Kuu(nte)le Mua

On joitakin asioita, joista tiedät heti niiden tapahtuessa, että tätä en tule unohtamaan ikinä. Osaa ikinä siksi, että ne ovat niin hyviä juttuja. Osaa siksi, että ne ovat niin kauheita juttuja.

Viikonloppuna päivystyksessä lääkärin kysyessä "eihän hän ole voinut käydä lääkaapilla, tai ettehän ole voineet vahingossa antaa hänelle vääriä lääkkeitä", tiesin että vastassani oli yksi näistä elämän unohtumattomista tilanteista. 

En tiedä johtuuko se kuivuudesta, helteistä, kuun asennosta, vai siitä mitä lääkärit lopulta veikkasivat, eli "huonosta vaiheesta tai pahenemasta", mutta viime viikolla Elias meni niin sanotusti huonoon happeen. Vuodet ovat opettaneet sen, että monesti aluksi ajateltu "tosi paha tilanne", saattaa tasoittua yllättävän nopeastikin, joten emme ole niitä tyyppejä jotka ihan ensimmäisenä lähteävät heittämään keikkaa päivystykseen, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Nyt kuitenkin Eliaksen vointi oli päivä päivältä pikkuhiljaa mennyt siihen pisteeseen, että enää emme uskaltaneet seurata tilannetta kotosalla. Pakkasin siis kasaan kimpsut ja kampsut, ja lähdin viemään pahemman kerran nuupahtanutta Eliasta päivystykseen. 

Homma sujui ensalkuun varsin, noh: sujuvasti. Ensin yksi hoitaja selvitti vähän tilannetta, jonka jälkeen hyvin pian toinen hoitaja selvitti tilannetta hieman lisää. Sekä ohjasi meidät labroihin, kertoen  että lääkäri kutsuu meidät heti ensimmäisten labratulosten valmistuttua vastaanotolle. Kovin väsynyt Elias vietti odotusaikaa lähinnä (ja vain) nukkuen. 

Kun ne labratulokset sitten olivat valmistuneet, kävi kutsu lääkärin vastaanotolle. Hän teki nopeasti muutaman tutkimuksen, ja totesi, että hänen on kyllä nyt konsultoitava puhelimitse päivystävää neurologia. Eliaksen kunto on siinä määrin huono. Meidät ohjattiin Eliaksen kanssa sinne odotustilaan odottamaan. Konsultaatiopuhelun jälkeen kutsu kävi takaisin lääkärin vastaanotolle. Sain kuulla, että lasta näkemättä ja sen perusteellisemmin lapsen sairaushistoriaan tutustumatta päivystävä neurologi oli ollut sitä mieltä, että Eliaksen kohdalla väsähdys ei johdu epilepsiasta (joka oli oma hyvin vahva veikkaukseni hänen sekavahkoon ja hyvin väsähtäneeseen olotilaan). Tämän toteamuksen jälkeen alkoi yksi niistä unohtumattomista tilanteista... 

Päivystävä lääkäri meni ylimääräisiä kiertelemättä ja turhia selittelemättä suoraan asiaan. Koska neurologi oli sitä mieltä, että Eliaksen vointi ei johdu epilepsiasta, tullaan hänen labranäytteistään tekemään huumeseulat (vai onko se oikea nimitys ottamaan huumeseulat? En osaa sanoa). Ennenkuin juuri saamani tieto ehti edes kunnolla iskostua tajuntaani, alkoi jonkinsortin kyselytunti: Onko Elias voinut itse käydä lääkekaapilla? Ei. Olemmeko me vanhemmat voineet antaa hänelle vääriä lääkkeitä. Ei: Elias tietää mitä lääkkeitä ja kuinka paljon hänelle niitä aamuisin ja iltaisin annetaan. Sitäpaitsi: perheen toinen lääkittävä oli juuri viettänyt kaksi vuorokautta tilapäishoidossa. Ei siis ollut edes minimaalista riskiä siihen, että lääkkeet olisivat voineet mennä sekaisin. Olisko mahdollista, että "Elias olisi loma-ajanhoidossa keksinyt poikien kanssa typeryyksiä". Ei. En usko, että Eliaksen ja poikien elämäntietämys ja mielikuvitus riittävät asteelle "kokeillaan pillereitä" asti. Elias ja hänen kaverinsa ovat kehitysvammaisia. Tarkoittaen sitä, että vielä 12 vuoden iässä maailman keskipisteenä ovat Tuomas Veturit ja Angry Birds pelit. Eivät pillerit, nappulat tai minkäänsortin "ainekokeilut". 

Tuossa hetkessä, lääkärin huoneessa, kysymysten sadellessa, otin oman äitiyteni pohjakosketuksen paikkaan johon en toivottavasti enää kauhean usein joudu. Paikkaan joka on nöyryyttävä, paikkaan jossa koet, että elämäsi tärkein pesti: äitiys,  ja siitä suoriutuminen on juuri kyseenalaistettu. 

En tiedä miten sain pidettyä itseni kasassa, vastailtua rauhallisesti kysymyksiin. Luultavasti Eliaksen vuoksi. Ettei hänen huonovointisena, "puoliksi pihalla" ollessa tarvitsi edes nanosekunnin verran miettiä sitä, että äidillä ei ole kaikki hyvin. Sain pidettyä itseni rauhallisena kun lääkäri ohjasi meidät takaisin odotustilaan. Sain pidettyä itseni rauhalliseksi kun Elias siirrettiin osastolle tarkkailuun. Sain pidettyä itseni rauhallisena, kun peittelin Eliaksen osastolla sänkyyn. Sain pidettyä itseni rauhallisena, kun osastolla hoitaja tuli tyhjän pissapurkin kanssa, kertoen varovasti, että Eliaksen pitää antaa vielä toinen pissanäyte "niitä huumeseuloja varten". Sain pidettyä itseni rauhallisena, kun varmistin että Eliaksella kaikki on hyvin ja hän pärjää hetken ilman minua, jos käyn ostamassa hänelle ja itselleni evästä. Sen jälkeen en ollut enää rauhallinen. Silloin soitin äidille ja nyyhkytin pihalle koko "huumeseulaepisodin". 

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen en ole enää yhtä hysteerinen, en tunne enää oloani ihan yhtä nöyryytetyksi, enkä kyseenalaista äitiyttäni ihan yhtä suuresti kuin tapahtumaa seuraavana vuorokautena. Mutta kuten sanottu: en ikinä tule unohtamaan tilannetta, kysymyksiä, tunnelmaa enkä tunnettani. 

Hassua kyllä: samaisella viikolla kuin tämä tapahtui, olin työni puitteissa tapahtumassa, jossa eräs puhujista lausui viisaat sanat: "Ei riitä että kuulee. Pitää myös kuunnella." Viisaat sanat jotka itse pitää yrittää muistaa trion äitinä, ystävänä, työkaverina. Sanat, joita ei luultavasti päivystyksessä oltu kuultu... Tai ainakaan kuunneltu. Koska jos he olisivat kuulleet ja kuunnelleet, olisin saanut mahdollisuuden selittää, että näin Elias on reagoinut aiemminkin. Hänen ollessa huonossa kunnossa "suuren tuntemattoman" ja epilepsian vuoksi. Jos he olisivat kuunnelleet minua, he olisivat Eliaksen potilashistoriaa tarpeeksi selattuaan löytäneet useita merkintöjä väsymyksestä, totaalisesta voimattomuudesta. Jos he olisivat kuunnelleet, Eliasta olisi varmasti hoidettu eri tavalla. Jos he olisivat kuunelleet, he olisivat varmasti aistineet hätäni ja ehkä yrittäneet selittää huumeseula-asiaa jollain tapaa: että se on heidän velvollisuutensa, eikä se tarkoita, että minua äitinä epäillään yhtään mistään. 

Jos he olisivat kuunnelleet, olisi ehkä se oma äitiyden pohjakosketus jäänyt ottamatta... 

Leikkimisen Taito

Maaliskuisena maanantaina, kevään empiessä saapuakko vai ei, suuntasimme Sampun kanssa kohti liian tuttuja kulmia. Kun viime vuoden puolella äidyin toivomaan 2017 vuoden olevan se vuosi, jolloin kirja nimeltä "Linna" suljetaan noin 12 vuoden jälkeen tässä perheessä, kerjäsin selkeästi verta nenästäni. Eikö joku viisas joskus ole sanonut jotakin sen suuntaista, että kun toivoo jotakin, toive pitäisi pitää omana tietonaan? Näin näyttää olevan. Koska olemme maaliskuun aikana henganneet tutuilla Töölön kulmilla enemmän, kuin omiksi tarpeiksi.

Eilen illan suussa, pienen pienessä odotuskopperossa, Sampun tutkimusajan ollessa noin tunnin verran myöhässä, seurasin "odostussohvalta" käsin herran edesottamuksia. Suu oli käynyt solkenaan viimeisen tunnin verran. Sampun leikkiessä. Leikkiessä sairaalaa. Allekirjoittaneen statistin roolissa ollessa: yllätys yllätys... Kolmen pojan: Norsuvauvan, kanavauvan ja robottivauvan äiti. Valitettavasti norsuvauva, kanavauva ja robottivauva olivat sairastelevaa sorttia, ja he joutuivat vähän väliä sairaalaan erilaisiin tutkimuksiin. Onneksi heillä oli sairaalassa oma luottolääkäri, Tohtori Sampu, joka aina välittömästi tiesi minkälaisiin tutkimuksiin sairastelevainen vauvatrio pitäisi milloinkin ohjata.  Tutkimusten lomassa Tohtori Sampu ohjeisti, että "kun vauva herää, olkaa hyvät ja kävelkää sinisiä jälkiä pitkin kolmanteen kerrokseen, huoneen numero kymmenen ovelle ja koputtakaa". Siellä pienessä odotuskopperossa mietin mielessäni, että luojan lykky tällä keikalla kyse on Sampusta. Koska hän osaa viihdyttää itseään minkälaisessa pienessä kopperossa tahansa. Koska hän osaa leikkiä.

Yksi kehitysvamman piirteistä, joka ainakin tässä huushollissa on ollut melko vallitsevaa, on leikin puuttuminen. Kyse ei ole yrityksen, tai lelujen puutteesta. Itse menisin ja syyttäisin mielikuvituksen puutetta. Saippuakuplat ovat jaksaneet aina kiinnostaa sen kolme minuuttia, mutta paljon tuota pidemmälle ei isoveljien kanssa leikeissä olla päästy. Ainakaan heidän ollessa pienempiä. Kuopuksen suhteen meille onkin annettu isolla kauhalla, ainakin mitä tulee leikkimisestä. Häne on pienestä pitäen ollut leikkijä, joka on leikkeineen ihan omassa luokassaan.  Hän on tottunut istumaan lääkärin vastaanotolla, terapeutin huoneessa, palaveeraamaan niin päiväkodilla, kuin koulussakin isoveljien asioissa. Viihdyttäen itseään niillä leluilla mitä tilasta, tai äidin käsilaukusta (no kyllähän te tiedätte, aina sieltä pohjalta joku pikkuauto tai minismurffi löytyy...) on sattunut löytymään.

Pikkuhiljaa, vuosien vieriessä Sampusta on kasvanut kaveri, joka saa pitää satunnaisia vapaapäiviä päiväkodista, isän tai äidin tehdessä etätöitä. Sampun leikkiessä. Samaa tahtia allekirjoittanut on myös alkanut samaistua pikku Legoja tuskaileviin vanhempiin. Siihen miten lastenhuoneen imuroinnista on tullut tuskaa: koska niitä palasia on kaikkialla, siis ihan oikeasti kaikkialla. Ja miten kokonainen huusholli saadaan hälytystilaan, koska "paloauton vilkku on hävinnyt".

Aiemmin tiesin tasan tarkkaan mihin kaupunkireissuilla suunnata, jos halusin uudet tennarit, tai parin hyvin istuvia farkkuja. Nyt tuo tietopuoli on päässyt rapistumaan. Mutta osaan heittämällä kertoa, missä on keskustan parhaat Lego-valikoimat, missä myydään eniten RyhmäHau-kamaa, sekä mikä kauppa on erikoistunut merirosvoaiheisiin leluihin. Minusta on kasvanut mestarineuvottelija, mitä tulee aiheisiin "kuinka suuri Lego on pieni palkinto", sekä "jos en neljään viikkoon osta lauantaikarkkeja, miten ison lelun saan ostaa".

Nyt, kun Sampu on valitettavasti saanut laukata tutkimuksessa toisen perään, yksi uusi leikin hyvistä puolista on auennut allekirjoittaneelle: Ikävien ja pelottavien asioiden prosessointi leikin avulla. Vuosi sitten saatu lääkärinlaukku, joka tuolloin tuntui ryöstöhintaiselta, on maksanut itsensä takaisin. Mennen tullen.  Tohtori Sampun tutkiessa sydäntä, mitatessa verenpainetta, lohduttaessa potilas Äitiä,  jääkarhua, tai Suursmurfffia, miten ne päähän liimattavat piuhat eivät satu,  eikä niitä tarvitse pelätä : "Ne vähän tuntuu, mittaa sun aivoja ja sitten pestään tukka".  Tai kuten siellä pienessä odotuskopperossa Norsuvauvan valmistautuessa magneettitutkimukseen numero 45.

Maaliskuisen maanantain iltana, pienessä odotosukopperossa mietin, että luojan lykky, kaverinani on Sampu... Koska hänellä ei käy aika pitkäksi. Hän kun osaa viihdyttää itseään leikkien. Tunnin myöhästynyt aika ei ole maailmanloppu, vaan mahdollisuus jatkaa vielä hetken verran leikkejään.

Kaksi Viikkoa

Joskus aikanaan (nyt, kun ensimmäisistä kirjoituksista oikesti on aikaa jo sen kolmisen vuotta, saan mielestäni käyttää lausahdusta "joskus aikanaan"), yritin tiukasti pitää kiinni siitä, että kirjoitan tänne eetteriin edes-jotain-edes-kahdesti-viikossa. Homma toimi tuolloin, koska pääasiallinen duuni oli olla kotona, hoitovapaalla. Nyt kaksi viikkoa mennä hujahtaa, kuin pikakelauksella. Ajatus kahdesta kirjoituksesta viikossa tuntuu a) utopiselta b) päähän tulee ensimmäisenä ajatus "eihän mulla voi olla edes niin paljoa asiaa".

Miten sitten olen aikaani viimeiset kaksi viikkoa, trion, sekä miehen kanssa kuluttanut?

- Olen saanut Sampulta ripitystä kello 8.23 sunnuntaiaamuna aiheesta "äiti, sä et ole tänään tehnyt yhtään mitään." Ripityksen jatkuessa pitkän kaavan mukaisella selonteolla aiheesta "isi on keittänyt kahvin, ja puuron ja tehnyt kinkkuvoileivän ja sä olet vain sängyssä".  Nämä kaikki saateltuna hyvin paheksuvilla katseilla. Itseasiassa tämä ei ole ainoa ripitys. Olen saanut kuulla: huutavani paljon, sotkevani leikit, osaavani tehdä hyvää makaronia, muiden kokkausten ollessa syvältä, olevani huijari, sekä "ehkä sata vuotta vanha". Kuopuksestani on näemmä kasvanut yleinen syyttäjä. Vai onko se tällaista olla vähän vajaa eskari-ikäisen äiti?

- Olen potenut pahinta flunssaa ever. Siis ihan oikeasti! Nyt on menossa rupeaman päivä numero 17, antibioottikuurin ja avaavien troppien päivä numero neljä ja tämä on yhä jossain määrin helvetistä. Aktiivisuusranneke-kello-mikä lie kertoo, että olen liikkunut aktiivisesti tällä viikolla reilun tunnin verran. En ole pitänyt ranneketta joka päivä ranteessani ja voin vannoa, että ne "urheiluminuutit" ovat kertyneet suurinpiirtein bussipysäkille laapustamista. Joka flunssan toisella ja kolmannella viikolla menee heittämällä urheilusta: nostat kättäsi, ja sykkeet ovat 120. Kävelet bussipysäkille ja sykkeet ovat heittämällä 130 -> aktiivisuusranneke kertoo sinun juuri nyt harrastavan urheilua.

- Olen pikkuhiljaa huomannut sopeutuvani 100% työaikaan, pitkähköillä työmatkoilla. Hommaa saattaa edesauttaa mahtava naapuri (KIITOS! Ja sydän!), jonka määränpää arkiaamuina on sama, kuin allekirjoittaneen. Toisin sanoen ängen samaan kyytiin ajoittain. Hommaa edesauttaa myös se, että olemme miehen kanssa keksineet suht toimivan yhtälön, jonka avulla pääsen myös hänen kyydissään töihin yhtenä-kahtena aamuna viikossa. Eniten hommaa edesauttaa mahtava tiimi, jossa työskentelen. Maanantait eivät siis enää ole niin-helvetistä. Pikkasen vaan. Mutta sehän kuuluu asiaan?

- Olen kirjoittanut Toposta eräälle Lastenlinnan mahtavalle sairaanhoitajalle niin monta sähköpostia, että luultavasti joudun pian sähköpostiblokkauksen "uhriksi". Elämä Topon kanssa on eritoten viimeiset viikot ollut ihan koko rahan edestä vuoristorata-ajelua. "Sitä saa mitä"-tilaa lausahdus ei todellakaan, missään nimessä, pidä paikkansa. Olen tilannut mm hyviä yöunia, saamatta niitä. Onneksi jopa päivittäin Topolla on myös kertakaikkisen loistaviakin hetkiä , joten olen melko vakuuttunut, että tämä suht epästabiili tilanne saadaan jossain vaiheessa kevättä saateltua positiivisen-stabiilin puolelle. Vuoristorata-ajeluun on kuulunut myös sellaisia mahanpohjasta ottavan mahtaviakin hetkiä: Topo on antaumuksella hoitanut äitiään tämän sairastaessa. Ollaan paijattu, ängetty kainaloon, pidetty seuraa, kun tv:ssä on pyörinyt Voice. Vietelty siis laatuaikaa yhdessä. Ilman iPadia. Se on aika ihanaa. Noh, itseasiassa ihan älyttömän ihanaa.

- Olen tehnyt Eliaksen kanssa kotiläksyjä. Todeteten jälleen kerran, että a) tyyppi on todella tunnollinen koululainen b) äikän ja matikan taidot ovat menneet jättimäisen loikan eteenpäin. Olemme keskustelleet eläimistä, jotka liikkuvat öisin (niitä ovat kuulemma lepakot, karhut ja hirvet, sekä pääsiäispupu). Olemme myös pohtineet pitkään ja hartaasti sitä, että missä vaiheessa kevättä metsään pitäisi viedä porkkana valmiiksi pääsiäispupulle. Olemme päätyneet yhteistuumin siihen, että porkkana viedään, kun lumet ovat sulaneet. Jossain vaiheessa huhtikuuta viimeistään. Olen istunut Eliaksen parhaan ystävän ja hänen ihanan äitinsä kanssa kahvilla. Olemme bestiksen äidin kanssa supattaneet lapsiltamme salaa asioita aiheesta "milloin noista tuli noin isoja". Liikuttuneet ehkä vähäsen. Itseasiassa: joka päivä kysyn itseltäni, että milloin ja miten Eliaksesta tuli noin iso poika? Onneksi itse on yhä ihan samanlainen, kuin reilu kymmenen vuotta sitten… As if…

- Olemme käyneet miehen kanssa k a k s i kertaa hyvin syömässä. Katsoneet kaikki (siis jopa ne kaikki kolme jaksoa) uudet Rimakauhua ja Rakkautta jaksot ja todenneet, että sarja on yhä todella hyvä. Ostaneet suklaata ja suolapähkinöitä illan neljättä rimakauhu-sessiota varten ja päättäneet aloittaa sen uuden, paremman elämän "vasta huomenna". Olemme jälleen kerran sopineet, että käymme ajoissa nukkumaan. Homman mennessä niin, että allekirjoittanut räkätautisena on käynyt todella-ajoissa nukkumaan, miehen kukkuessa räävittömän myöhään.

- Olen luistanut pyykinpesusta, niin että alan kohta nähdä hommasta painajaisia. Ihan oikeasti. Luulen, että tarvitsisin talvilomaviikon suoriutuakseni puuhasta. Olen noudattanut hyvin orjallisesti äitini "nyt kipeänä ette kyllä siivoile, ja einesruoat on oikein hyviä"-ohjetta. Noh okei: pienen lipsahduksen verran noudattanut. Työpaikalla, kahvikuppien äärellä kuulin sanan "superkymppi". Sitä piti saada. Ja sitä piti eräänä iltana testailla siinä määrin, että ei ollut enää kaukana, että mies olisi tehnyt siivousvälinetakavarikon. Tähän voin lisätä, että en t o d e l l a k a a n ole siivousfriikki.

- Olen jälleen kerran päättänyt, että laitan aamuisin kellon soimaan kymmenen minuuttia normaalia aiemmin. Ja nousen heti ylös. Tähänkin voin lisätä: As If…

Oma Pieni Kupla

Kämpän kylpiessä auringonvalossa ratsaan kaappeja ja laatikoita: löytyisikö jostain mehua tai sipsejä. Topo tulee viereeni, ja uskomatonta kyllä sanoo monta kertaa peräjälkeen "pää". Tarkoittaen ihan juuri oikein: omaa päätään. Erittäin positiivista! Negatiivista uudessa sanassa ollen se, että se sanottiin surkeana, silmät kivusta leiskuen ja naama valkoisena, kuin lakana. Migreeni on taas ottanut pariksi päiväksi niskaotteen urheasta pikku-ukostamme. Tällä kertaa sitä ei olla podettu kovaäänisesti, kivuliaana huudellen. Vaan hiljaa omassa sängyssä maaten. Syömättä ja juomatta. Tänään päivällä homma kulminoitui siihen, että kävimme niin sanotusti tarkastuskierroksella Lastenklinikalla. Kas kun rajansa siinäkin, kuinka kauan voi kotona vain katsella toisen kipua, osaamatta millään tapaa auttaa.

Lastenklinikalla Topo antoi nätisti sormensa, kun otettiin verikokeita. Veti asiaankuuluvat järjettömät kilarit, kun lääkäri yritti katsoa suuhun-korviin-silmiin, onnistuen puuhassa mitä luultavimmin provosoimaan itselleen sydämeen sivuäänen. Mutta muutoin äiti-ihmisen suureksi ihmetykseksi; tyytyi enimmäkseen jokusen tunnin reissulla vain rötköttämään penkeillä pitkin pituuttaan, pää äiti-ihmisen sylissä. Tähän on kaksi vaihtoehtoa a) joko Topo on todella todella kipeä (pitänee paikkansa) tai b) pientä edistystä on taas tapahtunut kehitysrintamalla (pitänee paikkansa).

Olemme nimittäin joutuneet viime aikoina miehen kanssa jokuseen kertaan toteamaan, että "ei kykkää, ei haluu, haluu, kykkää, tahtoo"-ritirampsua karjuva Sampu ja jatkuvasti jotain vaativa Edward osaavat ajoittain kyllä maar olla se ketjun heikoin lenkki. Kun mies lauantaina vietti laatuaikaa Topon kanssa puistoillen ja kahvitellen, Topon hymyillessä kilpaa auringon kanssa, allekirjoittanut vietti "laatuaikaa" majakan ja perävaunun kanssa jäätelö-ostosreissulla. Reissu piti sisällään mm seuraavi elementtejä: vaatekaupassa annettu ukaasi; toinen istuu kuin tatti paikallaan, toisen riitapukarin tullessa sovituskoppiin. Sekä noin kymmenen kertaa annettu suht napakka ohjeistus "kaupoissa ei juosta/kiljuta/tapella". Vekki otsassa: kuinka moni onnistuu lyömään itseään kirjalla niin kovaa otsaan, että saa siitä muistoksi verta vuotavan haavan? Niin ja se rauhallinen jäätelöhetki... Kun Sampu syötyään karhunosan omasta annoksestaan keksii, että hän voisi nyt tässä vaiheessa vaihtaa annoksensa Edwardin annokseen. Ja pistää pystyyn aika kovaäänisen protestin, kun herran ehdotus torpataan.

Topon kehityksenedistymisteoriaa on tukenut myös hiljattain pidetty HOJKS Topon ihanan open kanssa. Tunnin aikana sain kuulla, että poika nauttii saunan löylyistä ja suihkusta, pohtiessani samaan aikaan hiljaa mielessäni, että puhummekohan me ollenkaan samasta pojasta. Sekä sen, että Topo ottaa ihanasti aikuisiin kontaktia, ja aikuiset ovatkin keskenään pohtineet, josko poika ei olisikaan niin autistinen, kuin herran epikriisit ja lausunnot antavat ymmärtää. Samanlaista viestiä tuli myös Topon tilapäishoitopaikasta viimeisimmän hoitokeikan jälkeen. Joten tässä siis oikeasti ollaan menossa parempaan suuntaan kommunikointipuuhassa. Tai sitten Topolla vain sattuu olemaan päällä erityisen hyvä vaihe, erityisen hankalasta migreenivaiheesta huolimatta.

Sen elämä on opettanut, että en vieläkään ala suunnitella elämää näkökulmasta "sitten kun Topo juttelee". Kas kun niitä ylä- ja alamäkiä on tullut sen verran nähtyä, että enää ei luota asioihin, vaikka ne omilla silmillään näkeekin. Tai ehkä tässä tilanteessa: omilla korvillaan kuulee. Samalla kuitenkin se suht sammuksissa ollut toivonliekki on ehkä ottanut pikkuriikkisen happea alleen. Ehkä joskus, joku päivä se kommunikointipuoli on jollaintapaa reilassa? Vaikka niin, että Topo aina päänsäryn iskiessä osaa sanoa "pää". Ja pyytää elein ottamaan sukan pois oikeasta jalasta. Siitä jalasta jonka toiminta tuntuu kulkevan aalloissa niiden migreenien kanssa.

Me jatkamme täällä potemista. Iltaan mennessä Topon kavala vieras ei ollut vielä osoittanut mitään merkkejä vierailun päättymisestä. Ruoka ei maistu, sipsit ei maistu, mehu ei maistu, Topoa haukotuttaa ja väsyttää. Hän on hiljaa ja kalpea. Yökkii joka ainoalla lääkkeenottokerralla. Välillä potilaamme hakeutuu kainaloon, ottaa kovasti kädestä kiinni. Katsoo pitkään silmiin. Sanoen katsellaan "äiti auta". Välillä hän häätää tilannetsekkausta tekevät vanhempansa pois huoneestaan.

Tekisin taas mitä tahansa, että saisin laittaa Topon kuplaan, jossa ei ole tietoa maailman pahuudesta eikä ikävistä oloista. Jossa kirkas aurinko ei olisi pahasta. Samalla jonkun omatunnonäänen huudellessa, että töihin on huomenna päästävä, kaveria ei jätetä pulaan, Topollakin on terapia ja retkipäivä. Onneksi järjen ääni on vielä vahvempi, sen huudellessa, että töissä kukaan ei ole korvaamaton. Kotona me olemme miehen kanssa sitä. Pitää olla paikalla kainalona, kun sitä tarvitaan. Hieromassa otsaa ja takaraivoa, kun sattuu. Pyyhkimässä verta otsasta, kun paha kirja on hyökännyt kimppuun. Juomassa mitalikahveja hyvin hoidettujen koulun juoksukisojen jälkeen. Ja pitää olla sulkemassa pienen pojan huoneen ovea perässään, kun se pieni poika haluaa olla rauhassa. Omassa pienessä kuplassa.

Osasto on täynnä

Se oli huhtikuinen lauantaiaamu, aika tasan tarkkaan seitsemän vuotta sitten. Edward oli sairaana; kurkunpääntulehdus ja kuumetta. Hän lepäili sohvalla. Yhtäkkiä hänen päänsä, jalkansa ja kätensä alkoivat nykiä. Edwardilla oli epilepsia, hän oli syönyt lääkkeitä kuuden kuukauden ikäisestä lähtien. Silti emme miehen kanssa ymmärtäneet mistä on kysymys. Edward lähti sinä päivänä ambulanssilla sairaalaan. Meidän elämämme muuttui sinä päivänä täysin. Tuona päivänä Edward alkoi saada myoklonisia kohtauksia, joista oli tuleva riesa; suuri sellainen vuosiksi eteenpäin, jonkin asteinen sellainen ehkä koko loppuelämäksi.

Samaisen vuoden eräänä elokuisena aamuna odotin tuskastuneena, puhelin kädessäni, että kello löisi kahdeksan. Tuona päivänä epilepsiaosasto aukeaisi kesätauon jälkeen. Heti kello kahdeksan aloin soittamaan. Olimme miehen kanssa toivottomia. Me emme enää pärjää kotona, Edward voi niin huonosti. Moni aamu sinä kesänä oli alkanut sillä, että Edward sai ensiapulääkkeen. Sen jälkeen hän makasi tuntikaupalla sohvalla pökkyrässä. Kunnes kohtaukset alkoivat uudestaan. Edward söi parhaimmillaan neljää epilepsialääkettä samanaikaisesti. Olimme käyneet kauniina kesäpäivänä neurologian poliklinikalla näytöllä, koska Edward käveli hassusti, laahasi jalkaansa. Yksi lääke sai hänet nykimään niin paljon, että hän ei pystynyt istumaan potalla, toinen teki hänestä raivopäisen. MIkään ei ainakaan auttanut kohtauksiin. Ennen kello yhdeksää tuona elokuisena aamuna lääkäri soitti meille takaisin "tulkaa osastolle, tulkaa heti". Se oli meidän ensimmäinen osastokeikkamme.

Olen tuntenut sen suoranaisen toivottomuuden tunteen lukemattomat kerrat tuon elokuisen aamunkin jälkeen. En usko, että ikinä tulen unohtamaan tuota tunnetta. Vaikka asiat niin järjestyisivät, että aihetta sen tunteen tuntemisille ei enää tulisi. Se on paketissa pakokauhua, pelkoa, surua, tuskaa, huolta. Eniten kaikesta se on sitä itseään: silkkaa toivottomuutta. Miten pieni lapsi voikaan voida noin huonosti. Miksei meitä osata auttaa? Loppuuko tämä milloinkaan? Tätäkö Edwardin elämä nyt sitten on?

Tuon elokuisen aamun jälkeen olemme kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat puhelimessa lääkärin määräyksen "Tulkaa osastolle". Olen soittanut töistä miehelle töihin; pitää lähteä hakemaan pojat, pitää olla tunnin kuluttua osastolla. Olemme sumplineet työpäiviä, vapaapäiviä, lomapäiviä uusiksi, jotta saamme arjen toimimaan osastokeikkojen varjostamina. Olen istunut sängyn vieressä puutuolilla, nojatuolilla ja nahkatuolilla, katsellen pientä lastani. Olen rauhoittanut pelokasta poikaa, kun on otettu verikokeita, laittanut miehelle "tarvitaan osastolle"-kauppalistaa, yrittänyt olla juomatta mitään kello 17 jälkeen, ettei vaan illalla tule vessahätä. Osastolla ei nimittäin ole vessaa vanhemmille. Olen valvonut huonosti nukkuvan lapsen kanssa, minut on lähetetty kotiin nukkumaan, koska "te valvotte muutenkin niin paljon". Olen kulkenut aamulla bussilta takaisin osastolle, kuunnellen erästä, yhtä ja samaa, 30 Seconds to Mars:n biisiä ja tsempannut itseäni "kyllä me tää fiksataan, hyvin me jaksetaan".

Olemme myös kuulleet monet (luultavasti monet kymmenet) kerrat seuraavan lauseen "Nyt olisi osastohoidon paikka. Mutta meillä on täyttä". Viimeksi viime kesänä... Nuo sanat sen toivottomuuden, pakokauhun, pelon, surun, tuskan ja huolen keskellä ovat lähestulkoon kestämättömiä. Olen tainnut purskahtaa itkuun puhelimessa, olen tainnut anella, saattanut kiukutella, en edes muista reaktiotani sanoihin. Muistan vain tunteen "ei voi olla totta, me ei enää kestetä täällä". Entistäkin suuremman toivottomuuden. Täällä sitä nyt ollaan itsekseen huonosti voivan lapsen kanssa. Eikä auta muuta, kuin pärjäillä. Perään pakokauhuinen ajatus "nyt me ei enää oikeasti pärjätä". Olemme tehneet itseksemme lääkemuutoksia lääkäreiden ohjeiden mukaan, toivoen parasta. Niiden mennessä niin sanotusti ojasta allikkoon, soittaneet jälleen epilepsiapoliklinikalle, kuullaksemme jommankumman lausahduksista "tulkaa osastolle" tai "meillä on täyttä".

Seitsemässä vuodessa voin käsi sydämellä väittää, että olemme keittäneet itsemme perusteellisesti niin monissa liemissä, että tällä hetkellä "osasto on täynnä"-tuomio aiheuttaisi lähinnä sellaisen "pitäkää tunkkinne"-sisäisen kiukunpuuskan. Tiedän, että pärjäämme. Tiedän, että trio ei ole hengenvaarassa, kun he saavat kohtauksiaan. Olemme valitettavasti nähneet heidät jo niin huonovointisina, yksi toisensa jälkeen, että ihan pientä voinnin notkahdusta ei kavahda. Mutta en silti ikinä unohda aiempina vuosina "osasto on täynnä"-tuomion aiheuttamaa epätoivon tunnetta. Pystyn tuntemaan sen nytkin, vain tätä pätkää kirjoittaessani.

Osasto on täynnä on valitettavasti ilmeisen pysyvä olotila, mitä tulee lasten, ihan pienten, ja suurempien, sairastamiseen.

Triomme sai pienen serkun, kolmannen serkkunsa, vajaa kaksi kuukautta sitten. Emme ole päässeet pientä supersankaria vielä tapaamaan, kiitos kulkutautikauden. Ensin meidän huushollissamme podettiin pitkään ja hartaasti tautia toisensa jälkeen. Jonka jälkeen serkkulassa on aloitettu poteminen. Viimeisimpänä osumaa on ottanut pikku supersankari. Ärhäkkä virustauti on vetänyt pienen röörit tukkoon ja tehnyt hengittämisestä vaikeaa. Väsyneet vanhemmat ovat laukanneet monta kertaa vuorokaudessa kodin ja sairaalan väliä. Supersankari tarvitsee röörejä avaavaa ja räkäimuja. Sairaalaan on lähdetty myöhään illalla, seuraavaksi aikaisin aamulla ja pisteenä iin päälle vielä samaisena iltapäivänä.

Supersankarille ja vanhemmille on myyty ei oota; osaston on täynnä, kotisairaanhoito on täynnä.

Vaikka kyseessä on erilainen sairaus, kyseessä on sairaus. Osaan tasan tarkkaan eläytyä siihen toivottomuuteen ja väsymykseen, jota serkkulassa käydään läpi. Tiedän, että virus helpottaa jossain vaiheessa. Tiedän, että pikkutyypin vanhemmatkin tietävät tämän. Mutta silloin kun lapsi sairastaa, aika matelee. Oikeastaan se melkein pysähtyy. Perusarjesta ei tule mitään. Väsymys painaa päälle, ei saa nukkua, hyvä jos välillä ehtii syömään, ei sen puolen; ei sitä yleensä kyllä ole nälkäkään. Sitä elää kahvilla. Ja kolmioleivillä (en tätä nykyä voi itseasiassa sietää kolmioleipiä, minulle ne tarkoittavat pitkiä päiviä, yöttömiä öitä, ja sairaalan vanhempainhuoneen jääkaappia). Satunnaisesti ruokavalioon mahtuu coca-cola ja suklaa. Terveellistä? Ihanan!

Satuin eilen näkemään pätkän tv:stä, jossa joku julkkis puhui jotain uudesta Lastensairaalasta (huomatkaa; sitä on kuunneltu korva tarkkana...). Mielessä läikähti pieni liikutus. Toivomus, että sairaalapäivät on kohdaltamme nähty. Sekä toivomus siitä, että niitä huoneita saataisiin sinne sairaalaan sen verran enemmän, ettei tarvitsisi ihan niin usein myydä sitä ei oota. Kun se lapsen sairastaminen on muutenkin kamalaa, rankkaa, raastavaa, pelottavaa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä toivottomuutta ja pelkoa, että täällä me nyt ollaan keskenämme. Yritetään pärjätä. Mitä jos ei pärjätäkään? Pakko, koska siellä on täyttä. Osasto on täynnä.

Lopuksi pikkuiselle terkkuja; parane pian! Me emme malta odottaa, että päästään tärskyille sinun ja perheesi kanssa!

(kuvassa eräillä tirsoilla, eräitä vuosia takaperin)

LauantaiAamuna

Lauantaiaamu, kello yhdeksän jotakin. Yksi katsoo telkkarista lastenohjelmia, yksi pelaa Toca Boca Trainia (vinkkinä, löytyi ilmaisena tänään vielä AppStoresta) ja kolmas katsoo Late Lammasta iPadilta. Yhtä ja samaa Late Lammas kohtaa, jossa pelataan jalkapalloa. Kohtaa katsotaan 30 kertaa peräkkäin. Talossa rauha. Leppoisa lauantaiaamu.

Tai niinhän voisi luulla... Tilanne ei ollut lähimainkaan sama vartti takaperin. Vartti takaperin tilanne oli suurinpiirtein seuraava: yksi karjuu iPadinsa kanssa, koska netti pätkii, ja hän ei saa etsittyä padiltaan Late Lampaan jalkapallopätkää aamukatsomiseksi. Toinen ruinaa, että laitettaisiin telkkari päälle, hän haluaa katsoa lastenohjelmia. Keskustelu "ensin puuro, sitten lastenohjelmat" tyrmätään kovaäänisellä "ei ei ei, minä en halua syödä puuroa. Minä haluan katsoa junioria ja syödä sipsiä" vastalauseella. Vastalause esitetään siinä määrin vinkuvalla äänensävyllä, että sillä Late Lampaan metsästäjällä kärähtää hihat isomman kerran. Lumipalloeffektin lailla kärähtäminen aiheuttaa yleisen melutason nousun taloudessa. Äiti-ihminen antaa selkeäsanaiset ohjeet "aamuisin syödään puuro. Telkkari aukeaa, kun puuro on syöty". Padinsa kanssa riehuva tyyppi saa häädön omaan kämppäänsä. Huutakoon siellä niin paljon, kuin sielu sietää. 

Portaista kuuluu ähellystä. Erittäin hyvällä mielikuvituksella höystetty kolmas tyyppi on jälleen jonkun projektin parissa. Portaissa eteen tulee pölynimurin johtoon "hirtetty" pehmohauva. Hauvan irroitus johdosta ja johto imurin sisään. Tässä potee potentiaalinen vaara... Kun kerran se pehmohauva keksitty jo "hirttää" siihen johdonpätkään. Projektijohtaja ei suinkaan pidä projektinsa keskeyttämisestä ja aloittaa vastalausetulvan, kunnon itkupotkuraivarin muodossa. Huutaminen ärsyttää sitä Late Lampaan metsästäjää, jolla palaa hihat uudemman kerran. Tyypin kämpästä alkaa kuulua hervoton huuto. Alakerrasta sentäs kuuluu voitonriemuinen "äiti, söin puuron, saanko nyt katsoa junioria" heitto. Kun sitä hiivatin junioria ei saada telkkarista päälle nanosekunnissa, toistetaan heitto uudemman kerran, vaativammalla äänensävyllä. Koska on miehen nukkuma-aamu, yritän päästä raput alas, karjuva projektinjohtaja lahkeessa roikkuen, laittamaan sitä hemmetin telkkaria päälle. Herra Late Lampaan jahtaajan jatkaessa karjumistaan yläkerrassa. 

Päässä takoo jatkuvana ajatus "nyt mä en oikeasti kestä tätä räkätautirumbaa enää yhtäääääääääään". Sisäisen äänen hokiessa yhtä jatkuvalla syötöllä "hengitä hengitä, jaksaa jaksaa". 

Vitsin kulkutaudit!!! Jos nyt heittäisin hatusta veikkauksen, niin tämä taitaa olla kolmas viikko, kun niitä podetaan tässä taloudessa. Putkeen. Topon ollessa kierroksella kolme ja Sampun kierroksella kaksi. Voin myös kertoa, että kierros kierrokselta taudit pahenevat. Samassa mittasuhteessa tautien kantajien kärsvillisyyden katoamisen kanssa. Topoa ärsyttää kaikki maan ja taivaan välillä. Suurinpiirtein ainakin. Välillä hänen kuitenkin saadessa jotain katumuspuuskan tapaisia; se iPad kädessä tullaan tsekkaamaan mitä äiti-ihminen tai mies puuhaavat. Katsotaan silmiin, sanotaan "moi" ja häivytään sen iPadin kanssa taas potemispuuhiin.

Sampu on päättänyt, että hän haluaa nukkua äiti-ihmisen vieressä yönsä. Tai lähinnä äiti-ihmisen päällä. Unta tehdään kolme tuntia ja se kolme tuntia vietetään vaihtaen kahdeksan sekunnin välein asentoa äiti-ihmisen kainalossa. Yöllä herätään keskimäärin 45 minuutin välein. Lempi sana on "ei", lempilauseen ollessa "älä koske"/ "älä katso"/"en halua". Söpöstä apinanpoikasesta on tullut vain apinanpoikanen. Pinnan ollessa jatkuvasti pakkasen puolella. Työpaikka näyttelee tällä hetkellä sitä yhtä ja ainoaa roolia elämäni leffassa "omaa aikaa". Kotiovesta kun pääset sisään, joku liimautuu kylkeen, pysyen siinä tiiviisti aamuun asti. 

Niin... Välillä olen kuullut heittoja, tyyliin "ei viitti kauheasti sulle vatsataudeista/räkätaudeista/kulkutaudeista valittaa". Olen sanonut, että antakaa palaa vaan. Oli lapsi sitten perussairas tai ei, niin se on vissi, että harvemmin mitkään taudit kauhean positiivisia lieveilmiöitä saavat aikaiseksi. Yleensä perusnuhaa pahempi tauti ravisuttaa arkea jollain tapaa. Vaikka niiden poissaolopäivien muodossa. Kun tunnet taas vaihteeksi olevasi väärässä paikassa, missä sitten ikinä oletkaan. Kotona sairastupaa pyörittäessä, kun saat työpuhelun alkaa mielikuvitus tehdä tepposiaan, tyylillä "olen taatulla ryssinyt sen keissin ihan huolella". Kun taas vihdoin pääset takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen, tekee mieli tunnin välein tarkistaa koululais- tai dagispojan vointi, koska "olihan se aika räkänen vielä aamulla".

Voin kertoa, että siitä tilanteesta, kun aloin tätä kirjoittamaan kello yhdeksän jotakin on tapahtunut seuraava: netti ei ole pätkinyt. Topo on ollut tyytyväinen Late Lampaansa seuraassa. Huudellen välillä sängystään "äätiii". Edward sai katsoa tunnin verran rauhassa junioriaan. Sampu... Sampulla nousi lämpö. Paloi hihat sen sataan kertaan Äiti-ihiminen ei saa kirjoittaa / pitää kirjoittaa/ ei saa halia Sampua/ pitää halia Sampua / ei saa juoda kahvia / pitää juoda kahvia. Allekirjoittanut alkoi mielessään muotoilla ilmoitusta "annetaan hyvään kotiin"... Ilmoituksen jatkuessa jotakuinkin näin "yksi kappale suurinpiirtein keski-ikäisiä naisia, joka osaa käydä suihkussa ja pestä kylppärin samaan aikaan"... Allekirjoittaneen ylidramaattisen "Siis mä en kestä, mä en ole saanut kohta vuorokauteen edes hengittää rauhassa" tuskailun jälkeen mies otti Sampun ja Edwardin, ja lähti kauppareissulle. Luvaten hommata makuuhuoneen oveen lukon "pahojen päivien varalle", sekä äiti-ihmiselle lapsirauhaa 24 tunnin verran. Tiedän, että tästä tulee toteutumaan puolet. Koska tiedossa on ystävän syntymäpäiväjuhlat tolkuttoman hyvässä porukassa. 

Tiedän, että tämä räkärumba loppuu jossain vaiheessa. Mutta voi hyvät hyssykät, että rumba osaa ottaa pinnan päälle. Ihan jokaisella talouden asukkaalla. En uskalla edes ajatalle ajatusta "mitä jos ei olisi iPadeja" loppuun... Ja jälleen kerran on pakko ihmetellä seuraavaa; kun itse sairaana haluat vain maata hiljaa, peiton alla, silmät kiinni; niin miksi ihmeessä sama ei voi päteä lapsiin?? Niin, ja olisiko joku valmis antamaan hetkellisesti hyvän kodin keski-ikää lähestyvälle sisäsiistille naisihmiselle? (joka haaveilee pitkästä pinnasta)

Laulaa, kuin lintu

Osallistuin kuluneena perjantaina ensimmäisiin työpaikkapikkujouluihin, sitten viime kerran. Viime kerran ollessa noin kolme vuotta sitten. Tällä kertaa kyseessä olivat ensimmäiset nykyisen työpaikan karkelot. Koska pikkujoulun juhlistamiseen näillä leveysasteilla kuuluu glögi/viini/muut virvokkeet, tuli etukäteen pohdittua asiaa: mitä jos viini avaa kielenkannat. Kielenkantojen aukeamisella tarkoitan sitä, että mitä jos alan laulaa, kuin pikkulintu, vasemmalle ja oikealle, jokaiselle joka haluaa (tai ei edes halua) kuunnella juttuja pojista. Olen nimittäin onnistunut aika hyvin toistaiseksi pitämään meidän juttumme meidän tietoinamme.

Kuten jokainen vanhempi tietää, että tiedossa ei ole viikonloppua vaaka-asennossa, vain koska äiti/isä sattuu osallistumaan näihin joulun saapumista juhlistaviin kinkereihin, olin minäkin tehnyt itselleni pelisäännöt selväksi ennen karkeloita. Juo paljon vettä, älä lähden jatkoille (siellä homma tuppaa yleensä karkamaan tukevasti viihteen puolelle). Muista lähteä ajoissa kotiin, koska taksijonossa hengailu pikkujouluvermeet päällä ei ole puuhista miellyttävintä. Laita korkoa jalkaan, mutta sellaista, joissa voi sievästi minglailla juhlakansan joukossa, ja ottaa välillä muutaman tanssiaskeleen.

Onnistuin jopa kiitettävästi noudattamaan itse itselleni asettamia ohjenuoria. Miinus se pikkulinnun laulanta. Jota harrastin yhden uuden työkaverin kohdalla. Kas kun: olin esitellyt alkuillasta äiti-ihmisen vankkumattomalla ylpeydellä trion valokuvaa työpisteeni äärellä. Oltiin käyty läpi pilttien nimet ja iät. Työkaverini naureskellassa sitä, miten hän ymmärtää nyt varsin hyvin erään iltapäiväisen heittoni siitä, että lähden kotiin pyörittämään sirkusta. Kolmessa pienessä pojassa on toden totta sirkuksen aineksia. Todeten perään, että nyt varmasti alkaa helpottamaan; isommat sällit liene jo hyvin omatoimisia ja heitähän voi jättää jo kotiin kahdestaan kauppareissujen ajaksi. Tässä vaiheessa purin kieltäni ja myhäilin jotain tyylillä "kyllä vain, juu juu, näinhän se on". Seuraava kysymys koski työaikaani: kun pienin lapsista nyt on viiden vanha (tähän äiti-ihmisen korjaus: kolmen vanha), niin koska on ajankohtaista pidentää työpäivää. Kun ne kotona asuvat alaikäiset tyypit siis alkavat kuitenkin olemaan suht isoja. Uusi kielenpurenta ja ympäripyöreä vastaus "joo, katellaan, ehkä ens vuonna. Siis jossain vaiheessa. Mahdollisesti. Riippuu työtilanteestakin".

Myöhemmin juttelessani syvällisiä kahden työkaverini kanssa, jotka sirkuksemme todellisesta tilasta tietävät enemmän, samainen uusi työkaveri pelmahti seuraamme. Ja mitä siitä seurasikaan: no allekirjoittanuthan lauloi, kuin pikkulintu. Miten itseasiassa työpaikalla tehtävä työ on vain yksi työ vanhemmuuden lisäksi. Näiden lisäksi olen kahden lapsen omaishoitaja. Ja, että niillä isommilla sälleillä on "vähän juttuja". Ja että meidän arki saattaa joskus ehkä mahdollisesti olla pikkasen erilaista.

Lauantai-aamuna herätessäni liian lyhyiden yöunien jälkeen tein nopean yhteenvedon illasta. Oli tosi hauskaa. Koroissa ei ollut liikaa kantaa. Juhlajuomia ei tullut nautittua liikaa. Lähdin mielestäni ajoissa taksitolpalle, vaikka siellä olikin tunnin jono. Joka aiheutti sen, että olin kotona hieman myöhemmin, kuin olin alunperin suunnitellut. Aamulla olo oli hyvä, suht pirteä ja tosi iloinen. Ainoa asia, joka vaivasi oli, noh: se laulaminen. Laulaminen pyöri ajatuksissani viikonlopun ajan, kunnes sunnuntai-iltana sain taas yhden niistä ahaa-elämyksistä: miksi tätä pitäisi piilotella. Työpaikan kaverit ovat jo oppineet jossain määrin ainakin tuntemaan minut minuna. Ilman hyvässä ja pahassa olevaa painolastiani. Miksen seuraavalla kerralla, kun laulan pikkulinnun tavoin, lisää "meillä nyt on vähän tällaista"-juttujen perään tiukat faktat: osaan pitää monta lankaa käsissäni. Osaan ajatella montaa asiaa samaan aikaan. Olen tehokas. Olen tottunut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Olen hemmetin hyvä lomakkeiden täytössä. Osaan esittää asiani ponnekkaamin, kuin ennen sirkuskoulua. Osaan selvittää vastapuolelle miksi tiettyjä asioita tarvitaan. Osaan pelottomasti istua palaveriin erilaisten ihmisten kanssa. Olen oppinut uskomaan asiaani ja taistelemaan siitä, että asiaani ajetaan. Saamaan muutkin uskomaan asiaani. Olen oppinut työskentelemään stressin alaisena. Jopa sellaisen stressin, jota harvemmin tulee vastaan työelämässä. Olen oppinut elämään epävarmuuden kanssa, tässä hetkessä, yrittäen ainakin parhaani mukaan keskittyä nyt ja juuri olennaisiin asioihin: miettimättä liikaa sitä, mitä huomenna pitää tehdä. Olen oppinut suorittamaan epämiellyttävänkin tehtävän (ah niitä lomakeralleja ja vuosihuoltoja, verikokeita, lääkärikäyntejä, palavereja) loppuun asti, sisukkaasti, heittelemättä hanskoja tiskiin ja kirveitä kaivoon. Olen käynyt monen oppimäärän verran sitä kuuluisaa elämänkoulua. Olen oppinut pitämään pokerinaamaa, vaikka kyyneleet polttaisivat silmissä, tai naurattaisi ihan hulluna. Olen oppinut omaksumaan kuivakkaita, täysin epämielenkiintoisia lakipykäliä ja tekstejä. Muistamaan ne ja käyttämään niitä hyödykseni tarvittaessa.

Joten väittäisin pienesti olevan äiti/erityisäiti tittelin lisäksi myös erityisihminen. Joka on suorittanut sirkuskoulun pidemmän oppimäärän. Käynyt sellaisen koulun, jonne ei noin vaan joka keväisen- ja talvisen hakuprosessin kautta pyritä. Joka on karaistanut tavalla, jolla moni muu asia tässä maailmassa ei voi ihmistä karaista.

Jotkut asiat eivät koulunkäynnin myötä ole muuttuneet: kuten se, että kaikki sopivasti kiiltävä on kivaa. Työpaikan pikkujouluista jäi muistoksi jotain oikeasti kättä pidempää; talon bileiden hengessä sponssaama kaulakoru. Seuraavia kemuja ja laulamismahdollisuuksia odotellessa siis…