Viikon Hyvän Mielen Juttu

Kyllä kevät on vaan ihana, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Vaikka hermot kerkesivät kuluneella viikolla mennä likaisiin seiniin, ikkunoihin ja lattioihin. Saatikka siihen, että hyvin ajateltu kevätsiivous ei todellakaan ollut puoliksi tehty, vaan asia vaati oikeita toimenpiteitä, niin tänään kevät on ollut vain ja ainoastaan mahtava juttu.

Topo kotiutui tilapäishoidosta yhtä aurinkoisena, kuin säätila ulkosalla. Hyvin oli mennyt. Jälleen. Tässä taitaa koko perheellä alkaa olla selvät sävelet tilapäishoidon suhteen; kaikille hyvä juttu. Ainoa reklaamation puolelle kallistuva asia on mystisesti kadonneet toppahousut. Topon ykköshousut katosivat edellisellä tilapäishoitokeikalla ja niitä ei sen koommin ole näkynyt. Eli sen aukon lisäksi, joka imaisee sisäänsä puolet talouden sukista, juuri sen paidan jonka meinasit aamulla pukea päällesi töihin, kevään tullessa välikausivetimet, sekä ne sopivan kokoiset saappaat, on jossain olemassa musta aukko, joka imaisee puoleensa myös toppavaatteita. Peukut pystyyn, että samainen aukko sylkäisee pöksyt takaisin niiden omistajalle jossain vaiheessa. Mutta sen rinnalla, että Topo viihtyy kyseisessä paikassa, eikä selkeästi kärsi pätkän vertaa kolmen yön hoitojaksostaan, tapaus toppahousut ei nyt liiemmin keikuta laivaamme.

Kevään kunniaksi mies otti Sampun ja suuntasi mökille niin sanotusti tarkistelemaan tiluksia. Vaikka pikkukottarainen on varsin hurmaava tapaus, en pistä vastaan 24 h Sampuvapaalle. Sampu kun sattuu olemaan mitä suurin äiti-ihmisfani. Asian tarkoittaessa sitä, että vain äiti-ihminen osaa voidella leivän, tarjoilla ruoan, pukea, riisua, pestä hampaat, kantaa sänkyyn, sanoa hyvää yötä. Ainoastaan äiti-ihmisen syli kelpaa lohdutukseen. Suurimpina "äiti-ihminen rocks" päivinä Sampun elämän missio on viettää valveillaoloaika välittömässä kosketusetäisyydessä äiti-ihmisestä. Tiedostan kyllä varsin hyvin sen, että vuoden sisään taloudessa asuu jo siinä määrin poikamainen Sampu, että tuskin äiti-ihmisen kainalo on se luomakunnan magein mesta. Joten vaikka tästä fanittamisesta välillä ehkä hienoisesti hermostun, samalla myös osaan nauttia tilanteesta. Ja pikkasen jo miettiä kaiholla niitä aikoja, kun Sampusta on kasvanut itsenäinen pikkusälli. Jolle onkin tärkeämpää viettää valveillaolaikaa kavereiden, kuin ikälopun äitinsä kanssa.

Mökkiläisten mökkeillessä ja Topon ottaessa päivälepoa me vietimme ihanaa kevätpäivää Edwardin kanssa pihamaalla. Kolme tuntia ikkunan pesua, haravointia, kukkien laittelua, lakasemista, muuten vain puuhastelua; voin luvata, että iltajumpat on niin tehty. Tasapainoa hommaan toi onneksi kahvihetki asiaankuuluvine tilpehööreineen. Ettei nyt olisi mennyt puuha liian terveellisen puolelle.

Yleensä Edwardista ei saa ihan näin innokasta talkookaveria pihahommiin, mutta tänään oli kyseessä erityinen päivä.

Viikko sitten, ystäväni syntymäpäivillä puhelin piippasi. Mieheltä tuli viestiä "kriisitilanne, Edwardin tuomas on kadonnut". Ymmärsin heti, että toisin kuin kuumekouristuksen, tai migreenin ollessa kyseessä, nyt on ihan ihan oikea kriisitilanne. Kadonnut tuomas kuin tarkoittaa Tuomas Veturia, joka kulkee Edwardin mukana joka paikkaan. Ja kun kirjoitan joka paikkaan, tarkoitan myös joka paikkaan. Se pakataan aamulla koululaukkuun, se nukkuu yöt Edwardin kädessä tai vieressä. Se on Edwardin lautasen vieressä ruoka-aikaan ja kun lähdemme kauppaan/puistoon/mihin tahansa: Tuomas lähtee aina mukaan. Mies ja Edward pistivät Sampun avustuksella pystyyn etsintäpartion, mutta Tuomas oli ottanut toden totta hatkat. Sitä ei löytynyt mistään. Suurta surua saimme lievennettyä lupauksella, että perjantaina lähdetään lelukauppaan ostamaan uutta Tuomasta.

Tässä tulee kuvioihin vaihteeksi herra Murphy. Voin vannoa, että jokunen kuukausi sitten niitä Tuomaksia oli joka kaupassa; Lelukaupassa, marketeissa, kirppiksillä. Nyt kun sellainen olisi kipeästi tarvittu, oli Tuomaksen aika selkeästi ohi. Perjantai-iltaisen lelukaupat-marketit turneen lopputulema oli seuraava; Tuomakset ovat poistuneet markkinoilta. Haravoin huutiksen, verkkokaupat; ei Tuomaksia. Ei ainakaan niitä oikeanlaisia. Lopulta päädyin laittamaan paikalliselle nettikorttelikirppikselle ilmoituksen "ostetaan Tuomas". Puoli tuntia ilmoituksen laittamisesta ystävällinen äiti-kollega oli laittanut minulle tekstiviestiä "meiltä löytyy, heitetään se teille iltapäivällä".

Kolmen tunnin pihatalkoiden jälkeen tärkeä kuljetus kaarsi pihaamme; nopeat vaihtokaupat: teille Sampun pieneksi jääneitä vaatteita, meille Tuomas. Ja voi veljet minkä Tuomaksen Edward sai. Ison Tuomaksen, jolla on peräkärry (tai ehkä se on rautatieslangilla ihan vain perävaunu?). Edward esitti lämpimät kiitokset, suuret ihastelut ja paineli sisälle aarteensa kanssa. Kyseisen äiti-kollegan kuullessa asian tärkeysasteesta, sain vielä perään viestin; meiltä löytyy Jori ja Henrikin, saatte ne jos ovat tarpeen.

Edward on nyt istunut tunnin verran omassa huoneessaan ihastelemassa Tuomastaan. Äiti-ihminen on saanut kuulla perinpohjaisen selvityksen siitä, että Tuomaksella on piippu ja kuusi pyörää. Erityistä ihastusta on aiheuttanut Tuomaksen koko, sekä se peräkärry, anteeksi perävaunu. Edward on sanonut äärimmäisen onnellisena ainakin kymmenen kertaa "katso äiti, minulla on iso Tuomas".

Tässä kohtaa toisen romu oli taas jälleen kerran toisen aarre. Aarre sanan ollessa ehkä vielä hieman alakanttiin. Elintärkeys liene jollain asteella kuvaampi sana. Edward on liikuttuneen onnellinen Tuomaksestaan. Allekirjoittanut  liikuttunut ja onnellinen siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat nähdä vaivaa; lauantai-iltapäivän ruokaostosten jälkeen kurvata tuikituntemattomien pihaan, tuomaan Tuomasta. Ymmärtää, että tässä on kyseessä elämää suurempi juttu.

Tämä oli ehdoton viikon hyvän mielen juttu. Saattaisin ehkä jopa antaa tälle kuukauden hyvän mielen juttu-palkinnon. Äiti-kollegalle lämmin kiitos, samoin sille pikkuisännälle joka malttoi omasta aarteestaan luopua. Voin luvata, että se sai rakastavan kodin.

Joulun(t)aikaa

"no mites se joulu". Ah, kysymys johonka vastailua olin onnistunut välttelemään viimeiseen asti. Toteamalla "katotaan sitten lähempänä". Kysymys on esitetty jokuseen kertaan siipan suunnalta, siskoni suunnalta, anoppini suunnalta, sekä vanhempieni suunnalta. Nyt, kun sitä Aattoa pitäisi juhlistaa tasan kolmen vuorokauden kuluttua, on niitä päätöksiä kai tehtävä. Vaikka Sampu jouluhuumassaan pyörii kotona (räkätautisena) yötä-päivää tonttulakki päässä ja alakerran joka ainoalla tasolla, jonne tavaraa voi laskea, on joulukoristeita, on joulumieli kuitenkin hieman hakusessa. Tai no, ei edes hieman. Sitä ei ole. Toivon, että voisin painaa pikakelausta ja kelata ajan suoraan jouluaaton iltaan. Siihen, kun lapset ovat nukkumassa ja joulustressi on mennyttä vain. Kun ei tarvitse pyöritellä enää sitä kysymystä "no mites se joulu". Istumme miehen kanssa sohvalla, rentoutuen ja käyden ajatuksella läpi mitä kaikkea kukin sai lahjaksi. Hengitämme rauhassa. Olemme vain. Syömme suklaata.

Olen viettänyt jouluaattoa vanhempieni kanssa viimeksi muistaakseni vuonna 2008. Syystä, että he aiemmin viettivät osan aatoista ulkomailla ja osana aatoista heillä on hoivattavana Iso-äitini, joka on saavuttanut kunnioitettavan 95 vuoden rajapyykin. Iso-äiti ei ole täysin (lue, ei missään määrin) selvillä siitä, mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen todellisuudessa kuuluu. Viime tärskyt Topon ja Iso-äidin välillä päättyivät Iso-äidin huokailuun siitä, miten hyväkäytöksinen pieni poika Topo on. Topo kun ei sattunut kyseisellä tapaamisella huutamaan kertaakaan. Ja ymmärrettävistä syistä hän ei myöskään sanonut sanaakaan. Hiljainen, jokusen vuoden ikäinen, suht söpön näköinen pikkusälli on siis Iso-äitien maailmassa sama, kuin hienosti kasvatettu pikkupoika. Tämän jälkeen emme ole halunneet ottaa sitä riskiä, että Topo käytöksellään lyhentäisi huomattavasti 95-vuotiaan Iso-äidin elinikää. Jota nyt ei muutenkaan ihan vain ilmiselvistä, luonnollisista syistä, voi olla jäljellä mitään vuosikymmeniä. Viime vuonna yhteinen aatonvietto kaatui siihen, että pohjoisesta joulunviettoon tullut pikkuveljeni päätti hommata itselleen byyttataudin aatonaattona. Me emme halunneet ihan väen vängällä lähteä hakemaan joululomiksi moista kulkutautien kruunaamatonta kuningasta. Joten vietimme aaton jälleen kotosalla. 

Niin, se kadoksissa oleva joulufiilis. Ensimmäisen kerran vuosiin vietän vielä aatonaatonkin tukevasti töissä. On selvää, että mitään järjettömiä joulusiivouksia ei tulla tekemään. Ja mitään elämää suurempaa leipomismaratonia ei tulla järjestämään. Tällä hetkellä aattovaihtoehtoina ovat oma perhe + anoppi omassa kodissa. Tai oma perhe, plus omat vanhemmat, plus oma sisko siipponeen plus se Iso-äiti 95 wee vanhempieni luona. Haluaisin ihan hirveästi viettää aattoa vuosien jälkeen vanhempieni kanssa. Mutta Topo...

Topolle rutiinit ovat SE juttu. Vanhempieni luona rutiinit menevät jotakuinkin näin: sisään, tsekkaus onko Mummilla pullaa ja oikean merkkistä mehua. Eväät äkkiä naamariin. Kevyt pieni, yleinen, hortoilu ja haahuilu. Jonka jälkeen: ulos ja rantaan. On keli sitten mikä tahansa. Siinä vaiheessa kun uutisissa jotakuinkin jaellaan ohjeita pysytellä sisällä, koska "ulkona vähän tuulee", olemme Topon kanssa rannassa heittelemässä kiviä veteen. Toivoen, että myrskytuuli ei palauta niitä bumerangin tavoin merenpinnasta otsaamme kohden. Lokakuun viidentenä päivänä, muiden värjötellessä rannassa toppatakit päällä, Topo vaatii, että häntä avustetaan riisuutumisessa. Koska hän aikoo mennä uimaan. Topo yritti samaisella keikalla kaikin mahdollisin keinoin selvittää äiti-ihmiselle, että tämän tulisi lämmittää vesi. Ja oli hyvin hyvin tyytymätön äiti-ihmisen toimintaan, kun äiti-ihminen ei lukuisista telepaattisista yrityksistä huolimatta onnistunut ajatuksen voimalla lämmittämään Suomenlahtea +20 asteiseksi. Rantatuokion jälkeen seuraa uusi kierros eväiden etsintää, yleistä haahuilua ja lopuksi Topo tuo merkitsevästi kenkänsä äiti-ihmiselle, tai miehelle. Katsoo päättäväisellä "ja nyt kuulkaa kyläilyt riitti"-ilmeellä silmiin ja menee päivystämään ulko-oven läheisyyteen. Tähän komboon on hieman vaikeaa ajoittaa johonkin väliin rauhallista jouluruokailua, kahvittelua, lahjojen jakamista ja availua. Bonuksena vielä Topon sisäinen kello. Joka ilmoittaa noin kello 19.05, että nyt tarttis päästä nukkumaan.

Joten ymmärrettävistä syistä joulun, tai noh, sen aaton vietto, on helpointa kotosalla. Topo pääsee nukkumaan, kun haluaa. Omalle pihalle ulkoilemaan, kun haluaa. Saa ratsata (kiitos "mennään yhä siitä mistä aita on matalin"-vanhempiensa) jääkaapin, kun haluaa. Mennä kylpyyn, kun haluaa. Järki sanoo, että näin on paras. Mutta sydän sanoo muuta.. Haluan viettää isoa joulua. Kotijoulun miinuksia ovat myös leipomis- ja siivouspakko. Jos emme ole kotona, voin skipata nämä kaksi kohtaa. Ainakin suurinpiirtein (taas näpsäkästi siitä, mistä aita on matalin). Haluan kuulla, kun isäni soittaa hänelle joskus vuonna 1998 ostamaani joulukokoelma-cd:tä niin kovalla, että korviin sattuu. Haluan syödä äitini leipomia pasteijoita. Avata lahjat heidän kanssaan. Tapanani ei ole ihan alvariinsa vaipua kolmevuotiaan uhmaikäisen tasolle ja miettiä itsesääliä puhkuen "miksi". Nyt teen sitä jo ties kuinka monetta päivää putkeen. Asiaa ei yhtään paranna se, että olen suklaalakossa jouluun asti. Tämä vaikeutus antaa vain lisää syitä rypeä itsesäälissä. Olla nyt surkeana, ilman suklaata. 

Tänään illalla ohjelmassa on Edwardin ja Sampun kanssa kuusen koristelu. Josko se toisi jostain esiin sen joulumielen, tai edes hitusen sitä? Jos ei muuta, yritän aikuismaisesti hokea itselleni "joulu on lasten juhla, joulu on lasten juhla". Hetkellisesti asiassa onnistuen. Toisina hetkinä ei niinkään. Kas kun se sisäinen kakara ottaa jälleen yliotteen.

Voin kuitenkin luvata, että aatosta liene tulee hyvä. Juhlitaan sitä missä tahansa. Ja että aattoiltana, kello 23, suklaarasia sylissä, miehen vieressä, sohvalla, joulufiilis viimeistään hiipii sydämiin. Sitä ennen pitää vain yrittää selvitä suht selväpäisenä seuraavista päivistä. Ja niistä muutamasta "niin, mites se joulu"-kysymyksistä… Ja siitä, että ei saa syödä suklaata ennen aattoa. Äh, että pitää mennä antamaan itselleen ties mitä toinen toistaan typerämpiä lupauksia.

Ehkä joulutunnelmaa kuusen lisäksi nostattaa myös se, että kaksi minuuttia tuon alla olevan kuvan räpsäisyn jälkeen taivaalta alkoi puskea jotain valkeaa. Lunta!!! Jos se poistaisi vähän pimeyttä. Maasta ja sydämestä. Tuoden mieleen ja sydämeen sitä joulunvaloa, jouluntaikaa. Mene ja tiedä…