Puolivuotis tilinpäätös

Puoli vuotta sitten vietin tältä erää (ja olen vannonut, kautta kiven ja kannon, viimeisen kerran) hoitovapaapäiviä. Tai noh, teknisesti kolmion jäsen numero kolme oli ylittänyt jo sen maagisen kolmen vuoden rajapyykin ja näin ollen en ollut enää edes virallisesti hoitovapaalainen, vaan hetkellisesti "vain ja ainoastaan kotiäiti". Odotin kauhun sekaisella positiivisella innolla uutta elämää. Sitä, että Topo menee kouluun, Sampu menee päiväkotiin ja itse menen töihin. Arvelin, että arjesta tulee hektistä, kämppä on pommi ja reissuvihkot retuperällä. Että sosiaalinen oma elämä ottaa osumaa uudesta arjesta. Että omat harrastukset jäävät hetkeksi paitsioon.

Kaikki tuo tapahtui. Kämppä on välillä niin järkyttävä pommi, että sain sydämen tykytyksiä (tähän pitänee korjata: saan yhä sydämentykytyksiä). Reissuvihkot olivat totaalisen retuperällä. Minusta oli tullut entistäkin unohtelevaisempi. Koulusta ehdittiin pyytää kolmeen kertaan varavaatteita, uusia tossuja hajonneiden tilalle ja lisää vaippoja, ennenkuin "ehdin" hoitaa asiat. En oikein tehnyt mitään, koska en ehtinyt. Kuivausrumpu irtisanoi yhteistyösopimuksen ja sehän nyt oli selkeästi syy olla pesemättä pyykkiä. Kasvattaa pyykkivuorta, ostaa lapsille uutta vaatetta, koska ei enää edes muistanut mitä kaikkea se pyykkivuori kätki uumeniinsa. Entinen saliharrastus oli muisto vain. Kahvihetket ystävien kanssa; jotain joka oli tapahtunut siinä entisessä elämässä. Elämässä, kun olin Sampun kanssa kotosalla.  Aloitin leipälakon ja suklaalakon, koska urheilulle ei löytynyt aikaa. Sillä ilman säännöllistä jumppaa leviän leveyssuunnassa sentin päivätahdilla. (ihan aikuisten oikeasti). Podin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ehdi-jaksa-riitä olemaan tarpeeksi hyvä äiti-ihminen Edwardille, Topolle ja Sampulle. Olisin oikeasti tarvinnut sen "äitiä vähän väsyttää"-paidan. Paitsi että paidassani olisi pitänyt lukea "äitiä vähän väsyttää kokoajan". Mietin joka päivä kotimatkalla bussissa otettujen päivänokosten jälkeen, että olenkohan a) kuorsannut b) kuolannut rinnuksilleni.

Minut otettiin töissä hienosti vastaan ja sain mahtavia uusia työkavereita. Samalla kuitenkin tunsin olevani ulkopuolinen. Olin se uusi tyyppi, joka ei uskaltanut kertoa siitä, että kotona odottaa duuni numero kaksi. Duunin ollessa sen tärkeimmän, eli äitiroolin lisäksi, omaishoitajuus.

Puolen vuoden jälkeen reissuvihkot ovat suht hyvällä tolalla. Joskin se kuuluisa seula vuotaa aktiivisesti jostain päästä, eihän aina voi voittaa: viime viikon unohdussaldoa koristaa yksi kappale luistinunohduksia. Olen oppinut latomaan Edwardin ja Topon vaatteet illalla pinoihin; yhteen pinoon sisävaatteet, toiseen ulkovaatteet. Sampun vaatettaminen on delegoitu miehelle. Jossain vaiheessa jouduin kauniisti huomauttamaan, että lapselle ei tarvitse pukea päälle niitä ensimmäisenä kaapista käteen sattuneita vaatteita. Voi vähän katsoa, että vaatteet sointuvat yhteen. Mies muisti tämän neuvon hienosti kuukauden verran. Vuonna 2015 Sampu on pistellyt menemään dagiksessa, sanoisinko… mielenkiintoisissa asuyhdistelmissä. Tämänkään asian kanssa ei siis voi aina voittaa.

Olen tehnyt sopimuksen uudesta salikortista, uusi sali on vajaan kolmen kilometrin päässä kotiovelta. Enää en voi syyttää pitkiä etäisyyksiä siihen, että sinne salille ei ruhoaan saa raahattua. Joskin epäilen, että jalot ajatukseni siitä, miten salille voi mennä kävellen: homman ajaessa alkulämmittelyn virkaa, sekä kävellä kotiin, sen homman ajaessa loppuveryttelyn virkaa, tulen ajamaan salille bussilla. Kas kun bussi lähtee tuosta 80 metrin päästä. Se sosiaalinen elämä; vilkastuu sitten joskus. Sosiaalista elämää on tällä hetkellä töissä. Ja satunnaisesti ystävien kanssa. Kun saadaan aikataulut täsmäytettyä. Lohdullista kyllä, niin moni muukin taplaa tässä krooninen-kiire-oravanpyörässä.

Suurin juttu puolivuotis tilinpäätöksen saralla on jonkin asteinen sisäinen rauha kotijuttujen versus työjuttujen keskinäisessä balanssissa. Olen tutustunut ihmisiin, omana itsenäni. Olen hoitanut työtehtäväni niin hyvin, kun vain kykenen (mielestäni loistavasti ja muiden mielipiteitähän ei asiassa kysellä…). Olen nyt siinä pisteessä, että alan ehkä jutella töissä asioista asioiden oikeilla nimillä. Toistaiseksi, kun olen aamuisin kironnut puoli tuntia liian aikaisin, tai vaihtoehtoisesti liian myöhään tulevaa taksia ja sitä, että se haluaa itsepintaisesti ajaa väärän talon pihaan, en ole lähtenyt availemaan taksiasiaa sen kummemmin. Edward ja Topo ajavat taksilla kouluun. Piste. Ei siinä sen kummempaa. Piste. Kun olen törmännyt työkaveriini lounastauolla, ruokakaupan jonossa, ladatessani muovipussiin arsenaalia sipsejä, limuja, päärynämehuja ja ruotsinkielisiä juorulehtiä, olen sivulauseessa maininnut, että meillä on lapsi sairaalassa, eväät ovat hänen, ja äiti-ihmisen viihdyttämiseen tarkoitettuja. En lähtenyt availemaan asiaa sen kummemmin, kuin että kyseessä on krooninen sairaus ja meillä ei ole mitään hätää. Nyt olen päättänyt, että mikäli joku tajuaa kysyä, saatan kertoa. Saatan kertoa asioista, asioiden oikeilla nimillä.

Vaikka jonkin asteinen sisäinen rauha on löytynyt ja reissuvihkotilanne syksyä parempi, homma on yhä kaikkea muuta, kuin hanskassa. Perusilta: sillä aikaa, kun laitat yhtä veljessarjasta sänkyyn, toinen keksii testata mitä isoveljen isovanhemmilta kaksi tuntia aiemmin saatu "kristallipallo" (lue lumisadepallo) tykkää heittelystä. No eihän se tykkää. Lopputulemana kello 20.30 imurointi, hieman kimakalla äänellä annettu ohjeistus "älkää tulko tänne, täällä on lasinsiruja", miehen käymä keskustelu Edwardin kanssa aiheesta "pikkuveljet osaavat olla joskus hieman ajattelemattomia" ja sängyssä rääkyvä pikkuveli. Ah niin perussettiä…