintaan odottaisi, että ne ovat hunajalla ja mansikoilla valelultaja…) ja suuntasimme ihastelemaan fisuja.  30 sekunnin merenalaisen maailman ihastelun (lue: vihastelun) jälkeen, Sampu totesi kolme vuotiaan vankkumattomalla päättäväisyydellä, että hän haluaa pois. "Nyt heti. Pois täältä. Minä haluan pois." Perään pieni pelästynyt rääkäisy. Tästä tilanteesta oli siis hyvä lähteä viettämään äiti-lapsi laatuaikaa.

Selvisimme akvaarioreissusta, vastoin alkuasetelmia, ilman suurempia henkisiä haavoja. Osa kaloista oli Sampun mielestä kamalia, ihan hirveitä, ei voi katsoa ja äiti-ihminen ei todellakaan saa katsoa niitä. Osa oli ihania: kuten yksinäisessä akvaariossa uiskennellut yksinäinen kolmen senttimetrin pituinen minikala. Jonka edesottamuksia herra UhmaIkäinen olisi saattanut seurata vaikka kokonaisen iltapäivän verran. Jollei kala olisi ottanut ja väsähtänyt, ja lähtenyt kivilinnaansa nukkumaan. (tämä oli äiti-ihmisen hyvin jälkikasvuun uponnut selvitys tapauksesta "kadonnut kala"). Akvaarioreissun jälkeen kampesimme itsemme vielä kirppisreissulle. Paikan päällä oli muitakin uhmaikäisiä. Jotka ottivat ja möykkäsivät, pistivät kampoihin ja karkailivat koko rahan edestä. Sampun tyytyessä istuskelemaan paikoillaan kirjaa lukien. Teki mieli toitottaa oikealle ja vasemmalle, että tuo hyvin käyttäytyvä mini-ihminen tuolla on minun jälkikasvua. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Vaikka se olikin työn ja tuskan takana.

Kotosalla tuli mietittyä, miten nyt jo ihan oikeasti aletaan olla tilanteessa, jossa tietyillä saroilla Sampu on ajamassa kehitysjutuissa myös isoveljensä Edwardin ohi. Mietintö, johonka sain kuluvana iltana, puhelinkeskustelun aikana, omalta äiti-ihmiseltäni vahvistuksen. Ovat poikien vaarin kanssa tuumailleet jotain saman suuntaista. Koska perjantai 13. päivästä huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä, en jäänyt asiaa sen enempää märehtimään. Se nyt on ollut positiivisessa mielessä päivän selvää jo jonkin aikaa, että ohiajo tulee tapahtumaan. Kas kun Sampun kehitys todistetusti menee aikalailla kuten pitääkin. Ja Edwardin taas ei todistetusti sitä ihan tee. Joten kolmevuotis uhman jälkeen tiedossa on sitten: mitä? Viisivuotisuhmaa? Millaista se on? Kuusivuotis uhmaa? Onko sellaista olemassa? Ja monen monta keskustelua. Nyt kävimme 112 päivän siivittämänä keskustelua aiheesta: mitä tekee pelastuskoira. Eilen opettelimme kalojen nimiä (niiden pienien, värikkäiden, kiltin näköisten kalojen nimiä). Niin ja tiedossa liene myös x-määrä kaverisynttäreitä… Tänään Sampu toi onnea puhkuen kotiin ihka ensimmäisen kaverisynttärikutsun. Äiti-ihmistä meinasi salaa sisäisesti vähän itkettää. Nyt se jo aloittaa, äidin pieni iso poika… Tulevaisuudessa taitaa olla tiedossa kaikenlaista laatuaikaa, vanhempien, veljesten ja Sampun yhteistä. Sekä Sampun ja Sampun kavereiden keskinäistä laatuaikaa. Ihan uudenlaista elämää meille. Ihanan uudenlaista elämää meille.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.