Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken

Arkeen on palailtu kolmen päivän verran, ilman että maailma on millään tapaa järkkynyt kenenkään perheenjäsenen kohdalla. Tai noh, minimaalinen järkytys kohtasi äiti-ihmistä ja miestä, kun keskiviikkona koulusta kotiutui Topo. Laastari olkapäässä. Laastari olkapäässä kieli rokotushommista, asia joka varmistui reissukirjaa tavaamalla. Syksyllä Topo sai influenssapiikin, jonka jälkimainingeista kärsivät Topo, sekä kaikki Topon läheiset parin viikon verran. Nyt odotimme sydän pamppaillen aiheuttaako influenssapiikki numero kakkonen piikkiä, mitä tulee Topon huonovointisuuteen. Tänään liene voimme huokaista helpotuksesta ja todeta, että pelästyksellä selvittiin tällä kertaa. Muutoin ei ongelmia paratiisissa.

Eli lomalta paluu ei onneksi ollut missään muotoa "yksi päivä joka voi muuttaa kaiken".

Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken-otsikko osui aamulla silmääni sosiaalisessa mediassa. Tällä kertaa itse linkin takaa löytyvä tarina ei ollut mikään elämää suurempi selviytymistarina, sairastarina, luonnonkatastrofitarina tms, vaan tarina löytyöeläinkodin koirista. Tarina osui ja upposi koiraihmiseen ja voin kertoa, että sain kaikenlaisia ajatuksia juttua lukiessani (nimimerkillä: kroonista koirakuumetta poteva). Otsikko sinällään aiheutti taas yhden lampun syttymisen päässä. Niinhän se menee… Elämä on täynnä yksiä päiviä jotka voivat muuttaa kaiken.

Se päivä, kun aloitin eräässä työpaikassa, eräitä vuosia sitten, oli ehdottomasti yksi päivä, joka muutti kaiken. Henkilö, jonka tehtävänä oli opastuttaa minut työpaikan ja uusien työtehtävieni saloihin, sattuu olemaan samainen henkilö, jonka kanssa on tullut asutettua samaa lukaalia jokunen vuosi. Tuo päivä siis ei vain muuttanut kaikkea, vaan antoi myös omalla tavallaan suunnan loppuelämälleni.

Edwardin ollessa viiden kuukauden ikäinen, autossa, matkalla kaupasta kotiin, hän alkoi itkeä turvakaukalossaan. Hetken kuluttua itku taukosi. Kotipihalla Edwardin kädet nykivät oudosti ja emme saaneet häneen kontaktia. Muistan vieläkin selkeästi pelon ja kauhun, jota tunsin, vaikka tilanne oli ohi alle puolessa minuutissa. Tuolloin, itkun tauottua, emme miehen kanssa tienneet, että nyt elettiin yhtä päivää, joka tulee muuttamaan kaiken. Tuon päivän aamu oli viimeinen aamu ikinä, kun olimme terveen lapsen vanhempia. Se oli viimeinen aamu ikinä, kun lapsiin kohdistuvista terveyshuolista suurin, oli satunnaisesti esiintyvä koira-allergia, tai kahden päivän kuumetauti.

Tuon päivän jälkeen eteemme on tullut monta yhtä päivää, joka voi muuttaa, ja on muuttanut kaiken. On päivä, jolloin meille kerrottiin, että Edwardilla on ja tulee olemaan ongelmia kehityksen kanssa. Nyt ja aina. On päivä, jolloin viemme kuumeista ja itkuisaa Topoa päivystykseen. Jossa vakavailmeinen lääkäri tulee kertomaan epäilevänsä isompaa epilepsiakohtausta. On se aurinkoinen syyskuun päivä, kun saamme varmuudella tietää, että Sampukin on sairastunut. On se hirveä päivä, kun pieni nyyttimme, meidän Sampumme, makaa päästä varpaisiin piuhoihin kytkettynä ja näen hänen pienen kroppansa nytkähtävän kerta toisensa jälkeen. Se on se päivä, kun tiedän, etten tule ikinä olemaan terveen lapsen äiti.

Surullisia päiviä jotka muuttavat kaiken.

Onneksi elämä ei ole vain sitä.

Edwardin ollessa neljä ja puoli vuotias olimme ulkomaanmatkalla. Matka sisälsi jännitysmomentteja, kuten öinen ambulanssiajelu tuntemattomissa maisemissa, sairaalaan, jossa ei lääkärin kanssa löydy yhteistä kieltä. Tuota tapahtumaa en tietenkään heti unohda, mutta kuitenkin, se minkä muistan kyseiseltä matkala parhaiten on päivä, jolloin lähdemme läheiseen kaupunkiin lounaalle. Edwardin tilatessa kolmatta pepsi maxia ravintolassa, pohdimme miehen kanssa, että pitänee lähteä vaipanvaihtohommiin. Koska muuten meillä on kohta pepsin aiheuttama keltaisen nesteen tulva. Vaippa kun ei ison sälli ollessa kyseessä ime ihan litratolkulla tavaraa. Otin Edwardia kädestä kiinni ja lähdemme kohti vessaa. Vessassa totean, että mies on unohtanut lähtökiireessä laittaa Edwardille vaipan. Pienen kannustuspuheen jälkeen Edward menee pöntölle pissalle. Eikä tuon kyseisen aamun jälkeen enää ikinä käytä päivävaippaa.

Samaisena keväänä päiväkodista jäi kesälomalle lopun väsynyt pieni poika, joka ei epilepsiakohtauksiltaan jaksanut kävellä. Eikä oikein nauttia mistään. Pieni väsynyt poika, joka oli vaipoissa. Joka ei osannut puhua. Joka tarvitsi apua pukemisessa. Syksyllä samaiseen päiväkotiin palasi pituuskasvussa spurtin ottanut pikkusälli. Joka maar kävi itse vessassa hoitamassa kaiken vessa-asioimisen. Osasi pukea sisävaatteet päälleen. Sekä kirsikkina kakussa: oli oppinut hoitamaan kommunikointihommat puhuen. Tuo koko kesä oli yhtä pitkää päivää, joka voi muuttaa kaiken. Päivistä päällimmäisen jääden mieleen se "vessapäivä".

Yksi päivä joka muutti kaiken oli se päivä, kun Topo oppi kävelemään. Meidän pieni suloinen buddhamme. Haparoivia yrityksiä oli ollut. Tukea vasten noustiin ketterästi seisomaan. Tukea vasten liikuttiin ketterästi paikasta toiseen. Mutta se itsekseen kävely: oli puuhaa, joka ei vain ottanut niin sanotusti tuulta alleen. Aloimme olla turhautuneita. Puhumattakaan huolen määrästä. Normaali rajoista kävelyyn oppimisen suhteen oli lipsuttu jo pakkasen puolelle. Kunnes, tuli eteen se yksi päivä joka voi muuttaa kaiken. Oli suurinpiirtein samanlainen ilma, kuin tänään. Oli jäistä ja loskaista. Harmaata. Tylsää. Ankeaa. Pienellä suloisella Topolla oli päällään kirkkaan oranssi talvihaalari. Pakkauduimme autoon, lähteäksemme ilahduttamaan Edwardin ja Topon isovanhempia. Minun vanhempiani. Siellä vanhempieni pihassa Topo lähti kävelemään. Kunnolla. Hän käveli koko matkan autopaikoilta vanhempieni ovelle. Soitimme ovikelloa. Isäni tuli avaamaan. Pieni, suloinen Topo, oranssissa toppapuvussaan, käveli ovesta sisälle. Omin pikku jaloin. Ilman tukea. Isäni kasvoille levisi iso hymy. Muistan yhä hänen kommenttinsa "mikä oranssi Teletappi se sieltä tulee ja kävelee". Tuo päivä oli päivä, joka muutti kaiken. Sen huolen suhteen. Nyt meillä ainakin liikutaan.

En osaa sanoa mitä odotan seuraavalta yhdeltä päivältä, joka voi muuttaa kaiken. Se kai niiden kanssa on kamalinta, ja parasta: aina ei saa sitä mitä tilaa. Välillä saa esteitä polulle. Välillä paljon enemmän, kuin osasi ikinä päivältä odottaa. Kuten silloin, kun pari viikkoa takaperin vastasin ilmoitukseen jossa etsittiin lastenhoitohommia.  Ilmoitukseen vastausta raapustaessa taisi olla ainakin sellainen hetki, joka voi muuttaa kaiken. En nimittäin usko, että ihan joka päivä eteen sattuu lastenvahtihommia etsivää fiksua nuorta naista, joka on juuri tehnyt työharjoittelun kehitysvammaisten lasten kanssa. Joka ensimmäisen kerran trion tavattuaan, saa Topolta ison halauksen, läjän hymyjä. Joka saa Edwardin huokailemaan, että onpa kyseinen henkilö kiva. Äiti-ihminen komppaa Edwardia ja voisi myös halailla meidän löytöämme. Toivottavasti tässä tapauksessa "löytäjä saa pitää" ja pitkään.

Projekteja

En ole ikinä pitänyt itseäni projekti-ihmisenä. Kunnes yhtäkkiä, yksi kaunis päivä huomasin, että sellainen minusta on tullut. Työskentelen ainakin jonkin sortin projektien parissa. Sen tarkoittaen työtehtäviä, joiden parissa huhkitaan ei nyt vuosia, mutta viikkoja. Välillä jopa kuukausia. Minulla on päässäni "päättymättömien projektien"-lista. Kuten esimerkiksi: vaatekaappien tyhjennys, sekä turhien retkujen roudaaminen kirppikselle. Se ompelu. Että joku päivä juoksen puolimaratonin (huom! Joku Päivä. Se päivä saattaa olla vaikka 12 vuoden kuluttua). Syytän tästä salakavalasta projektihurmasta trioa. Olen kas tehnyt suuren huomion: lasten kasvattaminen on aika projektiluontoista hommaa. Ainoa ero työpaikan "laita paperit mappiin ja tyyliin unohda, että koko keissi oli edes olemassa" projekteihin on tämän trio-projektin pitkäluontoisuus. Ihan toistaiseksi en osaa laittaa päättymispäivää trio-projektille. Olenkin vaivihkaa tullut siihen johtopäätökseen, että projekti trio on loppuelämän hommaa. (yksi lamppu lisää on selkeästi syttynyt päässä).

Kun nyt olen päässyt projektien hurmaan, niin niitähän riittää. Tällä hetkellä päällä on liikunta projekti. Se kestää kuulemma (luotettavien facebook-lähteiden mukaan) 21 päivää. Joskin jossain sivulauseessa mainittiin jotain elämänpituisesta matkasta. 21 päivää menee heittämällä. Siihen voin sitoutua. Tuo elämänpituinen matka; jaah, pitää hommaa pohtia. En ole valmis hylkäämään tärkeitä osioita ruokaympyrästäni, kuten suklaa, jäätelö, pizza, satunnaiset oluet ja viinit, vain koska projektin yhteydessä kerrotaan, että nämä ovat joutuneet niin sanotusti vaarallisten matkatavaroiden-listalle. Liikuntapuoli on ollut mukana elämässäni isohkossa roolissa vuosia, vaikka teinivuosina liikunnanopettaja kauniisti nimitti allekirjoittanutta "lentopalloilun irvikuvaksi", hiihtoreissuilla kuljin lempinimellä "Marja-Liisa" (ja juu, syynä ei ollut sivakka suksi), bonuksena vielä liikunnanopen suuriääninen ihmettely siitä, että voimmeko todellakin olla siskoni kanssa sukua toisillemme. "hän kun on niin lahjakas". Lentopalloilijaa minusta ei tullut, hiihtäminen ei kuulu hyveisiini, mutta tykkään puuhastella youtube-videoiden tahtiin kahvakuulan kanssa, sekä käydä juoksemassa rauhallisia lenkkejä. Omistan myös salikortin, joskin tällä hetkellä on päällä projekti "vaihda salia", ja sehän tietenkin antaa minulle oikeuden olla menemättä sinne vanhalle salille, jonka kuukausimaksua yhä maksan. Koska projektiluontoisesti pohdin yhä, minkä salin valitsisin kotisalikseni, enkä ymmärrettävistä syistä voi mennä sekoittamaan päätäni "nykysalin" jumppatunneille.

Välillä suoritan pienimuotoisia projekteja. Kuten vaikka; ota kaksi lasta mukaan, jumppaa puolitoista tuntia julkisilla kulkuvälineillä joilla on pyhäaikataulut, päästäksesi maanpäälliseen alennusmyyntihelvettiin. En vieläkään tiedä mitä ajattelin ehdottaessani miehelle, että jos hän viettäisi Topon kanssa laatuaikaa, sillä aikaa kun itse majakka&perävaunu aisaparinani käyn katsastamassa niitä alennusmyyntejä. Olin sunnitellut homman hienosti (eikö projekteihin kuulu myös suunnitteluvaihe?); ensin käydään syömässä jotain niiden jumppaprojektin kiellettyjen aineiden listalta (kuten ranskalaisia). Sen jälkeen majakka&perävaunu saavat valita itselleen irtokarkkeja, jonka jälkeen he silkasta lahjontahurmoksesta käyttäytyvät täydellisen kuuliaisesti erinäisissä tavarataloissa ja rättikaupoissa. Kuten muissakin projekteissa, suunnittelu ja toteutus eivät aina kohtaa. Eivät tässäkään projektissa. Sampun nauttiessa karkkipussinsa sisällön kahdessa minuutissa ja sen jälkeen aloittaen sokerihuuruissa ees-taas sinkoilun, Edward otti päälle rauhallisemman moodin. Rauhallisemman moodin tarkoittaessa tässä tapauksessa sitä, että maataan vaatehyllyillä, kenkähyllyillä, sovituskopeissa, sovitustuoleilla, no ylipäänsä kaikkien esineiden päällä, joiden päällä voi maata. Valittaen samaan kovaan ääneen, että "minä haluan mennä metrolla kotiin". Sekä "noh äiti, nyt saa riittää, minä en enää jaksa." perään heitetettynä lause numero yksi. Neljän tunnin reissun jälkeen mies poimi Topon kanssa kyytiinsä lopen uupuneen äiti-ihmisen, jonka alennusmyyntisaldo oli alle hyväksytyn. Sokerihumalasta maanpinnalle palanneen Sampun. Ja Edwardin, joka sai ihmevoimia heti, kun pääsi autoon istumaan. Väsymys oli tiessään. Papupadan selittäessä, miten mukavaa meillä oli äidin kanssa kaupoilla. Jaah? Kyseisen päivän haastetehtävänä sen liikuntaprojektin tiimoilta oli "harrastaa valinnaisesti aerobista liikuntaa 30/60/90 minuutin ajan". Kuittasin homman alekierroksella. Kuntoilusuorituksen epäilijät voin haastaa tekemään saman perässä. Täältä saa kaksi innokasta herraseuralaista mukaan kauppakierrokselle!

Tänään jumppaprojektin (sekä päättymättömän pyykkiprojektin, ah mitä riemua aiheuttaa maanantaina löytää hyvin pesty vaippa ziljardine "sisältörakeineen"  puhtaan pyykin seasta…) lisäksi aloitan uuden projektin. En osaa vielä heittää veikkauksia suuntaan, enkä toiseen, projektin päättymispäivän suhteen. Hyvässä lykyssä päättymispäivä on kuukauden sisällä. Mutta mahdollisuus projektin venymiseen on olemassa. Päättymispäivä saattaa sattua esimerkiksi talvelle 2017. Lounastauolla kävimme nimittäin työkaverini kanssa läheisessä lankakaupassa "ihan vaan vähän hiplailemassa". Hiippaillen takaisin työpaikalle liian kalliiden lankojen kanssa. Projekti "kaulaliina numero kaksi"-odottaa aloitustaan… Heti kun on hoidettu alta pois se projekti jumppa, raivaa kaaosta, pese lisää pyykkiä ja saa trio yöunille.

Reissaajat

Olemme miehen kanssa ainakin jossain määrin reissumiehiä ja -naisia. Viimeiset vuodet olemme sen pari kertaa vuodessa reissanneet ystäviemme kanssa erikseen. Odotellen niitä aikoja, kun päästään taas yhdessä matkaamaan. Nyt ovat asiat niin hyvässä mallissa, että yhteinen reissu saattaa keväällä toteutua. E&T ovat saaneet vihreää valoa tilapäishoitopaikoista toivotuille päiville. Ja Mummi on ystävällisesti lupautunut Sampun-vahdiksi. Jos kaikki siis sujuu, kuten sillä ruotsinkielisellä askartelupajalla, me lähdemme keväällä jonnekin päin Eurooppaa omalle minilomalle. Enää pitää päättää minne. Ja varata se matka. Ja tiedustella työnantajalta, että saisko olla kaks päivää pois duunista. Eli homma lähestulkoon paketissa…

Tuota rentouttavaa lomareissua odotellessa otimme Topon kanssa esimakua matkailuun.  Miehen lähtiessä kotiuttamaan majakan&perävaunun kanssa uudenvuoden yövierastamme, päätimme, että mepä Topon kanssa liikutamme itsemme uudenvuoden lihapatojen ääreen julkisilla kulkuneuvoilla. Jotta miehen ei tarvitse viettää vuoden ensimmäistä päivää suhaten ees-taas auton ratissa. Me siis otimme ja lähdimme Topon kanssa pääkaupunkiseudun matkalle, tavoitteena päästä kotiovelta isovanhempien ovelle. Kulkuvälineinä ollen kolme eri numeroista bussia, sekä yksi kappale metroja. Allekirjoittaneella äiti-ihmisellä luotto oli kova siihen, että hommasta klaarataan Topon kanssa kiitettävin arvosanoin. Eihän se nyt ole eka kerta, kun moista matkaa taitetaan julkisilla kulkuneuvoilla. Jokunen vuosi takaperin heitimme vastaavanlaisen keikan kerran viikossa. Hienoissa suunnitelmissani en ollut huomioinut sitä, että jokunen vuosi voi pyyhkiä lapsen mielestä moiset tekemiset kokonaan pois. Sekä: lapset muuttuvat jokusessa vuodessa.

Topon kanssa helpoin selvittää kulloisenkin liikkumisen päämäärää on valokuvat. Niinpä aktiivisesti nytkin näyttelin Topolle kuvia siellä isovanhemmilla asustavista tyypeistä, siellä vierailulla olevista tyypeistä, sekä isovanhempien pihasta, jolla Topo tykkää notkua. Vaikka Topo oli selkeästi ehtinyt hetken aikaa fiilistellä ajatusta siitä, että hän viettää äiti-ihmisen kanssa kaksin laatuaikaa kotosalla, vei isovanhempi keikka voiton laatuajasta ja matkaan päästiin varsin innokkaissa tunnelmissa.

Viiden minuutin matkaamisen jälkeen innokkuus isolla iillä oli vaihtunut harmistukseksi isolla hoolla. Kas kun oli aika tehdä kulkuvälineenvaihto-operaatio numero yksi. Yhdestä bussista toiseen. Topolle homman selvittäminen on hankalahkoa. Sitä on turha raapustella piirostuksia; Topoa ei voisi vähempää kiinnostaa äiti-ihmisen riipustelujen katselu, kun harmittaa. Ylipäänsä ne riipustelut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuossa vaiheessa valokuvatkin ovat Topon mielestä ihan syvältä. Topon päähän kun mahtuu vain ajatus siitä, että hän oli matkalla kohti isovanhempia ja heidän tarjoilemia herkkuja. Kunnes tympeä äiti-ihminen brutaalisti keskeytti matkanteon. Siinä pysäkillä hytistessä ei siis auttanut muuta, kuin pitää parkuvaa Topoa käsipuolesta, sekä toivoa, että bussi numero kaksi tulee nopeasti. Ja ihmetellä, että miten sitä keksi pukeutua mekkoon. Miten voi olla pää niin jäässä, että näillä keleillä, julkisilla matkustaessa (homman sisältäen x-määrän kulkuvälineiden vaihtoja ja sitä myöten pysäkeillä hengailua) keksii laittaa päälleen mekon. Jossa tulee salettiin kylmä.

Hetken huutelun ja hytistelyn jälkeen bussi numero kaksi kurvasi pysäkille, ja Topon harmistus oli tiessään. Mietin jo mielessäni, että kyllä joka reissuun pieni vastoinkäyminen kuuluu, loppureissun mennessä varmasti, kuin tanssi. Totuuden ollessa lähinnä sitä, että kerkesin jälleen nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Vai miten se nyt menikään… Luultavasti kaikki olisi mennytkin, kuin se tanssi (niille, jotka tanssia osaavat), jollei bussin pitäisi kurvata pois "valtaväylältä" tasaisin väliajoin, poimiakseen ihmisiä kyytiin tienvieruspysäkeiltä. Tai vaihtoehtoisesti laskeakseen kanssamatkustajia pois kyydistä. Topoa ei homma nakertanut pätkän vertaa. Häntä moinen moottoritieltä poistuilu harmitti. Isolla hanskalla. Voisin kuvitella, että Topon maailmassa, joka ainoa kerta, kun poikkesimme moottoritieltä, matka isovanhemmille tyssäsi. Äiti-ihmisen lapsensa (suht hyvin) tuntemisen varmuudella tiesin, että tässä on nyt turha riipustella ja katsella valokuvia. Topoa harmittaa. Piste. Joten tyydyin näennäisrauhoittelemaan Topoa, tietäen, että rauhoitteluni kaikuvat kuuroille korville. Mutta ehkä puuha näytti kanssamatkustajista paremmalta, kuin se, että herra seitsemän vee möykkää minkä kerkiää ja äiti-ihmisen katsellessa maisemia. Nythän homma näytti ulkopuolisille ainakin jossain määrin siltä, että kersalla on huono päivä, jonka takia pitää protestoida. Ja äiti-ihminen yrittää saada kersaansa käyttäytymään vähän paremmin. Yhtä suoraa palautetta ja muutamaa tutkivaa katsetta myöhemmin olimme selviytyneet matkan ensimmäisestä etapista. Kun saavuimme linjurin päätepysäkille ja lähdimme tallustamaan kohti metropysäkkiä, Topo oli totaalisen kartalla. Hän hymyili ja määrätietoisin askelin paineli menemään, hokien samalla "mmammamamm". Sehän nyt on selviö, että isovanhempien residenssit ovat "mmammamamma"-mestoja. Niissä saa aina herkkuja. Topo kyllä maar tiesi siis jo varsin hyvin, mikä on pääkaupunkiseudun matkamme seuraava etappi: metro!

Metrossa Topo oli jo niin toinen jalka isovanhemmilla, että muutama pakollinen pitstoppi pysäkeille ei haitannut menoa enää pätkän vertaa. Topo hymyili oikealle ja vasemmalle, moikaten joka toisen kanssamatkustajan. Tähän pitänee lisätä: sinnikkäästi moikaten. Jos ensimmäiseen moikkaan ei tullut vastakaikua, Topo keskittyi intensiiviseen tuijotteluun ja minuutin välein "moin" hokemiseen. Siihen saakka, kunnes sitä vastakaikua löytyi. Topo osallistui myös kanssamatkustajan puhelinkeskusteluun aktiivisesti, hokemalla moita ja hymyilemällä korvasta korvaan ihastuttavalle nuorelle neitokaiselle. Valitettavasti ihastuttava nuori neiti ei ollut aivan yhtä ihastunut matkustusherraseuralaiseensa ja elämää suurempi ystävyys/ihastustarina ei saanut alkuaan metromatkallamme.

Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen erittäin tyytyväin Topo ja tyytyväinen äiti-ihminen saapuivat perille sinne isovanhemmille. Ja niiden lihapatojen ääreen. Kertoen sankaritarinoita päivän reissusta.

Tiedä sitten mitä uudenvuoden taikoja vuosi 2015 teki tai toi tullessaan, mutta me vietimme ehkä leppoisammat muutamat tunnit ikinä siellä isovanhempien luona. Edwad, Sampu, mies, sekä suuret matkaajat Topo ja äiti-ihminen. Ja tarjoilut olivat tietty tosi-mmammammam.